Urheilulajista historiateos

Lokakuussa julkaistun Koko kansan leijonat -kirjan myötä suomalainen jääkiekko sai lajihistoriansa.  Jääkiekkojuttusarjamme päätösosassa avataan, millainen hanke tilaushistorian kirjoittaminen ja julkaiseminen on kokonaisuutena, ja millaisia seikkoja sitä suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon. 

Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.

Mikäli lajinne historiaa ei ole vielä perusteellisesti tutkittu, Urheilumuseosta löytyy asiantuntemusta. Täällä selvitetään, miten laji tuli Suomeen, ketkä sitä harrastivat ja miten se levisi eri puolille maata. Entä miten aikalaiset siihen suhtautuivat? Nämä ovat peruskysymyksiä, kun lähdetään aukaisemaan lajin varhaisvaiheita, suoranaista esihistoriaa ajanjaksolta, jolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä lajiliittoa. 

Menneisyyden takapeiliin aletaan vilkuilla varsinkin lajiliiton määrävuosien lähestyessä. Tällöin olennaista on olla ajoissa liikkeellä. Hyvin tehty historiakirja vie aikaa useamman vuoden. Esimerkiksi Urheilumuseon viimeksi tuottamat yli 300-sivuiset jääkiekon 90- ja pöytätenniksen 80-vuotishistoriat ottivat aikaa kolmatta vuotta. 

Kirjoittajat pääsevät sukeltamaan aiheeseensa kunnolla, kun aikaa on riittävästi. Aiheen analysointi ja johtopäätösten tekeminen vaativat perusteellista paneutumista. Aika ei yksin riitä. Paneutua ei voi, jos aineisto puuttuu. Urheilumuseo ei lähde mukaan sellaisiin kirjoitushankkeisiin, joilla ei ole vankkaa pohjaa: alkuperäisiä lähteitä. Niitä ovat urheilujärjestön itsensä tuottamat asiakirjat kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja järjestölehdet. 

Urheilumuseon arkisto on kerännyt jo 33 vuotta suomalaisen liikunnan ja urheilun keskeisimmän asiakirja-aineiston pysyvään säilytykseen. Parhaassa tapauksessa lajisi historia lajiliiton ja seurojen arkistojen ansiosta on tänne jo tallennettu ja se kaipaa vain täydennystä viimeisten vuosikymmenten osalta. Huonoimmassa vaihtoehdossa aineistoa ei ole meillä ja sitä on esimerkiksi muuttojen yhteydessä päässyt katoamaan, jolloin peli on useimmiten menetetty. Kadonnutta aineistoa on erittäin vaikea saada takaisin tai paikata reikiä millään muulla. Vanhojen järjestöjyrien haastattelut antavat parhaimmillaan mukavasti lisätietoa, mutta puuttuvan alkuperäisaineiston korvaajiksi niistä ei ole.

Mitä maksaa? Mistä rahat?

Historioita on mukava tehdä, mutta niitä varten tarvitaan varoja. Käsikirjoitus ei synny ilmaiseksi. Taittajakin tarvitsee työstään korvauksen kuten myös kirjapaino. Budjettia määriteltäessä yksi tärkeimmistä päätöksistä on määritellä käsikirjoitukselle sivumäärä. Kirjan näköiseen lopputulokseen päästään jo viidellä arkilla eli 80 sivulla. Sen kustannusarvio alhaisimmillaan liikkuu 10 000 euron paikkeilla. 

Taitto- ja painokustannusten muuttujia ovat kirjaan laitettavien kuvien lukumäärä ja painosmäärä. Taittoon menee noin tuhat euroa sadalla kuvalla ja 500 kpl:n kirjapainotyöhön 3000–4000 euroa.

Harvalla järjestöllä on tällaisia rahoja. Hankkeen yksi mahdollistaja on kustannusten jakaminen 2–4 vuodelle. Eräs seura nosti väliaikaisesti jäsenmaksujaan ja keräsi niillä sievoisen summan. Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin kautta on mahdollista hakea rahoitusta. Kirjaa voidaan myydä etukäteen. Juhlavuoden päätapahtumasta kannattaa tehdä liiton näyttävä tilaisuus, jonne myydään illalliskortteja ja paikan päällä uutta historiateosta. Opetus- ja kulttuuriministeriöltä voi hakea ylimääräistä avustusta. Erilaiset säätiöt ovat aika nihkeitä avustamaan, mutta toki niiltäkin voi yrittää jotain saada.

Useita kirjoittaja vai yksi

Urheilumuseo on käyttänyt laajimmissa hankkeissa useita kirjoittajia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tekstiä syntyy useammalta kirjoittajalta ja näin laaja työ ei jää yhden kontolle. Toisaalta useamman kirjoittajan kanssa voi tulla ikäviä aikatauluongelmia, jos kaikki eivät pysy sovitussa deadlinessa. 

Parhaimmillaan kirjoittajat toimivat hyvänä vertaisryhmänä, jossa toista tsempataan ja keskustelujen kautta avautuu tutkimusaiheisiin uusia näkökulmia. Toisaalta kirjoittajien kesken on haasteellista sopia teemoista niin tarkasti, että päällekkäisyyksiltä kokonaan vältyttäisiin. Tällöin tekstejä toimittavalla täytyy olla riittävästi karsimisrohkeutta. Lisäksi toimittajan tulee puuttua teksteihin, jos eri kirjoittajien kirjoitustyylit ja aiheen käsittelytavat poikkeavat liikaa toisistaan. 

Riittävän ammattitaitoinen ja ahkera kirjoittaja toki selviää laajastakin hankkeesta, mikäli siihen vain varataan riittävästi aikaa. Kokopäiväisesti tehden tekstiä tulee syntyä lähes 200 sivua vuodessa. Yhden kirjoittajan hankkeessa jäsentelystä on helpompaa tehdä innovatiivisempi ja vetävämpi kuin jos soppaan osallistuu useampi.

Kirjoitussopimus ja ohjausryhmä

Kirjoitussopimus kannattaa aina tehdä riippumatta siitä, onko kirjoittajia yksi vai useampia. Sopimuksessa määritellään keskeisimmät lähteet, työn laajuus, valmistumisajankohta ja maksamisaikataulu. Tyypillistä on, että kirjoittajalle maksetaan kirjoituspalkkioita työn aikana, mikä on kohtuullista varsinkin useamman vuoden kestävissä hankkeissa.

Palkkioita maksaessa kannattaa olla selvillä, mistä maksaa. Kirjoittajalta tulee vaatia raportteja työn etenemisestä ja kohtuullisen pian jo myös alustavia tekstiosuuksia. Tätä ja yleensäkin kirjoittajaan solmittavaa rakentavaa yhteydenpitoa varten on hyvä perustaa ohjausryhmä.

Ohjausryhmä neuvoo kirjoittajaa, mutta se ei saa liikaa sekaantua ammattitutkijan työhön. Tutkijalle täytyy tilaustöissäkin antaa vapaus tutkia. Historian tilaavan järjestön täytyy kestää se, että aina ei ole paistanut aurinko. Myös ikäviä asioita on käsiteltävä. Muutoin historiateos menettää lukijoidensa luottamuksen. Uskottavaan lopputulokseen päästään ainoastaan avoimuudella. 

Uskottavuutta tehdylle työlle tuo myös käytettyjen lähteiden tarkka merkitseminen. Lähdeviitteet tuovat selkänojaa, johon kirjoittajien on hyvä nojata, kun aletaan keskustella kirjan johtopäätöksistä ja muista tuloksista.

Ossi Viita