Tarinoita jalkapallon MM-kisoista osa 3: Television läpimurto

MM-kisasarjan kolmannen osan tarinoissa mukana ovat muun muassa varastettu palkintopokaali ja varsin yllättävän tuloksen tuottanut dopingnäyte. Suomessa kisojen seuranta mullistuu, kun MM-kisat saapuvat televisioihin ensin jälkilähetyksinä ja kesästä 1970 lähtien suorina lähetyksinä. 

Sankarikoira

 

Jalkapallon MM-kisojen 1966 ensimmäinen englantilaissankari oli koira. Kun kisojen alkuun oli vain kolme kuukautta, ensimmäisistä MM-kisoista 1930 lähtien kiertopalkintona ollut Jules Rimet-pokaali varastettiin. Pokaali oli ollut näytteillä postimerkkinäyttelyssä Westminsterin Central Hallissa. Nolo tapaus nostatti laajan kansainvälisen polemiikin. ”Olen julmetun vihainen”, lausui brittilehdistölle Erik von Frenckell, FIFA:n hallituksen entinen suomalaisjäsen. ”Brasiliassa, jossa varkaatkin rakastavat jalkapalloa, tätä ei ikinä olisi tapahtunut”, jyrisi brasilialainen jalkapallojohtaja Abrain Tebet.

Englannin jalkapalloliitto teetti salassa pokaalista kopion, siltä varalta että aitoa ei löydettäisi ajoissa. Siltä aluksi näyttikin. Kun ryöstöstä oli kulunut viikko, Scotland Yardin johtamat valtakunnalliset etsinnät olivat tuottaneet kaksi perättömäksi osoittautunutta vihjettä. Sunnuntaina 27. maaliskuuta lontoolainen satamatyöläinen David Corbett ulkoilutti Pickles-collietaan puistossa, kun koira sai äkkiä vainun jostain. Corbett huomasi pensaan alle syöksyneen Picklesin nuuhkivan sanomalehtiin käärittyä pakettia. Corbett nosti paketin, totesi sen painavaksi ja avasi sen. Kääröstä paljastui kultainen jumalatarveistos. MM-pokaali oli löytynyt.

Pokaalin ryöstäjästä ei koskaan saatu varmuutta, mutta Picklesistä tuli kansallissankari. Palkinnoksi sankari sai vuoden ilmaiset koiranruuat, elokuvaroolin ja isäntänsä kanssa paikan kutsuvierasaitioon kisojen avausotteluun. Kovin kauaa koira ei ehtinyt kuuluisuudestaan nauttia. Pickles kuoli jo seuraavana vuonna kuristuttuaan hihnaansa jahdatessaan kissaa kotipihallaan. Jules Rimet -pokaali varastettiin uudestaan 1983, missäpä muualla kuin Brasiliassa, jonne se oli päätynyt pysyvästi Brasilian voitettua kolmannen kerran maailmanmestaruuden 1970. Tällä kertaa pokaalia ei koskaan löydetty. 

Maineensa vanki

Ruotsin MM-kisojen 1958 katastrofin jälkeen Argentiina käänsi selkänsä esteettisille jalkapalloihanteilleen ja syleili pragmaattista ja kovaotteista ”antijalkapalloa”. Englantiin 1966 saapunut Argentiinan MM-ryhmä edusti leimallisesti tätä koulukuntaa. Osuvimmin pelityyli kiteytyi joukkueen kapteenissa, puolustaja Antonio Rattínissa.

Argentiina raastoi tiensä puolivälieriin, jossa se kohtasi isäntämaa Englannin Wembleyllä.  Saksalaistuomari Rudolf Kreitlein menetti rikkonaisen ottelun hyppysistään jo ensi minuuteilla. Ottelua määrittävät tapahtumat alkoivat 35. peliminuutilla. Pallo oli juuri lipunut päätyrajan yli Englannin kenttäpuoliskolla, kun lähellä keskiympyrää ollut Kreitlein ajoi yllättäen Rattínin ulos. Alkoi kaksikymmentä minuuttia kestänyt näytelmä, jonka aikana epäuskoinen puolustaja kieltäytyi ensin lähtemästä ja sitten kun lähti, teki sen pitkän kaavan kautta. Brittiyleisö pommitti hitaasti pukuhuoneita kohti vaeltanutta puolustajaa suklaapatukoilla ja oluella.

