14. elokuuta 2018

Matkakertomus: ISHPES Congress 2018, Münster

Kuuman kesän 2018 yksi kohokohdista ainakin meille urheiluhistorioitsijoille koitti heinäkuussa, kun 19. ISHPESin kongressi alkoi Saksan Münsterissä. ISHPES on urheilu- ja liikuntahistorian suurin kansainvälinen kattojärjestö. Jokavuotinen kongressi on avara ikkuna urheilu- ja liikuntahistorian kansainväliselle tutkimuskentälle ja ainutlaatuinen tilaisuus tavata saman alan tutkijoita eri puolilta maailmaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut pitkälti yli 100 osallistujaa 30 maasta; edustettuina olivat kaikki maanosat. Suomalaisedustuksesta vastasivat allekirjoittaneiden lisäksi suomalaisen urheiluhistorian yksi uranuurtajista, ISHPESin perustajajäsen Leena Laine, ja professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Isäntäkaupungin valintaan vaikutti tällä kertaa vahvasti kansainvälinen politiikka: vuoden 2018 kongressi oli alun perin määrä järjestää Turkin Antalyassa, mutta viime vuonna ISHPESin hallitus päätti pyörtää päätöksen Turkin poliittisen tilanteen takia. Münster – tai tarkemmin Münsterin yliopiston urheiluhistorian ja -pedagogian laitos – tuli siis sisään vaihtopenkiltä, mutta järjestelytoimikunnan monet ISHPES-veteraanit pitivät huolen siitä, että käytännön järjestelyissä tämä ei näkynyt. Kongressitilat tarjosi katolisen hiippakunnan alaisuudessa toimiva Franz Hitze Haus -akatemia hieman Münsterin keskustan ulkopuolella. Talon luonne näkyi myös sessioille varatuissa tiloissa, joista yksi oli talon kappeli. 

Münster on pienehkö yliopistokaupunki, joka tunnetaan ennen kaikkea kahdesta asiasta: kolmikymmenvuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta 1648 ja pyöräilystä. Münsteriä kutsutaan Saksan pyöräilypääkaupungiksi, eikä tässä nimityksessä muutaman päivän otannalla ole pätkääkään liioittelua.



Nelipäiväisen kongressin tieteellisestä avauksesta vastasi meritoitunut nimi. Gigliola Gori, jonka mukaan ISHPESin nuorille tutkijoille vuosittain myöntämä artikkelipalkinto on nimetty, on pitkällä urallaan ehtinyt varsin vaihtelevien aiheiden pariin – etruskien urheilusta italialaisnaisten liikuntakulttuurin muotoutumiseen ja urheilun ja fasismin kytköksiin. Tällä kertaa aiheena oli kuvataiteiden rooli Mussolinin fasistihallinnon ruumiinkulttuuriin kytkeytyvässä propagandassa 1930-luvulla. Gorin keynoten jälkeen alkoivat sessiot. Teemoittain järjestetyt puolentoista tunnin rinnakkaissessiot sisälsivät yleensä kolme esitelmää – 20 minuuttia aikaa itse esitelmälle, 10 minuuttia kysymyksille ja keskustelulle. Vakiintuneen akateemisen käytännön varjopuolena on luonnollisesti se, että valtaosa esitelmistä jää kuulematta. Siksipä alla olevat nostot ovat vain pintaraapaisu kongressin koko mittavasta kattauksesta.

