Urheilulajista historiateos

Lokakuussa julkaistun Koko kansan leijonat -kirjan myötä suomalainen jääkiekko sai lajihistoriansa.  Jääkiekkojuttusarjamme päätösosassa avataan, millainen hanke tilaushistorian kirjoittaminen ja julkaiseminen on kokonaisuutena, ja millaisia seikkoja sitä suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon. 

Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.

Mikäli lajinne historiaa ei ole vielä perusteellisesti tutkittu, Urheilumuseosta löytyy asiantuntemusta. Täällä selvitetään, miten laji tuli Suomeen, ketkä sitä harrastivat ja miten se levisi eri puolille maata. Entä miten aikalaiset siihen suhtautuivat? Nämä ovat peruskysymyksiä, kun lähdetään aukaisemaan lajin varhaisvaiheita, suoranaista esihistoriaa ajanjaksolta, jolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä lajiliittoa. 

Menneisyyden takapeiliin aletaan vilkuilla varsinkin lajiliiton määrävuosien lähestyessä. Tällöin olennaista on olla ajoissa liikkeellä. Hyvin tehty historiakirja vie aikaa useamman vuoden. Esimerkiksi Urheilumuseon viimeksi tuottamat yli 300-sivuiset jääkiekon 90- ja pöytätenniksen 80-vuotishistoriat ottivat aikaa kolmatta vuotta. 

Kirjoittajat pääsevät sukeltamaan aiheeseensa kunnolla, kun aikaa on riittävästi. Aiheen analysointi ja johtopäätösten tekeminen vaativat perusteellista paneutumista. Aika ei yksin riitä. Paneutua ei voi, jos aineisto puuttuu. Urheilumuseo ei lähde mukaan sellaisiin kirjoitushankkeisiin, joilla ei ole vankkaa pohjaa: alkuperäisiä lähteitä. Niitä ovat urheilujärjestön itsensä tuottamat asiakirjat kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja järjestölehdet. 

Urheilumuseon arkisto on kerännyt jo 33 vuotta suomalaisen liikunnan ja urheilun keskeisimmän asiakirja-aineiston pysyvään säilytykseen. Parhaassa tapauksessa lajisi historia lajiliiton ja seurojen arkistojen ansiosta on tänne jo tallennettu ja se kaipaa vain täydennystä viimeisten vuosikymmenten osalta. Huonoimmassa vaihtoehdossa aineistoa ei ole meillä ja sitä on esimerkiksi muuttojen yhteydessä päässyt katoamaan, jolloin peli on useimmiten menetetty. Kadonnutta aineistoa on erittäin vaikea saada takaisin tai paikata reikiä millään muulla. Vanhojen järjestöjyrien haastattelut antavat parhaimmillaan mukavasti lisätietoa, mutta puuttuvan alkuperäisaineiston korvaajiksi niistä ei ole.

Mitä maksaa? Mistä rahat?

Historioita on mukava tehdä, mutta niitä varten tarvitaan varoja. Käsikirjoitus ei synny ilmaiseksi. Taittajakin tarvitsee työstään korvauksen kuten myös kirjapaino. Budjettia määriteltäessä yksi tärkeimmistä päätöksistä on määritellä käsikirjoitukselle sivumäärä. Kirjan näköiseen lopputulokseen päästään jo viidellä arkilla eli 80 sivulla. Sen kustannusarvio alhaisimmillaan liikkuu 10 000 euron paikkeilla. 

Taitto- ja painokustannusten muuttujia ovat kirjaan laitettavien kuvien lukumäärä ja painosmäärä. Taittoon menee noin tuhat euroa sadalla kuvalla ja 500 kpl:n kirjapainotyöhön 3000–4000 euroa.

Harvalla järjestöllä on tällaisia rahoja. Hankkeen yksi mahdollistaja on kustannusten jakaminen 2–4 vuodelle. Eräs seura nosti väliaikaisesti jäsenmaksujaan ja keräsi niillä sievoisen summan. Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin kautta on mahdollista hakea rahoitusta. Kirjaa voidaan myydä etukäteen. Juhlavuoden päätapahtumasta kannattaa tehdä liiton näyttävä tilaisuus, jonne myydään illalliskortteja ja paikan päällä uutta historiateosta. Opetus- ja kulttuuriministeriöltä voi hakea ylimääräistä avustusta. Erilaiset säätiöt ovat aika nihkeitä avustamaan, mutta toki niiltäkin voi yrittää jotain saada.

