Isäntäkaupungin valintaan vaikutti tällä kertaa vahvasti
kansainvälinen politiikka: vuoden 2018 kongressi oli alun perin määrä järjestää
Turkin Antalyassa, mutta viime vuonna ISHPESin hallitus päätti pyörtää
päätöksen Turkin poliittisen tilanteen takia. Münster – tai tarkemmin Münsterin
yliopiston urheiluhistorian ja -pedagogian laitos – tuli siis sisään vaihtopenkiltä,
mutta järjestelytoimikunnan monet ISHPES-veteraanit pitivät huolen siitä, että
käytännön järjestelyissä tämä ei näkynyt. Kongressitilat tarjosi katolisen
hiippakunnan alaisuudessa toimiva Franz Hitze Haus -akatemia hieman Münsterin
keskustan ulkopuolella. Talon luonne näkyi myös sessioille varatuissa
tiloissa, joista yksi oli talon kappeli.
Münster on pienehkö yliopistokaupunki, joka tunnetaan ennen
kaikkea kahdesta asiasta: kolmikymmenvuotisen sodan päättäneestä Westfalenin
rauhasta 1648 ja pyöräilystä. Münsteriä kutsutaan Saksan pyöräilypääkaupungiksi,
eikä tässä nimityksessä muutaman päivän otannalla ole pätkääkään liioittelua.
Jo ensimmäinen sessio tarjosi ajatuksia herättäneitä
aiheita. Romanialaistutkija Pompiliu-Nicolae Constantin, joka kuulemma jakaa
aikansa tutkijan ja Englannin Valioliigan TV-kommentaattorin hommien välillä,
esitteli tutkimustaan romanialaisen jalkapallon sopupelikulttuurista kylmän sodan aikana. Constantinin mukaan Romaniassa vallitsi
vuosikymmeniä järjestelmä, jossa pääsarjassa pelanneiden seurojen sijoitukset
olivat käytännössä etukäteen määrättyjä. Romanialaisfutista johti
”Cooperativana” tunnettu mafiahenkinen verkosto, jossa olivat mukana
käytännössä kaikki vallanpitäjät, alkaen jalkapalloliigan ja -liiton
puheenjohtajista. Pelejä fiksattiin tuomaripelillä siihen malliin, että jos
pelaaja halusi esimerkiksi voittaa mestaruuden, ainoa tapa oli hankkiutua
sellaiseen seuraan, jolle mestaruus oli pedattu (yleensä Dynamo tai Steaua
Bukarest). Pelaajat tiesivät tämän myös itse, mutta muutaman pelin häviäminen tahallaan
vuodessa oli pieni hinta maksettavaksi, kun vaakakupissa oli
pääsarjajalkapalloilijan sosioekonominen asema, josta kommunistisessa maassa
kannatti pitää kiinni.
Heti avauspäivänä tuleen joutui myös toinen
allekirjoittaneista (Lavikainen). Hiihtourheilun ammattimaistumista Suomessa
käsitellyt esitelmä perustui Lavikaisen väitöskirjan yhteen osa-artikkeliin.
Tiivistetysti väitöskirjassa tarkastellaan urheilijoiden ammattilaisuuden
etenemisestä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle; miten näennäisestä
amatööriydestä ja sala-ammattilaisuudesta siirryttiin täysammattilaisuuden
aikaan, ja miten urheilijoiden sosioekonominen asema eri lajeissa muuttui tämän
seurauksena. Esitelmän jälkeisten keskusteluiden perusteella
ammattimaistumiseen ja kaupallistumiseen liittyvät kysymykset urheilun
historiassa kiinnostavat muuallakin. Kongressien parasta antia on juuri
vuorovaikutus: se tarjoaa välineitä työstää omaa ajattelua ja luo yhteyksiä
samanlaisten kysymysten parissa painivien tutkijoiden välille.
Toisen kongressipäivän avanneen keynoten piti
norjalaisprofessori Matti Goksøyr, aiheena urheilun yhteiskunnalliset roolit
toisen maailmansodan aikana, vastarinnan ja kollaboraation teemojen kautta. Goksøyr
käsitteli pääasiassa kotimaataan Norjaa, jossa norjalaiset urheilujärjestöt organisoivat
”urheilulakon” vallattuun Norjaan pystytettyä natsien urheilujärjestelmää
vastaan. Boikotin piirissä oli muun muassa valtakunnallinen vedonlyöntiyhtiö.
FIFAn ja FISin omaksumaa suhtautumista natseihin Goksøyr kuvaili ”tarkoituksellisen
sokeuden politiikaksi”.
Päivän sessioiden aiheet olivat jälleen hyvin kirjavat.
Kolme gender-sessiota kertovat siitä, että sukupuolinäkökulmat ovat
urheiluhistorian(kin) tutkimuksessa kansainvälisesti vahvasti esillä, eikä
kiinnostus rajoitu ainoastaan kilpa- tai huippu-urheiluun. Esimerkkinä tästä
iranilaislähtöisen tutkija Shahrzad Mohammadin esitelmä pyöräilystä
naispuolisten turvapaikanhakijoiden emansipaation ja sosiaalisen integraation
välineenä Saksassa.
Toisen
allekirjoittaneista (Rantala) aiheeseen läheisesti kytkeytyi Dave Dayn esitelmä
’No fee was to be charged for their
services’: British coaching cultures in the 1930s. Valmentamisen
ammattilaistuminen oli hankalaa ja hidasta amatööriyteen kytkeytyneissä
herrasmieslajeissa. Dayn mukaan brittivalmentajat karsastivat amerikkalaista "win at all costs"
-mentaliteettia ja pyrkivät fyysisen suorituskyvyn maksimoinnin sijaan
kasvattamaan urheilijoitaan peribrittiläisiin arvoihin, kuten reilun
pelin periaatteeseen. Tämä selittää myös sitä miksi Iso-Britannia ei ollut
olympiaurheilussa todellakaan mikään mahtimaa ja jäi esimerkiksi Suomen
kaltaisten kehitysmaiden taakse olympiakisojen mitalitilastoissa 1930-luvulla. Briteissä resurssien laittaminen huippu-urheiluun oli selvästi nihkeämpää kuin
Suomessa vielä tuolla aikakaudella, mikä selittää osin maan heikohkoa
menestystä suhteessa pienempiin kilpailijamaihinsa.
Kansainvälisessä urheiluhistoriantutkimuksessa varsin pientä
osaa näyttelevää jääkiekkoa sivuttiin, kun Russell Field esitteli tutkimustaan Pennies from Heaven: Gallery gods, spectatorship,
and making of sport spaces. Field analysoi miten kaupungin kolmannen
Madison Square Gardenin ylärivien yleisö käyttäytyi vuonna 1925 avatussa
tilassa. Paperin otsikko pohjautui luonnollisesti jäälle heitettyjen kolikkojen
aiheuttamiin naurunpyrskähdyksiin pelaajien kaatuillessa. Ylipäätään Madison
Square Garden oli vahvasti esillä, kun yliatlanttinen tutkijakolmikko
tarkasteli kukin samaa muuttuvaa tilaa eri näkökulmista, kaupunkilaisten
vapaa-ajan mäenlaskusta ja mäkihypystä urheilustadionin arkkitehtuuriin.
Nuorille tutkijoille välipalan tarjosi sessio, jossa
esiteltiin muun muassa tieteellisten journalien julkaisuperiaatteita. Päivä
päättyi odotettuun kongressi-illalliseen Franz Hitse Hausin lähistöllä
sijaitsevassa Mühlenhofin ulkomuseossa. Muualta kuljetettuine historiallisine
tuulimyllyineen ja muine rakennuksineen paikkaa voisi kuvata paikalliseksi
Seurasaareksi.
Kolmannen päivän avanneen keynoten sai kunnian pitää tänä
vuonna Gigliola Gori -palkinnon pokannut englantilaistutkija Lydia Furse. Furse
tarttui paperissaan barretteen, naisten suosimaan rugbyn johdannaiseen
maailmansotien välisessä Ranskassa. Fursen mukaan barrette on kestämättömin
perustein rajattu ulos rugbyn historiankirjoituksesta; vain kosmeettisesti emälajistaan eronnut barrette tarjosi
ranskalaisnaisille harvinaisen, joskin ajallisesti ja maantieteellisesti
rajallisen väylän kontaktilajin harjoittamiseen, mikä oli jyrkässä
ristiriidassa urheilukulttuurin silloisten konventioiden kanssa. Selkeästi ja analyyttisesti puhunut Furse oli esiintymiseltään kongressin
kärkikaartia.
Kolmannen päivän sessioissa tartuttiin muun muassa
jalkapalloon ja baseballiin Saksassa, itämaisten kamppailulajien kulttuurisiin
merkityksiin, vammaisurheiluun ja olympialaisiin. Markwart Herzog purki myyttiä
Bayern Münchenistä natsijärjestelmän uhrina ja yhtenä harvoista järjestelmää
vastaan taistelleista urheiluseuroista. Kyse on Saksassa ajankohtaisesta ja
paljon keskustelua herättäneestä historiapoliittisesta kysymyksestä. FC
Bayernin sankarimyyttiä alettiin rakentaa jo 1940-luvulla, ja sen
kyseenalaistaminen viime vuosina on nostattanut Saksassa kiistaa, jota on
kuvattu termillä Sporthistorikerstreit,
viittauksena kaikkien historian opiskelijoiden hyvin tuntemaan Historikerstreitiin. Alleviivaa kai
tämäkin jalkapallon yhteiskunnallista merkitystä Saksassa.
Päivän aikana ääneen pääsi myös Kalle Rantala. Esitys
otsikolla 'The Development of Finnish
Olympic Athletes' Support Between the World Wars' käsitteli Rantalan
väitöskirjan keskeistä aihetta eli miten Suomen urheilujärjestelmä kehittyi
tukemaan urheilijoita, jotka tavoittelivat kansainvälistä kilpailumenestystä.
Kokonaiskuvassa kolmella asialla oli todellista merkitystä: lajien vahvalla
priorisoinnilla, valmennuksen modernisoinnilla systemaattiseksi ja
kokonaisvaltaiseksi toiminnaksi sekä koulutus- ja ohjaustoiminnan
laajentamisella yhä tavoittavammaksi ja sisällöiltään kehittyneemmäksi.
Päivän päätteeksi puntaroitiin kiintoisaa kysymystä: Mikä on
Viron kansallisurheilua? Eukonkanto, hyttystentappokilpailu, humalauinti. Ehkä
myös hiihto ja paini. Viron kirjallisuusmuseon Piret Voolaid esitteli
kyselytutkimustaan, jossa selvitettiin virolaisten käsityksiä
”kansallisurheilusta”. Vaikka kyselytutkimus kosketti pienehköä ja
ei-yleistettävää joukkoa, antoi se mielenkiintoisia kulmia siihen, miten
ihmiset käsittävät niin sanotun kansallislajin ja toisaalta vastaavat jopa
tarkoitushakuisen stereotyyppisesti tällaisiin kyselyihin. Kansallisuuteen
liittyy vahva perinteiden monimutkaisen muotoutumisen ja kulttuurien leviämisen
piirre, mitä osoittaa esimerkiksi Suomesta Viroon kulkeutuneen eukonkannon
nostaminen ohuen kepin nokkaan.
Kongressin päätöspäivä tarjosi vielä viimeisen keynoten,
jonka Christopher Young piti sairastumisen takia skypen välityksellä,
yhden rinnakkaissession ja paneelikeskustelun. Antropologi Dario Nardini esitteli
yhtä hauskimmista tutkimusprojekteista viimeisen vuoden aikana: aiheena oli
Australian Gold Coastin surffausperinteiden rakentuminen ja ylläpito. Nardini
luonnollisesti asusteli paikalla ja surffasi jatkuvasti, eli vapaa-aikakin meni
työn parissa. Palkitun tutkijan esitys oli jälleen kerran täyttä timanttia ja
tarjosi mielenkiintoisia näkökulmia siitä, miten surffauskulttuuriin pumpataan
lisävoimaa niin kaupungin päättäjien kuin itse surffaajien suunnasta. Nardini
kuvaili Gold Coastin olevan myös vahvasti kilpailullisen surffikulttuurin
keskus, jossa esimerkiksi olympialiikkeen kosiskeluun suhtaudutaan pääasiassa
positiivisesti, vaikka vapaan ja ”itsenäisen” surffauskulttuurin puritaanit
nostavat välillä päätään mammuttijärjestöä vastaan.
Paneelikeskustelu urheiluhistorian tämän hetken näkymistä ja
tulevaisuuden tutkimuskohteista oli kongressille piristävä päätös. Konsensushakuisen
jutustelun sijaan se tarjosi paikoin räväkkää akateemista väittelyä urheilun luonteesta
tutkimuskohteena. Christiane Eisenberg herätteli keskustelua argumentoimalla sitä valtavirtaa olevaa ajatusta vastaan, että urheilu olisi
yhteiskunnan peili ja väitti päinvastoin, että urheilua olisi pidettävä omien
lakiensa mukaan toimivana, muusta yhteiskunnasta ”aidoilla” erotettuna tilana. Paneelissa
muistutettiin aiheellisesti, että urheiluhistoriaa kannattaa pyrkiä tuomaan tutkimustraditioiltaan vakiintuneempien historia-alan suuntausten alle. Liikunta ja
urheilu tarjoavat kiintoisia kulmia hyvinkin monelle alueelle, olipa kyse
taloudesta, politiikasta, kulttuurista tai vaikkapa lääketieteen historiasta.
Tulevaisuuden tutkimustarpeita arvioitiin löytyvän esimerkiksi tunteiden
historian parista, ovathan tunteet, niiden kokeminen ja käsittely urheilun kovaa
ydintä.
Päätöstilaisuudessa oli vuorossa palkitsemisia. Nuorten
tutkijoiden Routledge Presentation Award myönnettiin tällä kertaa kolmelle
esitelmöitsijälle, ja ilahduttavasti mukana oli suomalaisväriäkin: 75 punnan
lahjakortin Routledgen valikoimaan pokkasivat Ricardo Assumpção, Justus
Kalthoff ja Kalle Rantala.
ISHPES 2018 jätti mielikuvan urheiluhistoriasta kenttänä,
jossa tutkitaan todella vaihtelevia aiheita kuitenkin melko samanlaisella
tutkimusotteella. Suurin osa esitelmistä nojasi asiakirja- tai
lehdistöaineistoja hyödyntävään perustutkimukseen, eli melko perinteiseen
tapaan tutkia historiaa. Teoreettisempaakin otetta esitelmien joukosta löytyi,
ja sille olisi enemmänkin tilausta. Esiintymistavoissa erot olivat juuri niin suuria kuin saattoi odottaakin. Eteenpäin on kuitenkin menty ainakin powerpoint-aikoja edeltäneistä
ISHPESin ensimmäisistä kongresseista, joissa tapana oli erään kokeneen italialaistutkijan
mukaan se, että esitelmän pitäjä aloitti jakamalla kuulijoille
paperikopiot esitelmästään – ja luki sitten saman paperin huoneen edessä
ääneen.
Ensi kesänä ISHPES kokoaa urheiluhistorioitsijat Madridiin ja vuonna 2020 Sapporoon. Suomessa kongressi on järjestetty kerran, Turussa vuonna 1992. Ehkäpä lähivuosina voisi olla taas aika?
Jouni Lavikainen Kalle Rantala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti