28. syyskuuta 2016

Varastokertomuksia: Jalkapallon ja politiikan kohtaamisia – Martti Ahtisaari FC Oulun pelipaidassa


Kokoelmatyössä tulee toisinaan vastaan esineitä, jotka jäävät mieleen. Yksi sellainen nousi esiin tutkaillessani jalkapallopaitakokoelmaamme Jalkapallomuseon uutta näyttelyä varten viime vuonna. Varastolaatikosta paljastui punakeltainen pystyraitapaita, jonka rinnusta täytti valtava karikatyyri Martti Ahtisaaresta yläpuolellaan ytimekäs teksti MARA. Logo kertoi seuran olleen FC Oulu. Selkäpuolelta löytyi numero 94.



Liikeyritysten logojen täyttämät suomalaiset pelipaidat eivät todellakaan ole harvinaisia – kuten kaikki kotimaista jalkapalloa seuranneet tietävät – mutta yhtäkään poliittista mainosta en pelivarusteissa ollut nähnyt. Tänä päivänä sellaisen kieltävät säännötkin. Palloliiton jalkapallosääntöjen mukaan pakollisessa perusvarustuksessa ei saa olla ”mitään poliittista, uskonnollista tai henkilökohtaista viestiä.” Säännöt perustuvat IFAB:n (International Football Association Board) linjaukseen, joten se koskee kaikkia FIFA:n jäsenmaita. Sille on sukua myös vuonna 2003 vahvistettu sääntökohta, jossa esimerkiksi maalituuletuksen aikana paitansa pois ottavaa pelaajaa muistetaan keltaisella kortilla – saattaisihan paidan alta löytyä poliittinen viesti.

Millainen tausta tällä FC Oulun paidalla oikein on? FC Oulu, jota ei tule sekoittaa tämän päivän AC Ouluun, oli vuonna 1991 Oulun Työväen Palloilijoiden (OTP) ja Oulun Luistinseuran (OLS) fuusion myötä syntynyt jalkapalloseura. Uusi seura pääsi aloittamaan suoraan Veikkausliigasta saatuaan OTP:n sarjapaikan, mutta putosi jo ensimmäisellä kaudellaan I divisioonaan. Kesäkuussa 1993 FC Oulu ilmoitti tehneensä yhteistyösopimuksen SDP:n presidenttiehdokkaan, aikoinaan Oulussa opiskelleen Martti Ahtisaaren kanssa. Sopimuksen myötä oululaisseura sijoitti pelipaitaansa Ahtisaaren vaalimainoksen loppukaudeksi, johon myös presidentinvaalikampanja ajoittui.

FC Oulu kertoi tiedotteessaan pitävänsä kumppanuuden kautta saatua julkisuutta tärkeämpänä kuin varsinaista taloudellista hyötyä, jonka suuruutta ei julkistettu. Veikkaajan haastattelema seuran hallituksen puheenjohtaja Timo Koskela kertoi yhteistyön olevan tiettävästi ainutlaatuista maailmankin mittakaavassa lisäten tosin, että FC Oululle kyse ei ollut ensimmäisestä kerrasta – edellisissä kunnallisvaaleissa yhteistyötä oli tehty Kokoomuksen Algot Kettusen kanssa.


Veikkaaja uutisoi Ahtisaaren ja FC Oulun yhteistyöstä kesäkuussa 1993.
 
Ahtisaari iloitsi opiskelukaupunkinsa jalkapalloseuran kädenojennuksesta ja piti sopimusta hyödyllisenä kummallekin osapuolelle. Ahtisaari tunnettiin enemmän koripallo- kuin jalkapallomiehenä, mutta hän tunnustautui myös "jalkapallodiggariksi" ja kertoi ihailleensa kaikkien syntymäkaupunkinsa Kuopion pikkupoikien tavoin kaupungin suurta poikaa Aulis Rytköstä. Diplomaattiurastaan tunnetun valtiosihteerin kampanja oli muiltakin osin omaperäinen, eikä urheilun ja politiikan sekoittamista kaihdettu. Ahtisaaren vaalimainos nähtiin myös ainakin Lahden jäähallissa – jään pinnassa.

FC Oulun tarina suomalaisessa jalkapallossa jäi lyhyeksi, mutta sen kohokohdat koettiin epäilemättä juuri kampanjasyksynä 1993, kun ”Maran suojatit” varmistivat nousunsa Veikkausliigaan. Synkkiä pilviä alkoi kuitenkin kerääntyä pian nousujuhlien jälkeen. Joulun alla verottaja haki seuraa konkurssiin satojen tuhansien markkojen verorästien ja muiden velkojen takia. Maksusuunnitelman myötä FC Oulu sai osallistua liigaan kaudella 1994, mutta talousvaikeudet jatkuivat, eikä peliesityksissäkään ollut hurraamista. Verottajan lisäksi saataviaan peräsi sarjanousun arkkitehti, valmentaja Juha Malinen, joka oli purkanut sopimuksensa palkanmaksuongelmien takia pian nousun jälkeen. Helmikuussa 1995 leikki loppui, kun konkurssi viimein toteutui.