Useita kirjoittaja vai yksi

Urheilumuseo on käyttänyt laajimmissa hankkeissa useita kirjoittajia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tekstiä syntyy useammalta kirjoittajalta ja näin laaja työ ei jää yhden kontolle. Toisaalta useamman kirjoittajan kanssa voi tulla ikäviä aikatauluongelmia, jos kaikki eivät pysy sovitussa deadlinessa. 

Parhaimmillaan kirjoittajat toimivat hyvänä vertaisryhmänä, jossa toista tsempataan ja keskustelujen kautta avautuu tutkimusaiheisiin uusia näkökulmia. Toisaalta kirjoittajien kesken on haasteellista sopia teemoista niin tarkasti, että päällekkäisyyksiltä kokonaan vältyttäisiin. Tällöin tekstejä toimittavalla täytyy olla riittävästi karsimisrohkeutta. Lisäksi toimittajan tulee puuttua teksteihin, jos eri kirjoittajien kirjoitustyylit ja aiheen käsittelytavat poikkeavat liikaa toisistaan. 

Riittävän ammattitaitoinen ja ahkera kirjoittaja toki selviää laajastakin hankkeesta, mikäli siihen vain varataan riittävästi aikaa. Kokopäiväisesti tehden tekstiä tulee syntyä lähes 200 sivua vuodessa. Yhden kirjoittajan hankkeessa jäsentelystä on helpompaa tehdä innovatiivisempi ja vetävämpi kuin jos soppaan osallistuu useampi.

Kirjoitussopimus ja ohjausryhmä

Kirjoitussopimus kannattaa aina tehdä riippumatta siitä, onko kirjoittajia yksi vai useampia. Sopimuksessa määritellään keskeisimmät lähteet, työn laajuus, valmistumisajankohta ja maksamisaikataulu. Tyypillistä on, että kirjoittajalle maksetaan kirjoituspalkkioita työn aikana, mikä on kohtuullista varsinkin useamman vuoden kestävissä hankkeissa.

Palkkioita maksaessa kannattaa olla selvillä, mistä maksaa. Kirjoittajalta tulee vaatia raportteja työn etenemisestä ja kohtuullisen pian jo myös alustavia tekstiosuuksia. Tätä ja yleensäkin kirjoittajaan solmittavaa rakentavaa yhteydenpitoa varten on hyvä perustaa ohjausryhmä.

Ohjausryhmä neuvoo kirjoittajaa, mutta se ei saa liikaa sekaantua ammattitutkijan työhön. Tutkijalle täytyy tilaustöissäkin antaa vapaus tutkia. Historian tilaavan järjestön täytyy kestää se, että aina ei ole paistanut aurinko. Myös ikäviä asioita on käsiteltävä. Muutoin historiateos menettää lukijoidensa luottamuksen. Uskottavaan lopputulokseen päästään ainoastaan avoimuudella. 

Uskottavuutta tehdylle työlle tuo myös käytettyjen lähteiden tarkka merkitseminen. Lähdeviitteet tuovat selkänojaa, johon kirjoittajien on hyvä nojata, kun aletaan keskustella kirjan johtopäätöksistä ja muista tuloksista.

Ossi Viita

Elektronista liikuntakulttuuria

Kilpaileminen digitaalisten laitteiden välityksellä, nykyisellä kansankielellä e-urheilu, on viimeisten vuosien aikana noussut valtavirran ilmiöksi. E-urheilu täyttää perinteisen median palstoja, värittää sosiaalista mediaa ja on erityisesti nuoremman sukupolven trendi, vaikka monet iäkkäämmätkin muistavat nuoruudestaan Atari- ja Nintendo-konsolit ja pelihallien videopeliautomaatit.

Peliautomaatti ja Space Invaders, pelialan suuren nousun käynnistäjä.

Peliautomaattien kulta-aika jäi jo taakse, kun tasokkaita pelilaitteita alkoi saada koteihin. Kuva Unsplash.