Ulosajon syystä ei ole koskaan saatu varmuutta. Sen taustalla oli sekava keitos kulttuurieroja, kumuloituneita rikkeitä ja Argentiinan mainetta likaisena joukkueena. Rattín selitti jälkeenpäin yrittäneensä vain puhua erotuomarille kapteenin ominaisuudessa, mitä käytäntöä länsieurooppalaisessa jalkapallossa ei vielä tunnettu. Saksalaistuomari kertoi kokeneensa puolustajan eleet uhkaavina ja ajanut siksi tämän ulos. 

Argentiinan ja Englannin välille syntyi tapahtumien myötä kiihkeä kilpailuasetelma. Argentiinassa puhuttiin oikeusmurhasta ja tuomaripelistä; kotimaahan palannut maajoukkue otettiin vastaan sankareina. Englantilaiset puolestaan syyttivät vastustajaansa likaisesta pelistä. Vastakkainasettelua lietsoi Englannin valmentaja Alf Ramsey, joka oli pelin päätyttyä yrittänyt estää pelaajiaan vaihtamasta pelipaitoja argentiinalaisten kanssa ja lausui lehdistötilaisuudessa argentiinalaisten pelanneen kuin eläimet. Tilastot eivät väitettä tukeneet: englantilaispelaajille kirjattiin ottelusta jopa enemmän rikkeitä kuin argentiinalaisille. 

Ottelulla oli pysyvää vaikutusta kansainväliseen jalkapalloon. Ajellessaan pelin jälkeen kotiin paikan päällä ollut erotuomari Ken Aston sai liikennevaloissa ajatuksen eleitä ja puhetta paremmasta tavasta, jolla viestittää pelaajille ja katsojille varoituksista ja ulosajoista. Pelin tiimellyksessä Kreitlein oli varoittanut myös kahta englantilaispelaajaa, jotka saivat tietää varoituksistaan luettuaan niistä seuraavan päivän lehdestä. Keltaiset ja punaiset kortit otettiin käyttöön jo seuraavissa MM-kisoissa 1970.

Urheilu yhdistää

 

Argentiinan ja Hollannin välinen MM-finaali 1978 pelattiin El Monumentalilla Buenos Airesin keskustassa. Muutaman sadan metrin päässä stadionilta sijaitsee Argentiinan laivaston entinen koulutuskeskus. Sotilasdiktatuurin aikana vuosina 1976–1983 se oli yksi aktiivisimmasta kidutuskeskuksista: vankilassa kidutettiin yli 5000 poliittista vankia. Heistä vain 150 selvisi.

Kun kenraali Jorge Videla ojensi MM-pokaalin Argentiinan kapteenille Daniel Passarellalle, kotiyleisön huuto kantoi hyvin kidutuskeskukseen saakka. El Monumentalilla pelattiin MM-kisojen aikana useita otteluita, ja vankilan sisällä yleisön hurraahuudot sekoittuivat vankien tuskanhuutoihin. Urheilu yhdisti kiduttajia ja kidutettuja makaaberilla tavalla. Finaalin aikana kidutukset taukosivat, ja vangit saivat kuunnella pelin selostusta radiosta. Loppuvihellyksen koitettua vankien on kerrottu juhlineen kotimaansa voittoa vangitsijoidensa kanssa. Voitonjuhlien aikaan pahamaineinen vankilanjohtaja Jorge Acosta ajelutti osaa vangeista kaupungin kaduilla osoittaakseen heille, että kokonaisuudessaan kansa oli yhtä ja toukokuun aukion äitien kaltaiset protestiryhmät mitätön ilmiö.

Argentiinan sotilasjuntta on vastuussa arvioiden mukaan 10 000–30 000 argentiinalaisen kuolemasta. MM-kisat olivat juntalle tilaisuus kiillottaa kilpeään maailman silmissä ja vaientaa maan sisäiset soraäänet urheilun nostattamalla nationalistisella kuumeella. Tilaisuus käytettiin hyväksi kyynisellä tehokkuudella.

Positiivisia näytteitä

 

Argentiinan MM-kisojen dopingtesteissä kielletyistä aineista kärähti yksi pelaaja. Skotlannin Willie Johnston antoi Perua vastaan pelatun avausottelun jälkeen Fencamfamin-piristettä sisältävän näytteen. Johnston lähetettiin kisoista kotiin, ja hänelle annettiin vuoden kansainvälinen pelikielto. Analyysit tuottivat myös toisen positiivisen tuloksen. Näytteen oli antanut isäntämaa Argentiinan pelaaja. Sen mukaan kyseinen pelaaja oli raskaana.

Positiivisen raskausnäytteen takana oli virtsanäytteitä kuljettanut Argentiinan joukkueen vesipoika, muuan Ocampo, tai tarkemmin hänen vaimonsa, joka oli kisojen aikaan raskaana. Näytteiden vaihtaminen isäntämaan kontrolloimassa ympäristössä oli vaivatonta. Lukuisat tarinat eivät jätä epäselväksi, etteivätkö Argentiinan pelaajat olisi käyttäneet piristeitä kisojen aikana, käyttiväthän monet heistä niitä säännöllisesti seurajoukkueissaankin. Argentiinan 6–0-voittoon päättyneen Peru-pelin jälkeen Mario Kempesin ja Alberto Tarantinin on kerrottu juosseen piristehöyryjään pois vielä pitkään pelin jälkeen.

MM-kisat 1966–1978 Suomessa

 

Kesällä 1966 suomalainen yhteiskunta oli murroksessa, ja televisio teki tuloaan urheilun seuraamisen mullistavana mediana. Englannin isännöimät ja voittamat MM-kisat olivat ensimmäiset, joita oli Suomessakin mahdollista seurata lähes reaaliajassa. Yleisradio lähetti kisoista yhden TV-ottelun jokaisena kahtenatoista pelipäivänä, selostajana itseoikeutetusti Anssi Kukkonen. Useimmat lähetyksistä olivat tunnin pituisia jälkilähetyksiä, mutta joukossa oli myös muutamia täysiä otteluita, joiden lähetykset alkoivat Suomessa neljältä iltapäivällä, vain tunti sen jälkeen kun ottelu oli alkanut pelipaikalla. Loppuottelusta Englanti-Länsi-Saksa muodostui suomalaisen urheilumedian yksi virstanpylväistä. Ennakkotietojen mukaan peli oli tarkoitus näyttää muiden pelien tapaan jälkilähetyksenä, mutta pelipäivänä finaalia odottaneille TV-katsojille voitiin ilmoittaa, että ottelu esitetäänkin suorana lähetyksenä. Englannista televisioitu huippujalkapallo tuli näin tutuksi suomalaiselle yleisölle. Seuraavina vuosina lähetyksiä Englannista jatkettiin kahden ylimmän sarjatason ja FA Cupin suorilla ottelulähetyksillä.

Myös lehdistössä kisoista kirjoitettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi edellä kuvatusta tapaus Rattínista oli tarjolla tarkka kuvaus heti Helsingin Sanomien ottelupäivän jälkeisessä numerossa. Paikan päältä raportoineen toimittaja Juhani Syväsen kuvaus tapahtumista oli yllättävänkin suopea ulosajetulle pelaajalle: ”Kreitlein kimpaantui Rattinin käsillä viittoiluun, vaikka tämän tummatukkaisen herrasmiespelaajan tarkoitus oli ainoastaan kapteenin ominaisuudessa rauhoittaa tilannetta ja puolustella joukkuetovereidensa paria tavallista rajumpaa taklausta.”

Meksikon MM-kisoissa 1970 pelipäiviä oli jälleen 12 ja jokaisena niistä lähetettiin suora TV-ottelu – ja vieläpä väreissä, joskin väritelevisio ei vielä kovinkaan monen suomalaisolohuoneen varusteluun kuulunut. Suoria lähetyksiä ei päällekkäisten peliaikojen takia olisi tämän enempää voinut ollakaan. Kaksi jatko-ottelua näytettiin myös jälkilähetyksenä. Suomen aikaa lähetykset alkoivat yleensä puolen yön tuntumassa. Miellyttävänä poikkeuksena oli loppuottelu Brasilia-Italia, joka alkoi paikallista aikaa jo kello 12 ja tuli sitten Suomessa parhaaseen katseluaikaan, juhannussunnuntaina kello 20. Pääselostajana jatkoi Anssi Kukkonen, joka selosti suorana lähetetyt pelit paikan päältä. 

TV-lähetysten määrä pysyi jotakuinkin samana Länsi-Saksassa 1974 ja Argentiinassa 1978. Suorat ottelut selostettiin edelleen paikan päältä, joten jälkimmäisiin kisoihin matkustaneet Pentti Salmi ja Juha Jokinen saivat sotilasjuntan alla eläneestä maasta suomalaisittain harvinaista ensi käden kokemusta. Väritelevisioiden lisääntyminen merkitsi sitä, että yhä useampi suomalainen näki nämä isäntämaiden juhliin päättyneet kisat suorana ja väreissä. Urheilulehdistössä kisoja pohjustettiin normaalia paksummilla erikoisnumeroilla; varsinaisten kisaliitteiden aika ei vielä ollut koittanut.

Jouni Lavikainen

FIFATV:n filmipätkiä MM-finaaleista 1966-1978

Englanti-Länsi-Saksa 1966 (Geoff Hurstin kohumaali kohdassa 1:43)
Brasilia-Italia, 1970.
Hollanti-Länsi-Saksa, 1974.

Argentiina-Hollanti, 1978

Tarinoita jalkapallon MM-kisoista osa 2: Häviäjätkin muistetaan

Toisen maailmansodan jälkeen jalkapallomaailma kokoontui ratkomaan paremmuuttaan Brasiliassa 1950. Vuosikymmenen lopulla kisat tulivat lähelle Suomeakin, kun maailmanmestaruudesta pelattiin länsinaapurissa Ruotsissa. Minisarjamme toisessa osassa mukana myös kisahistorian runsasmaalisin ottelu ja koiran suorittama pitch invasion. 

Varma voitto

 

Brasilian MM-kisoissa 1950 mitalit ratkottiin neljän joukkueen jatkolohkossa. Ennen viimeisiä otteluita Brasilia–Uruguay ja Espanja–Ruotsi tilanne näytti selvältä. Isäntämaa oli jyrännyt tieltään Ruotsin 7-1 ja Espanjan 6-1. Uruguay oli raapinut nihkeän tasapelin Espanjasta ja niukan voiton Ruotsista ollen molemmissa otteluissa tappioasemassa vielä toisella puoliajalla.

Viimeistä peliä pidettiin muodollisuutena. Pelipäivänä Brasilian joukkuetta kierrätettiin ympäri Rio de Janeiroa ottamassa vastaan onnitteluita mestaruudesta, ja pelaajille jaettiin kultaiset palkintokellot. Brasilian voitonmarssi oli sävelletty valmiiksi, lehtien etusivut painettu, onnittelupuheet kirjoitettu. Osa Uruguayn jalkapallojohtajista oli jo lähtenyt kotimatkalle saatesanoinaan pelaajille, että muutamankin maalin tappio olisi hyvä suoritus. 

12 minuuttia ennen loppua pelin ollessa yllättävässä mutta Brasilialle riittävässä tasatilanteessa 1-1 FIFA:n puheenjohtaja Jules Rimet lähti aitiostaan Maracanãn uumeniin kohti kenttää. Aikaisen lähdön syynä oli pitkä matka, johon sisältyi pätkä stadionin katakombeissa. Rimet’n astuessa maan alta nurmelle Maracanã oli vaiennut. Alcides Ghiggia oli hetkeä aiemmin laukonut vieraille johtomaalin. Loppuvihellyksen koittaessa shokissa olivat kaikki: Maracanã, Rio de Janeiro, muu Brasilia, Rimet, ehkä hieman voittajatkin. Palkintojenjakotilaisuus jäi pitämättä, kun Rimet antoi puolihuolimattomasti, sanaakaan sanomatta, nimeään kantavan voittopokaalin Uruguayn kapteenille Obdulio Varelalle.

12 maalia

 

Sveitsi selvisi isännöimissään MM-kisoissa 1954 puolivälieriin, joissa vastaan asettui naapurimaa Itävalta. Alppimaiden kohtaaminen Lausannen stadionin viheriöllä jätti jälkeensä todennäköisesti pysyvän jäljen MM-tilastoihin.

Tukahduttavan kuumassa säässä pelattu ottelu eteni maaleitta viisitoista minuuttia, kunnes alkoi tapahtua. Sveitsin Robert Ballaman ja Josef Hügi iskivät neljässä minuutissa Sveitsin kolmen maalin karkumatkalle. Seuraavan 20 minuutin aikana itävaltalaiset vastasivat tekemällä käsittämättömästi viisi maalia. Ballaman nosti 5-4 -kavennuksellaan ensimmäisen puoliajan maalilukemat yhdeksään. Toisella puoliajalla väsyneet pelaajat tekivät enää kolme maalia. Isäntämaan kisat päättyivät tennislukemiin 5-7.