Jo ensimmäinen sessio tarjosi ajatuksia herättäneitä aiheita. Romanialaistutkija Pompiliu-Nicolae Constantin, joka kuulemma jakaa aikansa tutkijan ja Englannin Valioliigan TV-kommentaattorin hommien välillä, esitteli tutkimustaan romanialaisen jalkapallon sopupelikulttuurista kylmän sodan aikana. Constantinin mukaan Romaniassa vallitsi vuosikymmeniä järjestelmä, jossa pääsarjassa pelanneiden seurojen sijoitukset olivat käytännössä etukäteen määrättyjä. Romanialaisfutista johti ”Cooperativana” tunnettu mafiahenkinen verkosto, jossa olivat mukana käytännössä kaikki vallanpitäjät, alkaen jalkapalloliigan ja -liiton puheenjohtajista. Pelejä fiksattiin tuomaripelillä siihen malliin, että jos pelaaja halusi esimerkiksi voittaa mestaruuden, ainoa tapa oli hankkiutua sellaiseen seuraan, jolle mestaruus oli pedattu (yleensä Dynamo tai Steaua Bukarest). Pelaajat tiesivät tämän myös itse, mutta muutaman pelin häviäminen tahallaan vuodessa oli pieni hinta maksettavaksi, kun vaakakupissa oli pääsarjajalkapalloilijan sosioekonominen asema, josta kommunistisessa maassa kannatti pitää kiinni.


Heti avauspäivänä tuleen joutui myös toinen allekirjoittaneista (Lavikainen). Hiihtourheilun ammattimaistumista Suomessa käsitellyt esitelmä perustui Lavikaisen väitöskirjan yhteen osa-artikkeliin. Tiivistetysti väitöskirjassa tarkastellaan urheilijoiden ammattilaisuuden etenemisestä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle; miten näennäisestä amatööriydestä ja sala-ammattilaisuudesta siirryttiin täysammattilaisuuden aikaan, ja miten urheilijoiden sosioekonominen asema eri lajeissa muuttui tämän seurauksena. Esitelmän jälkeisten keskusteluiden perusteella ammattimaistumiseen ja kaupallistumiseen liittyvät kysymykset urheilun historiassa kiinnostavat muuallakin. Kongressien parasta antia on juuri vuorovaikutus: se tarjoaa välineitä työstää omaa ajattelua ja luo yhteyksiä samanlaisten kysymysten parissa painivien tutkijoiden välille.

Toisen kongressipäivän avanneen keynoten piti norjalaisprofessori Matti Goksøyr, aiheena urheilun yhteiskunnalliset roolit toisen maailmansodan aikana, vastarinnan ja kollaboraation teemojen kautta. Goksøyr käsitteli pääasiassa kotimaataan Norjaa, jossa norjalaiset urheilujärjestöt organisoivat ”urheilulakon” vallattuun Norjaan pystytettyä natsien urheilujärjestelmää vastaan. Boikotin piirissä oli muun muassa valtakunnallinen vedonlyöntiyhtiö. FIFAn ja FISin omaksumaa suhtautumista natseihin Goksøyr kuvaili ”tarkoituksellisen sokeuden politiikaksi”.


Päivän sessioiden aiheet olivat jälleen hyvin kirjavat. Kolme gender-sessiota kertovat siitä, että sukupuolinäkökulmat ovat urheiluhistorian(kin) tutkimuksessa kansainvälisesti vahvasti esillä, eikä kiinnostus rajoitu ainoastaan kilpa- tai huippu-urheiluun. Esimerkkinä tästä iranilaislähtöisen tutkija Shahrzad Mohammadin esitelmä pyöräilystä naispuolisten turvapaikanhakijoiden emansipaation ja sosiaalisen integraation välineenä Saksassa.


Toisen allekirjoittaneista (Rantala) aiheeseen läheisesti kytkeytyi Dave Dayn esitelmä ’No fee was to be charged for their services’: British coaching cultures in the 1930s. Valmentamisen ammattilaistuminen oli hankalaa ja hidasta amatööriyteen kytkeytyneissä herrasmieslajeissa. Dayn mukaan brittivalmentajat karsastivat amerikkalaista "win at all costs" -mentaliteettia ja pyrkivät fyysisen suorituskyvyn maksimoinnin sijaan kasvattamaan urheilijoitaan peribrittiläisiin arvoihin, kuten reilun pelin periaatteeseen. Tämä selittää myös sitä miksi Iso-Britannia ei ollut olympiaurheilussa todellakaan mikään mahtimaa ja jäi esimerkiksi Suomen kaltaisten kehitysmaiden taakse olympiakisojen mitalitilastoissa 1930-luvulla. Briteissä resurssien laittaminen huippu-urheiluun oli selvästi nihkeämpää kuin Suomessa vielä tuolla aikakaudella, mikä selittää osin maan heikohkoa menestystä suhteessa pienempiin kilpailijamaihinsa.

