Antti O. Arponen 1950–2015

Urheilukirjoittaja, urheilumies, toimelias ihminen ja ystävä on poissa. Urheilumuseon hoitajana 1977–79 toiminut ja pitkän työuran toimittajana tehnyt Antti O. Arponen menehtyi vakavaan sairauteen 30.3.2015.

Antin elämäntyö näkyy suomalaisessa urheilukirjallisuudessa enemmän kuin hyllymetrin mittaisena. Valtaisa määrä urheilutekstiä syntyi lisäksi toimittajana viidellä vuosikymmenellä. Antti jää mieliimme miehenä, joka oli valmis tarttumaan toimeen, kun tarvittiin kirjalle tekijöitä ja järjestötoimintaan aktiivisia puuhaajia. Hän oli karjalaisella luontevuudella valmis jakamaan tietomäärästään, joka etenkin urheilusta tiedettiin valtaisaksi.

Vuoden urheilukirja -palkintoa Antti oli voittamassa kahdesti, vuonna 1996 Urheilu 2000 -kirjasarjan toimituskunnassa sekä vuonna 2006 yhtenä kirjoittajana Suomen yleisurheilun satavuotishistoriassa Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Helmikuussa 2015 Antti O. Arposelle myönnettiin Suomen Urheilumuseosäätiön kunniakirja pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta työstä suomalaisen urheilukirjallisuuden parhaaksi.

Kaikkiaan Antti laski kirjoittaneensa 58 urheilukirjaa. Lisäksi hän oli kirjoittamassa 14 tietokirjaa, jotka eivät liittyneet urheiluun. Kirjailijan ura alkoi Anjalan liiton seurahistoriikista 1972, ja viimeistä omaa kirjaansa Antti oli julkistamassa nyt maaliskuussa Salibandykirjan ilmestyessä. Hänen kirjoittamaansa tekstiä tullaan vielä painamaan parhaillaan työn alla olevissa teoksissa.

Henkilökohtaisesti jään kaipaamaan erityisesti hetkiä, jolloin Antti istui Urheilukirjastossa selaten vanhoja urheilulehtien vuosikertoja ja muistellen samalla kokemaansa tai tutkimaansa. Aiheina olivat erityisesti suomalainen urheiluelämä, sotahistoria ja mediamaailma. Mielessä säilyy myönteinen, perushumaani ja humoristinen keskustelutyylisi, Antti.

Matti Hintikka

Laulelman mestari herkistää

Tapio Rautavaarasta oli moneksi: hän oli olympiavoittaja, maailmanmestari, elokuvatähti ja rakastettu laulaja. Urheilumuseon Reissumies-näyttelyä varten pääsin tutustumaan Rautavaaran musiikkiin. Tunsin kyllä ennestään monia hänen klassikkokappaleitaan, mutta en ollut kuunnellut niitä sitten lapsuusvuosien. Nyt kuuntelin – ja suorastaan herkistyin.

Tapio Rautavaara tulkitsee lauluissaan suomalaista mielenlaatua. Hilpeys ja melankolia soivat rinnakkain hänen persoonallisessa äänessään. Mollivoittoisten sävelmien haikeus herkistää, mutta taustalla on aina toiveikkuus. Peter von Bagh osasi taitavana sanankäyttäjänä pukea tuon Rautavaaran herättämän tunteen sanoiksi: ”Mielenrauha ja epäily, tieto ihmisen ristiriidoista ja suvaitsevaisuus, ei vivahteeton optimismi, vaan hienoisen surumielen sävyttämä toivo – nämä olivat Tapio Rautavaaran ominaisuuksia kansakunnan seremoniamestarina. (- -) Hänen katseessaan ja äänessään on vavahduttavaa viattomuutta sekä maailmastamme melkein kadonnutta tunteellisuutta.”

Rautavaara tunnetaan ennen kaikkea Reino Helismaan ikimuistoisten laulujen esittäjänä. Pääosan niistä hän levytti 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Näitä olivat muun muassa Päivänsäde ja menninkäinen, Reissumies ja kissa, Kulkuri ja joutsen sekä Rakovalkealla.

Myöhemmin Rautavaara levytti monet varhaisimmista lauluistaan uudestaan. Levytyksissä voi kuulla selkeän eron. Ensimmäisissä taltioinneissa esiintyy nuori mies, joka kurkottaa kaihoisasti tulevaisuuteen. Ääniala on kirkas tenori. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tehdyissä uusintalevytyksissä esiintyy paljon nähnyt ja usein pettynytkin laulaja, joka ei kuitenkaan ole menettänyt alttiuttaan nähdä maailman kauneus. Nyt ääniala on syvä ja lämmin bassobaritoni.

Rautavaara levytti uransa aikana, vuosina 1946–1979, yhteensä 328 laulua. Niistä parisenkymmentä on hänen omia sävellyksiään. Neljään kappaleeseen Rautavaara teki itse sekä sävellyksen että sanoituksen; tunnetuin näistä on Isoisän olkihattu. Klassikoiksi ovat tulleet myös kappaleet Sininen uni, Ontuva Eriksson ja Kulkuriveljeni Jan.  Rautavaara totesi eräässä haastattelussa, että lauluja ei tarvitse tehdä monta, mutta ne jotka tekee, on tehtävä tosissaan. Niin hän myös teki.

Tapio Rautavaaran sävellykset ovat laulelmia. Kappaleissa on rauhallinen tempo, ja mollisävellaji korostaa niiden tunteellisuutta ja vilpittömyyttä. Rautavaara ei nuotittanut laulujaan itse, vaan sen tekivät kappaleiden sovittajat, kuten Molli-Jorina tunnettu Georg Malmstén. Oli sanoitus sitten omasta kynästä tai toisen kirjoittama, laulun piti aina sisältää tarina. Mielellään vielä tarina, jonka Rautavaara tunsi omakseen. Tunteellinen tulkinta tuli sellaiseen luonnostaan.

Kitara oli aina Rautavaaran mukana keikoilla. Alkuaikoina taustalla soitti lisäksi kiertueyhtye, mutta 1960-luvulta alkaen jäljellä oli enää mies ja kitara. Soitin oli osittain asiaan kuuluvaa rekvisiittaa. Rautavaara ei ollut kitaristina mikään virtuoosi. Hän otti kitarastaan yksinkertaisia mollisointuja, ja varsin usein molemmat kädet olivat irti kitarasta, kun laulaja tehosti eleillä sanomaansa. Laulu kantoi esitystä, muuta ei tarvittu.

Tapio Rautavaaran suosionvuodet ajoittuivat 1940-luvun lopulta 1960-luvulle. Kuuntelijat äänestivät hänet 1950-luvun alkupuolella kolme kertaa suosituimmaksi radioesiintyjäksi, ja 1960-luvulla hänellä oli useita listamenestyksiä. 1970-luvulla suosio kuitenkin hiipui. Rautavaaran musiikkia soitettiin radiossa harvoin, eikä levymyynti ollut entisenlaista. Uudelleen reissumies nousi suosioon vasta kuolemansa jälkeen. Loppuvuodesta 1979 julkaistu kokoelmalevy 

Reissumiehen taival ylitti tuplaplatinaan oikeuttavan 150 000 kappaleen myynnin rajan. Levy on edelleen kaikkien aikojen 20 myydyimmän kotimaisen albumin joukossa.

Lopuksi vielä kolme linkkiä Rautavaara-taltiointeihin, jotka löytyvät Ylen Elävästä arkistosta. Herkistykää!

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/05/24/varhaista-tapio-rautavaaraa

Kooste, joka sisältää äänitaltiointeja 1940–50-lukujen taitteesta. Joukossa on sekä Helismaa-klassikkoja että Rautavaaran omia sävellyksiä.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/07/10/tapio-rautavaara-laulu-iloni-ja-tyoni#media=32195

Vuodelta 1963 oleva nauhoitus, jossa Rautavaara ei ainoastaan laula, vaan syvällisesti tulkitsee, J. Alfred Tannerin laulelman Laulu on iloni ja työni.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/07/14/tapio-rautavaara-laulaa-repea

Rautavaara esiintyy Reino Helismaan muistokonsertissa helmikuussa 1979, vain reilut puoli vuotta ennen kuolemaansa. Erityisen koskettava on kappale Kulkuri ja joutsen. Rautavaaran esityksessä on hänelle tutun surumielisyyden ohella tietynlaista elämänriemua.

