Fanikulttuurin ääripäässä

Ultrat ovat fanikulttuurin värikkäin, äänekkäin ja pahamaineisin muoto. Mistä ultrakulttuurissa on kyse, ja miten se ilmenee Suomessa?

Yleisenä määritelmänä ultraryhmälle on urheilujoukkueen fanaattinen kannattajaryhmä, jonka repertuaariin kuuluvat katsomokoreografiat, yhteislaulut ja -huudot, soihdut, paukkupommit ja joukkueen värien tunnustaminen. Ultra on latinankielinen sana ja tarkoittaa ”tuolla puolen”, viittauksena kannattamisen ulottamiseen kaikkien rajojen ulkopuolelle. Ilmiön alkuperämaana pidetään yleisesti Italiaa, jossa ensimmäiset ultra-nimen käyttöön ottaneet kannattajaryhmät saivat alkunsa 1960- ja 1970-luvuilla. Ultrat liittyvät lähimmin jalkapalloon, mutta varsinkin Etelä-Euroopassa moni ryhmä on aktiivinen myös oman seuransa koripallo- ja lentopallo-otteluissa.

Jalkapallokulttuuria, siinä merkityksessä kuin sen nykyisin tunnemme, ei olisi syntynyt ilman ultria. Valtavat tifot sekä värikkäät liput, banderollit ja muut symbolit ovat luoneet katsomokuvaston, joka liittyy lähtemättömästi tämän päivän jalkapalloon. 1900-luvun jälkipuoliskolla ultrat ovat Italian lisäksi saaneet näkyvän roolin Itä-, Keski- ja Kaakkois-Euroopassa, viime vuosikymmeninä myös Pohjoismaissa. Kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, sillä ryhmien ideologiassa ja toimintatavoissa on suuria eroja. Muualla maailmassa ultria voi nähdä varsinkin Pohjois-Afrikassa.

 

Etelä-Amerikan omaleimaista jalkapallokulttuuria hallitsevat ultrille sukua olevat torcidat Brasiliassa ja barra brava -ryhmät muualla latinalaisessa Amerikassa. Kuvassa brasilialaisen Flamengon torcida vuonna 2004. Kuva: Juha Tamminen.

Kansainvälistä ultra- ja torcidakulttuuria: http://www.youtube.com/watch?v=nd3UoxI0OHI

Kannattamisen lisäksi ultrat myös vastustavat. Oman seuran kilpailijoiden lisäksi kohteena ovat usein poliittiset vallanpitäjät ja koko kaupallistunut valtavirtakulttuuri. Poliittinen aktiivisuus on näkynyt muun muassa ultrien isona roolina viime vuosien suurmielenosoituksissa Turkissa, Egyptissä ja Ukrainassa. Monessa demokratiakehityksen alkuvaiheessa olevassa maassa kannattajayhdistykset kuuluvat kansalaisyhteiskunnan parhaiten organisoituneimpiin osiin. Esimerkiksi arabimaissa ultrat ovat viime vuosina nousseet esiin voimakkaimpana itsevaltaista valtiovaltaa vastustavana, ei-uskonnollisena ryhmittymänä.

Englannissa ultrakulttuuri ei koskaan lyönyt läpi. Brittein saarten jalkapallokulttuurin keskeisimpiä osia 1970- ja 1980-luvuilla oli niin sanottu casuals-alakulttuuri, jonka jäsenten ulkoiset tunnusmerkit olivat seuran värien ja pelipaitojen sijaan neutraalit merkkivaatteet. Syy rentoon tyyliin oli vähemmän rento: ilman seuran värejä ja symboleja oli mahdollista välttää poliisien ja järjestyksenvalvojien huomio ja saada etulyöntiasema kilpailevia ryhmiä ja poliisia vastaan käydyissä joukkotappeluissa. ”Firmoihin” organisoituneille casuals-huligaaneille väkivaltaiset yhteenotot ovat itsetarkoitus; ultrien kohdalla huliganismi on enemmän suurien kannattajaryhmien ympärille muodostunut lieveilmiö.

