Steven Bradbury – Australian ensimmäinen talviolympiakisojen kultamitalisti

Talviolympiakisojen historiassa on monta tarinaa uskomattomista voitoista. Suomalaisille ehkä läheisin on Garmisch-Partenkirchenin vuoden 1936 talviolympiakisojen 4 x 10 kilometrin viestihiihto. Suomen viimeisen osuuden viestinviejä Kalle Jalkanen lähti osuudelle minuutin ja 23 sekuntia Norjan Iversenin jälkeen. Jalkanen saavutti Iversenin jo puolimatkassa, mutta sylkäistessään hän samalla pudotti tekohampaansa hankeen ja joutui palaamaan niitä hakemaan. Jalkanen kuitenkin tavoitti norjalaisen uudestaan, ohitti hänet ja hiihti Suomen kultamitalille. Kyseessä oli Jalkasen erinomainen urheilusuoritus eikä mikään onnenkantamoinen.

Matti Lähde lähettämässä Kalle Jalkasta viestihiihdon ankkuriosuudelle Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa vuonna 1936.

Australialaisen kaukalopikaluistelija Steven Bradburyn tarina on edellä mainitun lähes täydellinen vastakohta. Bradbury on kertonut tarinansa useissa seminaareissa eri puolilla maailmaa. Kyseessä on Australian ensimmäinen talviolympiakisojen kultamitali.

Steven Bradbury oli mukana Australian pronssia saavuttaneessa kaukalopikaluistelun viestijoukkueessa Lillehammerin olympiakisoissa 1994. Vuoden 1998 Naganon talviolympiakisat häneltä menivät loukkaantumisen takia pilalle.

Salt Lake Cityssä vuonna 2002 hän ei enää kuulunut mitalisuosikeihin. Finaaliin pääsykin vaatisi pienen ihmeen. Ensimmäisen alkueränsä Bradbury toki voitti.

Toisessa alkuerässä vastus kuitenkin koveni, kun samaan erään arvottiin 1000 metrin kaukalopikaluistelun voittajasuosikki Yhdysvaltain Apolo Ohnon ja kanadalainen maailmanmestari Marc Gagnon. Kun vain kaksi erästä pääsi jatkoon, olivat mahdollisuudet jo ennakkoon minimaaliset. Bradbury jäikin erässään kolmanneksi. Tuomaristo kuitenkin hylkäsi Gagnonin luistelun tönimisen vuoksi ja näin Bradbury selvisi jatkoon.

Bradbury oli varma, että semifinaalissa hänen vauhtinsa ei riittäisi jatkoon. Hän päättikin jättäytyä joukon hännille tarkkailuasemiin. Bradbury oli kärkinelikkoa jo usean metrin jäljessä kun kolme kärkimiehistä törmäsi toisiinsa ja he liukuivat ulos radalta. Bradbury selviytyi finaaliin.

Viiden miehen finaalissa Bradbury noudatti samaa taktiikkaa, koska tiesi luisteluvauhtinsa riittämättömäksi. Hän oli viimeisen kaarteen alkaessa yli kymmenen metriä johtonelikkoa jäljessä. Kaikki neljä kärjessä luistellutta kuitenkin törmäsivät toisiinsa ja kaatuivat viimeisessä kaarteessa. Bradbury luisteli takaa Australian ensimmäiseksi talviolympiakisojen kultamitalistiksi.

Bradbury on todennut, että hän oli varsin tietoinen siitä, ettei ole joukon nopein. Mutta hän uskoi koko ajan mahdollisuuksiinsa ja päätti viedä suorituksensa loppuun asti mahdollisimman hyvin. Hän myöntää, että onnella hänen tapauksessaan oli osuutta kultamitaliin. Se ei kuitenkaan ole urheilussa ensimmäinen kerta – eikä viimeinen.
 
Youtube: Salt Lake Cityn finaali

Pekka Honkanen

Tappaako mammuttitauti olympiakisat?

Sotšin kisat ovat jälleen virittäneet keskustelun olympialaisesta suuruudenhulluudesta. Ei ihme. Liki Suomen valtion budjetin verran maksaneet kisat ovat historian kalleimmat. Olympiakisojen on väitetty tulleen tiensä päähän.

