Vieraskynä: Maaottelu Velodromilla

Kylmänkostea kevätpäivä Helsingin Velodromilla vuonna 2015. Tuuli tuntuu luissa ja ytimissä. Olosuhteista huolimatta ilmassa on vahva urheilujuhlan tuntu. Miesten maahockey-maajoukkue pelaa ensimmäisen maaottelunsa kotikentällään vuosikausiin. Vastustaja on Liettua. Tässä tehdään historiaa. Historiaa on "Velolla" toki tehty ennenkin. Toimihan se olympialaisissa vuonna-52 hockeyn päänäyttämönä. Maineikkaan urheilustadionin eteisaulasta löytyy kuva olympiafinaalista Intia-Hollanti (5-1). 

Mutta itse peliin. Päävalmentaja Jan Nylund näyttää" fläppitaulultaan" viimehetken ohjeita pelaajilleen. Tämä on monille meistä ensimmäinen kotipeli Suomi-paidassa.
Kansallishymnien jälkeen ottelu vihdoin alkaa. Heti toisella peliminuutilla saan hyvän tekopaikan, mutta Liettuan maalivahti torjuu loistavasti. Peli etenee tasaisena. Puolustaja vartioi minua tarkasti.
"Seuraakohan kaveri mua pukuhuoneeseen asti?"

Jakson lopulla saan kuitenkin tekopaikan, kun Jussi Paanasen kova syöttö viuhuu maaliringin sisään. Ohjaan komposiittimailallani pallon kohti maalia, onnistumatta. Harmittaa...
Hetkeä myöhemmin erotuomari Klaus Saijonkiven pilli soittaa jakson päättyneeksi.

Kävellessäni käytävällä kohti pukukoppia, vanhempi herrasmies kysyy nimeäni, ojentaen samalla käteeni vanhan maahockeypallon.
-"Pidä pallosta hyvää huolta."
-"Kyllä, kiitos."

Pukukopissa laitan hiukan hämilläni pallon pelikassiini. Otan huikan vesipullosta ja kuuntelen valmennusjohdon ohjeita "laituri" Markku Rinteen vieressä istuen.

Toisella puoliajalla ei hienouksia nähty. Tiukimmat kaksinkamppailut käydään keskikentän tuntumassa. Viimeisillä minuuteilla maalivahtimme Jussi Luhta venyy kuin purukumi pallojen eteen ja puolustuslinja siivoaa irtopallot väljemmille vesille. Jussin huudot ja ohjeet maalilta meille kenttäpelaajille antavat ainakin minulle lisää virtaa. Taistelemme tasatuloksen taitavaa vastustajaa vastaan. Tasapeli ekassa kotimatsissa on ihan kelpo tulos.

Ai niin. Se pallo! Täällähän se on, pelikassin pohjalla. Siinä on pelaajien nimikirjoitukset ja teksti: Bryssel 1970. Samalla muistelen kohtaamista herrasmiehen kanssa pukukoppikäytävällä.

Palloon on kirjoitettu Brysselin EM-kisoihin 1970 osallistuneen Suomen maajoukkueen pelaajien nimet.

  
Ps. Arvokas pallo on nykyään Suomen Urheilumuseon kokoelmissa.

Tommi Rantala

Kirjoittaja pelaa maahockeyta turkulaisessa HC Kilpparissa ja Suomen maajoukkueessa. Urheilutoimittajien Liitto valitsi Rantalan vuoden 2015 parhaaksi maahockeypelaajaksi Suomessa. Alla kuvia Rantalasta pelitilanteissa ja Rantalan Urheilumuseolle lahjoittamista esineistä.  

Maahockeyn EM-kisojen 2015 ottelu Suomi-Malta, Vilna.

Maahockeyn EM-kisojen 2015 ottelu Liettua-Suomi, Vilna

Maahockeyn SM-sarjan loppuottelu HC Kilppari-Seinäjoki United, Helsingin Velodromi, syyskuu 2017. Kuva: Rainer  Lönnbäck.

Maahockeyn varustekehitystä 1950-luvulta 2000-luvulle.

Mitaleita ja laattoja 1950-1970-luvuilta.

Itäiset pelimatkakohteet tulivat Suomen maahockeymaajoukkueelle tutuiksi 1970-luvulla.

Valto Mattilan saama diplomi osallistumisesta maahockeyn EM-kisoihin 1974 Madridissa.

Muistolahja maahockeymaaottelusta Suomi-Ruotsi kesäkuulta 1976.

Vuoden urheilukirja – vaikea mutta mukava valinta

Mikä on vuoden 2017 paras urheilukirja? Ihan yksiselitteisen vastauksen löytäminen tähän lienee mahdotonta, mutta Urheilumuseon asettama raati on taas tarttunut haasteeseen. Allekirjoittaneen lisäksi valintaraadissa istuvat Juha Kanerva, Kristiina Kekäläinen, Susanna Luikku ja Mika Wickström. Raadin mielestä parhaan kirjan viisikko löytää varmasti.

Urheilukirjojen julkaiseminen painottuu loppuvuoteen, esimerkiksi kirjamessujen, isänpäivän ja joulun takia. Vuosittain raati saa käsiteltäväkseen satakunta urheilu- ja liikuntakulttuuriin jollain tavalla kantaa ottavaa teosta. Tässä luvussa ovat mukana myös merkittävät kirjoiksi sidotut opinnäytetyöt sekä pienimmät seurahistoriikitkin, jotka vain on jotain kautta Urheilumuseolle saatu. Kaikistahan tieto ei toki ajoissa kulje perille asti, mutta yleensä sana kyllä kiertää, kun teos on tarttuva. Vaikka todellisia voittajakandidaatteja on merkittävästi vähemmän, syksy ja vuodenvaihteen tienoo on raatilaisille tiukkaa lukuaikaa.

Kuvassa olevat kirjat ovat satunnainen otanta vuoden kirjasadosta.

Millainen on hyvä urheilukirja? Kriteerejä voi helposti tarkastella tämän vuoden finalistien kautta. Kuluvalta vuodelta raati valitsi niin sanotusti runkosarjan jälkeen kuusi esiin nousevaa finaalitason teosta.

J. P. Tannisen ”Haukikuningas” on tarina sanan varsinaisessa merkityksessä. Tarina kyykästä, josta yhtäkkiä on tullut Japanin ykkösurheilulaji. Tanninen on tehnyt nerokkaan lajioppaan, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät saumattomasti ja ainutlaatuisesti.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin ”Kuolemanlaakso” on tarina sekin, mutta samalla myös osaelämänkerta. Tiivis ja viimeistely teksti kertoo liian kovan taklauksen jälkimainingeista tehokkaasti ja kaunistelematta. Kirja sukeltaa syvälle jääkiekkomaailmaan ja analyyttinen kuvaus kantaa alusta loppuun saakka.

Mika Nyyssölän, Jouni Virtamon ja Jouni Lehtosen ”Mika Nyyssölä – Giant Killerin tarina ja treeniopas” on taideteos jo esineenä. Vastaavaa urheilijaelämäkertaa ei aikaisemmin ole tehty. Kirja perehdyttää kehonrakennukseen, mutta toimii myös lukukokemuksena ja piirrostaideteoksena. Näyttävä taitto ja tyylikäs kuvitus on ehdottomasti merkittävä osa hyvää kirjaa.

Annukka Koskelan ”Pesis – Opas jännittävän pelin seuraajalle ja harrastajalle” on erilainen opaskirja. Kuten nimikin sanoo, se on opas nimenomaan pelin seuraajalle. Koskelan sujuvakielisen teoksen hissipuhe olisi aika ilmeinen: luettuasi tämän kirjan et enää koskaan katso pesäpalloa samoin silmin.