FC Oulun pelipaidan vaalimainos jäi kuriositeetiksi, kuten koko seurakin. Tällaista kampanjayhteistyötä tuskin Suomessa enää nähdään, sillä tänä päivänä vastaavia kuvioita vastustaisivat niin liitto kuin kannattajatkin. Kansainvälisessä jalkapallossa näin ei välttämättä ole. Tunnetuin esimerkki niistä monista kerroista, kun jalkapallo ja politiikka ovat sekoittuneet, ajoittuu sattumalta samoihin aikoihin Ahtisaaren vaalikampanjan kanssa. Silvio Berlusconin Forza Italia -puolueen vaalivoitto keväällä 1994 perustui pitkälti siihen, että mies valjasti omistamansa AC Milanin kannattajineen vaalikampanjansa veturiksi. Omaa kuvaansa hän ei seuran ikoniseen raitapaitaan sentään sijoittanut.

FC Oulun ja Ahtisaaren yhteistyön hedelmä päätyi yhdeksi lainaesineeksi Jalkapallomuseon uusittuun perusnäyttelyyn Valkeakoskella. Vieressään sillä on Sauli Niinistön nimellä varustettu Suomen maajoukkueasu – Niinistöhän oli Palloliiton puheenjohtaja oman presidentinvaalikampanjansa aikana. Tästä paidasta vaalimainosta ei löydy.

Jouni Lavikainen

15. syyskuuta 2016

Pohojalaanen isäntämiäs treffas luistelutähren ja löysi Urheilumuseon väistötiloista


Kun googlaat Urheilumuseo, voit saada vastaukseksi: Suljettu pysyvästi. Emme todellakaan ole! Ainoastaan Urheilumuseon näyttely on väliaikaisesti suljettu Olympiastadionin remontin vuoksi. Kaikki muut Urheilumuseon palvelut toimivat väistötiloissamme Vanhalla talvitiellä kuten Stadikalla.

Voit tiedustella Vilenin Merjalta valokuvia julkaisuusi tai muihin käyttötarkoituksiin. Hintikan Matti ja Tikanderin Vesa pyörittävät edelleen tietopalvelua. Myös keskeisimmät urheilukirjat ja lehdet ovat käytössäsi.

Esineiden ja tekstiilien osalta museotyötä tekevät Forsmanin Riitta ja Lavikaisen Jouni. Stadikan tavoin eri urheiluseurojen ja järjestöjen sekä henkilöiden arkistoja pääsee käymään lävitse ottamalla mielellään etukäteen yhteyttä Rantalan Kalleen tai Viidan Ossiin. Toki tiloihin voi marssia suoraakin.

Asiakaspalvelun lisäksi hoidamme edelleen yksityisiltä ja järjestöiltä kansallisesti merkittävän historiallisen urheiluaineiston vastaanoton. Asiallista on ottaa yhteyttä etukäteen, minkä jälkeen pohdimme, kuuluuko tarjottu esine, tekstiili, valokuva, asiakirja, kirja tai lehti kokoelmiimme.

Kalasatamassa sijaitseviin tiloihimme on myös kätevä tulla. Tätä todistelemme kieli poskella you tubiin laitetussa videossamme. Pohojanmaalta Helsinkiin saapuva isäntämiäs on ensin vähän kateissa, mutta onneksi hän saa hyvän oppaan: Vuoden 1924 olympiakisoissa kultamitalin luistelussa napanneen Julius F. Skutnabin!



Stadilainen Julius näyttää Bondelle, miten helppoa rautatieasemalta on tulla Urheilumuseon väistötiloihin. Ei tarvitse kuin maksaa matka, hypätä itään menevään metroon ja jäädä pois Kalasataman metroasemalla, josta on muutaman minuutin kävelymatka Vanhalle talvitielle. Rautatieasemalta on myös bussiyhteys numerolla 55 Kalasatamaan. Helsingin länsiosista Pasilan kautta itään päin menevät bussit 50, 58 ja 59 tuovat myös lähelle tilojamme.

Pohojanmaalaanen Ala-Kesken-Ylä-Krekuulan isäntämies Jaakko ja pikaluistelija Julius F. Skutnabb Kalasataman metroasemalla.

Lisäksi raitsikkat seiska ja kasi tulevat kävelyetäisyydelle Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmille. Ympärillä on myös riittävästi parkkitilaa kohtuuhinnalla, jos haluat tulla omalla autollasi.

Tule paikanpäälle tutustumaan! Pohojalaanen isäntämiäskin oppi helposti etelän metkut päivässä päästen elämänsä ensimmäistä kertaa rullaportaisiin, metroon ja hissiin. Paapan painihistoria selvisi kirjoista, vanhoista urheilulehdistä, Painiliiton arkistosta ja löytyipä ukosta kuvakin.

Tuolta se Urheilumuseo löytyy!

Kehuja sateli lakeuksien isäntämieheltä Helsingin kätevästä julkisesta liikenteestä ja ystävällisistä ihmisistä, jotka antoivat olla rauhassa. Suurimpiin nähtävyyksiinkin isäntä ehti tutustua.

Mielenkiintoisinta oli tutustua kuuluisaan Kallion punavihreään kuplaan. Kalasataman Teurastamon rouheissa ruokapaikoissa hän viihtyi erinomaisesti saaden hipstereistä kavereita. Tähän syrjäiseen rannikkokaupunkiin – Pohojanmaan vinkkelistä – isäntämiäs lupasi tulla vierailulle uudestaan.

Tervetuloa te kaikki muutkin tutustumaan ja käyttämään palveluitamme. Täällä ollaan ainakin syksyyn 2018 saakka.

Ossi Viita

2. syyskuuta 2016

Rock in Rio: Suomi kesäolympiakisoissa 1908-2016

Kauan eivät kerenneet laineet liplattaa Rio de Janeiron poukamissa, kun suomalainen huippu-urheilu kerittiin kirota jo alimpaan kastiin. Päätöntä rahantuhlausta ja mitätöntä menestystä -kombinaatio oli sosiaalisen median kärki, jota myös mediatalot jaksoivat paukuttaa julkaisuissaan.

Miten sitten Suomella oikeastaan meni 28. nykyaikaisissa kesäkisoissa, jotka ensimmäistä kertaa käytiin Etelä-Amerikan mantereella? Tällä kertaa kaivelen Suomen menestystä muutamalta eri näkökannalta.


Joukkueen koko

Riossa kilpaili kaikkiaan reilut 11 000 urheilijaa edustaen 206 eri olympiakomiteaa. (Kilpailijoiden määrä vaihtelee eri lähteiden mukaan 11 300 – 11 400 paikkeilla). Kansallisten olympiakomiteoiden ohella kilpaili pakolaisia ja Kuwaitin edustajia kansainvälisen olympiakomitean lipun alla.
Suomen joukkueen koko oli 56 urheilijaa, kun kaikkien joukkueiden keskiarvokoko oli 54 (vaihteluväli 554 USA – 1 Tuvalu). Kuitenkin Suomen joukkue oli kaikista joukkueista 54. suurin, joukkueiden koon mediaani oli nimittäin 11,5.

Joukkueen koolla on merkitystä, sillä suurin osa urheilijoista tulee kilpailuihin karsintojen kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä suurempi joukkue on, sitä enemmän joukkueessa on väistämättä potentiaalisia mitaleihin yltäviä urheilijoita, koska myös joukkueen sisällä urheilijoiden taso vaihtelee.

Tämän osoittaa myös suurimpien joukkueiden mitalimäärät. Kymmenestä suurimmasta joukkueesta kahdeksan oli kymmenen eniten mitaleita voittaneiden joukkueiden joukossa. Ainoastaan Kanada (mitalien määrässä 20.) ja Brasilia (13.) epäonnistuivat tällä mittarilla.

Samalla mittarilla myös Suomi kuului epäonnistujien joukkoon. Keskikokoisella joukkueellaan Suomi sijoittui yhdellä pronssillaan mitalitilastossa jaetulle 78. sijalle. 54. sijalle olisi riittänyt yksi mitali, mutta värin olisi pitänyt olla kultainen. Marginaalit ovat pieniä.

Mira Potkonen puolivälierän voittajana. Kuva: Suomen Olympiakomitea http://www.sport.fi/uutiset/uutinen/rio2016-mira-potkonen-varmisti-nyrkkeilymitalin



Suhde väkilukuun

Monesti maiden menestysmahdollisuuksia vertaillaan väkilukuun, sillä oletetaan, että suurempi väkimäärä tarkoittaa suoraan sitä, että maassa on enemmän urheilun harrastajia, ja siitä johtuen myös olympiaurheilijoita. Tämä on tietysti naiivi lähestymistapa, sillä eri kulttuureissa olympiaurheilun merkitys vaihtelee suuresti. Näistä ehkä selkein esimerkki on Intia, joka väkiluvultaan valtavana maana ei satsaa olympiaurheiluun käytännössä ollenkaan. Menestys on ollut myös senkaltainen. No jos nyt kuitenkin ajatellaan, että mitaleita pitäisi tulla jossain suhteessa väkilukuun, niin miten Suomi sitten pärjää tällaisessa rankinglistassa?

Suomen yhdellä pronssimitalilla sijoitutaan maiden välisessä vertailussa sijalle 55. Eli väkilukuun suhteutettuna Suomi menestyi hieman paremmin, kuin puhtaasti mitalivertailussa. Historiallisesti tämä on kuitenkin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. Listan kärjessä paistattelevat Grenada (106 825 asukasta / mitali), Bahama (194 009) ja Jamaika (247 812). Suomen kannalta listauksesta tekee mielenkiintoisen se, että sijoilta 4-7 löytyvät Uusi-Seelanti, Tanska, Kroatia sekä Slovenia. Nämä maat ovat juuri niitä, joita Suomen huippu-urheilun muuttajat ovat seuranneet tarkalla silmällä huippu-urheilun uutta toimintatapaa kehitellessään. Kisojen suurin menestyjä, Yhdysvallat, löytyy muuten tässä vertailussa sijalta 43, heti paljon parjatun Venäjän perästä. Molemmat saivat yhden mitalin reilua 2,5 miljoonaa asukasta kohti.

Väestöön suhteutettuna Suomi on ollut jopa paras maa useita kertoja, esimerkiksi Los Angelesin kisoissa 1932. Berliinissä 1936 Suomi oli toiseksi paras tällä mittarilla, kun vielä paremmin pärjäsi Viro. Vielä kotikisoissa 1952 Suomi sai kärkisijan tällä mittarilla. Tämän jälkeen Suomi pysytteli parhaimmiston tuntumassa aina vuoteen 1984 saakka. 1980-luvun loppupuolelta alkaen menestys on heikentynyt selvästi.

Suomi kesäolympiakisoissa 1908-2016 erilaisin mittarein.


Suhde bruttokansantuotteeseen

Toinen yleinen näkemys on se, että taloudelliset satsaukset johtavat automaattiseen huippu-urheilumenestykseen. Tämä on tietysti ongelmallinen näkemys, sillä eri lajeihin tarvittavat panokset ovat erilaisia – juoksuharjoittelu on varmasti halvempaa kuin koskimelonta tai ratapyöräily. Tästä johtuen voi sanoa, että taloudelliset panokset mahdollistavat menestykseen johtavan valmentautumisen tietyissä lajeissa. Monissa lajeissa taloudellinen satsaus on varsin pieni tekijä.
Katsotaanpas miten bruttokansantuote tuottaa menestystä, eli kuinka paljon suhteellista mitalimenestystä saa rahalla. Tällä kertaa laskurissa on käytetty painotettuja mitaleja (kullan arvo 4, hopean 2 ja pronssin 1), jolloin kärkisijojen arvo on voimakkaampi. Suhteellisesti parasta tulosta tekee jälleen Grenada, jota seuraavat Jamaika ja Kenia. Pohjois-Korea on peräti kahdeksas seitsemällä mitalillaan, vaikkakin tiedot Pohjois-Korean bruttokansantuotteesta taitavat maailmanpankillakin olla hatarat.

Euroopan maista Kroatia on paras (14.) ja Unkari (19.). Muista Suomeen vertautuvista maista Uusi-Seelanti on 20. ja Tanska 33. Taloudellisista suurmaista Venäjä on 35., Iso-Britannia 36. ja Yhdysvallat 64. Mistä se Suomi sitten löytyy? sijalta 83, jolloin tässä vertailussa taakse jäävät vain Arabiemiirikunnat, Itävalta ja Intia. Sekä tietysti ne yli sata maata, jotka eivät voittaneet yhtään mitalia.

Suomelle kisat olivat tälläkin mittarilla heikoimmat siltä ajalta, kun maailmanpankki on tilastoinut riittävän luotettavia tietoja bruttokansantuotteesta. Vuodesta 1960 vuoteen 1984 Suomi roikkui kärkijoukossa. Mitaleita tuli runsaasti suhteessa bruttokansantuotteeseen. 1980-luvun loppupuolelta alkoi romahdus, joka on jatkunut käytännössä Rion kisoihin saakka. Romahdusta vauhditti osin se, että Suomen bruttokansantuote tuplaantui 1984-88 kisojen välillä. Voimakas talouskasvu ei parantanut Suomen menestystä olympiakisoissa, vaikka oletus on, että talouskasvun aikana myös huippu-urheiluun ja sen olosuhteisiin valuu lisää resursseja, ja näin on myös tapahtunut. Rerussien lisäämisen ja urheilumenestyksen yhteys ei kulje käsi kädessä. Oleellisempaa on, miten resursseja käytetään ja kohdistuvatko ne oikeisiin paikkoihin.



Huippu-urheilun tila

Kokonaisuudessaan olympiaurheilu on edelleen rajallisen kinkeripiirin kiinnostuksen kohde, vaikka se meillä kellon ympäri jatkuvine tv-lähetyksineen vaikuttaa valtavalta. Näyttää siltä, että olympiaurheilu on globaalia, kun edustajia on kaikkialta, mutta todellisuudessa olympiaurheilun merkitys esimerkiksi Afrikan mantereella ja valtaosassa Aasiaa on edelleen laajemmin tarkastellen mitätöntä.

Tämän havainnollistaa helposti seuraava kuva, jossa pallot kuvaavat urheilijoiden määrää kisoissa maata kohti. Suuret, monilajiset joukkueet tulevat Euroopasta ja muutamasta suurmaasta. Toisaalta olympiaurheilun mittasuhteet ovat oikeasti valtavat. Harva muu asia kerää yhteen näin kirjavaa joukkoa ihmisiä yhteisen asian eteen, ja todella harvaa muuta tapahtumaa uutisoidaan näin laajasti ympäri maailman.

Rion olympiakisojen 2016 osallistujien jakauma. Lähde: http://www.yellowfinbi.com

Historiallisesti Suomi on luisunut hiljalleen etenkin menestyksellä mitattuna yhä pienemmäksi olympiamaaksi. Siihen vaikuttaneet asiat ovat niin moniulotteisia, ettei kannata lähteä syyttelemään yhteiskunnan muutosta tai riittämätöntä huippu-urheilun resursointia yksinään.

Vaikuttavia asioita on myös Suomen rajojen ulkopuolella. Kisoihin osallistuvien maiden määrä on noussut vasta 2000-luvulla kattamaan koko maailman. Käytännössä Suomen menestyksen suurin romahdus kesäkisoissa tapahtui 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, juuri samaan aikaan kuin osallistujamäärä nousi voimakkaasti, ja erityisesti mitaleita voittaneiden maiden määrä kääntyi voimakkaampaa kasvuun. Kilpailu on oikeasti sekä levinnyt, lisääntynyt, että tasoltaan koventunut. Monissa maissa on käsitetty urheilussa menestymisen mahdollisuudet reittinä taloudellisesti parempaan elämään tai jopa koulutukseen esimerkiksi Yhdysvaltain yliopistojen stipendiohjelmien kautta. Tämä selittää monien köyhien maiden suhteellisen hyvän menestyksen pienillä joukkueilla.

