Matkakertomus: ISHPES Congress 2018, Münster

Kuuman kesän 2018 yksi kohokohdista ainakin meille urheiluhistorioitsijoille koitti heinäkuussa, kun 19. ISHPESin kongressi alkoi Saksan Münsterissä. ISHPES on urheilu- ja liikuntahistorian suurin kansainvälinen kattojärjestö. Jokavuotinen kongressi on avara ikkuna urheilu- ja liikuntahistorian kansainväliselle tutkimuskentälle ja ainutlaatuinen tilaisuus tavata saman alan tutkijoita eri puolilta maailmaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut pitkälti yli 100 osallistujaa 30 maasta; edustettuina olivat kaikki maanosat. Suomalaisedustuksesta vastasivat allekirjoittaneiden lisäksi suomalaisen urheiluhistorian yksi uranuurtajista, ISHPESin perustajajäsen Leena Laine, ja professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Isäntäkaupungin valintaan vaikutti tällä kertaa vahvasti kansainvälinen politiikka: vuoden 2018 kongressi oli alun perin määrä järjestää Turkin Antalyassa, mutta viime vuonna ISHPESin hallitus päätti pyörtää päätöksen Turkin poliittisen tilanteen takia. Münster – tai tarkemmin Münsterin yliopiston urheiluhistorian ja -pedagogian laitos – tuli siis sisään vaihtopenkiltä, mutta järjestelytoimikunnan monet ISHPES-veteraanit pitivät huolen siitä, että käytännön järjestelyissä tämä ei näkynyt. Kongressitilat tarjosi katolisen hiippakunnan alaisuudessa toimiva Franz Hitze Haus -akatemia hieman Münsterin keskustan ulkopuolella. Talon luonne näkyi myös sessioille varatuissa tiloissa, joista yksi oli talon kappeli. 

Münster on pienehkö yliopistokaupunki, joka tunnetaan ennen kaikkea kahdesta asiasta: kolmikymmenvuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta 1648 ja pyöräilystä. Münsteriä kutsutaan Saksan pyöräilypääkaupungiksi, eikä tässä nimityksessä muutaman päivän otannalla ole pätkääkään liioittelua.

Nelipäiväisen kongressin tieteellisestä avauksesta vastasi meritoitunut nimi. Gigliola Gori, jonka mukaan ISHPESin nuorille tutkijoille vuosittain myöntämä artikkelipalkinto on nimetty, on pitkällä urallaan ehtinyt varsin vaihtelevien aiheiden pariin – etruskien urheilusta italialaisnaisten liikuntakulttuurin muotoutumiseen ja urheilun ja fasismin kytköksiin. Tällä kertaa aiheena oli kuvataiteiden rooli Mussolinin fasistihallinnon ruumiinkulttuuriin kytkeytyvässä propagandassa 1930-luvulla. Gorin keynoten jälkeen alkoivat sessiot. Teemoittain järjestetyt puolentoista tunnin rinnakkaissessiot sisälsivät yleensä kolme esitelmää – 20 minuuttia aikaa itse esitelmälle, 10 minuuttia kysymyksille ja keskustelulle. Vakiintuneen akateemisen käytännön varjopuolena on luonnollisesti se, että valtaosa esitelmistä jää kuulematta. Siksipä alla olevat nostot ovat vain pintaraapaisu kongressin koko mittavasta kattauksesta.

Jo ensimmäinen sessio tarjosi ajatuksia herättäneitä aiheita. Romanialaistutkija Pompiliu-Nicolae Constantin, joka kuulemma jakaa aikansa tutkijan ja Englannin Valioliigan TV-kommentaattorin hommien välillä, esitteli tutkimustaan romanialaisen jalkapallon sopupelikulttuurista kylmän sodan aikana. Constantinin mukaan Romaniassa vallitsi vuosikymmeniä järjestelmä, jossa pääsarjassa pelanneiden seurojen sijoitukset olivat käytännössä etukäteen määrättyjä. Romanialaisfutista johti ”Cooperativana” tunnettu mafiahenkinen verkosto, jossa olivat mukana käytännössä kaikki vallanpitäjät, alkaen jalkapalloliigan ja -liiton puheenjohtajista. Pelejä fiksattiin tuomaripelillä siihen malliin, että jos pelaaja halusi esimerkiksi voittaa mestaruuden, ainoa tapa oli hankkiutua sellaiseen seuraan, jolle mestaruus oli pedattu (yleensä Dynamo tai Steaua Bukarest). Pelaajat tiesivät tämän myös itse, mutta muutaman pelin häviäminen tahallaan vuodessa oli pieni hinta maksettavaksi, kun vaakakupissa oli pääsarjajalkapalloilijan sosioekonominen asema, josta kommunistisessa maassa kannatti pitää kiinni.