Erkki Vettenniemen ”Suomalainen hiihtodoping – punssia, pillereitä ja punasoluja” osoittaa, että vakavasti otettavaa tutkimusta voi kirjoittaa luettavasti ja ymmärrettävästi. Suomalaisen hiihdon ”lääkehuollon” historia on suurin piirtein yhtä pitkä kuin itsenäisyytemme. Vettenniemi käsittelee vaikeammatkin teemat taidolla ja asianosaisia liikaa leimaamatta.

Marko Kantomaan ”Ylpeydestä” on kovan tason esikoisteos, joka puhuu asiantuntevasti juoksemisen tuskasta ja hurmasta. Teemaan yhdistetty nuoren ihmisen seksuaalisuuden kuvaus tekee romaanista oikeaa kaunokirjallisuutta, jossa pelkistetty teksti on viimeistelty huolellisesti.

Helge Nygrénin -palkintokilpailun finalistit, eli kansankielellä Vuoden urheilukirja 2017 -finalistit.

Lopulta hyvän kirjan valitseminen on aika helppoa. Tunnistat vain tunteen, jolla hyvä kirja valtaa siihen tarttujansa. Et malta lopettaa lukemista ja lopulta ihmettelet, kuinka joku on pystynyt tuottamaan tällaista. Oikeastaan haluat lukea kirjan uudelleen.

Vielä lopuksi voin todeta, kuinka tehdään hiukan heikompi urheilukirja. Ensinnäkin sen tuotannossa on joka vaiheessa tullut kiire, joka vain pahenee loppua kohden. Toisekseen kirjoittaja ei ole halunnut tai uskaltanut antaa kenenkään ulkopuolisen koskea tekstiinsä. Kolmanneksi aihevalinta tai ainakin sen rajaus kaipaa tarkennusta. Mika Wicströmiä siteeraten ”jokainen kirja on toki esineenä kirja, mutta kaikki kirjat eivät ole kirjallisuutta."

Vuodesta 1980 jaettu Helge Nygrénin palkinto löytää saajansa helmikuun seitsemäs päivä. Vanhojen voittajien listaa tarkastellessa tuntuu, että takavuosien puhtaista tietokirjoista on varovaisesti siirrytty kohti kaunokirjallisempia voittajia. Ei kuitenkaan välttämättä. Kyse voi sittenkin – aiheesta riippumatta – olla vain hyvin kirjoitetuista teoksista.

Esko Heikkinen
Vuoden urheilukirja valintaraadin puheenjohtaja

Raati ja finalistit vuosimallia 2017: Kalle Rantala (siht.), Kristiina Kekäläinen, Esko Heikkinen, Susanna Luikku, Juha Kanerva ja Mika Wickström.

Mediatiedote: Vuoden urheilukirja -finaalissa kattaus suomalaisen urheilun lajikirjoa (pdf) 11.12.2017

Vuoden urheilukirjat ja kunniamaininnat 1980-2017

Varastokertomuksia: Painiskelun kultavuodet digitaalisesti

Mikä oli Helsingin suosituin urheilulaji 1900-luvun taitteessa? Mistä lajista ponnistivat ensimmäiset täysammattilaiset Suomen urheilussa? Vastaus molempiin kysymyksiin on sama: paini. Tässä tekstissä silmäilen painin kiehtovia varhaisvaiheita Suomessa ja esittelen Finnaan vastikään liitettyjä painiaineistojamme.

Paini oli yksi niistä lajeista, joissa kilpaurheilun siemen lähti varhaimmin itämään Suomessa. 1900-luvun taitteessa laji sai runsaasti nostetta erityisesti Helsingissä. Kaartin maneesissa, Palokunnantalossa, Työväentalossa ja sirkuksissa järjestetyt ottelut olivat isoja yleisötapahtumia, joissa saattoi nähdä aikansa politiikan ja kulttuurin eliittiä. Yleisön joukosta tavattiin muun muassa Väinö Tanner, Albert Edelfelt ja Axel Gallén. Kiertävissä sirkuksissa ”painiskelu”-buumi levisi myös maakunnissa, jossa otollinen kohderyhmä olivat etenkin voimankoitoksista kiinnostuneet nuoret miehet.

Vetonauloina olleet painijat olivat aluksi vierailevia ulkomaalaisia ammattilaispainijoita, jotka esittelivät voimiaan sirkuksissa, painiskelivat haasteotteluissa paikallisia nimiä vastaan ja antoivat painiopetusta. Kansainvälisestikin tunnetuista nimistä Helsingissä ottelivat muun muassa puolalainen Ladislaus Pytlasinski ja virolaisatleetit Georg Lurich ja Georg Hackenschmidt. Kotimaisen painijakunnan määrää kasvatti myös vuonna 1891 perustettu Helsingin Atleettiklubi. Atleettiklubissa opettaneen ammattipainija Carl Allénin opissa painitaitonsa saivat useat vuosien 1908 ja 1912 suomalaisista olympiamitalisteista.

Tätä kiertävää mestaruusvyötä jaettiin Suomen painimestareille 1901–1906.

Yrjö Saarelan mestaruusvyö Helsingissä 1911 järjestetyistä (epävirallisista) painin MM-kisoista. Saarela voitti Tukholman olympialaisissa 1912 kultaa raskaassa sarjassa.

Yrjö Saarelan painikenkä.

Kesäkuussa 1910 Yrjö Saarela kävi Pietarsaaressa pokkaamassa Voimistelu- ja Urheiluseura Woiman paineista pääpalkinnon.

Ensimmäinen virallinen suomalaisen voittama olympiakultamitali: Verner Weckman, kreikkalais-roomalaisen painin 93 kg:n sarja, Lontoo 1908.

1910-luvulla moni amatöörinä aloittanut suomalaispainija teki ajalleen epätyypillisen valinnan: he ryhtyivät ammattilaisiksi. Aikaisemmin ammattilaisuutta Suomessa olivat lähennelleet vain menestyneimmät 1800-luvun lopun hiihtäjistä. Osa painijoista ryhtyi uudelle uralleen vapaaehtoisesti, toiset puolittain pakotettuina. Vuonna 1907 Suomessa voimaan tulleissa amatöörisäännöissä rahasta painiminen oli kiellettyä, eivätkä sääntöjä valvoneet Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton johtajat katselleet julkisiin haasteotteluihin osallistumista sormien läpi.  SVUL vauhditti 1910-luvulla kymmenien painijoiden ammattilaisuran alkua julistamalla heidät rahapainien takia ammattilaisiksi.

Georg Lurich

Ammattilaisiksi ”antautuneiden” painijoiden urapolku sisälsi monia nykyisestäkin ammattiurheilusta tuttuja piirteitä. Tulonlähteenä olivat sirkusotteluiden voittamisesta saadut palkintorahat, pääsylipputuloista maksetut osuudet ja joskus jopa tietyltä ajalta maksettu palkka. Esimerkiksi Ivar Böhling – Tukholman 1912 olympiahopeamitalisti – kertoi uransa jälkeen Urheilulehdessä, että göteborgilaisessa sirkuksessa painiessaan hänelle oli maksettu kuukauden ajan 100 kruunua päivässä.  Nykyrahassa 100 kruunua vastaisi ostovoimaltaan noin 200 euroa.

Uravalinta oli lähtökohtaisesti kansainvälisesti orientoitunut. Ammattilaisottelut alkoivat tavallisesti Suomessa, Ruotsissa, Virossa tai Venäjällä. Menestyneimmät suuntasivat nopeasti rahakkaimmille apajille Keski-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Manner-Euroopan ja Yhdysvaltojen suurkaupungeissa kreikkalais-roomalainen ammattilaispaini oli 1900-luvun alussa hyvin suosittua: mestaruusvöistä ja rahapalkinnoista oteltiin kymmenien tuhansien katsojien edessä. Amerikansuomalaisten asuttamilla alueilla Yhdysvalloissa ja Kanadassa paini nousi 1910- ja 1920-luvuilla urheilukulttuurin keskiöön – päätekijöinään Suomesta siirtolaisiksi lähteneet ammattipainijat kuten Henry Karhunsaari, Väinö Ketonen ja Arvo Linko.