Reissumies, Tapio Rautavaaran tarina -näyttely on Urheilumuseossa esillä 25.9.2015 saakka. Näyttelyssä voi sekä kuunnella että laulaa itse Tapio Rautavaaran ikimuistoisia lauluja.

Kaisa Laitinen

Kuvapäiväkirja: Kohti Reissumies-näyttelyä

Tämä on tarina näyttelyn pystyttämisestä 2.-6.3.2015.

Lastennäyttely puretaan alta pois.

Näyttelytilojen valkoiset pinnat saavat dramaatisemman sävyn.

Karaoketilan tapetointi oli tarkkaa puuhaa.

Viimeisetkin teippaustahrat pois lattialta.

Kun ovesta ei mahdu, tuodaan tavarat sisään vaikka ikkunasta.

Rakenteet nousevat.

Karaoketila valmistumassa.

Matto ja sahanpurut... oli imurille hommaa.

Näyttelyn suunnittelijoista toinen, Jari Salo työn touhussa.

Näyttelybanderollin kiinnittämisessä oli tuuliset paikat.

Karaoketila on valmis laulajia varten.

VALMIS! Näyttelytiimi kiittää!

Riikka Aminoff

Kaiken takana on isoäiti – messevästi Messistä

Alex de la Iglesia keksi ainakin omasta mielestään kuningasajatuksen: kootaan yhteen argentiinalaisen huippujalkapalloilijan Lionel Messin eri elämänvaiheisiin liittyviä henkilöitä ravintolaillalliselle keskustelemaan urheilutähdestä. Ja leikellään sitten parhaimmista paloista dokkari.

Elokuvan alku on sekava. Nopeaan espanjankieliseen puheenpapatukseen ei oikein ehdi mukaan, vaikka tekstitys on englanniksi. Se vilisee silmissä. Ensin pääosissa ovat Messin opettajat. Heille on jäänyt mieleen pieni poika, joka ei halunnut mitään muuta kuin pelata jalkapalloa.

Samaa vakuuttelevat Messin Rosarion aikaiset lapsuuden ystävät. He muistelevat Lionelin olleen pieni ja ujo. Useammalla on jo yhteys tähteen katkennut, mutta suuri ylpeyden aihe Messi toki edelleen on.

Paikalla olevat Barcelonan pelikaverit kehuvat Messiä estoitta. Eikä kukaan mukaan löydä hänestä mitään kielteistä. Barcelonan ja Argentiinan maajoukkueen valmentajat kehuvat sankaria kilvan.

Pienoinen hämmennys on dokkarin sekaan heitetyt näytellyt kohtaukset Messin lapsuudesta ja nuoruudesta. Pääasiassa tapahtumapaikkana on tietysti futiskenttä. Peleissä Messin joukkue häviää, jos joukkueen ykköspyssyttäjä ei ole mukana. Maaleja syntyy kuin liukuhihnalta ja tyyli on jo hallussa: Messi saa pallon keskialueella. Hän harhauttaa nopeilla käännöksillään kaikki eteensä tulevat pelaajat ja tekee vuorenvarmasti maalin.

Messiä itseä ei elokuvaa varten ole haastateltu. Dokkarin mielenkiintoisinta antia ovat aidot kuvamateriaalit Messin lapsuuden peleistä Argentiinassa. Useita kertoja käytetään lyhyitä pätkiä samasta, Barcelonassa 2000-luvun alussa tehdystä Messin haastattelusta. 

Espanjaan Messit muuttivat, kun kasvuongelmista kärsivä, ikäisiään lyhyempi Lionel, tarvitsi hormonihoitoa, johon köyhällä perheellä ei ollut enää varaa. Argentiinalaiset joukkueet eivät suostuneet hoitoa kustantamaan. Muutto tiesi 13-vuotiaan Lionelin suuren haaveen toteutumista. Rakkaus Barcelonaan syntyi hänen pelatessaan kavereidensa kanssa pleikkarin futispeliä saaden Barcan pelipaidan päälleen.

Isän lisäksi isoäidin merkitystä korostetaan.  Uran alkuvaiheessa se oli jopa isää suurempi. Isoäiti vakuutteli pienelle Lionelille, että hänestä tulee maailman paras pelaaja. Isoäiti seurasi lapsenlapsensa pelejä paikanpäällä innolla. 