Jo aikalaisten silmissä järjettömien maalilukemien taustalla oli kuuma sää. Joukkueiden maalivahdit, Sveitsin Eugène Parlier ja Itävallan Kurt Schmied, eivät auringonpistoksissaan saaneet juuri mitään kiinni. Itävallan hieroja seisoi suurimman osan ottelusta Schmiedin maalin takana kertoen sekavassa tilassa olleelle maalivahdille, mistä suunnasta sveitsiläishyökkäys oli tulossa. Kuin transsissa kentällä harhailleen sveitsiläispuolustaja Roger Bocquetin esityksen taustalla oli vakavampi syy. 33-vuotiaalla Bocquetilla oli diagnosoitu aivokasvain, ja hän pelasi tärkeässä ottelussa vastoin lääkärinsä määräystä. 40 asteen helle tarjosi sairaudelle pahimmat mahdolliset olosuhteet. Pysyvämpiä seurauksia pelaamisella ei onneksi ollut: kasvain leikattiin myöhemmin onnistuneesti, ja Bocquet eli lopulta 72-vuotiaaksi asti. 

Tieteellistä valmentautumista

 

Brasilia valmistautui Ruotsissa pelattaviin MM-kisoihin 1958 kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Maajoukkuepelaajille tehtiin perusteelliset lääketieteelliset tutkimukset, jotka paljastivat laajan kavalkadin erilaisia sairauksia ja vaivoja: muiden muassa aliravitsemusta, loisia, syfilistä ja anemiaa. Useimmat pelaajista olivat lääkärintarkastuksessa ensimmäistä kertaa elämässään. Taustaryhmään kuuluneen hammaslääkärin kerrotaan poistaneen 33 maajoukkue-ehdokkaalta yli 300 hammasta.

Psykologi João Carvalhaes teetätti pelaajille psykologiset analyysit, joiden tarkoitus oli arvioida heidän soveltuvuuttaan henkisesti vaativaan lopputurnaukseen. Luonneanalyysin perusteella tohtori suositteli, että Pelé ja Garrincha jätettäisiin pois joukkueesta. Edellinen oli Carvalhaesin mukaan ”henkisesti lapsen tasolla”, jälkimmäisen yksinkertaisuus tuntui puolestaan ylittävän kaikki rajat; testissä Garrincha oli saanut 32 pistettä 123 mahdollisesta.

Valmentaja Vicente Feola jätti arviot omaan arvoonsa, mutta avausotteluissa kumpaakaan pelaajaa ei silti nähty. 17-vuotiasta Peléä vaivasi polvi, Garrincha puolestaan oli jätetty sivuun kurinpidollisista syistä. Harjoitusottelussa Fiorentinaa vastaan hän oli harhautellut tiensä maalivahdin ohitse, ja sitten tyhjä maali edessään odottanut maalivahdin palaavan paikalleen, kunnes oli kiertänyt hänet uudestaan ja ylittänyt maalilinjan kävellen. 

Kolmannessa ottelussa Neuvostoliittoa vastaan Feola päästi tähtensä irti. 20 sekuntia MM-debyyttinsä alettua toistui sama kuin Fiorentinaa vastaan: oikealla laidallaan pallon saanut Garrincha ohitti venäläispuolustaja Boris Kuznetsovin, pysähtyi, päästi hänet ohitseen ja harhautti sitten tämän uudestaan. Seuraava uhri oli Juri Voinov. Rangaistusalueelle päästyään mies malttoi luopua pallosta laukomalla sen tulisesti vasempaan tolppaan. Minuutin kuluttua toinen debytantti, Pelé, täräytti pallon toiseen tolppaan. Pyörityksen päätteeksi Vavá iski pallon maaliin. Peliä oli pelattu kolme minuuttia. 

Kahden brasilialaisen supertähden tarina oli alkanut. Garrincha ja Pelé pelasivat lopulta yhdessä 49 ottelussa, eikä Brasilia hävinnyt niistä yhtäkään.

Koiran pitch invasion

 

MM-kisojen 1962 puolivälieräottelua Englanti-Brasilia oli ehditty pelata jo tovi, kun Viña del Marin Estadio Sausaliton nurmelle juoksi pieni musta koira. Useampikin pelaaja yritti ottaa koiran kiinni, ennen kuin Englannin hyökkääjä Jimmy Greaves päätti näyttää, miten homma hoidetaan. Greaves laskeutui nurmelle nelin kontin, konttasi hitaasti kohti koiraa viittoen sitä samalla luokseen ja nappasi sen sitten äkillisellä niskaotteella syliinsä. Samalla kun kenttähenkilökunta saapui paikalle, hämmentynyt eläin virtsasi kiinniottajansa valkoiselle pelipaidalle. 

Varapaitoja ei ollut, joten Greavesin oli käytettävä paitaa pelin loppuun asti. Asialla oli valoisakin puolensa. ”Haisin niin pahalle, että brasilialaispuolustajat pysyivät kaukana minusta”, Greaves muisteli myöhemmin. Brasilian tähtipelaajaa Garrinchaa tapaus huvitti niin paljon, että hän otti koiran mukaansa palatessaan Brasiliaan. 