Väinö Ketonen

Kun ura tyssäsi iän, loukkaantumisten tai ottelutarjonnan puutteeseen, moni ammattipainija ryhtyi valmentajaksi. Elämänura muistutti tältäkin osin myöhempien aikojen ammattiurheilijoita, kuten sekin, että kaikkien painijoiden osalta ammattilaisuus ei ollut taloudellisesti kannattava ratkaisu, ja edessä oli pikainen paluu siviilitöihin. Jotkut yrittivät myös paluuta amatööriympyröihin ja yleensä saivatkin amatöörioikeutensa takaisin, mutta suurempaa menestystä oli harvoin enää luvassa.

Urheilumuseon painiesineistöä Finnassa

Urheilumuseon kokoelmia on ollut esillä Finnassa alkusyksystä lähtien. Tällä hetkellä palvelun kautta pääsee käsiksi noin 700 esineen tietoihin ja kuviin. Lisäämme uusia aineistoja Finnaan tasaisesti, teema kerrallaan. Periaatteena on rakentaa sopivia kokonaisuuksia sellaisista tapahtumista, esineryhmistä tai urheilulajeista, joista kokoelmissamme on kiinnostavaa, arvokasta tai edustavaa aineistoa. Finna palvelee hyvin digitoinnin perimmäistä tarkoitusta – kokoelmien saavutettavuuden parantamista. Urheilumuseon osalta tämä on erityisen tärkeää juuri nyt, kun Olympiastadionin remontin vuoksi pysyvää näyttelytilaa kokoelmien esittelyyn ei ole.

Reiluun sataan Finnaan siirrettyyn painiesineeseemme sisältyy edellä esiteltyjen 1900-luvun alun painiskelua valottavien mainosjulisteiden, varusteiden ja mestaruusvöiden lisäksi aineistoa myöhemmiltäkin ajoilta. 1920-luvulla kreikkalais-roomalainen ammattilaispaini sukelsi kansainvälisesti laskusuhdanteeseen, mikä poisti suomalaispainijoilta väylän ammattilaisuralle ja piti heidät olympialaisen amatööripainin parissa. Paini olikin 1920- ja 1930-lukujen olympialaisissa yleisurheilun rinnalla Suomen suuri mitalisampo. Tästä kertovat muun muassa Finnassa nyt esillä olevat Taavi Tammisen, Kalle Anttilan, Edvard Westerlundin ja Hjalmar Nyströmin olympiamitalit.

Finnan olympiamitaleista omalaatuisin tarina liittyy Taavi Tammisen kultamitaliin Antwerpenista 1920. Mitali on saanut mainetta siksi, että kevyttä sarjaa ei kisoissa voittanut Tamminen vaan Emil Väre. Vuosia Antwerpenin jälkeen kävi ilmi, että Tammisen ja Vären finaali oli sopuottelu, jonka tarkoituksena oli varmistaa Suomelle kaksi kirkkainta mitalia. Silloisen painisysteemin mukaan finaalissa hävinneen painijan piti otella hopeamitalistaan niitä painijoita vastaan, jotka olivat aiemmin hävinneet kultamitalistille. Suomen joukkueen johto tiesi Tammisen kovakuntoisemmaksi, joten hänet suostuteltiin häviämään Väreelle, jonka jälkeen hän pystyisi varmistamaan Suomelle hopean kahdessa viimeisessä ottelussa. Juuri näin kävikin. Kultamitali annettiin Tammiselle kaikessa hiljaisuudessa joukkueen palattua Suomeen.

Taavi Tammisen kultamitali Antwerpenin olympialaisista 1920.

Mielenkiintoinen esinesarja on pietarsaarelaisen Strengbergin tehtaan valmistama keräilykorttisarja, jonka aiheena ovat Tukholman olympialaisten 1912 suomalaisurheilijat. Olympialaisten jälkeen valmistettuja kortteja tehtiin kaikkiaan 80 kappaletta, joista Urheilumuseon kokoelmassa – ja nyt siis myös Finnassa – on 44. Kortit olivat aikoinaan melko suosittuja, vaikka Strengberg ei niitä juuri mainostanut. Parhaat edellytykset koko sarjan keräämiseen antoi runsas tupakoiminen, sillä kortteja oli tarjolla vain Strengbergin valmistamissa tupakka-askeissa, yksi askia kohden. Kussakin kortissa on esillä kuva urheilijasta – joko kilpailusuorituksessa tai poseeraamassa ateljeessa palkintoineen – ja lyhyt teksti hänen taustastaan ja saavutuksistaan. Kaikissa korteissa faktat eivät ole aivan kohdallaan. Esimerkiksi Ivar Böhlingin ilmoitetaan voittaneen kultaa raskaassa keskisarjassa yhdessä Anders Ahlgrenin kanssa, vaikka todellisuudessa tuomaristo julisti kamppailun ratkaisemattomaksi ja jakoi kummallekin hopeamitalit.

Yrjö Saarela Strengbergin tupakkatehtaan keräilykortissa.

Johan Olin

Painimitalit eivät jääneet itsenäisyyden alkuvuosiin, vaan menestystä on tullut myöhemminkin. Tuoreimmat lisät painikokoelmaamme ovat Montrealissa 1976 olympiakultaa 57 kg:n sarjassa voittaneen Pertti Ukkolan viime vuonna lahjoittamat painitrikoot ja painikengät. Niihinkin pääsee nyt tutustumaan Finnassa.

Pertti Ukkolan painiasu 1970-luvulta.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Hatton, C. Nathan: "The Fighting Finns". Rugged Game. Community, Culture and Wrestling at the Lakehead to 1933. Lakehead University 2012.
Lavikainen, Jouni: Amatöörikysymys ja ammattilaisuuden uhka suomalaisessa kilpaurheilussa 1907—1932. Pro gradu-tutkielma. Helsinki 2011.
Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa: Urheilulajien synty. Teos 2012.
Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa: Havuja perkele!. Fitra 2017.
Vettenniemi, Erkki: Pohjolan helleenit. Suomalaisten olympiaurheilujen synty. SKS 2007.

Miehemme vapauttamassa Kataloniaa

Väistelin Barcelonan kaduilla kumiluoteja ja espanjalaispoliisien pamppuja. Karjuin hieman Neil Youngin sanoja muuttaen: Keep on rocking in free and independent Catalonia! 

Välillä ehdin murehtia, pääsenkö illan Barça-matsiin ja seuraavana päivänä kansainvälisen arkistojärjestön urheilujaoston kokouksiin sekä seminaariin vuoristoiseen kääpiövaltioon Andorraan.

Puolet tarua ja puolet totta. Todellisuudessa olin 1. lokakuuta 2017 barcelonalaisen hotellin aulassa näpräämässä kännykkää. Välttelin katuja, jotka olivat vaarallisia. Vaaran tunnetta lisäsi espanjalaispoliisien helikopterin sätkytys ilmassa ja joka puolella kaduilla näkyvät raskaasti aseistetut, sotilailta näyttävät pollarit.

Odottelin elonmerkkejä meidän urheilujaoston hallituksen katalaanijäseniltämme. Laitoin Finalle ja Enricille kannustavan viestin: Suomikin sai itsenäisyyden suuren ja mahtavan valtion pitkällisen ahdistelun jälkeen 100 vuotta sitten. 

Fina ja Enric olivat kiinni päivän jännittävissä tapahtumissa; Katalonia järjesti Espanjan hallinnon mielestä laittoman itsenäisyysäänestyksen. Seuraavina päivinä saimme tietää, että myös Euroopan Unionin mielestä äänestys oli laiton, eikä tällä järjestöllä ollut halua puuttua ihmisoikeuksien vastaisiin Espanjan poliisin toimiin. Raain televisiosta näkemäni pamputus oli, kun poliisi hakkasi äänestämään tullutta nuorta isää, jonka olkapäillä istui pieni poika. Eniten espanjalaispoliisit löivät kuitenkin naisia. Lähemmäs tuhat äänestäjää joutui hakemaan apua vammoihinsa sairaaloista. Yksi sokeutui kumiluodin osuessa silmään.  