Yhä suurempi joukko urheilijoita tavoittelee motivoituneena menestystä ja saa tietoa harjoittelutavoista, vaikka youtuben välityksellä. Samalla kiinnostus eri urheilumuotoja kohtaan on muuttunut Suomessa ikäluokasta toiseen, puhumattakaan kiinnostuksesta koko liikuntaan ja urheiluun. Tällä hetkellä on kiistämätöntä, että joukkuelajit ovat ajaneet perinteisistä yksilölajeista ohitse. Moni intohimolla urheiluun suhtautuvista nuorista on mennyt palloilulajien piiriin, mikä näkyy myös menestyksessä. Esimerkiksi lentopallo-, koripallo-, jääkiekkomaajoukkueet pelaavat kovemmalla kansainvälisellä tasolla kuin kenties koskaan. Salibandy vetää valtavasti nuoria puoleensa, vaikka lajissa ei edes kilpailla olympialaisissa, puhumattakaan tiettyjen alueiden pesäpallokulttuurista. Näiden urheilijoiden joukossa on ominaisuuksiltaan niitä urheilijoita, jotka voisivat olla esimerkiksi miesten 10 000 metrin juoksussa niitä 28 minuutin alittajia tai naisten hiihdon arvokisavoittajia. Jos vain kavereiden kanssa olisivat sen tien valinneet.

Vaikka Suomen kesäolympiaurheilulla menee tilastollisesti heikommin kuin koskaan, on silti täysin mahdollista, että käänne tapahtuu jo seuraaviin olympialaisiin mennessä. Urheilulle fiksusti kaikkensa antava nuori kehittyy neljässä vuodessa käsittämättömän paljon, järjestelmästä huolimatta tai järjestelmän avulla. Toisaalta on tärkeä muistaa, että liikuntakulttuuria on olympiaurheilun ulkopuolella, ja sitä on paljon. On todennäköistä, että jos suomalainen liikuntakulttuuri voi hyvin, myös laajempi olympiamenestys seuraa perässä, ja pitkään kestävällä tavalla. Seuraamme mielenkiinnolla!

Kalle Rantala
Twitter @Rankalle
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa suomalaisen huippu-urheilun historiasta

Päälähteet: medalspercapita & olympic.org

2. elokuuta 2016

Kesätöissä Urheilumuseossa

On pimeä helmikuinen ilta hyytävässä Oulussa. Istun sängyllä pienessä opiskelija-asunnossani ja katson Netflixistä Frendejä, kun yhtäkkiä puhelimeni soi. Äiti soittaa. En millään jaksaisi vastata, koska tiedän hänen tivaavan minulta kesätöistä, joita en ole vieläkään hakenut. Päätän kuitenkin vastata ja onnistun koulukiireideni taakse piiloutumalla välttämään suurimmat saarnat kesätyöhakemusten ajoissa lähettämisen tärkeydestä.

Puhelun jälkeen mietiskelen ja kannan hieman jopa syyllisyyttä laiskuudestani. Tiedän äitini olevan oikeassa ja ajattelevan vain parastani. Tajuan, että jos en kohta ala hakemaan kesätyöpaikkoja aktiivisesti, niin olen lopulta taas koko kesän puhelinmyynnissä töissä myymässä ihmisille pelastushelikopterin tukipaketteja, mikä tosin on arvokasta työtä sekin, mutta ei ehkä siitä mielekkäimmästä päästä. Päätän ryhdistäytyä saman tien ja suljen television, Frendit voi katsoa loppuun myöhemmin.

Istuudun tietokoneeni ääreen ja mietin paikkoja joihin haluaisin hakea. Omaan opiskelualaani eli historiaan liittyvät työt kiinnostavat. Jostain mieleeni juolahtaa Urheilumuseo, mutta en ole varma, onko se tällä hetkellä auki ollenkaan, koska tiedän Olympiastadionin olevan pitkään kestävässä remontissa ja Urheilumuseon sijaitsevan stadionin tiloissa. Menen museon nettisivuille ja huomaan sieltä heidän siirtyneen väistötiloihin Kalasatamaan, joissa heillä on käytössään ainoastaan toimistotilat ja kirjasto, joten näyttely on kiinni koko stadionin remontin ajan. He eivät myöskään hae kesätyöntekijää erillisellä ilmoituksella, joten olen jo hylkäämässä ajatukseni heille töihin hakemisesta, kunnes mieleeni muistuu hyvä ystäväni, joka pääsi BMW:lle töihin vain lähettämällä rohkeasti hakemuksen sähköpostilla. Päätän itsekin olla rohkea ja tehdä saman. Kaivan museon sähköpostin esille ja alan kirjoittamaan hakemusta.

Hakemuksestani tulee lopulta ihan hyvä ja uskallan lähettää sen. Vähän mietin CV:tä tehdessäni, että kehtaanko laittaa lukioaikaistani puutarhurin kesätyötä siihen ollenkaan, mutta päätän lopulta senkin laittaa.