Kansainvälisessä urheiluhistoriantutkimuksessa varsin pientä osaa näyttelevää jääkiekkoa sivuttiin, kun Russell Field esitteli tutkimustaan Pennies from Heaven: Gallery gods, spectatorship, and making of sport spaces. Field analysoi miten kaupungin kolmannen Madison Square Gardenin ylärivien yleisö käyttäytyi vuonna 1925 avatussa tilassa. Paperin otsikko pohjautui luonnollisesti jäälle heitettyjen kolikkojen aiheuttamiin naurunpyrskähdyksiin pelaajien kaatuillessa. Ylipäätään Madison Square Garden oli vahvasti esillä, kun yliatlanttinen tutkijakolmikko tarkasteli kukin samaa muuttuvaa tilaa eri näkökulmista, kaupunkilaisten vapaa-ajan mäenlaskusta ja mäkihypystä urheilustadionin arkkitehtuuriin.

Nuorille tutkijoille välipalan tarjosi sessio, jossa esiteltiin muun muassa tieteellisten journalien julkaisuperiaatteita. Päivä päättyi odotettuun kongressi-illalliseen Franz Hitse Hausin lähistöllä sijaitsevassa Mühlenhofin ulkomuseossa. Muualta kuljetettuine historiallisine tuulimyllyineen ja muine rakennuksineen paikkaa voisi kuvata paikalliseksi Seurasaareksi.


Kolmannen päivän avanneen keynoten sai kunnian pitää tänä vuonna Gigliola Gori -palkinnon pokannut englantilaistutkija Lydia Furse. Furse tarttui paperissaan barretteen, naisten suosimaan rugbyn johdannaiseen maailmansotien välisessä Ranskassa. Fursen mukaan barrette on kestämättömin perustein rajattu ulos rugbyn historiankirjoituksesta; vain kosmeettisesti emälajistaan eronnut barrette tarjosi ranskalaisnaisille harvinaisen, joskin ajallisesti ja maantieteellisesti rajallisen väylän kontaktilajin harjoittamiseen, mikä oli jyrkässä ristiriidassa urheilukulttuurin silloisten konventioiden kanssa. Selkeästi ja analyyttisesti puhunut Furse oli esiintymiseltään kongressin kärkikaartia.

Kolmannen päivän sessioissa tartuttiin muun muassa jalkapalloon ja baseballiin Saksassa, itämaisten kamppailulajien kulttuurisiin merkityksiin, vammaisurheiluun ja olympialaisiin. Markwart Herzog purki myyttiä Bayern Münchenistä natsijärjestelmän uhrina ja yhtenä harvoista järjestelmää vastaan taistelleista urheiluseuroista. Kyse on Saksassa ajankohtaisesta ja paljon keskustelua herättäneestä historiapoliittisesta kysymyksestä. FC Bayernin sankarimyyttiä alettiin rakentaa jo 1940-luvulla, ja sen kyseenalaistaminen viime vuosina on nostattanut Saksassa kiistaa, jota on kuvattu termillä Sporthistorikerstreit, viittauksena kaikkien historian opiskelijoiden hyvin tuntemaan Historikerstreitiin. Alleviivaa kai tämäkin jalkapallon yhteiskunnallista merkitystä Saksassa.

Päivän aikana ääneen pääsi myös Kalle Rantala. Esitys otsikolla 'The Development of Finnish Olympic Athletes' Support Between the World Wars' käsitteli Rantalan väitöskirjan keskeistä aihetta eli miten Suomen urheilujärjestelmä kehittyi tukemaan urheilijoita, jotka tavoittelivat kansainvälistä kilpailumenestystä. Kokonaiskuvassa kolmella asialla oli todellista merkitystä: lajien vahvalla priorisoinnilla, valmennuksen modernisoinnilla systemaattiseksi ja kokonaisvaltaiseksi toiminnaksi sekä koulutus- ja ohjaustoiminnan laajentamisella yhä tavoittavammaksi ja sisällöiltään kehittyneemmäksi.

Päivän päätteeksi puntaroitiin kiintoisaa kysymystä: Mikä on Viron kansallisurheilua? Eukonkanto, hyttystentappokilpailu, humalauinti. Ehkä myös hiihto ja paini. Viron kirjallisuusmuseon Piret Voolaid esitteli kyselytutkimustaan, jossa selvitettiin virolaisten käsityksiä ”kansallisurheilusta”. Vaikka kyselytutkimus kosketti pienehköä ja ei-yleistettävää joukkoa, antoi se mielenkiintoisia kulmia siihen, miten ihmiset käsittävät niin sanotun kansallislajin ja toisaalta vastaavat jopa tarkoitushakuisen stereotyyppisesti tällaisiin kyselyihin. Kansallisuuteen liittyy vahva perinteiden monimutkaisen muotoutumisen ja kulttuurien leviämisen piirre, mitä osoittaa esimerkiksi Suomesta Viroon kulkeutuneen eukonkannon nostaminen ohuen kepin nokkaan.

Kongressin päätöspäivä tarjosi vielä viimeisen keynoten, jonka Christopher Young piti sairastumisen takia skypen välityksellä, yhden rinnakkaissession ja paneelikeskustelun. Antropologi Dario Nardini esitteli yhtä hauskimmista tutkimusprojekteista viimeisen vuoden aikana: aiheena oli Australian Gold Coastin surffausperinteiden rakentuminen ja ylläpito. Nardini luonnollisesti asusteli paikalla ja surffasi jatkuvasti, eli vapaa-aikakin meni työn parissa. Palkitun tutkijan esitys oli jälleen kerran täyttä timanttia ja tarjosi mielenkiintoisia näkökulmia siitä, miten surffauskulttuuriin pumpataan lisävoimaa niin kaupungin päättäjien kuin itse surffaajien suunnasta. Nardini kuvaili Gold Coastin olevan myös vahvasti kilpailullisen surffikulttuurin keskus, jossa esimerkiksi olympialiikkeen kosiskeluun suhtaudutaan pääasiassa positiivisesti, vaikka vapaan ja ”itsenäisen” surffauskulttuurin puritaanit nostavat välillä päätään mammuttijärjestöä vastaan.

Paneelikeskustelu urheiluhistorian tämän hetken näkymistä ja tulevaisuuden tutkimuskohteista oli kongressille piristävä päätös. Konsensushakuisen jutustelun sijaan se tarjosi paikoin räväkkää akateemista väittelyä urheilun luonteesta tutkimuskohteena. Christiane Eisenberg herätteli keskustelua argumentoimalla sitä valtavirtaa olevaa ajatusta vastaan, että urheilu olisi yhteiskunnan peili ja väitti päinvastoin, että urheilua olisi pidettävä omien lakiensa mukaan toimivana, muusta yhteiskunnasta ”aidoilla” erotettuna tilana. Paneelissa muistutettiin aiheellisesti, että urheiluhistoriaa kannattaa pyrkiä tuomaan tutkimustraditioiltaan vakiintuneempien historia-alan suuntausten alle. Liikunta ja urheilu tarjoavat kiintoisia kulmia hyvinkin monelle alueelle, olipa kyse taloudesta, politiikasta, kulttuurista tai vaikkapa lääketieteen historiasta. Tulevaisuuden tutkimustarpeita arvioitiin löytyvän esimerkiksi tunteiden historian parista, ovathan tunteet, niiden kokeminen ja käsittely urheilun kovaa ydintä.

Päätöstilaisuudessa oli vuorossa palkitsemisia. Nuorten tutkijoiden Routledge Presentation Award myönnettiin tällä kertaa kolmelle esitelmöitsijälle, ja ilahduttavasti mukana oli suomalaisväriäkin: 75 punnan lahjakortin Routledgen valikoimaan pokkasivat Ricardo Assumpção, Justus Kalthoff ja Kalle Rantala.


ISHPES 2018 jätti mielikuvan urheiluhistoriasta kenttänä, jossa tutkitaan todella vaihtelevia aiheita kuitenkin melko samanlaisella tutkimusotteella. Suurin osa esitelmistä nojasi asiakirja- tai lehdistöaineistoja hyödyntävään perustutkimukseen, eli melko perinteiseen tapaan tutkia historiaa. Teoreettisempaakin otetta esitelmien joukosta löytyi, ja sille olisi enemmänkin tilausta. Esiintymistavoissa erot olivat juuri niin suuria kuin saattoi odottaakin. Eteenpäin on kuitenkin menty ainakin powerpoint-aikoja edeltäneistä ISHPESin ensimmäisistä kongresseista, joissa tapana oli erään kokeneen italialaistutkijan mukaan se, että esitelmän pitäjä aloitti jakamalla kuulijoille paperikopiot esitelmästään – ja luki sitten saman paperin huoneen edessä ääneen.

Ensi kesänä ISHPES kokoaa urheiluhistorioitsijat Madridiin ja vuonna 2020 Sapporoon. Suomessa kongressi on järjestetty kerran, Turussa vuonna 1992. Ehkäpä lähivuosina voisi olla taas aika?

Jouni Lavikainen                 Kalle Rantala

11. heinäkuuta 2018

Tarinoita jalkapallon MM-kisoista osa 5: Someaikaan


MM-kisasarjamme päätösosassa seikkailevat maailmanlopun takia uransa lopettanut maalivahti, MM-kisoissa tekemänsä maalinsa takia seurastaan lähtöpassin saanut hyökkääjä ja historiallisen korttihattutempun tehnyt tuomari. 2000-luvun digitaalisen vallankumouksen myötä MM-kisojen seuraaminen ei enää ole sidoksissa aikaan tai paikkaan.

1998: MM-sankarista erakoksi

 

Argentiinan ja Englannin puolivälieräottelu Ranskan MM-kisoissa muistetaan 18-vuotiaan ihmepojan, Michael Owenin, soolomaalista, David Beckhamin ulosajosta ja rangaistuspotkukilpailusta, jossa Argentiinan torjui jatkoon maalivahti Carlos Roa. Urallaan jyrkässä nousukiidossa ollut Mallorcan maalivahti koppasi seuraavalla kaudella Espanjan liigan Zamora-palkinnon vähiten maaleja suhteessa pelattuihin otteluihin päästäneenä maalivahtina.

Roa oli sankari, jollaista jalkapallohullussa Argentiinassa oli tuskin koskaan ollut. Hän noudatti tiukkaa kasvisruokavaliota, mikä oli lihaisia pihvejä rakastavassa maassa sen verran erikoista, että häntä alettiin kutsua lempinimellä lechuga (salaatti). Lisäksi Roa oli harras seitsemännen päivän adventisti.

Totutut kaavat olivat miehen pelaajaurasta kaukana. Uransa alussa Roa sairastui malariaan seurajoukkueensa Racing Clubin kiertueella Kongossa. Mallorcan valmistautuessa kauteen 1999/2000 30-vuotias maalivahti ilmoitti yllättäen lopettavansa uransa. Syynä oli lähestyvä vuosituhannen vaihde, jolloin Roa uskoi maailmanlopun koittavan. Hän halusi viettää viimeiset hetkensä maan päällä etsien henkistä yhteyttä Jumalan kanssa. Tätä varten hän matkusti takaisin kotimaahansa ja eristäytyi syrjäiseen retriittiin Córdoban maakunnassa.