Finaa en nähnyt koko päivänä. Hän jäi oman äänestyksensä jälkeen suojelemaan koulunsa ääniä, ettei espanjalaispoliisi täältäkin varastaisi äänestyslipukkeita. Pari päivää myöhemmin vierailimme La Seu d´Urgellin pienen kaupungin aluearkistossa, jonka ovesta oli nähtävissä vielä Espanjan poliisin sinetti. Poliisi oli sulkenut arkistossa olleen äänestyspaikan. Lounaalla kaupungin työntekijä kertoi, miten hän ja muutama muu oli saanut pelastettua äänestyslipukkeet. Poliisi oli kyllä lähtenyt ajamaan heitä takaa, mutta auton vaihdolla virkavalta oli saatu eksytettyä.

La Seu d'Urgellissa poliisin sinetöimä paikallisen arkiston ovi. Arkisto toimi äänestyspaikkana. Äänestää ehdittiin kaksi tuntia ennen kuin poliisi saapui paikalle ja lopetti äänestyksen.

Samalla tavoin toimi Katalonian aluejohtaja Carles Puigdemont. Hän oli menossa äänestämään omaan kotikyläänsä, mutta sai äänestyspaikalta soiton, että poliisi on jo paikalla. Äänestyspaikkaa vaihdettiin lennosta ja pitkässä tunnelissa johtaja siirtyi toiseen autoon karistaen kannoilta takaa-ajajina olleet espanjalaispoliisit.

Barçan pelin porteilla

Enric ilmoitti vihdoin, että hän tulisi hakemaan minua ja toista suomalaista, Kansallisarkiston Kenth Sjöblomia hotellilta. Tavatessamme hän suhtautui päivän tapahtumiin rauhallisesti. Seuraavaksi lähdimme noutamaan hotellilta meidän senegalilaisvahvistusta Doudou Gayeta, Monacossa pääpaikkaa pitävän kansainvälisen yleisurheiluliiton asianhallinnan ja arkistoinnin päällikköä. Sitten vielä newyorkilainen Peter kyytiin ja menoksi kohti kovasti odotettua Barçan peliä. Meidät oli kutsunut peliin Barçan puheenjohtaja. Paikkamme oli heti puheenjohtajan aition takana. Ehdoton pyyntö oli, että peliin täytyy tulla puku päällä.

FC Barcelonan puheenjohtajan kutsu saapua seuraamaan peliä Barcelona vs Las Palmas. Ottelu pelattiin tyhjille katsomoille, koska pelättiin levottomuuksia Katalonian äänestyspäivänä.

Jo matkalla kuulimme radiosta, että peli joko tullaan peruuttamaan tai pelaamaan tyhjille katsomoille. Se oli Espanjan jalkapalloliiton aika odotettu päätös, koska ottelun aikana ei voitaisi välttyä katalaaniyleisön mielenosoituksilta. Menimme silti Camp Noulle.

Korkealta taholta saatu kutsu aukaisi meille stadionin ensimmäiset portit, mutta seuraavasta emme enää päässeet, vaan jouduimme palaamaan takaisin hotellille. Peliin pääsivät vain median, mahdolliset Fifan ja Espanjan jalkapalloliiton edustajat.

Hymytkin vielä irtosivat, vaikka peliin ei päästy. Vasemmalta urheiluarkistointia toimipaikoissaan edistävät: Enric Barri (Katalonian kulttuuriministeriö), Peter Scheibner (New York, Rockportin Hall of Fame), Kenth Sjöblom (Kansallisarkisto), Ossi Viita (Urheiluarkisto) ja Doudou Gaye (Monaco, IAAF).

Urheiluarkistointi Andorran televisiossa

Katalonian vapauttamisen lisäksi ohjelmassa oli kv. arkistojärjestön (ICA) urheilujaoston (SPO) hallituksen kokouksia ja seminaari Andorrassa, jonne lähdimme aikaisin maanantaiaamuna 2. lokakuuta. Ja hyvä niin, että jo tuolloin, koska lintukoto nimeltään Andorra laittoi seuraavana päivänä rajat kiinni. Kataloniassa pidettiin itsenäisyyden puolesta lakko- ja mielenosoituspäivä. Lintukoto ei halunnut kotipesäänsä mitään levottomuuksia.

Näin urheiluun liittyvien asiakirjojen arkistointia käsittelevässä seminaarissamme oli paikalla ainoastaan andorralaisia. Tilaisuuden avasi Andorran kulttuuriministeri Olga Gelabert, jonka ansiosta seminaarimme pääsi jopa Andorran television uutislähetykseen. Seminaaria ja vierailuamme emännöi Andorran kansallisarkiston johtaja Susanna Vela.

Seminaari meni mainiosti. Lyhyitä esitelmiä urheiluarkistoinnin tärkeydestä pitivät kaikki SPO:n hallituksen paikalla olleet jäsenet. Esittelin varsin perusteellisesti Urheilumuseon arkiston laajoja kokoelmia ja toimintaamme. 

Urheiluarkistointiin liittyvään seminaariin osallistui noin 20 henkilöä. Enemmänkin olisi tullut, jos Andorra ei olisi sulkenut kyseiseksi päiväksi rajojaan Katalonian lakkopäivänä.

Loppukeskusteluissa huomioita sai suomalainen yksityisarkistojärjestelmä. Lisäksi esillä oli Urheilumuseosäätiön palvelukokonaisuus, jossa kaikki urheilujärjestön aineistot menevät samaan paikkaan olkoon sitten kyseessä asiakirja, valokuva, juliste, palkinto tai urheiluväline. 

 

Puheenjohtajamme mukaan seminaarin jälkeen Andorran kulttuuriministeriö myönsi paikallisille urheilujärjestöille lisärahoitusta aineistojensa suunnitelmalliseen arkistointiin.

Andorran valtiopäämiehen tapaaminen

Seminaarin jälkeen oli vähän aikaa tutustua myös Andorraan, jonka kylät ovat Pyreneiden korkeiden vuoristojen laaksoissa. Asukkaita Euroopan kuudenneksi pienimmässä valtiossa on vajaat 80 000. Pääsimme Andorran kansallisarkistoon. Sinne mentäessä tapasimme kadulla sattumalta parlamentaarisen Andorran ruhtinaskunnan toisen valtiopäämiehen, piispa Joan Enric Vives Sicilian. Ja siihen toiseen päämieheen ei törmätty: Ranskan presidentti Emmanuel Macroniin.

Barcelonan olympiakisojen koskimelonnan kilpailupaikka

Paluumatkalla Andorrasta Barcelonaan meille tarjottiin mielenkiintoista nähtävää liittyen vuoden 1992 Barcelonan olympiakisoihin. La Seu d´Urgellissa ei 25 vuotta sitten pidettyjen olympialaisten kisapaikka ole rapistunut käsiin, kuten niin monet muut olympiakisojen näyttämöt. Syy on hyvin yksinkertainen ja sellainen, jolla kaikki muutkin lajipaikat tulisi rakentaa. Urgellissa on lajikulttuuria. Koskimelonnassa on kilpailtu paikallisen seuran väreissä jo vuodesta 1964 lähtien.

Kisapaikka on kaunis. Siellä järjestetään vuosittain useita kilpailuja, kuten lajin maailman cupia. Lisäksi se on suosittu koskimelontamaajoukkueiden harjoittelupaikka. Kun kilpailuja ei käydä, kosket tuottavat sähköä.