Nintendo Family Computer, mikä tunnettiin länsimaissa Nintendo Entertainment Systeminä (NES), popularisoi pelikulttuuria. Kuva Unsplash.

Digitaalinen pelaaminen on jo vuosikymmeniä vanha ilmiö mutta varsinaista e-urheilua siitä on tullut 1990-luvun lopulta alkaen, kun tekniikan kehitys ja halpeneminen tekivät peleistä yhä koukuttavampia ja laitteistoista saavutettavimpia. Internetin yleistyminen ja tiedonsiirron nopeutuminen mahdollistivat laajamittaisen kilpailemisen ja poistivat maantieteelliset rajoitukset arkisesta kilpapelaamisesta. Vaikka monilta peleissä toisensa kohtaavilta ihmisiltä puuttuu yhteinen puhuttu kieli, ymmärtävät pelaajat toisiaan pelin kautta. Ilmiö on sama kuin nurmikentälle eksyvillä eri maiden nuorilla: anna heille pallo, niin peli kyllä käynnistyy, vaikka yhteistä puhekieltä ei löytyisi. Pelitkin muodostavat jaetun ja  tarkoituksenmukaisen toiminnan, normien sekä sääntöjen puitteissa eräänlaisen kielen.

E-urheilussa yhdistyy uudella tavalla perinteisen huippu-urheilun toimintalogiikka, jossa media, markkinat ja yleisö pyörivät urheilun ympärillä ja ruokkivat toisiaan. E-urheilussa pelin omistavat ja hallinnoivat markkinatoimijat ovat tyypillisesti suuryrityksiä. Toisaalta taas media-alustojen kehitys on muuttanut myös perinteisten mediatalojen roolia merkityksettömämmiksi tai ainakin e-urheilutoimijat haastavat vakiintuneita mediataloja sopeutumaan muutokseen.

Perinteinen media seuraa aikaa. Suomen Kuvalehti 1/2018.

E-urheilun voikin nähdä nyky-yhteiskunnan kuvaajana: keskiössä ovat teknologia ja sitä virtuoosimaisesti käyttävät yksilöt, joiden avulla markkinatoimijat pyrkivät omiin päämääriinsä – yleensä suorien tai välillisten taloudellisten voittojen kerryttämiseen.

Digitaalinen kilpapelaaminen on joiltain osin hyvin lähellä liikuntakulttuuria, ja monilta osin selvästi sisällä liikuntakulttuurissa. Pelaamiseen liittyy fyysisiä taitoja ja haasteita, joita voi harjoitella ja joissa kilpaillaan. Onkin täysin epäolennaista keskustella siitä, onko e-urheilu urheilua vai ei, sillä urheilun käsitteet rakentuvat jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa. Oleellisempaa on tutkia ja pohtia, mitä kaikkea digitaalinen kilpapelaaminen on ja millaisia piirteitä kilpapelaamiseen liittyy esimerkiksi nuoriso- ja liikuntakulttuurin kontekstissa.

Pelien immersio vahvistuu jatkuvasti. Kuva Unsplash.

Juuri tästä syystä myös Urheilumuseo otti kopin e-urheilusta ja puristi siitä kirjallisen näkökulman. Kaikki e-urheilusta tarkastelee ja selittää digitaalisen kilpapelaamisen historiaa ja nykypäivää muutoksen näkökulmasta sekä yleisellä että pelikohtaisella tasolla. Suosittelemme sen lukemista johdatuksena e-urheilun maailmaan ja toivomme, että se inspiroi ihmisiä tuottamaan uusia näkökulmia ja syvätason tutkimusta aiheesta, joka on yksi 2000-luvun alun huomattavimmista urheiluun ja todellisuuden digitalisaatioon liittyvistä ilmiöistä.

Kalle Rantala & Samuli Kraneis

Samuli Kraneis & Kalle Rantala, 2018. Kaikki e-urheilusta. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 55. Kovakantinen, sidottu, 176 s. ISBN 978-952-6644-13-4

Kirjaa voi tilata esimerkiksi Urheilumuseon verkkokaupasta

Ei vain politiikkaa – KHL:n merkitys Suomi-kiekolle

Jääkiekkosarjamme kolmannessa osassa tarkastellaan venäläisen jääkiekkoliiga KHL:n urheilullisia vaikutuksia Suomi-kiekolle. Teksti liittyy lokakuussa julkaistavaan, Urheilumuseon tuottamaan jääkiekkohistoriaan Koko kansan Leijonat.