Isäntämaissa olympiakisat näkyvät kaikkialla. Venäjän keskuspankin Sotšin kisojen kunniaksi liikkeelle laskema 100 ruplan seteli sopii kuva-aiheeltaan suomalaiseen makuun.

Olympiakisojen kuolemaa on ennustettu koko niiden historian ajan. Hankalimmat vaiheet ajoittuvat 1900-luvun alkuun, eivätkä ne johtuneet kisojen suuruudesta. Pariisin (1900) ja Saint Louisin (1904) kisat jäivät maailmannäyttelyiden varjoon.

Lontoossakin (1908) kisat käytiin brittiläis-ranskalaisen teollisuusnäyttelyn kyljessä, mutta ne saivat kuitenkin enemmän huomiota. Lontoon kokemusten pohjalta toteutetut Tukholman kisat 1912 antoivat perusmuodon kesäolympialaisille. Hyvä perusta antoi mahdollisuuden jatkaa kisoja ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Keskustelu kisojen mammuttimaisuudesta alkoi jo 1930-luvulla. Se jatkui 1940-luvun lopulla, jolloin Erik von Frenckell veti Helsingin kisojen alla KOK:n työryhmää, jonka tehtävänä oli miettiä kisojen supistamista. Ryhmä ehdotti osan kesäkisojen lajien siirtämistä talvikisoihin. Vanhat herrat päätyivät esittämään jopa naisten osanoton rajoittamista.

Ehdotukset eivät koskeneet Helsingin kisoja, joista tuli siihenastisista suurimmat. Ulkomaisissa kommenteissa puhuttiin jo mammuttimaisista kisoista.

Olympiakisojen kasvu aiheutti ongelmia 1970–1980-luvuilla. KOK ratkaisi ongelman kasvattamalla kisoja ja tekemällä niistä sponsoreita houkuttelevan mediatuotteen. Los Angelesin (1984) liikemiesvetoiset kisat herättivät omana aikanaan paljon kritiikkiä, mutta olympialaisten oli kuitenkin muututtava pysyäkseen hengissä. Talvikisojen siirtäminen kahden vuoden päähän kesäkisoista on osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi, vaikka ratkaisu ei miellyttänyt olympiapuritanisteja.

Medianäkyvyys on lisännyt järjestäjien paineita toteuttaa edellisiä kisoja huikeampi tapahtuma. Kääntöpuolena on ollut näkyvyyden tuoma kasvanut terrori-iskujen pelko. Turvatoimet nielevät merkittävän osan järjestelykuluista.

Kisapaikat, mediapalvelut ja turvajärjestelyt ovat vaatineet yhä enemmän voimavaroja. Pääosassa vapaan kansalaiskeskustelun sallivista maista kisoille onkin vaikea löytää yleisen mielipiteen tukea. Isäntätarjokkaita löytyy silti. Kehittyvissä talouksissa on halua liittää olympiakisat osaksi maan menestystarinaa. Harvainvaltaisten kansakuntien johtajat toivovat isännyyden pönkittävä valta-asemaansa.

Sotšin kisat henkilöityvät Vladimir Putiniin. Vahvaan sidokseen liittyy isoja riskejä.

Sotšin kisojen kokemusten perusteella KOK käy taatusti tarkasti läpi järjestelykuluihin kohdistuneen kritiikin. Se joutuu etsimään keinoja, millä rahan talikointia olympiahankkeisiin voitaisiin rajoittaa. Tärkein vaikuttamisen paikka on kisaisäntien valinta.

Jopa ymmärrys useammassa maassa järjestettäviä olympiakisoja kohtaan saattaa lisääntyä. Etenkin talvikisojen jako voi nousta keskusteluun. Jos näin käy, joku alkaa todennäköisesti taas lämmitellä suomalaisia olympiahaaveita. Jäitä ja lunta kannattaa kuitenkin panna hattuun: talvikisojenkin järjestäminen on kallista, vaikka ne voi toteuttaa murto-osalla Sotšin kustannuksista.

Lisää aiheesta: Eve Mantun radio-ohjelma 8.2.: Kuriton kokous: Olympia-aate on kuollut! Studiossa Aija Salo ja Jouko Kokkonen.