La Seu d'Urgellissa pidettiin 25 vuotta sitten Barcelonan olympiakisojen koskimelonta. Kisapaikka on edelleen ahkerassa käytössä.

Takaasin tasaaselle lakialle

Pohojanmaan poijalle ahdistavaa olivat Pyreneiden korkeat vuoret, mutta toisaalta ne antavat talvisin mahdollisuuden alppihiihdon lisäksi myös murtomaahiihtoon, jolla on alueella pitkät perinteet. 

Pyreneiden vuoristossa hiihtourheilulla on pitkät perinteet.

Juoksulenkki Andorrassa jäi mieleen. Siinä sydän hakkasi ja jalat tärisi, kun hölkytteli vuoristoisia teitä ylös. Siispä takaasin tasaaselle lakialle. Siellä viihdyn parhaiten.

Lakeuksien pojalla on syytä tuulettaa! Korkialla ollahan Pyreneiden vuoristossa. Simpsiö ja Jouppilanvuori jäävät hieman matalammiksi.

Ossi Viita

Bisnestä pelikirjalla

Osallistuin hiljattain Suomen Turussa järjestettyyn Urheilubisnes – nyt ja huomenna -seminaariin. Tapahtuma trendasi jopa Twitteriä myöten, joten koolla oli varsin aktiivista joukkoa arviolta parin sadan hengen verran. Tiivistän tähän suomalaisen liikuntakulttuurin bisnessektorin tilaa kuvanneet esitykset.

Jari Salonen – Paavo Nurmi Games
PNG:n kova tavoite on olla tulevaisuudessa yleisurheilun Timanttiliigan -osakilpailu. Kyse on eräänlaisesta turkulaisesta krampista, jolla yritetään osoittaa tamperelaisille paikkaa maailmankartalta. Oleellista on ollut rakentaa pitkäjänteisesti kestävyysjuoksun maailmantähti Paavo Nurmen brändiä (”legacy”, vähän hankala kääntää), hyödyntävää imagoa niin kulttuurityöllä, koulukampanjoilla, aikuisurheilulla (se mitä ennen kutsuttiin veteraaniurheiluksi) ja tietysti ydintuotteella Paavo Nurmi Gamesilla. Keskeistä on ollut saada katsomot täyteen ja ihmiset sitoutettua tavalla tai toisella. PNG -organisaatio on palkittu monin tavoin panoksestaan, joista ehkä arvostetuin on ollut EU:n kulttuuripalkinto juuri Paavo Nurmi -kulttuurityön pohjalta. Esityksen keskeisin viesti oli ehkä se, että suurtapahtuma on helpompi rakentaa kiinnostavaksi ja kestäväksi, kun sillä on yhtymäkohtia liikuntakulttuuriin ja läheisiin yhteisöihin laajemminkin.

Paavo Nurmi Legacy, lähde Paavo Nurmi Games -verkkosivut.

Arto Heinonen – Urheilu – alusta arvonluontiin
Lähi-Tapiolan yhteiskuntavastuujohtaja Heinonen esitteli Lemonade -case esimerkillä sitä, miten yhteiskuntavastuu on kiinteä osa yritystoimintaa, ja sillä saadaan aikaan asiakkaiden positiivisia ostopäätöksiä. ”Yritykset erottuvat yritysvastuulla erityisesti nuorten silmissä.”

Muilta osin esityksessä läpikäytiin urheilun olemusta ja yritystoiminnan arvomaailman suhdetta. Tämä oli varsin tuttua asiaa, sillä olen itse tehnyt Heinoselle suurimman osan noiden Powerpoint-sivujen sisällöstä. Huippu-urheilu on haastava toimintaympäristö, ja urheilujärjestöjen hallintotapa on varsin konservatiivinen. Ja niin edelleen. Mielenkiintoinen osa Heinosen juttuja oli vastaus yhteen yleisökysymykseen yhteiskuntavastuutekojen mittaamisesta. Heinonen kertoi, että esimerkiksi Lähi-Tapiolassa hankkeiden vaikutusta ei mitata näkyvyydellä vaan lähinnä sillä, miten hanke istuu yrityksen arvoihin. Tavoittavuusluvut ovat joissain asioissa siis jo ohimennyttä aikaa.

Arto Kuuluvainen & Jaakko Haltia – Arvo- & tietopohjainen sponsorointi
Kuuluvainen kiteytti, että fanin arkipäivä tulisi tuntea aiempaa paremmin, jotta voitaisiin saada viestien tavoittavuus paremmaksi. Esimerkkinä hän käytti Norjan Palloliiton ja Telenorin yhdessä tekemää sovellusta, jolla on jo 350 000 käyttäjää. Sovelluksessa on tiedot kaikesta, mitä norjalaisessa jalkapallossa päivittäin tapahtuu (kaikkien sarjojen ottelut ja tulokset yms.), joten sitä käytetään aktiivisesti. Tämä tarjoaa Telenorille suoran markkinointikanavan jalkapallosta kiinnostuneille ihmisille, jotka kytkevät Telenorin brändin suoraan jalkapalloon sovelluksen takia, ja ovat siten vastaanottavaisempia yrityksen viestinnälle.

Kuuluvainen totesi, että tutkimusten perusteella markkinointiviestin vastaanotto on positiivisempaa tällaisessa rajatussa kanavassa ja yhteisössä kuin perinteisessä massamediassa. Lisäksi Kuuluvainen mainosti uutta SponsorOptimizer -palvelua, joka on nimensä mukainen tuote oikean asiakassegmentin rajaamiseen.

Haltia taas aloitti toteamalla kuluneesti, että ”urheilu on ymmärretty erillisenä saarekkeena yhteiskunnasta.” Näin liikuntakulttuurin aktiivitutkijana olen kyllä vahvasti eri mieltä, että urheilu olisi jotenkin lokeroitu. Toki esimerkiksi sanomalehdissä on omat sivunsa urheilulle, mutta niin siellä on ulkomaan uutisille, kulttuurille, tv-ohjelmille ja vaikka säälle. Se, että esimerkiksi media luokittelee uutisia kategorioihin, ei tarkoita vielä yhteiskunnan tasolla yhtään mitään. Otetaan esimerkiksi liikuntapaikat, joissa kaikki urheilu konkreettisesti tapahtuu. Liikuntapaikkarakentaminen on aina ollut sidoksissa kunnan poliittiseen päätöksentekoon, kaavoitukseen ja lopulta rahoittajatahoihin. Liikuntapaikan ylläpito on taas ollut sidoksissa käyttäjiin, jotka esimerkiksi suurhallien kohdalla eivät ole pelkästään urheilijoita. Kilpaurheilu ei tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunut, missään tyhjiössä, vaan yhteiskunnan laajemmissa konteksteissa, vaikka joskus näyttääkin siltä, että urheilua tekee keskenään joku omassa norsunluutornissa oleileva joukko. Ei tee.

Aiheeseen: Haltian esityksen kiteytys oli, että suurin osa yritysten sponsoroinnista on vielä lähinnä näkyvyyselementtejä. Tätä ennen esitys seilaili siinä, voiko urheiluseura ottaa kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Haltian mukaan urheiluseura voi, ja sen myös tulisi, puolustaa sen strategiasta löytyviä arvoja eikä keskittyä vain urheilutuloksien tekemiseen. Case-esimerkkinä Haltia käytti esimerkiksi varsin tuoretta TPS:n sateenkaarikohua.

Matt Hilton – Yhteisöllisyyttä yhteisökehityksellä
Hilton oli tilaisuuden ainoa ulkomainen esiintyjä. Hän tuli paikalle Fisherman’s friendin kotikaupungista Fleetwoodista Brittein saarilta. Fleetwood Town Football Club on ollut yksi jalkapallon menestystarinoista. Seura on kivunnut porras portaalta ylemmäs Englannin sarjaportaissa, ja seuran ykkösjoukkueen yleisökeskiarvo on noussut kymmenessä vuodessa kymmenkertaiseksi, reiluun kolmeen tuhanteen. Hilton paljasti esityksessään, miten tämä on tapahtunut noin 27 000 asukkaan kaupungissa: yhteisöllisyydellä.