Heti avauspäivänä tuleen joutui myös toinen allekirjoittaneista (Lavikainen). Hiihtourheilun ammattimaistumista Suomessa käsitellyt esitelmä perustui Lavikaisen väitöskirjan yhteen osa-artikkeliin. Tiivistetysti väitöskirjassa tarkastellaan urheilijoiden ammattilaisuuden etenemisestä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle; miten näennäisestä amatööriydestä ja sala-ammattilaisuudesta siirryttiin täysammattilaisuuden aikaan, ja miten urheilijoiden sosioekonominen asema eri lajeissa muuttui tämän seurauksena. Esitelmän jälkeisten keskusteluiden perusteella ammattimaistumiseen ja kaupallistumiseen liittyvät kysymykset urheilun historiassa kiinnostavat muuallakin. Kongressien parasta antia on juuri vuorovaikutus: se tarjoaa välineitä työstää omaa ajattelua ja luo yhteyksiä samanlaisten kysymysten parissa painivien tutkijoiden välille.

Toisen kongressipäivän avanneen keynoten piti norjalaisprofessori Matti Goksøyr, aiheena urheilun yhteiskunnalliset roolit toisen maailmansodan aikana, vastarinnan ja kollaboraation teemojen kautta. Goksøyr käsitteli pääasiassa kotimaataan Norjaa, jossa norjalaiset urheilujärjestöt organisoivat ”urheilulakon” vallattuun Norjaan pystytettyä natsien urheilujärjestelmää vastaan. Boikotin piirissä oli muun muassa valtakunnallinen vedonlyöntiyhtiö. FIFAn ja FISin omaksumaa suhtautumista natseihin Goksøyr kuvaili ”tarkoituksellisen sokeuden politiikaksi”.

Päivän sessioiden aiheet olivat jälleen hyvin kirjavat. Kolme gender-sessiota kertovat siitä, että sukupuolinäkökulmat ovat urheiluhistorian(kin) tutkimuksessa kansainvälisesti vahvasti esillä, eikä kiinnostus rajoitu ainoastaan kilpa- tai huippu-urheiluun. Esimerkkinä tästä iranilaislähtöisen tutkija Shahrzad Mohammadin esitelmä pyöräilystä naispuolisten turvapaikanhakijoiden emansipaation ja sosiaalisen integraation välineenä Saksassa.

Toisen allekirjoittaneista (Rantala) aiheeseen läheisesti kytkeytyi Dave Dayn esitelmä ’No fee was to be charged for their services’: British coaching cultures in the 1930s. Valmentamisen ammattilaistuminen oli hankalaa ja hidasta amatööriyteen kytkeytyneissä herrasmieslajeissa. Dayn mukaan brittivalmentajat karsastivat amerikkalaista "win at all costs" -mentaliteettia ja pyrkivät fyysisen suorituskyvyn maksimoinnin sijaan kasvattamaan urheilijoitaan peribrittiläisiin arvoihin, kuten reilun pelin periaatteeseen. Tämä selittää myös sitä miksi Iso-Britannia ei ollut olympiaurheilussa todellakaan mikään mahtimaa ja jäi esimerkiksi Suomen kaltaisten kehitysmaiden taakse olympiakisojen mitalitilastoissa 1930-luvulla. Briteissä resurssien laittaminen huippu-urheiluun oli selvästi nihkeämpää kuin Suomessa vielä tuolla aikakaudella, mikä selittää osin maan heikohkoa menestystä suhteessa pienempiin kilpailijamaihinsa.