Venäjän Superliigan vuonna 2008 korvannut Kontinentaalinen jääkiekkoliiga KHL on monella mittarilla maailman toiseksi kovin jääkiekkosarja. Vaikka sarja on luonteeltaan vahvasti venäläisen kulttuurin levitykseen liittyvä poliittinen projekti, voi sitä arvioida myös urheilullisilla perusteilla. Ja toisaalta yhtä lailla NHL levittää pohjoisamerikkalaisia aatteita ja propagandaa Aasiaan ja Eurooppaan Hollywood-elokuvien tapaan, ja monet Aasian ja Lähi-idän valtiot mainostavat itseään muille tai omalle kansalleen urheiluorganisaatioiden avulla, ilman suorien taloudellisten voittojen saamista.

Suomalaiselle jääkiekolle KHL:llä on ollut merkitystä useilla tavoilla. Ensinnä, se on tarjonnut ammattijääkiekkoilijoille yhä enemmän taloudellisesti merkittäviä työpaikkoja vaihtelevan tasoisissa organisaatioissa. Toiseksi, KHL on lisännyt mielekkääseen vuorokaudenaikaan suorana katsottavien kovatasoisten jääkiekkopelien määrää, vaikkakaan se ei ole imagoltaan noussut NHL:n tasolle. Kolmanneksi, suomalaisseura Helsingin Jokerit on pelannut sarjassa kaudesta 2014–2015, mikä on tuonut KHL:n Suomeen myös konkreettisesti.

Vain harva suomalainen sai pelikokemusta KHL:n edeltäjästä Venäjän Superliigasta. Eniten pelejä vyölleen kertyi Tero Lehterälle, 78. Yhteensä suomalaisia pelasi Superliigassa ilmeisesti vain seitsemän. Yli kymmeneen otteluun pääsivät Lehterän ohella Ari Vallin, Jukka Hentunen ja Tony Salmelainen. Nimekkäin Venäjältä Superliiga-aikana vauhtia hakenut oli Sean Bergenheim, joka pelasi Lokomotiv Jaroslavissa yhdeksän ottelua kaudella 2006–2007 ennen lopullista läpilyöntiään NHL-kaukaloissa.

Suomalaispelaajien määrä KHL-sarjassa (vähintään 10 ottelua)

2008–09            8

2009–10            15

2010–11            18

2011–12            32

2012–13            36

2013–14            36

2014–15            47

2015–16            39

2016–17            46

2017–18            38

Kun Putinilta, tai ainakin Venäjän hallinnolta, kävi käsky KHL:n perustamiseksi, alkoi suomalaiskiekkoilijoiden virta KHL-seuroihin, joita oli ja on Venäjän ohella muutamissa Itä-Euroopan maissa ja nykyään Suomessakin. Ensimmäisellä kaudella 2008–2009 jäällä kamppaili yhteensä kahdeksan pelaajaa, toisella kaudella seitsemäntoista ja kolmannella yhdeksäntoista. Varsin suuri osa KHL-joukkueisiin päässeistä suomalaista pelasi enemmän kuin vain muutaman ottelun, eli matkat Siperiaan saakka eivät jääneet vain kokeiluiksi. Suomalaisista tulikin pian KHL:n suurimpia pelaajaryhmiä venäläisten jälkeen. Viime vuosina vain kanadalaisia on ollut hieman enemmän.

Kun Suomi voitti maailmanmestaruuden 2011 oli Leijonien joukkueessa kahdeksan KHL-pelaajaa eli kolmannes joukkueesta. Kuvaavaa on, että vuonna 2008 yksikään Venäjällä pelanneista ei pelannut MM-kisoissa, jotka toisaalta pelattiin silloin Kanadassa muuten ensimmäistä kertaa koskaan. KHL-pelaajien määrä maajoukkueessa lisääntyi nopeasti, mikä johtui pääasiassa siitä, että KHL-joukkueisiin lähti pääasiassa varsin hyvätasoisia suomalaisia pelaajia, sillä Venäjältä löytyy riittävästi peruspelaajia omasta takaa. Lisäksi KHL myös päästää pelaajia Euro Hockey Tourin turnauksiin talven aikana ja KHL päättyy keväällä aiemmin kuin NHL, mikä vapauttaa pelaajia nopeammin esimerkiksi MM-kisoja varten. Voikin arvioida, että KHL:n johto tukee kansainvälistä maiden kilpailemista enemmän kuin NHL, mikä ei ole ihme sarjan taustatekijät huomioiden.