Ultria muistuttavia faniryhmiä on 1990-luvulta alkaen nähty myös kotimaisissa jalkapallo- ja jääkiekkokatsomoissa. Ryhmät ovat ottaneet ohjelmaansa Euroopan jalkapallostadioneilta tuttuja kannatuslauluja ja koreografioita, joita on höystetty suomalaiskansallisilla piirteillä. Suhtautuminen vähälukuisiin kannattajayhdistyksiin vaihteli aluksi ihmettelystä naureskeluun ja paheksuntaan. Pääasiassa nuorista miehistä koostuneiden ryhmien tunteikkaat yhteislaulut ja kahnaukset auktoriteettien kanssa eivät sopineet perinteisiin käsityksiin suomalaisesta urheilukannattamisesta tai soveliaasta julkisesta käyttäytymisestä.

2000-luvulla kannattajaryhmät ovat siirtyneet suomalaisen kannattajakulttuurin marginaalista kohti keskiötä. Uskottavuutta on lisännyt ryhmien koon kasvu: kenellekään tulisi tuskin enää mieleen naureskella Pohjoiskaarteelle tai esimerkiksi HJK:n kannattajayhdistyksille, joiden vaikutuksesta myös HJK:n kotiottelut ovat alkaneet näkyä ja kuulua Töölön katukuvassa. Ryhmät ovat kannattajien äänekkäin, aktiivisin ja sitoutunein osa. Puhuminen ylimääräisestä kenttäpelaajasta ei ole liioittelua, sillä vahva kannatus on joukkueurheilussa tärkeän kotiedun kulmakivi, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys myös vieraissa, kuten nähtiin esimerkiksi koripallon EM-kisoissa viime kesänä.

Vuonna 1999 perustettu Forza HJK on yksi ensimmäisistä jalkapallon kannattajaryhmistä Suomessa. Kuva: Juha Tamminen.

Ultrien toimintaa ohjaa sekä intohimo että anarkismi, mikä asettaa heidät jo lähtökohtaisesti eri puolille järjestystä valvovan tahon kanssa. Suomessa vastakkainasettelu poliisien ja järjestyksenvalvojien ja kannattajaryhmien välillä on ilmennyt enimmäkseen yksittäisinä järjestyshäiriöinä, eikä se ole kärjistynyt väkivallaksi. Soihdutuksen ja muiden sääntörikkeiden seurauksena moni kuitenkin luokittelee ultrat mieluummin huligaaneiksi kuin faneiksi – enemmän fanikulttuurin uhaksi kuin mahdollisuudeksi. Uhkakuvia luovat myös kansainväliset esimerkit äärifanien aiheuttamista mellakoista.

Näkemys, jossa kaikki fanaattiset kannattajaryhmät rinnastetaan huligaaneihin, ampuu kuitenkin ohi maalin. Urheilukatsomot kuvastavat yhteiskuntaansa siinä kuin muukin urheilu: uhmakkaasta ulosannista ja satunnaisista ylilyönneistä huolimatta suomalaisten kannattajaryhmien koostumus ja toimintatavat eroavat selvästi jopa ruotsalaisista ultrista. Täysin harmitonta ultrakulttuuri ei silti Suomessakaan ole. Mitä suuremmaksi ryhmät kasvavat, sitä suuremmaksi kasvaa myös se vähemmistö, joka etsii urheilun fanikulttuurista puitteita omien aggressioiden purkamiselle.

Ultria voi syystä pitää kaksiteräisenä miekkana. Parhaimmillaan kannattajaryhmät ovat kuitenkin juuri sitä, mihin koko hyvinvoiva urheilukulttuuri perustuu: fanikulttuurin katalyyttejä, jotka levittävät uusia kannattamistyylejä katsomoihin ja tukevat joukkuettaan myös vaikeina aikoina.

Urheiluidolit-näyttely Urheilumuseossa 28.3.–12.10.2014.

Jouni Lavikainen

Vieraskynä: Sokean museokokemus

Olen sokeutunut noin 40-vuotiaana ja käyn perheeni kanssa usein museoissa. Nykyisin sormeni ovat silmäni ja näen esineen tuntoaistin avulla haptisesti koskettaessani sitä.