Tätä edesmenneen isoäitinsä suurta merkitystä Lionel Messi kunnioittaa nostamalla sormensa kohti taivasta joka kerta tehdessään maalin. Ja noita kertohan riittää.

Dokkari oli aivan viihdyttävää katsottavaa. Tosin kovin myötäkarvaan Messiä käsitellään. Suuria otsikoita aiheuttaneista verosotkuista ei mainita sanaakaan.

Vuonna 2014 valmistunut elokuva Messistä, 93 min, esitettiin tammi-helmikuun vaihteessa kahdesti Helsingin Docpoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla.

Ossi Viita 

 

Sattumat ovat urheilun ydintä

Kirjoitus perustuu seuraavaan Tieteen päivillä 8.1.2015 pidettyyn esitykseen:

Urheilussa vallitsee pysyvä jännite sattuman ja sen vaikutusten vähentämispyrkimysten välillä. Urheilu on dramaattista, mutta se ei ole sopupelejä lukuun ottamatta käsikirjoitettua draamaa. Sattumat ja yllätykset pitävät yllä kiinnostusta urheiluun.

Modernin urheilun alkuvaiheissa sattumalla oli suurempi osuus kuin 2010-luvulla. Monet urheilumuodot saivat alkunsa sattumalta, ja ovat kehittyneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Kilpailijat olivat harjoitelleet vähemmän, mikä osaltaan ruokki sattumanvaraisuutta.

Urheilijat ovat kautta modernin urheilun historian pyrkineet pienentämään sattuman osuutta suoritukseensa valmennuksen ja ravitsemuksen keinoin. Tuhannet toistot ja harjoitustunnit pienentävät sattumanvaraisuutta. Apunaan urheilijoilla on ollut kokemustietoa ja yhä enemmän tutkimustuloksia.

Sääntöjen avulla pyritään varmistamaan kilpailijoille yhtäläiset menestymismahdollisuudet. Tuomaritoiminta on kuitenkin lukuisissa lajeissa inhimillisistä syistä sattumanvaraista, mikä vaikeuttaa osaltaan tulosten ennakointia. Suoritusolosuhteiden vakioimisella halutaan myös taata kilpailijoille samanlaiset edellytykset tavoitella voittoa.

Globaaliin urheiluun ovat vaikuttaneet paljon luonnonmullistukset, sodat ja poliittiset kriisit. Kansainvälisen olympialiikkeen kehitystä suuntasi ratkaisevasti vuoden 1908 olympiakisojen siirto Roomasta Lontooseen. Kisakaupunki ei olisi todennäköisesti vaihtunut, ellei Vesuvius olisi purkautunut 1906. Italialaiset luopuivat kansallisen katastrofin hetkellä olympiaisännyydestä, johon valmistautuminen oli edennyt vaivalloisesti.

Lontoossa kisat saavuttivat laajaa huomiota ja onnistuivat tapahtumana hyvin. Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kamppailu yleisurheiluherruudesta kasvatti mediahuomiota. KOK tarvitsi Pariisin ja St. Louisin vaatimattomien olympiakisojen jälkeen onnistumista, jonka se Lontoosta sai.

Hitlerin Saksa sai huippuluokan propagandavaltin Berliiniin olympiakisoista sattumalta. KOK oli ehtinyt myöntää kisat kaupungille jo Weimarin tasavallan aikana. Hitler itse suhtautui kisojen merkitykseen aluksi epäillen, mutta propagandaministeri Joseph Goebbels sai diktaattorin toisiin ajatuksiin.

Neuvostoliiton Afganistanin kommunistihallintoa pönkittänyt väliintulo vuoden 1979 lopussa johti seuraavana vuonna laajaan olympiaboikottiin. Yhdysvallat ja pääosa sen lähimmistä liittolaisista jäi pois Moskovan kesäkisoista. Neljä vuotta myöhemmin Neuvostoliitto liittolaisille kosti boikotoimalla Los Angelesin kisoja. Jo näitä boikotteja ennen lähes kaikki Afrikan maat olivat jääneet pois Montrealin kesäkisoista. Syynä oli uusiseelantilaisen rugbyjoukkueen matka Etelä-Afrikkaan, jonka rotusortohallinnon afrikkalaiset hallitukset halusivat eristää myös kansainvälisestä urheiluelämästä.