KHL-pelaajien määrä Suomen joukkueessa MM-kisoissa

2009                    2

2010                    5

2011                    8

2012                    12

2013                    9

2014                    9

2015                    10

2016                    6

2017                    10

2018                    6

(Joukkueen koko on ollut 26 pelaajaa)

KHL-pelaajien määrä Suomen joukkueessa olympiakisoissa

2010                    4

2014                    8

2018                    11

KHL:stä on muihin sarjoihin verrattuna tullut eniten pelaajia Suomen maajoukkueeseen MM-kisoissa – enimmillään käytännössä puolet (2012). Yhtä lailla KHL-pelaajia on esiintynyt Suomen olympiajoukkueissa, erityisen paljon vuonna 2018, kun NHL ei päästänyt pelaajiaan olympiakisoihin.

Yksittäisten pelaajien ja maajoukkuetoiminnan ohella KHL on vaikuttanut Suomen jääkiekkoon myös organisaatiotasolla, kun yksi Suomen tunnetuimmista urheilubrändeistä, Jokerit siirtyi sarjaan kaudeksi 2014–2015. Suomen Liigalle ja Liiga-seuroille tämä oli merkittävä isku, sillä Jokerit toi Liigalle merkittävää näkyvyyttä erityisesti pääkaupunkiseudulla. Paikalliskamppailut HIFK:n kanssa olivat molemmille osapuolille taloudellisesti erittäin merkittäviä, usein loppuunmyytyjä otteluita.

Toisaalta Jokereiden siirtyminen KHL:ään tarkoitti sitä, että joukkue, jossa pelaa merkittävän monta suomalaista, pelaa Liigaa kovemmassa sarjassa ja tarjoaa siten yhä useammalle suomalaiselle säännöllisiä kovatasoisia otteluita. Tämä edesauttaa pelaajien yksilöllistä kehitystä, mutta toisaalta tarjoaa myös maajoukkueen käyttöön yhä enemmän pelaajia, jotka pelaavat arjessaan kovatasoisempia otteluita kuin Euroopan kansallisissa sarjoissa. Jokereiden siirron myötä suomalaisten KHL-pelaajien määrä kasvoi, mutta kausittainen vaihtelu on viime vuosina ollut huomattavaa.

KHL:n imu on tarkoittanut myös pelaajapaikkojen vapautumista Suomen Liigassa, josta pääosa suomalaissiirroista tapahtuu. Nuorten pelaajien määrä Liiga-joukkueissa on lisääntynyt ja osaltaan tarjonnut yhä useammalle nuorelle mahdollisuuden pelata aiemmin miesten sarjaotteluita. Tämä on todennäköisesti auttanut nuoria olemaan yhä valmiimpia sekä ikäluokkansa maaotteluihin, että toisaalta valmistanut nuoria mahdollisen NHL-varauksen myötä siirtymään kapeisiin kaukaloihin yhä sujuvammin. Liigalla on selkeä merkitys kasvattajasarjana, jota ei olisi, jos useita kymmeniä suomalaispelaajia ei pelaisi KHL-sarjassa. Nuorten maajoukkuemenestys lisääntyi merkittävästi 2010-luvulla, juuri samalla, kun KHL:n imu kasvoi, ja Liigan joukkuemäärää kasvatettiin. Suomalaisten määrä Ruotsin pääsarjassa on vähentynyt selvästi, mihin KHL:n vetovoima ja palkkakilpailukyky sekä Liigan joukkuemäärän lisääntyminen todennäköisesti vaikuttivat yhdessä.

