Paini oli yksi niistä lajeista, joissa kilpaurheilun siemen
lähti varhaimmin itämään Suomessa. 1900-luvun taitteessa laji sai runsaasti
nostetta erityisesti Helsingissä. Kaartin
maneesissa, Palokunnantalossa, Työväentalossa ja sirkuksissa järjestetyt
ottelut olivat isoja yleisötapahtumia, joissa saattoi nähdä aikansa politiikan
ja kulttuurin eliittiä. Yleisön joukosta tavattiin muun muassa Väinö
Tanner, Albert Edelfelt ja Axel Gallén. Kiertävissä sirkuksissa ”painiskelu”-buumi
levisi myös maakunnissa, jossa otollinen kohderyhmä olivat etenkin
voimankoitoksista kiinnostuneet nuoret miehet.
Vetonauloina olleet painijat olivat aluksi vierailevia
ulkomaalaisia ammattilaispainijoita, jotka esittelivät voimiaan sirkuksissa, painiskelivat haasteotteluissa paikallisia nimiä vastaan ja antoivat painiopetusta. Kansainvälisestikin tunnetuista nimistä Helsingissä ottelivat muun muassa puolalainen
Ladislaus Pytlasinski ja
virolaisatleetit Georg Lurich ja Georg Hackenschmidt. Kotimaisen painijakunnan
määrää kasvatti myös vuonna 1891 perustettu Helsingin Atleettiklubi.
Atleettiklubissa opettaneen ammattipainija Carl Allénin opissa painitaitonsa saivat useat vuosien 1908 ja 1912 suomalaisista
olympiamitalisteista.
Tätä kiertävää mestaruusvyötä jaettiin Suomen painimestareille 1901–1906. |
Yrjö Saarelan mestaruusvyö Helsingissä 1911 järjestetyistä (epävirallisista) painin MM-kisoista. Saarela voitti Tukholman olympialaisissa 1912 kultaa raskaassa sarjassa. |
Yrjö Saarelan painikenkä. |
Kesäkuussa 1910 Yrjö Saarela kävi Pietarsaaressa pokkaamassa Voimistelu- ja Urheiluseura Woiman paineista pääpalkinnon. |
Ensimmäinen virallinen suomalaisen voittama olympiakultamitali: Verner Weckman, kreikkalais-roomalaisen painin 93 kg:n sarja, Lontoo 1908. |
1910-luvulla moni amatöörinä aloittanut suomalaispainija teki ajalleen epätyypillisen valinnan: he ryhtyivät ammattilaisiksi. Aikaisemmin ammattilaisuutta Suomessa olivat lähennelleet vain menestyneimmät 1800-luvun lopun hiihtäjistä. Osa painijoista ryhtyi uudelle uralleen vapaaehtoisesti, toiset puolittain pakotettuina. Vuonna 1907 Suomessa voimaan tulleissa amatöörisäännöissä rahasta painiminen oli kiellettyä, eivätkä sääntöjä valvoneet Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton johtajat katselleet julkisiin haasteotteluihin osallistumista sormien läpi. SVUL vauhditti 1910-luvulla kymmenien painijoiden ammattilaisuran alkua julistamalla heidät rahapainien takia ammattilaisiksi.
Georg Lurich |
Ammattilaisiksi
”antautuneiden” painijoiden urapolku sisälsi monia nykyisestäkin
ammattiurheilusta tuttuja piirteitä. Tulonlähteenä olivat sirkusotteluiden
voittamisesta saadut palkintorahat, pääsylipputuloista maksetut osuudet ja joskus jopa tietyltä ajalta maksettu palkka. Esimerkiksi Ivar Böhling – Tukholman
1912 olympiahopeamitalisti – kertoi uransa jälkeen Urheilulehdessä, että
göteborgilaisessa sirkuksessa painiessaan hänelle oli maksettu kuukauden ajan
100 kruunua päivässä. Nykyrahassa 100 kruunua vastaisi ostovoimaltaan noin 200 euroa.
Uravalinta oli
lähtökohtaisesti kansainvälisesti orientoitunut. Ammattilaisottelut alkoivat tavallisesti
Suomessa, Ruotsissa, Virossa tai Venäjällä. Menestyneimmät suuntasivat nopeasti
rahakkaimmille apajille Keski-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Manner-Euroopan
ja Yhdysvaltojen suurkaupungeissa kreikkalais-roomalainen ammattilaispaini oli 1900-luvun
alussa hyvin suosittua: mestaruusvöistä ja rahapalkinnoista oteltiin kymmenien
tuhansien katsojien edessä. Amerikansuomalaisten asuttamilla alueilla Yhdysvalloissa
ja Kanadassa paini nousi 1910- ja 1920-luvuilla urheilukulttuurin keskiöön –
päätekijöinään Suomesta siirtolaisiksi lähteneet ammattipainijat kuten Henry
Karhunsaari, Väinö Ketonen ja Arvo Linko.
Väinö Ketonen |
Kun ura tyssäsi
iän, loukkaantumisten tai ottelutarjonnan puutteeseen, moni ammattipainija
ryhtyi valmentajaksi. Elämänura muistutti tältäkin osin myöhempien aikojen
ammattiurheilijoita, kuten sekin, että kaikkien painijoiden osalta ammattilaisuus
ei ollut taloudellisesti kannattava ratkaisu, ja edessä oli pikainen paluu siviilitöihin.
Jotkut yrittivät myös paluuta amatööriympyröihin ja yleensä saivatkin amatöörioikeutensa
takaisin, mutta suurempaa menestystä oli harvoin enää luvassa.
