Tarinoita jalkapallon MM-kisoista osa 1: Montevideon sumusta fasistien juhliin

Jalkapallon MM-kisojen 2018 aikana julkaistavassa juttusarjassamme kerromme MM-kisahistorian oudoimmat sattumukset ja nostalgisimmat tarinat. Tarinoiden lisäksi käymme läpi, miten tänä päivänä Suomessakin laajalti seuratut kisat ovat olleet esillä suomalaismedioissa, ja miten kisojen seuraaminen on aikojen saatossa muuttunut. Kronologisesti etenevän sarjan ensimmäisessä osassa matkaamme ensimmäisiin MM-kisoihin 1930–1938.

Sumuinen matka

 

Kun veriviholliset Argentiina ja Uruguay kohtasivat ensimmäisessä MM-finaalissa Montevideossa 30. heinäkuuta 1930, Rio de la Platan verhosi sankka sumu, olihan käsillä eteläisen pallonpuoliskon sydäntalvi. Finaalipäivän aamuna kymmenet tuhannet argentiinalaiset saapuivat Buenos Airesin satamaan pyrkimyksenään hankkia kansipaikka lahden ylittävässä paatissa. Aamun edetessä sadat täyteen pakatut laivat lähtivät sumuisen merenlahden yli kohteenaan 200 kilometrin päässä Estadio Centenariolla alkava MM-finaali.

Kun ottelu potkaistiin käyntiin, tuhannet argentiinalaiset olivat löytäneet tiensä stadionin ympäristöön, osa lippuineen, suurempi osan ilman lippuja. Virallinen katsojamäärä lähenteli seitsemää kymmentä tuhatta, todellinen määrä sataa tuhatta. Kaksi suurkaupunkia pysähtyi kahdeksi tunniksi, kun kansa pakkautui kaduille radioselostusta välittävien kovaäänisten luokse.

Belgialainen erotuomari John Langenus vihelsi ottelun käyntiin puoli neljältä. Langenus oli lupautunut ottelun erotuomariksi finaalipäivän aamuna saatuaan lupauksen, että poliisisaattue turvaisi hänen kulkunsa stadionilta satamaan ottelun päätyttyä. Kiihkeä kotiyleisö hermostutti myös argentiinalaisia. ”Meidän on parempi hävitä, muuten kuolemme tänne”, kerrotaan puolustaja Luis Montin sanoneen ensimmäisen puoliajan jälkeen. Vieraat johtivat tuolloin 1-2.

Varmaa tietoa siitä ei ole, hellittivätkö argentiinalaiset otettaan toisella puoliajalla tarkoituksella. Oli kuinka oli, Uruguay nousi kuulun garra charrúa -kiihkonsa elähdyttäminä 4-2 -voittoon. Samaan aikaan kun Langenusta saateltiin satamaan, viimeiset sumussa harhailleet argentiinalaislaivat löysivät perille. Heidät otti vastaan juhliva Montevideo.

Mestaruuteen lainapelaajilla

 

Argentiinassa ei ollut aivan selvää, millaisella joukkueella Italiassa kesällä 1934 järjestettäviin maailmanmestaruuskilpailuihin tulisi lähteä. Halukkaita oli satoja, mutta arveltiin, että eihän valtameren taakse sopinut ammattilaisia lähettää. Vaikka jalkapallo oli Argentiinassa yhtä suosittua kuin Paavo Nurmi Suomessa, ei hätäisesti kokoonkyhätty ”amatöörijoukkue” ollut pelitasoltaan niin maaginen kuin eteläamerikkalaiselta maalta sopi odottaa. Heti ensimmäisessä pelissä Ruotsi voitti Argentiinan 2–3 ja kansansuru oli valmis, koska kisat loppuivat lyhyeen. Kun Italia kulki maailmanmestaruuteen ja kansa hehkutti ”Viva bella Italiaa”, ilkkuivat puolivälierässä Italialle hävinneet espanjalaiset vahingoniloisina voittajan olleen itseasiassa ”los Argentinos!”

Ketäpäs siellä Italian joukkueessa sitten pelasi? Guaita, Monti, Demaria ja Orsi olivat kaikki oriundeja: Argentiinassa syntyneitä ja pelioppinsa saaneita ammattilaisia, jotka olivat siirtyneet esi-isiensä maille Italian liigaan ja värvätty MM-isäntien kisamiehistöön. 

Maailmanmestaruusturnauksen jälkeen Keski-Euroopassa pelattiin Mitropa-cupia. Argentiinalaistaustaista MM-kisoissa Italiaa edustanutta Torinon pelaajaa Luisito Montia haluttiin estää pelaamasta, koska hän pelasi MM-viheriöllä liian ”raakaa peliä”. Tästä Monti sydämistyi ja uhkasi lähtevänsä seuraavalla laivalla isiensä maille Argentiinaan, jossa häntä ymmärrettiin paremmin.