Seura on rakentanut Community trust -hankkeillaan erilaisia ihmisryhmiä sitouttavia toimintamuotoja, kuten lasten, nuorten ja ikäihmisten kerhoja, leirejä ja koulutuksia. Tavoitteena tällaisessa yhteisötyössä on ollut sekä sosiaalinen yhteisöllistäminen, mutta myös esimerkiksi terveyden ja opiskelun lisääminen. Kyse on ollut muustakin kuin urheilusta ja liikunnasta. Hiltonin esityksessä oli itseasiassa paljon samaa kuin Liikuntatieteen päivillä pidetyissä esityksissä jalkapallon hyödyntämisestä esimerkiksi ikääntyneemmän väestön aktiivisuuden lisäämisessä.

Sari Mikkonen-Mannila – HJK
Sitä ’vain yhtä Klubia’ esitellyt Mikkonen-Mannila esitteli itse asiassa Helsingin Seurakunnan jälkeen toiseksi suurinta iltapäiväkerhojen tarjoajaa pääkaupungissa. Kaupungin kanssa yhteistyössä järjestetyissä HJK:n iltapäiväkerhoissa käy noin 500 lasta. Itse seurassa on jäsenenä noin 3 000 junioripelaajaa. HJK:ssa nähdään tärkeäksi, että seura on kiinteä osa yhteiskuntaa ja se omalla sektorillaan pyrkii toimimaan arvojensa mukaisena vastuunkantajana.

HJK:n ideologiassa on tärkeää helpottaa esimerkiksi taloudellisesti vähävaraisten perheiden tilannetta harrastusten suhteen. Tämä tapahtuu esimerkiksi Aulis Rytkönen -rahaston ja nimettöminä pysyttelevien yritysten avulla. Seura tekee myös työtä esimerkiksi työssäjaksamisen suhteen, mutta se haluaa olla tietysti kehittämässä suomalaista jalkapalloa.

Eräs HJK:n palkittu mainoskuva. HJK käyttää monenlaisia tehokeinoja luodessaa brändiään. Lähde: HJK:n verkkosivut.

Mikkonen-Mannila totesi, että yksi ongelma on se, että yhteiskuntavastuuseen liittyvät asiat eivät saa aikaan klikkiotsikoita, ja siten niiden näkyvyys on pientä. Harva tietää siksi kaikesta, mitä urheiluseura tekee muuten kuin edustusjoukkueen peli-iltoina.

Edustusjoukkueesta puhuttaessa Mikkonen-Mannila totesi, että pelaajarekrytoinnin yhteydessä käydään myös arvokeskustelua. Seuraan halutaan pelaajia, jotka ymmärtävät minkälainen seura HJK on. Tästä syystä esimerkiksi Moshtagh Yaghoubin mukanaolo pakolaisten Afganistaniin palauttamisten vastaisissa toimissa käsiteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Sasu Tuominen
Tuominen totesi heti kärkeen, että yleinen mielenkiinto urheilua kohtaan on lisääntynyt ja pohjasi näkemystään Statista-verkkosivulta löytyvällä urheilun rahavirtojen kuvaajalla, jossa toden totta suoraan urheiluun liittyvät rahavirrat ovat 2000-luvun alusta lähes tuplaantuneet. Tuominen unohti mainita, että niin ovat muuten maailmantaloudenkin rahavirrat, joten tuosta kuvaajasta johtopäätöstä on ehkä rohkeaa vetää.

Ehkä voisi sanoa ennemmin, että maailman väkiluvun kasvu ja tietysti Aasian, erityisesti Kiinan, keskiluokkaistuminen on lisännyt urheilun kulutusta. Eli urheilu on tavoittanut uusia maksavia asiakassegmenttejä. Esimerkiksi länsimaiden osalta on kyllä paljon rohkeampaa sanoa, että yleinen mielenkiinto urheilua kohtaan olisi kasvanut. Korruptio- ja doping -skandaalien myötä voisi sanoa jotain toisen suuntaistakin. Jos katsotaan Statistasta vaikka olympiakisojen avajaisten Yhdysvaltain televisiokatsojien määriä, niin mitään muutosta ei ole tapahtunut sitten 1980-luvun, vaikka Yhdysvaltojen asukasluku on kasvanut noin 60 miljoonalla. No, ehkä olen tutkijana hieman vääränlainen yleisö tällaisille yleistyksille.

Joka tapauksessa Tuominen totesi, että urheilu tulee ymmärtää ekosysteeminä, jossa arvo syntyy toimijoiden vuorovaikutuksessa. Yhteisöllä on merkittävä rooli brändikokemuksessa. Esimerkiksi katsomossa olevan yleisön käytös on oleellinen osa kokemusta, tunnelmaa, ja se vaikuttaa satunnaiskävijän sitoutumiseen.

Tässä vaiheessa seminaaria puheenvuoron otti yleisön joukosta Erkki Alaja, joka kiitteli mielenkiintoisia esityksiä, mutta halusi muistuttaa helposti kaiken bisnespuheen alle unohtuvan faktan. Jo urheiluseuratoiminta itsessään on merkittävää yhteiskunnalle. Kaikki yhteisöllinen talkootyö ja ihmisten liikkuminen on arvokasta ja tärkeää. Tätä ei tule unohtaa.

Markus Kalmari – Turku
Turun liikuntajohtaja Kalmari esitteli Turun kaupungin panoksia liikuntakulttuurille. Turku yrittää itseasiassa tulla tunnetuksi joulun ohella liikuntakaupunkina sekä kansallisesti että kansainvälisesti. The Spirit of Turku on nyt ”Kaikkia liikuttava Turku”.

Liikunta on oleellinen osa kaupungin strategiaa, ohjelmia ja hankkeita. Turussa on jo esimerkiksi Suomen suurin Liikkuva koulu -hanke. Meininki oli myös aistittavissa, sillä seminaarirakennuksen viereen on juuri valmistumassa ”Suomen hienoin” sisäpalloiluhalli. Mitähän tamperelaiset tästäkin ajattelevat? Seminaarin jälkeen muuten huomasin, että Kupittaan korkeussuhteiltaan varsin tasaisessa urheilupuistossa on rullaluistelurata. Jopas jotakin! Voi siellä kai rullahiihtääkin.

Turun Kupittaan puisto. Kuva: KR.

Arto Ryömä – Joukkueurheilusta johtajuusoppia
Menestyneiden joukkueiden valmentajia kuljetetaan yrityksestä toiseen luennoimassa johtamisesta ja menestyksestä. Arto Ryömä tarjoili aiheesta vaihteeksi annoksen hieman teoreettisemmalta näkökulmalta. Kyseessä on tutkimus, jossa pohditaan, että onko joukkueurheilusta siirrettävissä joitain malleja yritystoimintaan, sillä kyseessä on monilta osin eri toimialat. Vai onko?

Ryömä havainnollisti muutamia keskeisiä piirteitä, joissa siirtovaikutusta on ehkä saatavissa. Ensimmäinen oli On stage – Off Stage -tilanteet. Joukkuepeleissä suuri osa työstä tehdään harjoitustilanteissa, mikä sitten siirretään ”lavalle” pelitilanteissa. Vastaavaa toimintakulttuuria löytyy esimerkiksi lääketieteen leikkaushoidossa, jossa leikkaustiimi valmistautuu leikkaukseen palavereissa ja toteuttaa leikkauksen sitten käytännön tilanteissa.

Toinen teema oli pelaajien harmonia. Joukkuepeleissä valmentajan tulee saada pelaajat toimimaan keskenään harmonisesti. Myös tällaisia toimialoja löytyy paljon, joissa organisaatiossa on selkeä tiimi, jossa on jonkunlainen roolitus.