Astun näyttelyyn, kaikuvaan tilaan, jossa ilmastointi hurisee ja vierailijat kahisevat hienokseltaan. Toiveikkaana odotan, että täällä olisi jotakin ”katseltavaa” myös minulle. Nuorempi lapseni säntäilee sinne tänne ja yrittää kertoa minulle näkemäänsä. Kolmannen vitriinin kohdalla vaistoan kyllästymistä ja armahdan perheeni ja pyydän heitä jättämään minut tämän vitriinin vierelle tuolille odottelemaan, jotta voivat käydä omassa tahdissaan näyttelyn läpi. Ymmärrän, että jatkuva kuvailu hidastaa heitä ja on pidemmän päälle rasittavaa. Perheeni äänet etääntyvät, silitän ajatuksissani vitriiniä. Oi, miten hieno ja sileä vitriini! Kylmää lasia ja varmasti sen sisällä jotakin nähtävää! Kohdallani tämä näyttely oli tässä, nyt vain rauhassa odottelen ja kuulostelen.

Tämä on valitettavan monesti kokemukseni museosta. Jopa esittelykäyttöön tehdyt pienoismallit on kätketty vitriinilasin taakse. Aina ei ole asiansa osaavaa kuvailutulkkia seurassa tai museo-opas ei ole perehtynyt kertomaan kuvailevasti. 

Oi, jospa tuolta vitriinin sisältä puikahtaisi karkuun se "vitriinin henki", hyvä haltija ja antaisi kolme toivetta minulle. Ensin pyytäisin haltiaa taikomaan esineistä 3D-kopiot sormiini. Ne ovat uskollisia alkuperäiselle esineelle, takuuvarmasti autenttisia eikä esineen viesti muutu. Mikäli tämä ei olisi haltijalle mahdollista, pyytäisin häntä etsimään matkamuistomyymälöistä ne esineet, jotka kuvaavat näitä vitriinin sisällä olevia saavuttamattomia esineitä. Vaikka se ei ole aivan aito, on se parempi kuin ei mitään ja antaa minulle käsityksen esineestä. Kolmantena toiveena pyytäisin haltijaa ohjelmoimaan kaikki maailman audio-oppaat meille saavutettaviksi ja niiden sisältämän informaation kuvailutulkatuksi.

Vierailin Italiassa Leonardo da Vincin kodissa, jossa oli sekä alkuperäisiä esineitä että mallipiirustuksia ja niiden perusteella rakennettuja uusia laitteita. Sekä uudet että vanhat esineet olivat koskettelukiellossa. Samana kesänä nuo pienoismallit olivat Punkaharjun Retretissä näytteillä koskettelua varten ja vasta siellä sainkin tutustua niihin perin pohjin. Tuolloin ymmärsin, miten helppoa ja yksinkertaista olisi sokeanakin nähdä, jos saisin museoesineen tai vaikka rakennuksen pienoismallin käsiini.

Iloisena voin kertoa, että tuo vitriinin haltija pääsi hetkeksi irti Urheilumuseossa. Tästä todisteen voitte tulla itse koskettelemaan Urheilumuseon perusnäyttelyyn, jossa näyttelyn esineistä on Vaihtoehto vitriinille -hankkeen myötä valmistettu 3D-kopioita. Nämä kahdeksan mallia täydentävät Urheilumuseon perusnäyttelyä ja ovat alku moniaistiselle näytteilleasettelulle. Lisäksi saamme tutustua näihin esineisiin saavutettavan ja kuvailutulkatun Guidio-äänioppaan avulla. Toivomme, että tästä esineiden kosketeltavuudesta olisi iloa ja hyötyä kaikille museovieraille.

Vaihtoehto vitriinille -työryhmämme tuottaa konsultointipalveluna moniaistisia näyttelyratkaisuja niille museoille ja kulttuurilaitoksille, jotka eivät usko vitriinin haltijan sitä tekevän.

Kaisa Penttilä

hankevastaava, Vaihtoehto vitriinille -hanke (2012–2014)