Urheilumuseon painiesineistöä Finnassa
Urheilumuseon kokoelmia on ollut esillä Finnassa
alkusyksystä lähtien. Tällä hetkellä palvelun kautta pääsee käsiksi noin 700
esineen tietoihin ja kuviin. Lisäämme uusia aineistoja Finnaan tasaisesti,
teema kerrallaan. Periaatteena on rakentaa sopivia kokonaisuuksia sellaisista
tapahtumista, esineryhmistä tai urheilulajeista, joista kokoelmissamme on
kiinnostavaa, arvokasta tai edustavaa aineistoa. Finna palvelee hyvin
digitoinnin perimmäistä tarkoitusta – kokoelmien saavutettavuuden parantamista.
Urheilumuseon osalta tämä on erityisen tärkeää juuri nyt, kun Olympiastadionin
remontin vuoksi pysyvää näyttelytilaa kokoelmien esittelyyn ei ole.
Reiluun sataan Finnaan siirrettyyn painiesineeseemme sisältyy edellä esiteltyjen 1900-luvun alun painiskelua valottavien mainosjulisteiden, varusteiden ja mestaruusvöiden lisäksi aineistoa myöhemmiltäkin ajoilta. 1920-luvulla
kreikkalais-roomalainen ammattilaispaini sukelsi kansainvälisesti laskusuhdanteeseen,
mikä poisti suomalaispainijoilta väylän ammattilaisuralle ja piti heidät
olympialaisen amatööripainin parissa. Paini olikin 1920- ja 1930-lukujen olympialaisissa
yleisurheilun rinnalla Suomen suuri mitalisampo. Tästä kertovat muun muassa
Finnassa nyt esillä olevat Taavi Tammisen, Kalle Anttilan, Edvard Westerlundin
ja Hjalmar Nyströmin olympiamitalit.
Finnan olympiamitaleista omalaatuisin tarina liittyy Taavi
Tammisen kultamitaliin Antwerpenista 1920. Mitali on saanut mainetta siksi, että kevyttä
sarjaa ei kisoissa voittanut Tamminen vaan Emil Väre. Vuosia
Antwerpenin jälkeen kävi ilmi, että Tammisen ja Vären finaali oli sopuottelu,
jonka tarkoituksena oli varmistaa Suomelle kaksi kirkkainta mitalia. Silloisen
painisysteemin mukaan finaalissa hävinneen painijan piti otella
hopeamitalistaan niitä painijoita vastaan, jotka olivat aiemmin hävinneet
kultamitalistille. Suomen joukkueen johto tiesi Tammisen kovakuntoisemmaksi, joten
hänet suostuteltiin häviämään Väreelle, jonka jälkeen hän pystyisi varmistamaan
Suomelle hopean kahdessa viimeisessä ottelussa. Juuri näin kävikin. Kultamitali
annettiin Tammiselle kaikessa hiljaisuudessa joukkueen palattua Suomeen.
Taavi Tammisen kultamitali Antwerpenin olympialaisista 1920. |
Mielenkiintoinen esinesarja on
pietarsaarelaisen Strengbergin tehtaan valmistama keräilykorttisarja, jonka aiheena ovat
Tukholman olympialaisten 1912 suomalaisurheilijat. Olympialaisten jälkeen
valmistettuja kortteja tehtiin kaikkiaan 80 kappaletta, joista Urheilumuseon
kokoelmassa – ja nyt siis myös Finnassa – on 44. Kortit olivat aikoinaan melko
suosittuja, vaikka Strengberg ei niitä juuri mainostanut. Parhaat edellytykset
koko sarjan keräämiseen antoi runsas tupakoiminen, sillä kortteja oli tarjolla vain Strengbergin valmistamissa tupakka-askeissa,
yksi askia kohden. Kussakin kortissa on esillä kuva urheilijasta – joko
kilpailusuorituksessa tai poseeraamassa ateljeessa palkintoineen – ja lyhyt
teksti hänen taustastaan ja saavutuksistaan. Kaikissa korteissa faktat eivät ole
aivan kohdallaan. Esimerkiksi Ivar Böhlingin ilmoitetaan voittaneen kultaa raskaassa keskisarjassa yhdessä Anders
Ahlgrenin kanssa, vaikka todellisuudessa tuomaristo julisti kamppailun
ratkaisemattomaksi ja jakoi kummallekin hopeamitalit.
Yrjö Saarela Strengbergin tupakkatehtaan keräilykortissa. |
Johan Olin |
Painimitalit eivät jääneet itsenäisyyden alkuvuosiin, vaan
menestystä on tullut myöhemminkin. Tuoreimmat lisät painikokoelmaamme ovat
Montrealissa 1976 olympiakultaa 57 kg:n sarjassa voittaneen Pertti Ukkolan
viime vuonna lahjoittamat painitrikoot ja painikengät. Niihinkin pääsee nyt
tutustumaan Finnassa.
Pertti Ukkolan painiasu 1970-luvulta. |
Jouni Lavikainen
Lähteet:
Hatton, C. Nathan: "The Fighting Finns". Rugged
Game. Community, Culture and Wrestling at the Lakehead
to 1933. Lakehead University 2012.Lavikainen, Jouni: Amatöörikysymys ja ammattilaisuuden uhka suomalaisessa kilpaurheilussa 1907—1932. Pro gradu-tutkielma. Helsinki 2011.
Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa: Urheilulajien synty. Teos 2012.
Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa: Havuja perkele!. Fitra 2017.
Vettenniemi, Erkki: Pohjolan helleenit. Suomalaisten olympiaurheilujen synty. SKS 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti