20. tammikuuta 2017

Miehemme Monacossa ja Nizzassa


Kyllä oli maalaispojalla paljon nähtävää! Kierrellä kahtena iltana Monacon katuja ja ihmetellä hulppeita taloja, kalliita asuntoja, autoja ja veneitä. Monet paikat olivat tuttuja Monacon Formula 1 -osakilpailuista.
 
Tällaiseen iltaohjelmaan avautui mahdollisuus viime vuoden lopulla, kun kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF isännöi Monacossa urheiluarkistojen kansainvälisen jaoston kokousta. Jaosto on osa kansainvälistä arkistojärjestöä (ICA). Tehtävänämme on edistää urheiluarkistojen ja asiakirjojen säilyttämistä kansainvälisen yhteistyön avulla.

Monacon maisemaa satamasta vuorille.

Tuonne mäkeen ne formulat ajavat.

Jaoston tavoitteena on saada aikaiseksi koko urheilevaa maailmaa kattava luettelo urheiluarkistoista. Monesta maasta puuttuu järjestelmällinen urheiluasiakirjojen säilytys. Suomi on näiltä osin mallimaa. Viimeksi Suomen Urheiluarkistoa esiteltiin italialaisessa sanomalehdessä.

Suomenkin kannalta tärkeää olisi, että erityisesti eri lajien kansainväliset järjestöt ymmärtäisivät asiakirjahallinnan ja arkistoinnin tärkeyden palkkaamalla alan asiantuntijan huolehtimaan asiakirjoista. IAAF on tämän ymmärtänyt. Heillä on arkistoista ja asiakirjoista vastaava päällikkö. 

Vierailun aikana en saanut aivan perusteellista kuvaa IAAF:n arkistojen kunnosta, koska järjestö oli äskettäin muuttanut useista eri toimipisteistä yhteen paikkaan. Lisäksi arkistojen päävarastot sijaitsivat toimitilojen ulkopuolella. Se tuli selväksi, että työtä riittää IAAF:n arkistopuolen päälliköllä ja muutamalla hänen alaisellaan.

Ranskan Urheilumuseo Nizzassa

Reissun viimeisenä päivänä tutustuimme Pariisista vuonna 2014 Nizzaan siirtyneeseen Ranskan Urheilumuseoon. Tilat ovat hulppeat Nizzan jalkapallostadionin yhteydessä. Näyttelyiden esittelyyn ja kokoelmien käsittelyyn ja varastointiin on varattu noin 5 000 neliötä, mikä on noin viisi kertaa enemmän kuin meidän vastaavissa tiloissa Olympiastadionilla ennen parhaillaan menossa olevaa peruskorjausta.

Ranskan Urheilumuseo on toiminut Nizzan Stadionilla vuodesta 2014.

Perusnäyttely oli jaoteltu lajeittain. Pyöräilyä ja jalkapalloa esiteltiin odotetusti eniten. Yllättävän paljon esille oli laitettu myös ulkomaalaisten urheilijoiden esineitä ja urheiluasuja. Vaihtuvien näyttelyjen tilassa päähuomion saivat Rion olympiakisoissa menestyneet Ranskan urheilijat ja vuoden 2024 olympiakisojen Pariisin hakuun liittyvä video.

Jalkapallofanien kaulaliinoja ja muuta aineistoa.

Esineitä Ranskan kansallisessa urheilumuseossa on 45 000, mikä on 10 000 enemmän kuin meillä. Työntekijöitä on 19. Vuosittainen kävijöiden määrä 40 000 on ollut pienoinen pettymys.

Hannes Kolehmaisen kilpakumppanin Jean Bouinin paita.

Urheiluarkistojen kansainvälisen jaoston kokouksessa ja tutustumassa Ranskan Urheilumuseoon Nizzassa. Vas. Enric Gobo i Barri (Departament de Cultura, Barcelona), Kenth Sjöblom (Kansallisarkisto), Fina Solà (Diputació de Barcelona), Doudou Sall Gaye (IAAF, Monaco), Ossi Viita (Urheilumuseo).


 Ossi Viita

12. tammikuuta 2017

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Vihdoinkin 1952!


Sota ei ollut haudannut suomalaisten haaveita omista olympialaisista, vaikka Tokiolta Helsingin järjestettäviksi suunnitellut vuoden 1940 kisat joutuivatkin väistymään aseiden tieltä. Ajatus uudesta mahdollisuudesta oli heitetty ilmaan jo vuonna 1939. Pian sodan jälkeen Stadion-säätiön puheenjohtaja, urheilun monitoimimies ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajanakin toiminut Erik von Frenckell herätteli olympiahankkeen jälleen eloon.

Vuoden 1948 kisat menivät Lontoolle, mutta 1952 kisojen osalta Suomella oli mahdollisuuksia. Kun maamme eripuraiset urheilujärjestöt ja poliitikot saatiin monien keskustelujen jälkeen taivuteltua kisaisännyyden hakemisen kannalle, uskalsi Helsingin kaupunginvaltuusto 23.4.1947 tehdä päätöksen vuoden 1952 olympiakisojen hakemisesta. Kilpakumppaneina olivat Amsterdam, Chicago, Detroit, Los Angeles, Minneapolis ja Philadelphia. Eli melko kovia nimiä.

Helsinkiläisten päätöksestä kului vain vajaat kaksi kuukautta, kun Tukholmassa jo äänestettiin vuoden 1952 olympiakisojen isännästä. Jännittävän, kaksivaiheisen äänestyksen jälkeen kisakaupungiksi valittiin Helsinki. Tämä oli monisyinen päätös vasta sodasta toipuvalle Helsingille ja Suomelle. Työtä oli paljon, talous oli tiukalla ja rakennusmateriaaleista kuten lähes kaikesta muustakin oli pulaa. Vaakakupissa toisella puolella painoi suomalaisten halu karistaa sodan jättämät leimat harteiltaan, mahdollisuus näyttää Suomen kuuluvan länteen ja halu esittäytyä idän ja lännen yhdistäjänä. Olympialaiset tarjosivat tähän kaikkeen loistavan mahdollisuuden. Paljon oli kuitenkin tehtävä, ennen kuin Paavo Nurmi sai sytyttää olympiatulen stadionin kentällä olevaan maljaan.

Stadion pääkatsomon vaurioita Helsingin kolmannen suurpommituksen jälkeen 27.2.1944.

Pommituksen aiheuttamia tuhoja itäkatsomon rakenteissa 27.2.1944.

Kisapaikkojen rakennus- ja korjaustyöt aloitettiin nopeasti. Rakentamisen johtohahmona toimi itseoikeutetusti XV olympiakisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell. Sota oli runnellut vuoden 1940 kisoihin rakennettuja kisapaikkoja samoin kuin koko maata ja reilussa kymmenessä vuodessa vaatimukset suorituspaikkojen suhteen olivat kasvaneet jo lisääntyneiden teknisten vaatimuksienkin takia. Helsingin olympiastadionin osalta oli kysymyksessä sekä korjaamista ja vanhan purkamista että uuden rakentamista. 

Uudet arkkitehtipiirustukset syntyivät Yrjö Lindegrenin johdolla, ja diplomi-insinööri Uuno Varjo sai jälleen tehdä rakennesuunnittelun. Rakennustyöt päästiin aloittamaan jo vuonna 1948 purkamalla 1940 kisoja varten rakennetut ja huonokuntoisiksi käyneet puiset lisäkatsomot. Tilalle rakennettiin uudet betoniset, pysyviksi tarkoitetut katsomot, jotka saatiin valmiiksi syksyllä 1950 materiaalipulasta ja lakoista huolimatta. Tilaa oli nyt noin 50 000 vieraalle.