Kun maailmanloppu ei tullutkaan, Roa jatkoi uraansa. Maajoukkuepaitaa hän ei enää pukenut päälleen, ja Mallorcassakin suuruudenpäivät olivat takana. Uskonnollisen vakaumuksensa takia Roa kieltäytyi pelaamasta lauantaisin, jolloin oli adventistien viikoittainen lepopäivä. Siirryttyään Albaceteen Roalla diagnosoitiin kivessyöpä, josta hän toipui vuoden intensiivisten kemoterapiahoitojen jälkeen. Pelaajauransa jälkeen hän on työskennellyt maalivahtivalmentajana maajoukkueaikojensa pelikaverin, Matías Almeydan, valmentamissa seuroissa: River Platessa, Banfieldissa ja Meksikon liigan Guadalajarassa.

2002: Lähtöpasseja

 

Etelä-Korean valtasi kesällä 2002 ennenkuulumaton jalkapallokuume. Epäilykset isäntämaan tason riittävyydestä Japanin kanssa jaetuissa MM-kisoissa haihtuivat jo avausottelussa, jossa kokenut kisakävijä Puola kaatui 2-0. Etelä-Korean seuratuin pelaaja oli Ahn Jung-hwan, kotimaassaan pop-tähden suosion omannut hyökkääjä, joka seuratasolla edusti italialaista Perugiaa.

Neljännesvälierässä Etelä-Korean vastustajaksi tuli juuri Italia. Jo muutaman minuutin kuluttua pelin alusta stadionin punainen yleisömeri kohahti, kun ecuadorilainen erotuomari Byron Moreno vihelsi rangaistuspotkun Etelä-Korealle. Vetovastuun otti Ahn, jonka yrityksen Gianluigi Buffon kuitenkin torjui.

Tapahtumarikas ottelu eteni jatkoajalle lukemissa 1-1. Jatkoajan tapahtumat antoivat runsaasti aihetta peri-italialaisille salaliittoteorioille. Damiano Tommasin maali hylättiin kyseenalaisesti paitsiona, ja Francesco Totti sai toisen keltaisen kortin sukelluksesta rangaistusalueella, vaikka näytti tulleen rikotuksi. Kolme minuuttia ennen loppua Lee Young-pyon keskitys leijaili yli Paolo Maldinin pään, ja Ahn puski pallon maalin. Kultaisen maalin myötä peli päättyi siihen, ja Italian lähtöpassit voitiin leimata.

Seuraavana päivänä Italian sanomalehdet kirkuivat maan kokemaa vääryyttä. Perugian presidentti Luciano Gaucci ilmoitti, ettei Ahnilla olisi hänen seuraansa enää mitään asiaa. Myöhemmin Gaucci perui puheitaan ja tarjosi Ahnille jatkosopimusta. Korealaistähti oli kuitenkin saanut Italiasta tarpeekseen ja jatkoi uraansa Japanin J-liigan Shimizu S-Pulsessa.

2006: Kolme keltaista

 

Kroatia-Australia oli jo lähtökohdiltaan kiinnostava kamppailu. Siirtolaisuuden virrat olivat luoneet maiden välille tiiviit yhteydet. Neljällä australialaispelaajalla oli sukujuuria Kroatiassa, ja kolme Kroatian pelaajaa oli syntynyt Australiassa. Lisäksi kummallakin joukkueella oli mahdollisuudet jatkoon. Ottelun päätuomarina oli kokenut englantilainen oikeudenjakaja, Graham Poll. 