Muutaman viikon kuluttua sähköpostiini tulee vastaus, jossa minut kutsutaan työhaastatteluun Urheilumuseoon. Olen haljeta innostuksesta ja nyt minä soitan ylpeänä äidille. Äitikin on tietysti iloinen puolestani ja toivottaa onnea haastatteluun, joka on muutaman viikon päästä.
Haastattelupäivä koittaa ja vähän jännittää. Onnistun kuitenkin psyykkaamaan itseni hyvin ja haastattelu sujuu oikein mukavissa merkeissä, kun tajuan museonjohtajan huoneen seinällä olevan suuren Sir Alex Fergusonin kanssa otetun yhteiskuvan perusteella olla kertomatta pitäväni enemmän Chelseasta kuin Manchester Unitedista. Jään odottamaan lopullista kohtaloani, joka tuleekin yllättävän nopeasti jo samana iltapäivänä ja on erittäin mieluinen – minä sain kesätöitä! Soitan taas äidille.

Nyt tuosta haastattelusta on kulunut melkein viisi kuukautta ja minulla on kahden kuukauden työrupeama takana Urheilumuseossa ja voin sanoa, että mahtavaa on ollut. Työni on koostunut pääasiassa kuvien digitoimisesta ja asiasanoittamisesta sekä lisäämisestä verkkokauppaan. Voi kuulostaa tylsältä, mutta se on oikeasti ollut aika mahtavaa hommaa tällaiselle urheiluhistoriafanaatikolle. Työn aikana olen nähnyt paljon upeita vanhoja kuvia esimerkiksi Helsingin vuoden 1952 olympialaisista ja oppinut valtavasti uutta menneistä tapahtumista.

Työpiste

Työympäristönä Urheilumuseo on ollut loistava ja kahvipöytäkeskusteluihin oli helppo lähteä mukaan heti ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Vaikka työkaverit täällä ovat minua vanhempia, niin jutut ovat kuitenkin yhtä nuorekkaita kuin minun. Ja kyllä täällä osataan olla vakavia aikuisiakin ja sitä on ollut hieno seurata. Olen päässyt läheltä katsomaan millaista oman alani ammattilaisten työ oikeasti on ja se on ollut todella tärkeä kokemus.

Omaa työtäni on myös arvostettu ja pidetty tärkeänä, mikä on aina tärkeää kesätyöntekijän motivaation kannalta. En ole ollut vain pelkkä kesätyöntekijä, jolle pitää vaivautuneesti keksiä jotain uutta hommaa. Minulla oli jopa yksi työmatka, tosin ei minnekään New Yorkiin, vaan Jyväskylään tai oikeastaan ei edes sinne vaan Muurameen. Mutta se oli hieno työmatka ja sain jälleen arvokasta kokemusta tämän alan työtehtävistä tutkiessamme menehtyneen suomalaisen urheilukirjailijan meille jättämiä papereita.

Kaiken kaikkiaan tämä työkokemus on ollut loistava enkä vaihtaisi siitä päivääkään pois. Käteen on jäänyt Teurastamon ravintoloiden makuelämysten lisäksi erittäin paljon arvokkaita sekä hienoja työkokemuksia ja työkavereita. Tulen milloin vain uudestaan töihin Urheilumuseoon, jos minut vain huolitaan.

Niistä puutarhurin kesätyökokemuksista oli muuten hyötyä CV:ssä, koska olemme kasvattaneet kesäprojektina Teurastamon pihalla olympiamitalisteja Nurmea, Kanervaa, Mansikkaa, Petäjää ja Katajaa ja myös minun hartioilleni laitettiin vastuu niiden istuttamisesta ja huolenpidosta.

Levittämässä haketta Teurastamon pihalla kasvaville olympiamitalisteille


Aksel Tuohimaa

13. heinäkuuta 2016

Pelipaikoilla Pariisissa

Puheensorina pariisilaisessa junassa on reipashenkisempää kuin bussissa Hämeenlinnanväylällä. Matkustus työpäivän päälle kohti Pariisin itäisiä osia oli kestänyt jo ihan riittävän pitkään. Kirjautuessani hieman ennen puolta yötä F1-motelliin Marne-la-Valléessa olin tyytyväinen, että virallinen ohjelma alkaisi vasta iltapäivällä.

Matkustin Pariisiin kesäkuun lopulla, koska siellä oli menossa yksi maailman seuratuimmista urheilutapahtumista, jalkapallon EM-kilpailut.

No en oikeasti. Työmatkani kohde oli urheilun ja liikuntakasvatuksen historiajärjestön (ISHPES) kongressi, jossa teemana oli ’Sites of sport in history’, vapaasti käännettynä: ’urheilun paikat historiassa’. Tämän tilaisuuden saama julkisuus ei toiveista huolimatta saavuttanut Islannin joukkuetta. Twitterissä yritimme kyllä kovasti.

Osallistuin kongressiin useammastakin eri syystä. Istun Suomen urheiluhistoriallisen seuran hallituksessa, kirjoitan urheiluhistorian väitöskirjaa työni ohessa Jyväskylän yliopistoon sekä ihan oikeassa työssä toimin erikoistutkijana Urheilumuseolla. Rooleja on monia, mutta mieliä yksi – se leikkimieli.

Kongressipaikkana toimi École des ponts ParisTech, eli yksi Ranskan ’premium’ yliopistoista, ja siltä arkkitehtuurin ihme tuntui. Paikalliset kertoivat, että Ranskassa on yliopistoja ja sitten vähän vielä parempia yliopistoja. Tämä kuului jälkimmäisiin. Toki järjestävänä tahona oli Marne-la-Valléen yliopisto. Selvää, eikö?