Stadionin eteläkaarteen väliaikaisen katsomon rakenteita.

Stadionin väliaikaisen lisäkatsomon rakentaminen vuonna 1951. Kuva eteläkaarteesta. 


Tämä ei vielä riittänyt. Betonikatsomoiden ympärille rakennettiin puiset lisäkatsomot, jotka oli tarkoitettu väliaikaisiksi. Lähes kolmenkymmenen metrin korkeudessa työskenteleviltä rakentajilta vaadittiin taitoa ja rohkeutta, jotta katsomoiden kohotessa yhä ylemmäs työ sujui ongelmitta eikä havereita päässyt syntymään. Suojavarusteita ei sen kummemmin ollut käytössä. Maisemat puisilta rakennustelineiltä olivat toki komeat.





Lisäkatsomoiden valmistuttua Olympiastadionille mahtui huimat 70 000 katsojaa. Samalla stadionin tänäkin päivänä tuttu, ulospäin suuntautuva linja, tuli luoduksi.  Vaikka puiset katsomot purettiin suunnitelman mukaan pian kisojen jälkeen, jäi viuhkamainen muoto elämään uusissa toimistorakenteissa, jotka myöhemmin rakennettiin stadionin kylkiin.


Itäkatsomo 6.8.1950.

Kentän päällysteitä ja suorituspaikkoja alettiin uusia vuonna 1950. Lähinnä kyse oli juoksuratojen, hyppy- ja heittopaikkojen pintakerrosten uusimisesta. Juoksurata sai hieman enemmän tilaa nurmikentän kustannuksella niin, että maalisuoralle saatiin mahtumaan kahdeksan rataa. Juoksuradan pinnoite säilyi punaisena tiilimurskana, joka oli ollut käytössä stadionin rakentamisesta lähtien.

Olympialaisissa pääkatsomon edessä oli kahdeksan juoksurataa. Kuvassa miesten 100 metrin alkuerä, jossa juoksijoita oli kuitenkin vain kuusi.

Heinäkuussa 1950 Suomen Urheilulehti kävi kurkistamassa, miten työmaa eteni ja kuvasi remonttia 25. päivän numerossaan näin: ” Stadionin sisäpuolella on viime päivinä kaikki ollut ”mullin mallin”. Radat ovat kuin Itä-Karjalan maantiet ennen kuin suomalaiset pioneerit tekivät sinne kunnon teitä, heittopaikat ovat myllerretyt, ja eteläkäänteessä on korkea vuori tiilimurskaa ja muuta materiaalia. Kuparinruskeita miehiä liikkuu kattilan pohjalla 30–40 päätä, ja kovasti sielläkin maata siirretään.” Kentät saatiin pian käyttökuntoon, mutta lopulliset viimeistelyt pinnoille tehtiin vasta kisojen alla vuonna 1952.

Sähköisen tulostaulun rakentamista vauhditti KOK:n kielipolitiikka.

Kisojen viralliset kielet olivat itseoikeutetusti suomi ja ruotsi, mutta myös KOK:n omat viralliset kielet englanti ja ranska täytyi huomioida kaikessa olympialaisiin liittyvässä tiedotuksessa. Kisojen kuulutusten osalta neljä erikielistä versiota olisi ollut liikaa ja päätettiin, että tulostiedotus tapahtuisi Olympiastadionilla sähköisen tulostaulun avulla. Muilla kisapaikoilla tyydyttäisiin käsikäyttöisiin tauluihin.

Sähköistä tulostaulua ei ollut mahdollista ostaa valmiina pakettina vaan sellainen oli itse luotava. Tämä oli vaativa urakka, eikä vähiten sen takia, että laitteeseen tarvittavien komponenttien saaminen ajoissa oli sodanjälkeisessä Euroopassa työn takana. Projektissa mukana olleen insinööri Akseli Keinosen mukaan tulostaulun saamista leimasi ”paniikki ja kuus kuukautta”.