Lisäksi Ryömä esitteli joukkueurheilun paradoksia, sillä etenkin ammattiurheilussa yhtäaikainen pelaajien yhteistyö ja sisäinen kilpailu sopimuksista ja pelipaikoista on jatkuvaa. Monissa organisaatioissa myös tämä on oma haasteensa, sillä työntekijän henkilökohtaiset intressit esimerkiksi uran kehityksestä eivät aina kohtaa ryhmän intressejä.

Ryömä puhui myös sisäpuoliset ja ulkopuoliset -asetelmasta, jossa urheilun tapahtumia katsotaan erilaisten kehysten läpi, riippuen missä asemassa henkilö on. Jalkapallon MM-finaali näyttäytyy erilaiselta Saksan fanaattiselle kannattajalle, joka harrastaa itsekin jalkapalloa kuin satunnaiselle suomalaiskatsojalle, jonka kosketuspinta urheiluun on lähinnä peruskoulusta. En saanut ihan kiinni, mitä tämä tarkoitti oikeasti johtajuusopin siirtymälle, mutta mieleen tuli tuore tulevan Ylen johtajan Jouko Jokisen kommentti, että urheilulähetyksien asiantuntijoiden pitäisi lopettaa vain sisäpiirille avautuvan sanaston käyttö. Täytyy kyllä myöntää, että en ole huomannut asiantuntijoiden osaamisen vielä olleen kovin suuri ongelma Ylen lähetyksissä. Ennemminkin he ovat yllättäneet positiivisesti selittämällä käsitteitä auki ja tuomalla siten lisäarvoa lähetykseen.

Ryömän take home -message urheilun ja yrityksen yhteistyöhön oli: Syvennä sisältöä, madalla mystiikkaa ja laajenna verkostoiksi.

Eeva Perttula – Porin Ässät
Sitten päästiin päivän kuumottavimpaan teemaan: siihen mikä porilaisia oikein vaivaa. Porin Ässien toimitusjohtaja Eeva Perttula pääsi lauteille kertomaan, miksi Ässät otti e-urheilun lajivalikoimiinsa. No vitsi vitsi, tämä oli vain kuriositeetti. Onhan e-urheilu valtavalla vauhdilla kasvava ala, ja siinä kannattaa olla mukana, jos oma toimiala siihen linkittyy. Ja urheiluhan linkittyy.

Perttulan esitys käsitteli Ässien suhdetta yhteisöönsä, kannattajiin ja yrityksiin. Hän kertoi, että Porin Ässät, jos jotkut, tuntevat kyllä porilaiset. Hän siirtyi urheilubisneksen pariin aivan muulta sektorilta ja kertoi yllättyneensä, että edelleen keskustellaan esimerkiksi jopa siitä, ”voiko lätkäjengeillä olla palautekeskustelua.” Pointtina siis se, että suomalaiset urheiluorganisaatiot eivät ehkä ole kulttuuriltaan aivan yritysjohtamisen oppien etujoukoissa.

Perttula alleviivasi, että Ässien avulla tavoittaa nimenomaan laadukkaita kontakteja verrattuna vaikka massamediamainontaan. Käytännössä kyse oli siis samasta viestistä, jonka Arto Kuuluvainen sanoi Telenor-Norjan palloliitto -esimerkissään.

Porin Ässät perusti oman henkilöstövuokrausfirman, sillä sen aiemmat ostot tällaisilta yrityksiltä olivat niin suuret. Nyt yrityksen kautta valuu rahaa liigaseuran ohella myös Porin Ässien yhdistyspuolelle, eli nuorisotoimintaan, satoja tuhansia euroja vuodessa.

Johanna Kozul – Matti Miettinen – Veikkaus
Veikkauksen Kozul ja InsightAtlasin Miettinen vetivät vuorovedolla setin Veikkauksen näkyvyyden kehityksestä kumppanien kanavien avulla. Kiteytetysti: Veikkaus kasvatti näkyvyyttään vuosina 2016–17 pyytämällä yhteistyökumppaneitaan jakamaan Veikkauksen viestejä kanavissaan entistä enemmän. ”Yhdessä tavoitamme enemmän.”

Koko settinsä he aloittivat selvittämällä ketkä yleisön joukosta käyttävät Snapchatia, Twitteria, Instagramia tai Facebookia. No kaikki tietysti edes jotain näistä, kun yleisön koostumus oli mikä oli. Ehkä päivän esityksistä juuri tämä oli sellainen enemmän itsestäänselvyyksien läpikäynti. Eikä siinä mitään, olihan päivän kattauksessa sisältöä muutenkin varsin riittävästi.

Sirpa Tuomi – Neste
Päivän sisällöllisenä päätöksenä pääsi irti Nesteen markkinointijohtaja Sirpa Tuomi. Vaikka ohimennen sivuttiin myös Buzz Aldrin -kampanjaa, oli keskiössä enemmän urheilupuoli, ja erityisesti Nesteen suurlähettiläs Antti Autti.

Kun Sirpa Tuomi ostaa yhteistyötä, hän ostaa:

• Yleisöjä, jotka eivät muuten osu Nesteen sivuille
• Tarinoita, kuvia ja sisältöjä
• Unohtumattomia elämyksiä (esim. ralliautokyytejä Nesteen muille yhteistyökumppaneille)
• Mieleenpainuvia kohtaamisia (kuten edellä)
• Sidosryhmätapahtumia
• Fanien kohtaamisia
• Persoonan peliin heittämistä
• Mahdollisuuksia tuotepromoihin
• Instagramin takeovereita

Kaikessa yhteistyössä keskeistä on yhteiset arvot ja tavoitteet, sekä se, että yhteistyö itsessään on molemmin puolin mukavaa.

Tuomi antoi myös vinkit yhteistyön kehittämiseen: perehdy yritykseen, räätälöi yhteistyö yksilöllisesti, kerro miten voit auttaa yritystä kertomaan yrityksen tarinaa, laita omat somekanavasi kuntoon ja suunnittele myös niiden kehittämistä, tunne tuote/idea/ihminen mitä myyt, ja lopuksi, aina voit yllättää tekemällä jotain extraa.

Tässä siis varsin tiukasti kiteytetty seminaaripäivän varsin monipuolinen ja kiinnostava anti. Matkaan tarttui myös koko #arvoaurheilusta -hankkeeseen liittynyt tutkimuksellisella otteella tehty julkaisu ”Arvonluonnin pelikirja”, jonka voi lukea myös sähköisesti tästä (pdf) Suosittelen kovasti, mikäli pelaat urheilun näillä kulmilla. Tai olet muuten vain kiinnostunut.

Koko hankkeessa (https://www.csb.fi/arvoa-urheilusta-hanke/ ) oli siis kyse Turun AMK:n, Turun yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston projektista, jossa pohdittiin, miten urheilu voi antaa arvoa liiketoimintaan.

Hyödyllistä? Kyllä.

Juuri tällaisella toiminnalla suomalainen urheilu ja liikunta saa kasvatettua taloudellista toimintakapasiteettia, jonka niukkuudesta lähes joka välissä surkutellaan ja muistetaan verrata auvoiseen Ruotsiin. Surkuttelun sijaan on varmasti parempi tehdä asialle jotain.

Kalle Rantala

Kekkonen hiihti ja Kekkonen kalasti, mutta mitä teki Svinhufvud?

Presidentillisiä esineitä Urheilumuseon kokoelmissa

 

Kesällä 2017 Urheilumuseo vastaanotti kokoelmiinsa presidentti Mauno Koivistolle kuuluneita lentopalloesineitä. Lahjoitukseen sisältyi Reebok-merkkiset pelikengät, Sikariporras-seuran pelikassi, kisapassi Tampereella vuonna 2000 järjestetyistä veteraanien MM-kisoista, mitaleita veteraanien lentopalloturnauksista sekä Koiviston 90-vuotisjuhliin teetetty ns. "Manu-mitali". 