MM-kisat 1950–1962 Suomessa

 

Jalkapallon MM-kisojen näkyvyys säilyi Suomessa vähäisenä vuosina 1950 ja 1954, lukuun ottamatta MM-finaalia 1954, jonka yllättävän lopputuloksen käsittelyyn varattiin runsaasti palstatilaa. Unkarin kultaisen joukkueen taidot olivat tulleet tutuksi laajemmallekin suomalaisyleisölle kaksi vuotta aiemmin pelatuissa Helsingin olympialaisissa. MM-kullan menettäminen Länsi-Saksalle otettiin vastaan jättiyllätyksenä.

Unkarin kultaisen joukkueen ainoaksi voitoksi jäi olympiakulta Helsingissä 1952. Kuvassa valmistautuu laukomaan joukkueen tähtihyökkääjä Sándor Kocsis.

MM-kisojen seuranta Suomessa kasvoi merkittävästi niissä kisoissa, joita olikin helpointa seurata – Ruotsissa 1958. Niin Suomen Urheilulehdessä kuin muissakin lehdissä olivat esillä joukkueiden enemmän tai vähemmän tarkat kokoonpanotiedot, ja otteluista kirjoitettiin jo melko kattavia raportteja. Paikan päälle matkusti Suomesta niin toimittajia kuin kisaturisteja. Myös Palloliitto käytti tilaisuuden hyväkseen ja lähetti kymmeniä valmentajia ja taustavaikuttajia kisoihin stipendiaatteina imemään oppia kansainvälisestä huippujalkapallosta. Yksi suomalainen pääsi kentälle asti. MM-kisojen avausottelussa Ruotsi-Meksiko koitti historiallinen hetki, kun pietarsaarelaistuomari Arne Eriksson marssi Råsundan nurmelle toisena avustavana erotuomarina. Viikkoa myöhemmin Eriksson oli päätuomarina Unkarin ja Meksikon välisessä ottelussa. Ikimuistoinen työrupeama päättyi Wales-Unkari -playoff-otteluun, jossa Eriksson oli jälleen rajamiehenä. 

Kesällä 1958 MM-jalkapallo oli ensimmäistä kertaa mukana myös Yleisradion ohjelmatarjonnassa. Kovin laajaa tarjonta ei ollut, sillä seuranta rajoittui avausotteluun ja loppuotteluun, joiden vaiheita toimittaja Usko Santavuori selosti radiossa 40 minuutin verran otteluiden jälkeen. Ruotsin radion taajuuksiin virittäytymällä MM-otteluita oli mahdollista seurata myös suorina lähetyksinä. Neljä vuotta myöhemmin saatiin esimakua tulevasta, kun MM-jalkapalloa näkyi ensimmäisen kerran Suomen televisiossa. Brasilian ja Tšekkoslovakian välinen MM-finaali 1962 pyörähti käyntiin Anssi Kukkosen selostamana 19. kesäkuuta klo 22 – kaksi päivää itse ottelun jälkeen. Sen verran aikaa filminauhojen kuljettaminen Chilestä Suomeen oli vienyt.

Jouni Lavikainen 

FIFATV:n filmipätkiä MM-finaaleista 1950-1962.

Brasilia-Uruguay, 1950 (Alcides Ghiggian ratkaiseva maali kohdassa 1:11).
Länsi-Saksa-Unkari, 1954.
Ruotsi-Brasilia, 1958.
Brasilia-Tšekkoslovakia, 1962.

Tarinoita jalkapallon MM-kisoista osa 1: Montevideon sumusta fasistien juhliin

Jalkapallon MM-kisojen 2018 aikana julkaistavassa juttusarjassamme kerromme MM-kisahistorian oudoimmat sattumukset ja nostalgisimmat tarinat. Tarinoiden lisäksi käymme läpi, miten tänä päivänä Suomessakin laajalti seuratut kisat ovat olleet esillä suomalaismedioissa, ja miten kisojen seuraaminen on aikojen saatossa muuttunut. Kronologisesti etenevän sarjan ensimmäisessä osassa matkaamme ensimmäisiin MM-kisoihin 1930–1938.