Suomalaisen jääkiekon pelaajakehityksellä, ainakin miesten sarjoissa, joita tässä artikkelissa tarkasteltiin, menee joka tapauksessa lujaa. Tämän kiteyttävät sekä nuorten maajoukkueiden menestys, että ennätystasolle kohonnut suomalaisten NHL-pelaajien määrä. Viime vuosina NHL:ään on siirtynyt nopealla tahdilla paljon suomalaisia nuoria. Suomalaisnuorten suhteellisesti parantuneen tason taustalla on luonnollisesti lukuisia tekijöitä, joista merkityksettömin ei varmasti ole Liigan profiilin muutos nuorille helpommin saavutettavaksi. Toisaalta esimerkiksi Suomen Jääkiekkoliiton satsaukset taitovalmentajahankkeeseen ja nuorten maajoukkuevalmennukseen ovat olleet mittavia, ja ovat omalta osaltaan korostaneet yksilönkehityksen merkitystä.

Vaikutukset eivät ole jääneet pelaajiin, sillä KHL:ssä on valmentanut lukuisia suomalaisia, joista päävalmentajina ovat kuluvalla kaudella Lauri Marjamäki Jokereissa ja Jussi Tapola Kunlun Red Starissa. KHL:ssä päävalmentajien urakaari on monesti jäänyt lyhyeksi varsin purskahtelevan johtamiskulttuurin takia. Varhaisimman kokemuksen KHL-valmentamisesta keräsi Kari Heikkilä, joka oli Lokomotiv Jaroslavin peräsimessä menestyksekkäästi jo Superliiga-aikana. Ensimmäisellä KHL-kaudella Heikkilä valmensi seuran liigassa toiseksi. Jaroslavin irtisanottua Heikkilän häntä seurasi Jaroslavin valmentajana Kai Suikkanen. Lisäksi Raimo Summanen valmensi Avangard Omskia ja Heikkilä löysi uuden seuran Metallurg Magnitogorskista. Myöhemmin KHL:ssä ovat valmentaneet esimerkiksi Jukka Rautakorpi, Erkka Westerlund ja Jukka Jalonen. Apuvalmentajina kaikilla on yleensä ollut suomalaisia.

Ylipäätään voi sanoa, että KHL on jääkiekkovaikutuksiltaan ollut positiivinen hanke suomalaiselle jääkiekolle. Lisäksi venäläiset ovat maksaneet Jokereiden toiminnan tappiot, eli käytännössä venäläismiljonäärit rahoittavat merkittävästi suomalaisten jääkiekkoilijoiden uria. Varjopuoliakin asialla luonnollisesti on, sillä esimerkiksi epämääräiset omistusjärjestelyt veroparatiiseissa sijaitsevien pöytälaatikkoyhtiöiden kautta eivät lisää luottamusta toimintaan, vaikka taustalla kuinka olisi sarjan ja kulttuurin markkinointipolitiikka ja miljardöörien urheilukäteiskassat. Tällä hetkellä odotellaan mielenkiinnolla, kenelle Jokerien pääomistaja Harry Harkimo on osuutensa myymässä.

KHL ei kuitenkaan eroa toimintalogiikaltaan juuri muista kaupallisista huippusarjoista, sillä suurimman osan organisaatioista omistavat tai niitä tukevat valtaisia varallisuuksia pyörittävät yritykset, joiden taustalla on arabisheikkejä, Thaimaan kuninkaallisia, it-miljardöörejä tai vaikka Yhdysvaltain laivasto, joka käyttää erityisesti NFL-sarjaa hyväkseen. Erilaisia poliittisia tai kaupallisia intressejä urheilun tukemiselle on kaikkialla, vaikka urheilijat eivät itseään useimmiten ajattele poliittisen tai muun viestin levittäjinä tai katsojat vastaanottajina. KHL on eittämättä auttanut suomalaisia jääkiekkoilijoita urallaan sekä suoraan että välillisesti. Tämä ei kuitenkaan saa peittää alleen sitä, että urheilun, kuten kaiken muunkin yhteiskunnan toiminnan on oltava säännöllisesti myös kriittisen tarkastelun kohteena esimerkiksi eettisistä näkökulmista.

Kalle Rantala

Keskeiset lähteet:

Koko kansan leijonat – Suomi-kiekon historia (Docendo, 2018)

Kansainvälinen jääkiekkoliitto
Liiga

Quanthockey