Boikottisuma pakotti KOK:n arvioimaan toimintaansa uudelleen. Se haki etäisyyttä kylmän sodan poliittisista leireistä ja solmi uuden liiton liike-elämän kanssa. Amatöörisäännökset saivat samalla väistyä. Toki muuttuneeseen linjaan vaikutti myös kaupallisten ei-olympialajien ja ammattiurheilun saavuttama näkyvyys, johon olympialiikkeen oli reagoitava. Taloudellisesti vahvistuessaan KOK lisäsi joka tapauksessa liikkumavaraansa suhteessa valtioihin.

Urheilukilpailut ja ottelut ovat itsessään täynnä pieniä sattumia, jotka näyttäytyvät usein virheinä. Osa sattumista johtuu esimerkiksi olosuhteista, pelialustasta tai säästä. Suureen osaan sattumia voidaan yrittää vaikuttaa muuttamalla harjoittelua tai taktiikkaa. Näin sattumat suuntaavat osaltaan urheilun kehitystä.

Koventuvan kilpailun on toistuvasti selitetty johtuvan kansallisen ylpeyden ja maallisen mammonan tavoittelusta – toisinaan yhdessä, useimmiten erikseen. Kilpailua on kiihdyttänyt kuitenkin yhtä lailla halu kaventaa sattuman todennäköisyyttä. Tämä urheilusta itsestään nouseva tekijä on jäänyt kilpailun kiristymistä kauhistelevan selittelyn varjoon.

Jouko Kokkonen

Reissumies Rautavaara ja jousiampujauran tietolähteet

Otaksun, uskon ja toivon, että nykyajan nuorisokin tietäisi, kuka on Tapio Rautavaara. Vanhemmalle väelle Tapsa, Reissumies, on legenda. Suomen Urheilumuseossa ensi maaliskuussa avautuva Rautavaara-näyttely tulee antamaan lisätietoa niin nuorisolle kuin vanhemmallekin väelle.

Minun tehtäväni oli selvittää keihäsmies Rautavaaran jousiampujauraa. No problemino, ajattelin. Rautavaarastahan on kirjoitettu paljon. Viimeisin on Lasse Erolan 2012 ilmestynyt elämäkerta Tapsa. Kirja toimikin hyvänä lähteenä. Rautavaaran jousiampujaurasta löytyi useita värikkäitä tarinoita.

Kuva: Urheilumuseo (Helge Heinonen)

Ensimmäisenä aloin kuitenkin selvittää, onko mahdollista todeta milloin ja missä tarkalleen Tapsan jousiammuntaura alkoi. Siinä erinomaisena lähteenä oli arkistossamme oleva Pukinmäen Sagittariuksen aineisto. Jäsenluetteloista löytyi tarkka seuraan liittymispäivämäärä: 18.6.1950. Seuran kilpailukirjasta löytyi ensimmäisen kisan tarkka aika ja paikka. Rautavaara kilpaili Sagittariuksen jousiampujana Helsingin Pukinmäessä kaksi päivää jäseneksi liittymisen jälkeen.

Kaikissa julkaisuissa tämä varsin olennainen tieto jousiammuntauran alusta ei ole oikein. Se johtuu Suomen Jousiampujain Liiton Jousiampuja-lehden Rautavaara-jutusta vuodelta 1961, jossa on väärää tietoa. Sitä on sitten käytetty lähteenä mm. liiton historiassa. Ensimmäisenä tämän virheellisyyden huomasi Pukinmäen Sagittariuksesta kirjoittanut historioitsija Tero Tuomisto, jolla oli Sagittariuksen asiakirjat käytössään.

Rautavaarasta löytyi paljon mielenkiintoista tietoa Sagittariuksen arkistosta. Lisäksi kilpailu-urasta sai yksityiskohtaisen kuvan Suomen Jousiampujainliiton kilpailutuloksista, Jousiampuja-lehdessä olleista tuloksista ja arkiston lehtileikkeistä.