Sumuinen matka

 

Kun veriviholliset Argentiina ja Uruguay kohtasivat ensimmäisessä MM-finaalissa Montevideossa 30. heinäkuuta 1930, Rio de la Platan verhosi sankka sumu, olihan käsillä eteläisen pallonpuoliskon sydäntalvi. Finaalipäivän aamuna kymmenet tuhannet argentiinalaiset saapuivat Buenos Airesin satamaan pyrkimyksenään hankkia kansipaikka lahden ylittävässä paatissa. Aamun edetessä sadat täyteen pakatut laivat lähtivät sumuisen merenlahden yli kohteenaan 200 kilometrin päässä Estadio Centenariolla alkava MM-finaali.

Kun ottelu potkaistiin käyntiin, tuhannet argentiinalaiset olivat löytäneet tiensä stadionin ympäristöön, osa lippuineen, suurempi osan ilman lippuja. Virallinen katsojamäärä lähenteli seitsemää kymmentä tuhatta, todellinen määrä sataa tuhatta. Kaksi suurkaupunkia pysähtyi kahdeksi tunniksi, kun kansa pakkautui kaduille radioselostusta välittävien kovaäänisten luokse.

Belgialainen erotuomari John Langenus vihelsi ottelun käyntiin puoli neljältä. Langenus oli lupautunut ottelun erotuomariksi finaalipäivän aamuna saatuaan lupauksen, että poliisisaattue turvaisi hänen kulkunsa stadionilta satamaan ottelun päätyttyä. Kiihkeä kotiyleisö hermostutti myös argentiinalaisia. ”Meidän on parempi hävitä, muuten kuolemme tänne”, kerrotaan puolustaja Luis Montin sanoneen ensimmäisen puoliajan jälkeen. Vieraat johtivat tuolloin 1-2.

Varmaa tietoa siitä ei ole, hellittivätkö argentiinalaiset otettaan toisella puoliajalla tarkoituksella. Oli kuinka oli, Uruguay nousi kuulun garra charrúa -kiihkonsa elähdyttäminä 4-2 -voittoon. Samaan aikaan kun Langenusta saateltiin satamaan, viimeiset sumussa harhailleet argentiinalaislaivat löysivät perille. Heidät otti vastaan juhliva Montevideo.

Mestaruuteen lainapelaajilla

 

Argentiinassa ei ollut aivan selvää, millaisella joukkueella Italiassa kesällä 1934 järjestettäviin maailmanmestaruuskilpailuihin tulisi lähteä. Halukkaita oli satoja, mutta arveltiin, että eihän valtameren taakse sopinut ammattilaisia lähettää. Vaikka jalkapallo oli Argentiinassa yhtä suosittua kuin Paavo Nurmi Suomessa, ei hätäisesti kokoonkyhätty ”amatöörijoukkue” ollut pelitasoltaan niin maaginen kuin eteläamerikkalaiselta maalta sopi odottaa. Heti ensimmäisessä pelissä Ruotsi voitti Argentiinan 2–3 ja kansansuru oli valmis, koska kisat loppuivat lyhyeen. Kun Italia kulki maailmanmestaruuteen ja kansa hehkutti ”Viva bella Italiaa”, ilkkuivat puolivälierässä Italialle hävinneet espanjalaiset vahingoniloisina voittajan olleen itseasiassa ”los Argentinos!”

Ketäpäs siellä Italian joukkueessa sitten pelasi? Guaita, Monti, Demaria ja Orsi olivat kaikki oriundeja: Argentiinassa syntyneitä ja pelioppinsa saaneita ammattilaisia, jotka olivat siirtyneet esi-isiensä maille Italian liigaan ja värvätty MM-isäntien kisamiehistöön. 

Maailmanmestaruusturnauksen jälkeen Keski-Euroopassa pelattiin Mitropa-cupia. Argentiinalaistaustaista MM-kisoissa Italiaa edustanutta Torinon pelaajaa Luisito Montia haluttiin estää pelaamasta, koska hän pelasi MM-viheriöllä liian ”raakaa peliä”. Tästä Monti sydämistyi ja uhkasi lähtevänsä seuraavalla laivalla isiensä maille Argentiinaan, jossa häntä ymmärrettiin paremmin.

Mussolinin propagandajoukkue

Italia voitti maailmanmestaruuden toistamiseen vuonna 1938 Ranskassa pelatussa turnauksessa. Turnausta sävyttivät Euroopan levottomuudet ja fasismin nousu. Myös Italian diktaattori Mussolini ymmärsi liikunnan merkityksen yhteiskunnalle ja urheilun propaganda-arvon, olihan Italia järjestänyt ja voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden 1934. Natsi-Saksa taas näytti nousevaa mahtiaan järjestämällä vuoden 1936 olympiakisat, joissa Italia voitti jalkapallon kultamitalin.