Viimeisen kymmenminuuttisen koittaessa tilanne oli 2-2. Kroatian Dario Šimić näki viisi minuuttia ennen loppua punaista, ja vain kaksi minuuttia myöhemmin Poll ajoi ulos Australian Brett Emertonin. Loppuminuutit huipensivat kaoottisen pelin Pollin kannalta kiusallisella tavalla. Kroatian Stjepan Tomas pelasi palloa kädellään rangaistusalueella, mutta vihellystä ei kuulunut. Lisäajalla Poll antoi puolustaja Josip Šimunićille – yhdelle Kroatian joukkueen Australiassa syntyneistä pelaajista – toisen varoituksen, mutta unohti ajaa hänet ulos. Lisäajan vedellessä viimeisiään pallo oli lipumassa Kroatian maaliin kolmannen kerran, kun Poll vihelsi pelin päättyneeksi – juuri ennen kuin pallo ylitti maalilinjan. Ottelu päättyi tasatulokseen 2–2, mikä toi jatkopaikan Australialle. Pelin jälkeisissä hulinoissa Poll näytti Šimunićille keltaista korttia kolmannen kerran muistaen tällä kertaa nostaa perään myös punaisen kortin.

MM-kisahistoriaan jäänyt korttihattutemppu jäi odotetusti Pollin viimeiseksi teoksi kansainvälisissä lopputurnauksissa. Näin hän osoitti todeksi oman lausuntonsa erotuomareista ennen kisoja: ”jos teet pelissä ison virheen, se on viimeinen pelisi”.

2010: Ranskalainen kapina

 

Ennusmerkit olivat olemassa jo kuukausia ennen lopputurnausta Etelä-Afrikassa. Edelliskisojen finalistimaa Ranska oli selviytynyt MM-kisoihin ilmiselvän tuomarivirheen turvin, kun Thierry Henry oli jatkokarsinnassa Irlantia vastaan ottanut pallon kädellään mukaansa ja syöttänyt sitten William Gallasille, joka oli tehnyt ratkaisevan maalin. Eric Cantona oli luonnehtinut päävalmentaja Raymond Domenechia Ranskan huonoimmaksi johtajaksi sitten Ludvig XVI:n. Huhuttiin klikeistä ja kiusaamisesta. Kisojen alla neljä pelaajaa jäi kiinni alaikäiseltä prostituoidulta ostetuista palveluista.

Ranskan jäätyä avausottelussaan maalittomaan tasapeliin Uruguayn kanssa ja hävittyä sitten surkean esityksen jälkeen Meksikolle kipinä roihahti kapinaksi. Nicolas Anelka oli vaihdettu kentältä Meksiko-ottelun tauolla, ja pelin jälkeen kävi ilmi, että vaihdon syynä oli Domenechin solvaaminen pukukopissa. Muun joukkueen sympatiat olivat hyllytetyn Anelkan puolella. Pelaajat vetäytyivät harjoituksissa joukkueen bussiin, vetivät verhot alas ja laativat kapinakenraali Patrice Evran johdolla valmentajalleen kirjallisen lausunnon, jossa he ilmoittivat tukevansa Anelkaa ja kieltäytyvänsä harjoittelemasta. Viimeisen ottelunsa riitainen joukkue hävisi Etelä-Afrikalle 1–2.

Nöyryytetty jalkapallomaa pesi kisojen jälkipyykkiä kuukausia. Ranskan jalkapalloliiton puheenjohtaja Jean-Pierre Escalettes ilmoitti erostaan joukkueen palattua kotimaahan. Domenechin pestin päättyminen oli ollut tiedossa jo aiemmin. Kuulustelujen jälkeen kapinaringin ydin tarkentui viiteen pelaajaan, joista pisimmän pelikiellon sai Anelka. ”Nämä ihmiset ovat klovneja. Kuolen nauruun”, kuittasi 18 ottelun pannansa Anelka, ilmoittaen samalla maajoukkueuransa päättyneen.