Rautavaaran jousiampujauran tähtihetki koettiin 1958, jolloin hän saavutti MM-kultaa joukkuekisassa. Reissumies oli seuraavana vuonna jos mahdollista vielä entistä kysytympi kilpailija eri puolella Suomea. Muutamien Rautavaarasta kirjoittaneiden mukaan hänen uransa oli tämän vuoden 1959 jälkeen jo jäähdyttelyä. Näin ei ollut Jousiampujaliiton asiakirjojen ja Jousiampuja-lehden tulosten perusteella. Tapsa Rautavaaran jousiampujaura jatkui aina vuoteen 1964 saakka ja vasta tänä viimeisenä vuonna tulokset alkoivat olla jäähdyttelijän tasoa.

Rautavaara oli jousiampujanakin showmies, yleisön ja myös kilpakumppaneiden suosikki. Hänen omat kommenttinsa olivat värikkäitä. Joukkuekultaa tuoneisiin MM-kisoihin hän pääsi puhelinsoitolla, kun MM-karsinnat olivat jääneet keikkamatkan takia väliin.

Vähintäänkin samalle tasolle värikkäissä kommenteissa ylsi yksi innokkaimmista Rautavaara-faneista, hänen kilpakumppaninsa Väinö Ansala, joka muisteli ihaillen läpimärän Rautavaaran toimia MM-kisojen ammunnan aikana ja majapaikassa: "Tapsa riisui paidan pois ja tähtäili ruskea, komea yläruumis paljaana kuin pronssiin valettu antiikin jumala. Ne olivat ihania hetkiä, paljolti Tapsan ansiota, jotka iltaisin vielä majapaikalla herkistyivät Tapsan kitaran ja laulun perin suomalaiseen tunnelmaan".

Ossi Viita

Museovierailu, osa 2: Manchester United-museo

Manchester on yksi harvoista kaupungeista maailmassa, jossa on sekä kansallinen jalkapallomuseo että jalkapalloseuran museo. Marraskuisella Manchesterin matkallani minulla oli tilaisuus käydä molemmissa. Tässä kirjoituksessa arvioin Manchester Unitedin museota, joka kävijämäärillä mitattuna on FC Barcelonan museon jälkeen maailman suosituin seuramuseo.

Seuramuseoiden lähtökohdat eroavat selvästi kansallisista jalkapallomuseoista – tai yleensä museoista. Jalkapalloseuroilla on museoita tai museoita muistuttavia näyttelytiloja ympäri maailmaa, mutta monessa tapauksessa ne eivät täytä ammatillisesti hoidetun museon vaatimuksia. Seurojen intressit museon ylläpitämiseen liittyvät yleensä markkinointiin ja fani- ja sponsorisuhteiden hoitoon: seuran historiaa ja kulttuuriperintöä tuodaan esiin seuraidentiteetin ja brändin pönkittämiseksi, saavutusten korostamiseksi tai jopa paitamyynnin tehostamiseksi. Seurojen ehdoilla – ja rahoilla – toimivien museoiden elinkaari jää toisinaan melko lyhyeksi, mutta niiden määrä on silti jopa kasvussa. Museotutkija Hans Henrik Appelin toukokuussa 2013 tekemän selvityksen mukaan peräti 15 seuraa Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla suunnitteli museon perustamista; kuudella sellainen jo oli.

Manchester Unitedin museo sijaitsee seuran kotistadionin Old Traffordin uumenissa.

Seuramuseoiden kirjavassa kaartissa Manchester Unitedin museo edustaa ammatillisinta tyyppiä: sen henkilökuntaan kuuluu kolme museoalan koulutuksen saanutta kuraattoria. Museon näyttelyt alkavat hieman yllättävästi George Bestin ympärille rakennetusta salista. ManU:n seurahistorian värikkäimpiin kuuluvaa pelaajaa käsitellään asiaankuuluvasti myös hänen ulkojalkapalloilullisten otteidensa kautta. Pelaaja-Bestiä kuvaavat esineet liitetään saumattomasti yhteen Bestin rock-tähden elämäntyyliin viittaavaan materiaaliin. Näkökulma kuvastaa muustakin näyttelystä välittyvää pyrkimystä liittää Manchester Unitedin vaiheet laajempiin yhteyksiinsä. Värikäs ulkonäkö täydentää varsin onnistuneesti Bestin näköiseksi laaditun kokonaisuuden.

Vitriineissä Bestin ansiot pelaajana jäävät lähes paitsioon, mutta TV-ruuduissa pyörivät maalikoosteet eivät anna unohtaa, millaisesta lahjakkuudesta oli kyse.