Mussolinin propagandajoukkue

Italia voitti maailmanmestaruuden toistamiseen vuonna 1938 Ranskassa pelatussa turnauksessa. Turnausta sävyttivät Euroopan levottomuudet ja fasismin nousu. Myös Italian diktaattori Mussolini ymmärsi liikunnan merkityksen yhteiskunnalle ja urheilun propaganda-arvon, olihan Italia järjestänyt ja voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden 1934. Natsi-Saksa taas näytti nousevaa mahtiaan järjestämällä vuoden 1936 olympiakisat, joissa Italia voitti jalkapallon kultamitalin.

Avausottelussa Ranskassa Norjaa vastaan kentälle marssineet Italian pelaajat asettuivat riviin ja ojensivat sotilaallisesti kättään tunnusomaiseen tervehdykseen. Yleisö repesi vastineeksi buuauksiin ja huutomyrskyyn. Puolivälierässä Italia kohtasi isäntämaa Ranskan. Koska molemmilla oli ykköspaitana sininen, arvottiin paidanvaihtaja. Italia hävisi arvonnan, mutta ei ottanutkaan käyttöön normaalia valkoista kakkospaitaansa. Il Ducen propagandatiimi kaivoi esiin kokomustan asun, jota oli aiemmin käytetty vain kerran – Berliinissä 1936. Paidan rinnuksessa logona oli Fascio littorio – hakaristin vertainen tunnus, joka oli suora keskisormen kohotus antifasisteille.

Finaaliottelusta syntyi legenda, jonka mukaan Mussolini lähetti joukkueelle motivoivan sähkeen ”voittakaa tai kuolkaa” juuri ennen peliä. Asiaan vihkiytyneet kertovat viestin olevan vain myytti ja sähkeen sisältäneen vain onnentoivotukset peliin Unkaria vastaan. Syystä tai toisesta sähkettä ei kuitenkaan löydy Italian valtionarkistoista.

MM-kisat 1930–1938 Suomessa

Montevideon sumuisista juhlista, Italian lainapelaajista ja fasistipropagandasta kantautui kaukaiseen Suomeen vain kaikuja. Valveutuneimmat Suomen Urheilulehden lukijoista toki tiesivät, että Etelä-Amerikan talvessa pelattiin heinäkuussa 1930 ensimmäistä kertaa jalkapallon maailmanmestaruudesta. Eino ”M-o-n-i” Soinio kertoi palstallaan otteluista tulokset ja raportoi jonkin verran myös pelitapahtumista kiinnittäen huomiota erityisesti pelaajien raaoiksi yltyneisiin otteisiin. Pääosa Urheilulehden muutenkin rajallisen lukijakunnan mielenkiinnosta suuntautui keskikesällä 1930 kuitenkin aivan muihin asioihin, ennen kaikkea viikkotolkulla rummutettuun ”vuosisadan otteluun”, jossa pallonpotkijoiden sijaan kohtasivat kahden mailin maailmanennätystä tavoitelleet Paavo Nurmi ja Lasse Virtanen.

Suomalaisten mielenkiinto kansainvälisiin jalkapallojuhliin kasvoi, kun kisat saapuivat Eurooppaan. Kovinkaan laajasti eivät suomalaiset mediat Italian 1934 ja Ranskan 1938 turnauksista kirjoittaneet, mutta piilevää kiinnostusta löytyi runsaasti niin jalkapalloväen kuin urheilutoimitusten sisältä. ”Miksi, miksi ei Suomen osalle ole langennut kunniakasta arpaa näytellä edes jotakin sivuosaa tuollaisissa kisoissa, joita seurataan ahmien kaikissa maanosissa”, vaikeroi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Martti Jukola Pyrähdyksiä-palstallaan toukokuussa 1934. ”Kyllähän meille on langennut kunniaa ja mainetta olympialaisten yleisurheilukilpailuissa, mutta niiden kantosädettä ei voi verratakaan siihen, mitä jalkapallokuuluisuus tarjoaa. Vaikka minä tätä maatani rakastankin kaikessa sen puutteellisuudessa, niin sellaisina hetkinä, kun on puhetta suurmaailman jalkapalloilusta, nousee sydämeni pohjamudista syntinen ajatus: enkö olisi voinut syntyä jossakin sellaisessa maassa, joka ottaa osaa jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailuihin!”

Palloliitto otti Jukolan neuvosta vaarin. Liittohallitus päätti tammikuun 1937 kokouksessaan ilmoittautua jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin 1938. Valitettavasti kiinnostuneita löytyi muualtakin siinä määrin, ettei osallistuminen ollut vain ilmoitusasia, kuten vielä vuoden 1930 turnauksessa. Kisapaikka kulki karsintojen kautta, ja näissä vuoden 1937 aikana pelatuissa otteluissa ei Suomen menestys ollut kaksista: kolme ottelua ja kolme tappiota.

Jouni Lavikainen  Kalle Rantala

FIFATV:n filmipätkiä MM-finaaleista 1930, 1934 ja 1938.

Uruguay-Argentiina, 1930.
Italia-Tšekkoslovakia, 1934.
Italia-Unkari, 1938.