MM-kisat 1998–2018 Suomessa

 

Vuosituhannen vaihteessa jalkapallon arvokisojen mediasisällöt olivat perinteisten medioiden kohdalla vakiintuneet nykyisiin muotoihinsa: suorat TV-ottelulähetykset kaikista paitsi päällekkäisistä otteluista, kisastudiot, satamäärin lehtijuttuja, urheilulehtien perusteelliset kisaennakot. Yhdysvaltojen MM-kisojen 1994 ja Ranskan 1998 välillä oli kuitenkin yksi merkittävä ero: 1990-luvun puolivälissä maailmanlaajuisen läpimurron tehnyt internet. Ranskan MM-kisoilla oli jo virallinen kisasivustonsa, ja kisoja puitiin lukuisilla erikielisillä sivustoilla ja keskustelupalstoilla.

Internet tarjosi mahdollisuuden paitsi tiedonhankintaan myös mielipiteiden vaihtoon. Uutta keskustelukulttuuria ihmeteltiin Helsingin Sanomien palstoilla asti. "Kisat herättävät intohimoja myös Suomessa, vaikka Suomi ei olekaan mukana kisoissa", kirjoitti toimittaja Reijo Hakola HS:n jutussaan "Jalkapallohuumaa verkossa" 12. kesäkuuta 1998. "Esimerkiksi Soccernetin futisfoorumissa käytiin torstaiaamuna kiivasta mielipiteenvaihtoa kisojen avausottelusta Brasilia-Skotlanti. Marko sai aikaan kipakan keskustelun ilmoittamalla, että Ronaldo on tasan yhtä hyvä kuin 'amputoitu kameli'. 'Ei ollut hääppöinen esitys mieheltä, jota niin kovin hehkutetaan maailman parhaaksi', Marko kirjoitti. Markon tölväisy tuotti muutamassa kymmenessä minuutissa puheenvuoroja Ronaldon puolustukseksi."

World Wide Web oli vasta alkusoittoa: 2000-luvulla globaali mediamaisema on mullistanut urheilun seuraamisen. Digitalisaation myötä jalkapallon MM-kisat eivät enää ole vain olohuoneissamme, vaan myös taskuissamme. Vaikka valtavirtaa olevat alustat ovat edelleen sohva ja televisio, yhä useampi katsoo pelejä älypuhelimestaan tai tabletistaan. Sosiaalisen median murros on pirstonut perinteisen median roolin julkisuuden portinvartijana ja tehnyt käyttäjistään sisällöntuottajia, joiden viestit leviävät hetkessä ympäri maailman. MM-kisojen neljän vuoden sykli havainnollistaa muutoksen nopeutta. Vielä Saksan MM-kisojen aikaan 2006 Facebook, Twitter ja YouTube olivat pitkälti tuntemattomia. Kahdeksan vuotta myöhemmin 35,6 miljoonaa twittertiliä visersi sisältöä niiden kahden tunnin ajan, kun Saksa murjoi Brasiliaa MM-välierässä Maracanãlla.

Some synnyttää nopeasti leviäviä ja yhtä nopeasti unohtuvia ilmöitä sekä tarjoaa yhteyden katsojien ja pelaajien välille. Meneillään olevissa Venäjän MM-kisoissa eniten huomiota saaneesta somejulkaisusta on toistaiseksi vastuussa Ranskan hyökkääjä Antoine Griezmann. Griezmannin Instagram-tilillä julkaistu kuva Griezmannista ja Kylian Mbappésta tuulettamassa maalia Argentiinaa vastaan on kerännyt tykkäyksiä jo lähes kaksi miljoonaa. Mahdollisuuksia olisi vielä suurempaankin määrään, sillä seuraajia Griezmannilla on 17,9 miljoonaa.

Päätämme MM-futissarjamme Internetin nopeasta muutoksesta kertoviin kuvakaappauksiin MM-kisojen virallisilta nettisivuilta 1998, 2002, 2006, 2010, 2014 ja 2018. (lähde: Wayback Machine).







FIFATV:n pätkiä MM-finaaleista 1998–2014.


Brasilia- Ranska, 1998.
Saksa-Brasilia, 2002.
Italia-Ranska, 2006.
Hollanti-Espanja, 2010.
Saksa-Argentiina, 2014.


Jouni Lavikainen