Pitkä taival Suomen ensimmäiseen jääkiekon olympiamitaliin

Suomen jääkiekon ensimmäinen olympiamitali 30 vuoden takaa, hopea vuoden 1988 Calgaryn olympiakisoissa, on edelleen hieno saavutus. Sen jälkeen Suomi on kuulunut olympiakiekon huippumaiden joukkoon mitalimäärän kasvettua kuuteen.

Edessä on jälleen suuren unelman tavoittelu: olympiakulta.

Menestystä odotettiin vuosikymmeniä. Sen eteen piti käydä pitkä ja vaiherikas taival, jota kuvataan tarkasti ensi syksynä ilmestyvässä Suomen jääkiekon 90-vuotishistoriassa.

Suomen olympiajääkiekon historia ulottuu vuoteen 1936. Suomalaiset jääkiekkoilijat eivät olleet mitanneet kansainvälistä osaamistaan yksissäkään arvokisoissa 1930-luvun puoliväliin mennessä. Jääkiekkopiireissä virisi toive joukkueen saamisesta vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympiakisoihin. 

Joukkue ilmoitettiin kisoihin, joihin oli tulossa 17 jääkiekkojoukkuetta. Suomi arvioitiin neljän heikoimman maan joukkoon yhdessä Japanin, Belgian ja Latvian kanssa. Osallistumista kisoihin pidettiin tärkeänä. Se koituisi meille ”arvaamattomaksi opiksi”. Ruotsista tiedusteltiin valmentajaa, mutta aika nopeasti hyväksyttiin realiteetit, eikä joukkueen lähettämisestä enää keskusteltu. Suomen jääkiekko oli tuolloin vielä aivan liian vaatimatonta. Joukkueita oli vain vähän yli kaksikymmentä.

Garmischin olympialaisissa jääkiekkoa pelattiin näissä maisemissa Riessersee-järvellä. Kuvassa jääkiekko-ottelu hieman ennen olympialaisia.

Joukkueen sijaan Suomi lähetti Garmisch-Partenkircheniin kaksi innokasta jääkiekkomiestä. Lehtori Niilo Tammisalo ja maisteri Aaro Kivilinna matkustivat Saksaan Suomen Olympiakomitean 12 000 markan apurahalla tarkkailemaan, miten jääkiekkomaat pelaavat olympiamitaleista. Samalla he edustivat Suomea Kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) kokouksessa. Tarkoituksena oli, että kaksikko hankkii Suomelle lisätietoja jääkiekon tekniikasta, taktiikasta, pelivarusteista, erotuomaritoiminnasta ja kisojen järjestelyistä.

Niilo Tammisalo (toinen oik.) ja Aaro Kivilinna (ensimmäinen vas.) pelasivat jääkiekon Suomen mestaruuden 1929 voittaneessa HJK:n joukkueessa.

Valmentaja Aaro Kivilinna ja pelaaja harjoituksissa Pallokentän jäällä 1939.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton kongressissa suomalaisedustajat kannattivat Ruotsia seuraavien MM-kisojen isännäksi, mutta Englanti voitti tiukan äänestyksen jälkeen. Kivilinna ja Tammisalo saivat myös henkilökohtaista huomiota, sillä heidät nimettiin kansainvälisiksi jääkiekkoerotuomareiksi. He osallistuivat keskustelutilaisuuksiin pelisäännöistä ja niiden tulkinnoista.

Aaro Kivilinna ja Niilo Tammisalo eivät olleet turhaan matkassa. He rakensivat Suomen jääkiekkosuhteita. Lajin tekniikkaa, taktiikkaa ja pelivälineitä selvitettiin tekemällä huomioita otteluissa ja harjoittelussa sekä keskustelemalla useiden asiantuntijoiden kanssa. Erityisen mielekkäitä olivat keskustelut suomalaissyntyisen Kanadan joukkueen valmentajan Albert Pudaksen ja joukkueen suomalaissyntyisten pelaajien Gus Saxbergin ja Ray Miltonin kanssa. 

Lisäksi keskustelukumppanina olivat Kanadan jääkiekkoliiton puheenjohtaja Gilroy, kisojen paras erotuomari Brown, kv. jääkiekkoliiton puheenjohtaja Paul Loicq ja sihteeri H.G. Poplimont, Englannin joukkueen kapteeni Erhardt ja lukuisia muita eri maiden jääkiekkovaikuttajia. Ruotsin jääkiekkoliiton puheenjohtajan Anton Johanssonin ja rahastonhoitaja Viking Harbomin kanssa suomalaiset puhuivat yhteistoiminnasta Pohjoismaiden kesken. 

Kivilinnan ja Tammisalon suhdetyö toi Suomelle useita maaottelukutsuja, mutta taloudellisista syistä niistä suurin osa piti hylätä.

Olympiajääkiekko osoittautui suosituksi. Noin 10 000 henkeä vetävä katsomo jäi pieneksi. Hallissa ei pelattu, mutta onneksi vain yhdessä ottelussa lumipyry häiritsi. Kaikkiin, myöhemmin hyviksi osoittautuneisiin käytäntöihin suomalaiset eivät olleet tyytyväisiä. ”Peliajan päättymisen ilmoittajana käytettyä sireeniä pidettiin epäonnistuneena epämääräisyytensä takia. Joissakin otteluissa käytettiin starttipistoolia.” Laidat olivat kaukana nykyisestä, mutta Kivilinna ja Tammisalo olivat tyytyväisiä ”vaarattomiin laitoihin”. Ne olivat ”parrua”, korkeus vain 12,5–17,5 senttiä. ”Yläkulmat pyöristämällä se oli tehty jokseenkin vaarattomiksi, sen yli saattoi hypätä ja se pysyi riittävän tukevasti paikoillaan kiekon kimmotessa siitä riittävästi.” Päädyt olivat reunoja korkeammat. Ne oli korotettu kahteen metriin irtonaisella lauta-aidalla ja verkoilla.

Niilo Tammisalon ja Aaro Kivilinnan matkaraportti:

Kovin kaukana ei kuitenkaan ollut suomalaisten jääkiekkoilijoiden ensimmäinen arvokisamatka, mistä on osin kiittäminen Kivilinnan ja Tammisalon työtä maamme jääkiekon hyväksi. Suomi osallistui Sveitsin MM-kisoihin 1939, mutta vain osallistui, sillä kaikki viisi ottelua päättyivät tappioon. Suomi jäi viimeiselle, 13. sijalle yhdessä Jugoslavian kanssa. 

Suomen ja Saksan joukkueet Baselin stadionilla MM-kisoissa 1939. Saksa voitti ottelun 12-1.

 

Suomen MM-joukkue 1939.

Ensimmäisen kerran olympiakiekossa Suomi oli mukana vasta Oslossa 1952, jolloin otettiin voitot Norjasta ja Länsi-Saksasta. Ne toivat kisoissa 7. sijan. Joukkueessa pelasi suomalaisen jääkiekon merkittäviä nimiä, kuten Karhu-Kissojen Unto Viitala maalivahtina ja Ilveksen Aarne Honkavaara joukkueen kapteenina.

Tilanne Unto Viitalan vartioimalla Suomen maalilla Oslon olympialaisten 1952 ottelussa Suomi-Ruotsi. Ruotsi voitti ottelun 9-2 ja sijoittui lopulta turnauksessa kolmanneksi.

Ossi Viita