Museo on sisältä melko ahdas ja sokkeloinen. Kolmeen kerrokseen jaettu näyttely on jäsennetty temaattisesti, mutta salien sijoittelussa ei ole näkyvissä erityistä tausta-ajatusta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että perusnäyttelyä ei ole suunniteltu kokonaan etukäteen, vaan näyttelytiloja on lisätty vuosien varrella erikseen. Perusnäyttelyyn sisältyviä saleja ei ole eroteltu kovin selvästi vaihtuvista näyttelysaleista, joten kävijä päätyy kulkemaan niissä vuorotellen – luultavasti tietämättä, mikä sali on osa perusnäyttelyä ja mikä vaihtuvaa näyttelyä.

Pelaajalegendojen pelipaitoja on tarjolla runsaasti. Kuvassa maajoukkuepaitoja.

Perusnäyttelyssä ManU:n historiaa tuodaan esiin melko tyypillisten teemojen kautta. Pakollisen pokaalihuoneen ja suurpelaajavitriinien lisäksi mukana on yksi kronologisesti etenevä näyttelytila ja osiot kannattajille, vuoden 1958 Münchenin lento-onnettomuudelle, ulkomaiden pelikiertueille sekä Unitedin junioriakatemialle. Vaihtuvassa näyttelyssä oli käyntini aikana esillä ManU:n pelaajia ensimmäisessä maailmansodassa käsittelevä näyttely, joka Best-salin ohella edustaa museota raikkaimmillaan. Esinekokoelmaa ei voi kuvailla muuksi kuin erittäin kattavaksi. Erityisesti entisiltä pelaajilta on saatu runsaasti vanhempaakin aineistoa. Joissakin vitriineissä esillepanon tehoa laskee esineiden suuri määrä, ja tekstin osalta samaa on havaittavissa sinänsä näyttävissä kuvatekstipaneeleissa.

Jalkapallo ensimmäisessä maailmansodassa on pinnalla Englannissa, sillä myös National Football Museum avasi hiljattain aihetta käsittelevän näyttelyn.

Ulkoasun ja graafisen ilmeen osalta Unitedin museo muistuttaa selvästi National Football Museumia. Useimpien vitriinien yläpuolella on kuvaruutuja, joissa pyörii tauotta ottelukoosteita ja muita filmipätkiä eri aikakausilta. Liikkuva kuva ja näyttelytiloissa soiva musiikki synnyttävät elävän vaikutelman, jota laaja interaktiivinen sisältö monin tavoin tukee. Ammattimaisesti laaditut multimediaohjelmat tarjoavat lisätietoa yleisemmistäkin jalkapallohistorian teemoista sekä pääsyn hätkähdyttävän laajaan tietokantaan seuran historiasta. Jos rajaa haun esimerkiksi Ryan Giggsin kaudella 1996/1997 pelaamiin Mestarien liigan vierasotteluihin, pääsee käsiksi paitsi tilastoihin, myös kuviin ja jopa videopätkiin Giggsin otteista juuri niissä otteluissa.

Jalkapallohistoriaa pelaajien kautta.

Vaikka ManU:n suurpelaajat ja pokaalit ovat hyvin esillä, museota ei voi pitää pelkkänä seuran saavutuksia esittelevänä kunniagalleriana. Joistakin paatoksellisista teksteistä huolimatta se onnistuu välttämään narratiivin, jossa punaiseksi langaksi muodostuu ManU:n vääjäämätön nousu maailman suurimmaksi ja kauneimmaksi seuraksi. Fanikulttuurin yhteydessä ei ole vaiettu huliganismista eikä George Bestin yhteydessä alkoholismista, ja Unitediakin vuonna 1915 tahranneesta sopupeliskandaalista muistutetaan omassa paneelissaan. Seurauksena museo pääsee useita muita seuramuseoita lähemmäksi ICOMin museomääritelmää ja tarjoaa mielenkiintoisen ja viihdyttävän vierailukohteen myös muille kuin ManU:n faneille.



Hans Henrik Appelin tutkimusartikkeli ‘Proper museum’ or branding platform? Club museums in England julkaistiin Soccer & Society -lehden 16. vuosikerran numerossa 2-3.

Jouni Lavikainen