Turistikohteista urheilun tiloihin

Ennen kongressin alkua ehdimme tanskalaisen kollegani Martinin kanssa käydä pikaisen parin tunnin kiertueen Pariisin ytimessä. Selfiet Seinen rannalla ja ranskalaista pihvilihaa sivukujalta. Niistä on turistin tunnit tehty.

Kauluspaitaa päälle ja kohti avajaissessiota. Gerald Gems luennoi 1800-luvun jälkipuoliskon Yhdysvalloista, kun naiset alkoivat ’tunkeutua’ miesten tiloihin – pyörän satulaan, vuorten rinteille ja nyrkkeilykehään. Avajaissnackit ja kaksi valokuvanäyttelyä: Berliini turistien silmin 1936 sekä Pariisin urheilupaikat. Postereina toteutetut näyttelyt olivat ihan kivoja, käsitteen varsinaisessa merkityksessä.

Gemsin keynote-esitys.


Berliinistä kertoneen näyttelyn koonneen Emanuel Hübnerin (Münsterin urheiluinstituutti) kanssa jutustellessa kävi ilmi, että tärkeimpänä tutkimusmetodina oli Saksan ebayn käyttö. Hän oli päivystänyt pitkän ajan ebayhin myytäväksi lisättyjä valokuvia tietyillä hakusanoilla ja sai koottua lopulta itselleen tuhansien kuvien kokoelman amatöörivalokuvaajien otoksia Berliinistä olympiakisojen ajalta. Saksassa oli 1930-luvulla jo noin viisi miljoonaa amatöörivalokuvaajaa, joten kuvia riittää.

Torstai-, perjantai- ja lauantaipäivät täyttyivät varsinaisista seminaarisessioista, joissa tutkijat pitivät 20 minuutin esitykset ajankohtaisista artikkeleistaan. Sessiot pyörivät useassa eri huoneessa samaan aikaan. Kaikkiaan yli sata (100) esitystä ei jättänyt varmasti ketään urheiluhistoriasta kiinnostunutta kylmäksi pidempien keynote-esitelmien välissä.

Esitysten sisältö vaihteli rugbyn ammattimaistumisesta olympia-aiheisiin, sukupuolitutkimukseen ja kansallisiin liikuntastrategioihin. Parasta antia esityksinä oli luonnollisesti yhdysvaltalaisten esitykset, sillä kyseisessä maassa tutkijoiden esiintymistaitoihin panostetaan selvästi Eurooppaa ja Aasiaa enemmän. Asiasisällön ja tutkimusnäkökulmien puolesta eri kulttuureilla ei ollut hirveästi eroa. Ehkä suurin havainto oli edelleen se, että Kiinassa luodaan voimakkaasti kansallista identiteettiä paikallisten liikuntakulttuurien perustutkimuksella.

Oman annokseni tieteellistä sisältöä tarjoilin urheiluhieronnan historiasta – miksi urheilijat alkoivat käyttää hierontaa; miksi urheiluhieronta ammattimaistui; miksi urheiluhieronnasta on tullut niin huomattava osa suomalaista urheilujärjestelmää? Vastaukset vaativat enemmän kuin blogitekstin, joten eräänä talvisena päivänä ilmestyvässä The International Journal of the History of Sportissa avaan ne laajemmin.

Urheiluhieronnan historiaa kolmikymmenpäiselle kuuntelijajoukolle.


” La Futuro Der Historia Of Esporto”

Esitysten ohella kerkesimme harjoittaa ryhmäytymistä niin alan gurujen kuin vertaisten, tohtoriopiskelijoiden, kesken. ISHPES-kongressien osallistujat tulevat kaikilta mantereilta, ja siksi onkin tärkeää tutustua mahdollisimman moneen. Tulevaisuudessa näistä yhteyksistä voi olla merkittävää apua mitä moninaisemmissa hankkeissa. Ja kaverit ovat kivoja ihan kavereinakin.

Nuoret tutkijat ryhmäytymässä. Vas. ylhäältä Martin Friis Andersen (Tanska), Lukas Rehmann (Saksa), Dario Nardini (Italia), Georgia Cervin (Australia, vaikka onkin Uudesta-Seelannista), Kalle Rantala (Suomi), Carolina Nascimento Jubé (Brasilia), Benjamin Sacks (Australia). Takana oik. 

Urheilumuseon arjessakin perspektiivin pyytäminen Australiasta tai Brasiliasta on mahdollisuus, jota kannattaa käyttää. Toisaalta kongresseissa on helppo käydä läpi eri tutkijaryhmien intressejä, ja siten löytää yhteisiä säveliä mahdollisiin tulevaisuuden hankkeisiin. Toisaalta joku voi myös kertoa, että tämä tai tuo on jo tehty – miksi keksiä pyörää uudelleen?

Kokonaisuudessaan matka ylitti odotukset. Suurin harmi oli se, että päällekkäisten sessioiden vuoksi osa esityksistä jäi näkemättä. Esitysten abstraktit toki löytyvät kongressijulkaisusta, mutta usein tiivistelmä on vain pintaraapaisu sisällöstä. Artikkeleita odotellessa.