Kansainvälisessä urheiluhistoriantutkimuksessa varsin pientä osaa näyttelevää jääkiekkoa sivuttiin, kun Russell Field esitteli tutkimustaan Pennies from Heaven: Gallery gods, spectatorship, and making of sport spaces. Field analysoi miten kaupungin kolmannen Madison Square Gardenin ylärivien yleisö käyttäytyi vuonna 1925 avatussa tilassa. Paperin otsikko pohjautui luonnollisesti jäälle heitettyjen kolikkojen aiheuttamiin naurunpyrskähdyksiin pelaajien kaatuillessa. Ylipäätään Madison Square Garden oli vahvasti esillä, kun yliatlanttinen tutkijakolmikko tarkasteli kukin samaa muuttuvaa tilaa eri näkökulmista, kaupunkilaisten vapaa-ajan mäenlaskusta ja mäkihypystä urheilustadionin arkkitehtuuriin.

Nuorille tutkijoille välipalan tarjosi sessio, jossa esiteltiin muun muassa tieteellisten journalien julkaisuperiaatteita. Päivä päättyi odotettuun kongressi-illalliseen Franz Hitse Hausin lähistöllä sijaitsevassa Mühlenhofin ulkomuseossa. Muualta kuljetettuine historiallisine tuulimyllyineen ja muine rakennuksineen paikkaa voisi kuvata paikalliseksi Seurasaareksi.

Kolmannen päivän avanneen keynoten sai kunnian pitää tänä vuonna Gigliola Gori -palkinnon pokannut englantilaistutkija Lydia Furse. Furse tarttui paperissaan barretteen, naisten suosimaan rugbyn johdannaiseen maailmansotien välisessä Ranskassa. Fursen mukaan barrette on kestämättömin perustein rajattu ulos rugbyn historiankirjoituksesta; vain kosmeettisesti emälajistaan eronnut barrette tarjosi ranskalaisnaisille harvinaisen, joskin ajallisesti ja maantieteellisesti rajallisen väylän kontaktilajin harjoittamiseen, mikä oli jyrkässä ristiriidassa urheilukulttuurin silloisten konventioiden kanssa. Selkeästi ja analyyttisesti puhunut Furse oli esiintymiseltään kongressin kärkikaartia.

Kolmannen päivän sessioissa tartuttiin muun muassa jalkapalloon ja baseballiin Saksassa, itämaisten kamppailulajien kulttuurisiin merkityksiin, vammaisurheiluun ja olympialaisiin. Markwart Herzog purki myyttiä Bayern Münchenistä natsijärjestelmän uhrina ja yhtenä harvoista järjestelmää vastaan taistelleista urheiluseuroista. Kyse on Saksassa ajankohtaisesta ja paljon keskustelua herättäneestä historiapoliittisesta kysymyksestä. FC Bayernin sankarimyyttiä alettiin rakentaa jo 1940-luvulla, ja sen kyseenalaistaminen viime vuosina on nostattanut Saksassa kiistaa, jota on kuvattu termillä Sporthistorikerstreit, viittauksena kaikkien historian opiskelijoiden hyvin tuntemaan Historikerstreitiin. Alleviivaa kai tämäkin jalkapallon yhteiskunnallista merkitystä Saksassa.

Päivän aikana ääneen pääsi myös Kalle Rantala. Esitys otsikolla 'The Development of Finnish Olympic Athletes' Support Between the World Wars' käsitteli Rantalan väitöskirjan keskeistä aihetta eli miten Suomen urheilujärjestelmä kehittyi tukemaan urheilijoita, jotka tavoittelivat kansainvälistä kilpailumenestystä. Kokonaiskuvassa kolmella asialla oli todellista merkitystä: lajien vahvalla priorisoinnilla, valmennuksen modernisoinnilla systemaattiseksi ja kokonaisvaltaiseksi toiminnaksi sekä koulutus- ja ohjaustoiminnan laajentamisella yhä tavoittavammaksi ja sisällöiltään kehittyneemmäksi.

Päivän päätteeksi puntaroitiin kiintoisaa kysymystä: Mikä on Viron kansallisurheilua? Eukonkanto, hyttystentappokilpailu, humalauinti. Ehkä myös hiihto ja paini. Viron kirjallisuusmuseon Piret Voolaid esitteli kyselytutkimustaan, jossa selvitettiin virolaisten käsityksiä ”kansallisurheilusta”. Vaikka kyselytutkimus kosketti pienehköä ja ei-yleistettävää joukkoa, antoi se mielenkiintoisia kulmia siihen, miten ihmiset käsittävät niin sanotun kansallislajin ja toisaalta vastaavat jopa tarkoitushakuisen stereotyyppisesti tällaisiin kyselyihin. Kansallisuuteen liittyy vahva perinteiden monimutkaisen muotoutumisen ja kulttuurien leviämisen piirre, mitä osoittaa esimerkiksi Suomesta Viroon kulkeutuneen eukonkannon nostaminen ohuen kepin nokkaan.