Avausottelussa Ranskassa Norjaa vastaan kentälle marssineet Italian pelaajat asettuivat riviin ja ojensivat sotilaallisesti kättään tunnusomaiseen tervehdykseen. Yleisö repesi vastineeksi buuauksiin ja huutomyrskyyn. Puolivälierässä Italia kohtasi isäntämaa Ranskan. Koska molemmilla oli ykköspaitana sininen, arvottiin paidanvaihtaja. Italia hävisi arvonnan, mutta ei ottanutkaan käyttöön normaalia valkoista kakkospaitaansa. Il Ducen propagandatiimi kaivoi esiin kokomustan asun, jota oli aiemmin käytetty vain kerran – Berliinissä 1936. Paidan rinnuksessa logona oli Fascio littorio – hakaristin vertainen tunnus, joka oli suora keskisormen kohotus antifasisteille.

Finaaliottelusta syntyi legenda, jonka mukaan Mussolini lähetti joukkueelle motivoivan sähkeen ”voittakaa tai kuolkaa” juuri ennen peliä. Asiaan vihkiytyneet kertovat viestin olevan vain myytti ja sähkeen sisältäneen vain onnentoivotukset peliin Unkaria vastaan. Syystä tai toisesta sähkettä ei kuitenkaan löydy Italian valtionarkistoista.

MM-kisat 1930–1938 Suomessa

Montevideon sumuisista juhlista, Italian lainapelaajista ja fasistipropagandasta kantautui kaukaiseen Suomeen vain kaikuja. Valveutuneimmat Suomen Urheilulehden lukijoista toki tiesivät, että Etelä-Amerikan talvessa pelattiin heinäkuussa 1930 ensimmäistä kertaa jalkapallon maailmanmestaruudesta. Eino ”M-o-n-i” Soinio kertoi palstallaan otteluista tulokset ja raportoi jonkin verran myös pelitapahtumista kiinnittäen huomiota erityisesti pelaajien raaoiksi yltyneisiin otteisiin. Pääosa Urheilulehden muutenkin rajallisen lukijakunnan mielenkiinnosta suuntautui keskikesällä 1930 kuitenkin aivan muihin asioihin, ennen kaikkea viikkotolkulla rummutettuun ”vuosisadan otteluun”, jossa pallonpotkijoiden sijaan kohtasivat kahden mailin maailmanennätystä tavoitelleet Paavo Nurmi ja Lasse Virtanen.

Suomalaisten mielenkiinto kansainvälisiin jalkapallojuhliin kasvoi, kun kisat saapuivat Eurooppaan. Kovinkaan laajasti eivät suomalaiset mediat Italian 1934 ja Ranskan 1938 turnauksista kirjoittaneet, mutta piilevää kiinnostusta löytyi runsaasti niin jalkapalloväen kuin urheilutoimitusten sisältä. ”Miksi, miksi ei Suomen osalle ole langennut kunniakasta arpaa näytellä edes jotakin sivuosaa tuollaisissa kisoissa, joita seurataan ahmien kaikissa maanosissa”, vaikeroi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Martti Jukola Pyrähdyksiä-palstallaan toukokuussa 1934. ”Kyllähän meille on langennut kunniaa ja mainetta olympialaisten yleisurheilukilpailuissa, mutta niiden kantosädettä ei voi verratakaan siihen, mitä jalkapallokuuluisuus tarjoaa. Vaikka minä tätä maatani rakastankin kaikessa sen puutteellisuudessa, niin sellaisina hetkinä, kun on puhetta suurmaailman jalkapalloilusta, nousee sydämeni pohjamudista syntinen ajatus: enkö olisi voinut syntyä jossakin sellaisessa maassa, joka ottaa osaa jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailuihin!”

Palloliitto otti Jukolan neuvosta vaarin. Liittohallitus päätti tammikuun 1937 kokouksessaan ilmoittautua jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin 1938. Valitettavasti kiinnostuneita löytyi muualtakin siinä määrin, ettei osallistuminen ollut vain ilmoitusasia, kuten vielä vuoden 1930 turnauksessa. Kisapaikka kulki karsintojen kautta, ja näissä vuoden 1937 aikana pelatuissa otteluissa ei Suomen menestys ollut kaksista: kolme ottelua ja kolme tappiota.

Jouni Lavikainen  Kalle Rantala

FIFATV:n filmipätkiä MM-finaaleista 1930, 1934 ja 1938.

Uruguay-Argentiina, 1930.
Italia-Tšekkoslovakia, 1934.
Italia-Unkari, 1938.