Ei kannata muuten ihmetellä, mikäli Pariisissa vastaan tulee Tapio Rautavaara tai Verner Weckman -kangaskassit. Järjestäjät arvostivat käytännöllisiä tuliaisia Suomesta.

Lisätietoja kongressista ja ISHPES:stä löytyy järjestön sivuilta www.ishpes.org. Suomessa toimiva ISHPES:n jäsenyhteisö Suomen urheiluhistoriallinen seura avautuu täältä: www.suhs.fi

Kalle Rantala
twitter: @Rankalle

7. heinäkuuta 2016

Olympiamuseoiden yhteistyö – Olympic Museums Network


Olympic Museums Network perustettiin syyskuun 7. päivänä 2006 Lausannessa Kansainvälisen Olympiakomitean (KOK) aloitteesta ja KOK:n Olympiamuseon toimiessa verkoston vastuullisena puheenjohtajana. Perustajajäseninä oli yksitoista olympia- tai urheilumuseota eri puolilta maailmaa, Suomen Urheilumuseo ainoana Pohjoismaista.

Verkoston tarkoituksena on toimia yhteistyössä olympialiikkeen kulttuuriperinnön tallentamisessa ja tehdä yhteistyötä esimerkiksi museo-opetuksessa, kokoelmakysymyksissä, näyttelyissä ja julkaisuissa. Verkoston tapaaminen järjestetään vuosittain, joten tänä vuonna pidetään jo yhdestoista yleiskokous.

Tuntuu siltä, että KOK:n tavoitteena on kerätä mahdollisimman moni olympiamuseo verkoston piiriin. Tällä hetkellä jäseniä on jo 27 ja kansalliset olympiakomiteat ovat lisäksi tiedottaneet peräti neljästäkymmenestä viidestä potentiaalisesta ehdokkaasta. Yleiskokousten järjestäminen tulee olemaan melko haasteellista, jos verkoston museoiden määrä kasvaa lähivuosina yli seitsemäänkymmeneen. Toisaalta määrä kuvaa olympialiikkeen globaalisuutta.



Olympic Museums Networkin yleiskokouksen osanottajat Richmondin Olympic Ovalissa Kanadassa 25.9.2015.

Eniten jäsenmuseoita on Euroopasta (12) ja Aasiasta (10). Aasian kymmenestä museosta viisi sijaitsee Kiinan Kansantasavallassa ja peräti neljä niistä on KOK:n jäsenen ja Kansainvälisen Nyrkkeilyliiton puheenjohtajan tohtori Ching-Kuo Wun perustamia tai suunnittelemia. Asian tekee erikoiseksi se, että Taipeissa syntynyt tohtori Wu on KOK:n edustaja Taiwanissa. 

Pohjoismaista verkostoon kuuluu nykyään Urheilumuseon lisäksi vasta uusittu Norjan Olympiamuseo Lillehammerista ja Göteborgin Urheilumuseo. Tukholmassa sijaitseva Ruotsin Urheilumuseo ei ole verkoston jäsen. Erikoista on, että esimerkiksi Isossa-Britanniassa ei ole olympiamuseota, vaikka Lontoo on järjestänyt kesäolympiakisat kolme kertaa. Oseaniasta ei Olympic Museums Networkiin kuulu tällä hetkellä yhtään museota, mutta tietääkseni ainakin Australia (Melbourne) ja aina yhtä eksoottinen Vanuatu ovat osoittaneet kiinnostuksensa.

Yli puolet verkoston museoista on olympiamuseoita, joiden kokoelmaohjelma perustuu olympiahistorian tallentamiseen. Lähinnä eurooppalaisilla museoilla on laajempi kokoelmapolitiikka, joka ulottuu myös kansalliseen urheilukulttuurin ja sen ilmiöihin.

Olympic Museums Networkin toimesta on perustettu sen yhteydessä toimiva Collections Working Group, joka nimensä mukaisesti paneutuu kokoelmakysymyksiin. Työryhmän seminaareja on järjestetty viisi, viimeksi Thessalonikin olympiamuseossa Kreikassa 16.-17.6.2016. Tapaamisten aiheina ovat olleet esimerkiksi museoiden tallennuspolitiikka, väärennökset ja esineiden provenienssi, eli esineen ja sen omistussuhteiden täydellisen historian selvittäminen.


Olympic Museums Networkin kokoelmatyöryhmän seminaari järjestettiin Urheilumuseossa 14.-15.8.2014.

Thessalonikin olympiamuseo.
Olympic Museums Networkin kokoelmatyöryhmän seminaari Thessalonikin olympiamuseossa Kreikassa 16.-17.6.2016.

Thessalonikin olympiamuseossa on esillä Helsingin vuoden 1952 olympiakisojen soihdun kopio. Aitoja, taiteilija Aukusti Tuhkan suunnittelemia soihtuja valmistettiin vuoden 1952 kisoihin vain 23 kappaletta.

Verkoston jäsenmuseoilla on oikeus käyttää Olympic Museums Networkin tunnusta olympiarenkaineen ja mikä vielä tärkeämpää, ne saavat korvauksetta käyttöönsä Olympiamuseon laajan filmiarkiston. Urheilumuseolle tämä yhteistyö ja Kansainvälisen Olympiakomitean arkistojen käyttö on erityisen tärkeätä  uuden perusnäyttelymme suunnittelussa.

Pekka Honkanen