Jouko Kokkonen

Kuolleista herännyt painija

”Tarkista lähteesi” soi jokaisen itseään kunnioittavan tutkijan päässä jatkuvasti tutkimusta tehdessä. Lähteiden tarkistaminen kuuluu yleensä myös toimittajien työnkuvaan, mutta kuten olemme huomanneet, uutisten siirryttyä verkkoon on tahti kiihtynyt, kilpailu ”klikkaajista” koventunut ja informaation oikeellisuuden tarkistaminen jäänyt toissijaiseksi.

Aika ajoin verkosta ja lehdistä saa lukea mitä oudoimpia uutisia. Mutta osattiin sitä jo yli sata vuotta sittenkin. Kerron tässä teille maailman yhdestä ihmeestä, kuolleista heräämisestä.

Finskt Idrottsbladet -niminen sanomalehti ilmestyi vuosina 1904–1918. Virallisesti lehti oli Helsingfors gymnastikklubbin äänenkannattaja, mutta kirjoitti varsin laaja-alaisesti urheilusta. Lehden perusti Uno Westerholm, joka oli ensimmäisiä suomalaisia urheilutoimittajia sekä Suomen Palloliiton ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton perustajia – varsin aktiivinen herrasmies siis.

Laaja-alainen urheiluvaikuttajuus ei takaa virheettömyyttä lehden sisällöissä. Heti perustamisvuonna lehdessä julkaistiin viaton pieni uutinen: ”Gustav Fristensky, den kände brottaren, känd i Helsingfors sedan senaste vinter, har nyligen aflidit.” Vapaasti suomennettuna: ”Viime talven Helsingin painikilpailuista tunnettu Gustav Fristensky on menehtynyt.” (Finskt Idrottsbladet, 1904, s. 52)

Gustav Fristensky oli syntynyt Böömissä (vuodesta 1918 alkaen tunnettu mm. Tŝekkoslovakiana) vuonna 1879. Fristenskystä kasvoi voimakasrakenteinen nuori mies ja hän kouluttautui teurastajaksi 18-vuotiaana. Hän harrasti voimailua itse tekemillään painoilla ja ryhtyi lopulta painijaksi Böömissä esiintyneen yhdysvaltalaisen James Delewaren innoittamana.

Fristenskystä kehkeytyi erittäin menestynyt amatööripainija – hän voitti noin 2000 ottelua vuosina 1899–1904. Eestiläinen George Lurich kutsui Fristenskyn sirkuspainikiertueelle Pietariin ja Helsinkiin talveksi 1904–1905 ja näin hän siirtyi ammattilaispainijaksi.

Suomen Urheilulehti uutisoikin vuoden 1904 alkupuolella Helsingissä käydyistä kilpailuista näin:

Suomen Urheilulehti, 1904, sivu 104.

 
Liekö noiden kovakouraisten virolaisten syytä, että Fristensky julistettiin kuolleeksi böömiläisissä ja saksalaisissa lehdissä? Jotakin näistä lehdistä seurasi ilmeisesti myös Westerholm kirjoittaessaan ansiokkaasti myös suomalaisessa Idrottsbladetissa edellä mainitun pikku-uutisen.

Mutta miten olikaan oikeasti käynyt?

Gustav Fristenskyllä oli pikkuveli Frantisek, joka harrasti myös painia menestyksekkäästi. Frantisek kuitenkin loukkaantui pahasti painiottelussa ja joutui pitkäksi aikaa sivuun parantelemaan vammaansa. Sanomalehdistössä alkoi kiertää uutinen, että Fristensky oli kuollut ja osa lehdistä käsitti sen olleen vielä kuuluisampi Fristensky, Gustav.

Hieman myöhemmin lehdet saivat korjailla uutisointiaan, kun kuolleista noussut urheilija jatkoi painimista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Uutinen saavutti lopulta myös Suomen, kun Gustav Fristensky oli voittanut jälleen yhden painimestaruuden kotimaassaan:

Finskt Idrottsbladet, 1905, s.118.

Tarinan opetus lienee se, että vaatii vaivannäköä, jos haluaa pitää juttunsa faktat oikeasti faktoina. Eikä toisaalta kannattane twiitata tai otsikoida ketään kuolleeksi ilman suoria lähteitä.

Tämän tekstin lähteenä on edellä mainittujen lehtien lisäksi allekirjoittaneen ja Frantisek Fristenskyn lapsenlapsen, Frank Fristenskyn välinen kirjeenvaihto marras–joulukuulta 2013.

Kalle Rantala