Kongressin päätöspäivä tarjosi vielä viimeisen keynoten, jonka Christopher Young piti sairastumisen takia skypen välityksellä, yhden rinnakkaissession ja paneelikeskustelun. Antropologi Dario Nardini esitteli yhtä hauskimmista tutkimusprojekteista viimeisen vuoden aikana: aiheena oli Australian Gold Coastin surffausperinteiden rakentuminen ja ylläpito. Nardini luonnollisesti asusteli paikalla ja surffasi jatkuvasti, eli vapaa-aikakin meni työn parissa. Palkitun tutkijan esitys oli jälleen kerran täyttä timanttia ja tarjosi mielenkiintoisia näkökulmia siitä, miten surffauskulttuuriin pumpataan lisävoimaa niin kaupungin päättäjien kuin itse surffaajien suunnasta. Nardini kuvaili Gold Coastin olevan myös vahvasti kilpailullisen surffikulttuurin keskus, jossa esimerkiksi olympialiikkeen kosiskeluun suhtaudutaan pääasiassa positiivisesti, vaikka vapaan ja ”itsenäisen” surffauskulttuurin puritaanit nostavat välillä päätään mammuttijärjestöä vastaan.

Paneelikeskustelu urheiluhistorian tämän hetken näkymistä ja tulevaisuuden tutkimuskohteista oli kongressille piristävä päätös. Konsensushakuisen jutustelun sijaan se tarjosi paikoin räväkkää akateemista väittelyä urheilun luonteesta tutkimuskohteena. Christiane Eisenberg herätteli keskustelua argumentoimalla sitä valtavirtaa olevaa ajatusta vastaan, että urheilu olisi yhteiskunnan peili ja väitti päinvastoin, että urheilua olisi pidettävä omien lakiensa mukaan toimivana, muusta yhteiskunnasta ”aidoilla” erotettuna tilana. Paneelissa muistutettiin aiheellisesti, että urheiluhistoriaa kannattaa pyrkiä tuomaan tutkimustraditioiltaan vakiintuneempien historia-alan suuntausten alle. Liikunta ja urheilu tarjoavat kiintoisia kulmia hyvinkin monelle alueelle, olipa kyse taloudesta, politiikasta, kulttuurista tai vaikkapa lääketieteen historiasta. Tulevaisuuden tutkimustarpeita arvioitiin löytyvän esimerkiksi tunteiden historian parista, ovathan tunteet, niiden kokeminen ja käsittely urheilun kovaa ydintä.

Päätöstilaisuudessa oli vuorossa palkitsemisia. Nuorten tutkijoiden Routledge Presentation Award myönnettiin tällä kertaa kolmelle esitelmöitsijälle, ja ilahduttavasti mukana oli suomalaisväriäkin: 75 punnan lahjakortin Routledgen valikoimaan pokkasivat Ricardo Assumpção, Justus Kalthoff ja Kalle Rantala.

ISHPES 2018 jätti mielikuvan urheiluhistoriasta kenttänä, jossa tutkitaan todella vaihtelevia aiheita kuitenkin melko samanlaisella tutkimusotteella. Suurin osa esitelmistä nojasi asiakirja- tai lehdistöaineistoja hyödyntävään perustutkimukseen, eli melko perinteiseen tapaan tutkia historiaa. Teoreettisempaakin otetta esitelmien joukosta löytyi, ja sille olisi enemmänkin tilausta. Esiintymistavoissa erot olivat juuri niin suuria kuin saattoi odottaakin. Eteenpäin on kuitenkin menty ainakin powerpoint-aikoja edeltäneistä ISHPESin ensimmäisistä kongresseista, joissa tapana oli erään kokeneen italialaistutkijan mukaan se, että esitelmän pitäjä aloitti jakamalla kuulijoille paperikopiot esitelmästään – ja luki sitten saman paperin huoneen edessä ääneen.

Ensi kesänä ISHPES kokoaa urheiluhistorioitsijat Madridiin ja vuonna 2020 Sapporoon. Suomessa kongressi on järjestetty kerran, Turussa vuonna 1992. Ehkäpä lähivuosina voisi olla taas aika?

Jouni Lavikainen                 Kalle Rantala