Presidentti Mauno Koiviston lentopallovälineistöä.

Presidentti Koivistoon liittyvää lentopalloaineistoa oli tullut kokoelmiin jo aiemminkin, mutta uusin lahjoitus täydensi kokoelmia hienosti. Koivisto tunnettiin pitkänlinjan intohimoisena lentopalloilijana; hänen harrastuksensa oli alkanut jo jatkosodan aikana rintamalla. Koivisto pelasi lentopalloa maineikkaassa Sikariporras-seurassa, jota oli itse perustamassa vuonna 1970.

Urheilevista presidenteistä kenties maineikkain oli Urho Kekkonen, jolla oli sormensa urheilupelissä monella tavalla. Nuorena hän oli aktiivinen yleisurheilija ja Suomen mestaruuksia tuli muun muassa korkeushypystä. Jätettyään kilpaurheilun Kekkonen siirtyi järjestöpuolen jyräksi ja vaikutti sekä Suomen Olympiakomitean että Suomen Urheiluliiton johtotehtävissä. 

Urheilu ja liikunta olivat hänelle elämäntapa ja kaikki, ainakin aikalaiset, muistavat lukuisat valokuvat hiihtävästä presidentistä perässähiihtäjineen. Kekkonen otti voimakkaasti kantaa liikuntaan ja urheilupolitiikkaan ja ohjeisti myös kansalaisia liikunnan pariin. ”Jokainen syy, joka estää kuntoilun, on tekosyy”, hän totesi dokumentissa Presidentin päivä vuodelta 1977.

Kekkoseen liittyvää esineistöä museon kokoelmissa on jonkin verran. Varastosta löytyvät tietenkin sukset, mutta myös rekkitanko ja voimistelurenkaat sekä pari kisaohjelmaa vuodelta 1932.

Ohjelmalehtiset liittyvät Suomen joukkueen olympiamatkaan Los Angelesiin 1932. Kekkonen oli tuolloin Urheiluliiton puheenjohtaja ja matkusti kisoihin yleisurheilujoukkueen johtajana. Kekkosen ja koko muun joukkueen matkaa varjosti ns. Nurmi-jupakka. Ammattilaissyytösten takia Paavo Nurmelta evättiin osallistuminen olympialaisiin. Lievitystä Nurmi-jupakan aiheuttamaan mielipahaan toi Suomen kohtalaisen hyvä olympiamenestys. Kultamitaleita tuli kaikkiaan viisi kappaletta ja keihäänheitosta jopa kolmoisvoitto. Hyppylajeissa, joissa Kekkonen oli kilpailutuomarina, menestys jäi vaatimattomaksi.

Kisojen jälkeen pidettiin jälkiolympialaiset Chicagossa, jonne myös suomalaisia yleisurheilijoita matkasi Kekkosen johdolla. Ohjelmalehtisen mukaan Kekkonen tuomaroi myös Chicagossa hyppyissä. Chicagosta osa joukkueesta siirtyi Worcesteriin, jossa he ottivat osaa amerikansuomalaisten urheiluseurojen järjestämään näytöskilpailuun. 

Jälkiolympiakisat 1932 pidettiin Chicagon maineikkaalla Soldier Field -urheilukentällä.

Suomalaiset ovat hiihtokansaa ja tämän vahvistaa myös vuonna 1932 museoon tullut lahjoitus: presidentti Pehr Evind Svinhufvudille kuuluneet siperialaismalliset poronnahkasukset. Sukset ovat mielenkiintoinen palanen Suomen autonomisen ajan historiaa, tarkemmin sanottuna toista sortokautta, jonka uhriksi silloinen kihlakunnantuomari Svinhufvud joutui. Tiukkana perustuslaillisten ajatusten kannattajana Svinhufvud ei hyväksynyt venäläisten sortotoimia. Hän protestoi voimakkaasti ja rangaistukseksi venäläiset karkottivat hänet Länsi-Siperiaan loppuvuodesta 1914. Kotimaahan Svinhufvud pääsi palaamaan vasta 1917 suoraan keskelle itsenäistyvää Suomea. 

Karkotusaikaansa Svinhufvudin ei onneksi tarvinnut viettää lukkojen takana, vaan oleskelu oli varsin vapaata. Hän sai aikansa kulumaan muun muassa hiihtelemällä suksilla, jotka paikallinen kauppias hänelle hankki. Sukset ovat ns. tunguusilaista mallia, joissa on poronnahkakappaleista ommellut irtopohjat, jotka kiinnitetään paikoilleen nahkanyöreillä. Vapauden koittaessa sukset matkasivat Svinhufvudin mukana Suomeen. 

Suomeen palattuaan Svinhufvud ei enää hiihdellyt siperialaissuksillaan, vaan käytti mieluimmin suomalaisia suksia, jotka hänen mukaansa olivat "sopivampia ja luistavampia".

Presidentti Svinhufvud, kansanomaisesti Ukko-Pekka, oli myös innokas metsästäjä ja ampumaurheilun harrastaja. Helsingissä pidetyissä ammunnan MM-kisoissa 1937 Svinhufvud ei tyytynyt pelkkään kisakatsomossa oleiluun, vaan osallistui itse kisaan ikämiesten kivääri- ja pistoolisarjassa. 

Suomen tasavallan neljäs presidentti, Kyösti Kallio, oli myös hiihtomiehiä. Hiihto oli erityisesti nuoruusvuosien harrastus ja kilpaladuilta hän saavutti lukuisia palkintoja. Ne eivät päätyneet Urheilumuseoon, vaan muistona hänen harrastuksestaan museolle on lahjoitettu Kallion nahkainen ja kippurakärkinen hiihtokenkä. Vanhemmalla iällään presidentti Kallio innostui kilpahevosten kasvatuksesta, ja kävi ahkerasti raveissa. 

Kyösti Kallion hiihtokenkä 1900-luvun alkupuolelta.

Museossa ei ole varsinaisesti marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin käyttämiä urheiluesineitä, mutta kokoelmissa on esine, joka liittyy sekä häneen että pesäpallon historiaan. Esine on nahkainen pesäpallo ja se on ristitty Marskin palloksi. Tällä sinivalkoisella pallolla heitettiin ensimmäisen kerran avausheitto Itä-Länsi -pesäpallo-ottelussa Jyväskylässä 1949. Mannerheimin signeeraama pallo kiersi näissä otteluissa aina vuoteen 1974 asti.  

Mannerheimin nimikirjoitus on himmeänä nähtävissä pallon kyljessä.

Presidentti Tarja Halonen on muistanut Urheilumuseota lahjoittamalla tänne saamiaan muistolahjoja ja huomionosoituksia eri urheilutapahtumista. Presidentti Martti Ahtisaari tunnetaan golfin ystävänä, ja näyttelyymme saimme aikoinaan lainaksi hänen golfasunsa. Presidenttiehdokas Ahtisaareen liittyy mielenkiintoinen kokoelmissa oleva jalkapallopaita. Presidenttipelin ollessa täydessä käynnissä 1993 oululainen jalkapalloseura FC Oulu teki yhteistyösopimuksen SDP:n ehdokkaan Ahtisaaren kanssa. Tähän sopimukseen kuului, että oululaisseuran pelipaitaan painatettiin Ahtisaaren vaalimainos. Nykypäivänä näin selkeästi politiikan tuominen urheiluun taitaa olla sääntöjen vastaista. Ohessa kollegan mielenkiintoinen blogi aiheesta.

Presidentti Tarja Halosen saama muistoesine Torinon talviolympiakisoista 2006.

FC Oulun Mara-paita kaudelta 1993.

Tällä hetkellä nämä esineet ovat ainoita ns. presidentillisiä esineitä, mutta kokoelmissa on tilaa aina yksille tai kaksille rullaluistimille…

Riitta Forsman