Laitteen saaminen sujuvaan käyttökuntoon vaati paljon työtä ja osaamista. Sen rakensi Oy Airam Ab, ja projektin johdossa toimi Lauri Saari. Tulostaulu kaikkine lisälaitteineen saatiin valmiiksi noin kolme päivää ennen avajaisia, vaikka työtä tehtiin lähes tauotta. Käytössä se osoittautui erittäin hyväksi ja nopeaksi tavaksi tiedottaa urheilutuloksista kisoja paikan päällä seuraavalle yleisölle. Tulostaulu muodostui 7000 yksittäisestä lampusta, joita sytytettiin ja sammutettiin erillisen sähköisen laitteen avulla numeroiden ja kirjainten saamiseksi esille. Laite vaati paljon tilaa: sekä sen keskukselle että kirjoittimelle oli varattava omat huoneensa. Huonetilaa suunniteltiin myös ajanmukaisille ajanottolaitteille ja maalikameralle, jotka saatiin veloituksetta käyttöön sveitsiläisen Omegan kautta.

Stadionin olympiakuntoon saattamisessa oli erityisesti huomioitava suuren urheilijajoukon vaatimat pukukoppi- ja sosiaalitilat. Miesten osalta pukukopit tehtiin pääkatsomon alla sijaitseviin harjoitussaleihin jakamalla ne osiin kevyillä väliseinillä. Naisille jouduttiin rakentamaan oma erillinen rakennuksensa, joka oli tilapäinen ja toiminnassa vain kisojen ajan.

Lehdistökatsomo sijoitettiin pääkatsomoon, maaliviivan tuntumaan.

Urheilijoiden lisäksi tiloja tarvittiin myös toiselle huomionarvoiselle vierailijajoukolle – toimittajille. Lehdistöpasseja jaettiin kaikkiaan 1848, mutta kaikki eivät automaattisesti oikeuttaneet pääsyyn stadionille. Lindegrenin suunnittelemien muutosten avulla lehdistökatsomoon, lähelle maaliviivaa, saatiin mahtumaan 669 toimittajaa kerralla omille paikoilleen. C-katsomoon järjestettiin lisäksi tilaa vielä 100 kotimaiselle toimittajalle.  Radiokeskus sijoitettiin itäkatsomon alle. Sinne tehtiin länsikatsomoista väliaikainen kulkusilta, joka kulki eteläkaarteen katsomorakenteiden alla.



Kisojen virallinen lehdistökeskus sijoitettiin Olympiastadionin siipirakennukseen Urheilumuseon tiloihin. Sen vaatimattomat 240 neliötä eivät pitkälle riittäneet, vaan museon piha-alueelle pystytettiin kaksi isoa telttaa ja puurakennus palvelemaan ulkomaisia ja kotimaisia toimittajia.

Lopulta kaikki oli valmista ja remontoitu stadion sai toimia 19.7.–3.8.1952 Helsingin olympiakisojen päänäyttämönä. Stadionilla järjestettiin kisojen avajaiset ja päättäjäiset, yleisurheilukilpailut, jalkapallon Suomi-Itävalta ottelu, jalkapallon välierät sekä kuuluisa loppuottelu, jossa Unkari voitti Jugoslavian luvuin 2-0. Stadionilla pidettiin myös ratsastuksen Prix de Nation -kilpailu (esteratsastus) ja molemmat urheilunäytökset: pesäpallo ja käsipallo.
 
Kisojen jälkeen voitiin todeta kaiken sujuneen erinomaisesti. Suomalaiset saivat ympäri maailman suitsutusta hyvinä ja järjestelmällisinä kisajärjestäjinä. Myös Helsingin olympiastadion, joka oli nyt viimein saanut nimelleen kruunun, sai osansa kiitoksista toimivana isojen kisojen näyttämönä. Noin miljoona urheilun ystävää oli vaeltanut stadion valkoisena kohoavaa tornia kohti, josta oli syystä tullut kisojen tunnusmerkki.

Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen Helsingin olympiakisojen avajaisissa 19.7.1952.


Jonna Kokkola
 

 
Lähteet:

Högström, Hilkka: Olympiastadion. Rakennushistoriallinen selvitys ja inventointi, Helsinki 1993, Urheilumuseon arkisto.
Kolkka, Sulo: XV olympiakisat Helsingissä 1952. Järjestelytoimikunnan virallinen kertomus. Porvoo 1955.
Nygren, Helge: Helsingin olympiastadion, Helsinki 1978.
Suomen Urheilulehti N:o 30 /1950, Helsinki 1950 (25.7.1950).
Urheilumuseon valokuva-arkisto.

20. joulukuuta 2016

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Stadionlinna nousee -kuvatarina

Töölön Tivolinmäellä kulki 118 828 hevoskuormallista maata ja tarvikkeita helmikuusta 1934 marraskuuhun 1935. Massiivinen maanrakennusoperaatio muokkasi mäen uuteen uskoon tulevan stadionin perustuksia varten. Kuorma-autojen käyttö oli vähäistä, sillä stadiontyömaa oli yksi 1930-luvun laman elvytyskohteista. Uljaan urheilulinnan rakentamisella haluttiin saada aikaan mahdollisimman suuri työllistävä vaikutus. Elvytyksen ajan muita keskeisiä helsinkiläisiä rakennustyömaita olivat esimerkiksi Lasipalatsi, Naistenklinikka, Messuhalli ja Tilkka. Osattiin sitä ennenkin elvyttää infraa rakentamalla.

Stadiontyömaa käynnistyi ensimmäisen puun kaadolla 12.2.1934.

Maansiirto tehtiin pääasiassa ihmis- ja hevosvoimin.

Työ eteni nopeasti, vaikka kärryihin mahtui välillä vain
pari kiveä kerrallaan.

Erilaiset vinssit auttoivat kivien nostamisessa.

Kahvitauot rytmittivät työpäivää myös keväällä 1934.

Stadionin työmaalla oli parhaimmillaan vuonna 1934 noin 340 työntekijää ja useampi tallillinen hevosia. Tavoitteeksi oli linjattu stadionin valmistuminen vuoden 1940 olympiakisoihin, vaikka tässä vaiheessa olympiakisoista lähinnä haaveiltiin. Perustustöihin liittyi niin tasoitusta, salaojitusta kuin viemäröintiä. Käytännössä erilaisia tasoitustöitä sekä putkistojen ja kaapelien upotuksia tehtiin noin 8,5 hehtaarin alueella.

Putkilinjojen vetämistä.

Stadionin kentän alle tehtiin tunneli, ennen itse kentän tekoa.
Tunneli etenee.
Keskikentän nurmenlaatua testailtiin Suomen Laidunyhdistyksen perusteellisilla tutkimuksilla eri heinälaatujen ja ruohon osalta. Juoksuratojen testijuoksijana ja asiantuntijana käytettiin juoksija Anton Husgafvelia (Salmenkylä vuodesta 1936), jonka mielipiteet eivät kaikilta osin tulleet hyväksytyiksi. Husgafvelin piikkarit ovat muuten Urheilumuseon kokoelmissa – ehkä juuri ne, joilla hän koetteli alkuperäisen radan pintaa ensimmäisenä urheilijana. Mielenkiintoinen yksityiskohta stadionin nurmen alla oli tunneli, joka rakennettiin pääkatsomon pukeutumistiloista kentälle.

Kentän pohjustusta. Ensin levitettiin ja tasoitettiin multa.
Sitten multaa tunkattiin tiukemmaksi.
Multa jyrättiin pääasiassa miesvoimin.
Sitten äestettiin, kylvettiin ja lannoitettiin nurmi.

Juoksuradan pohjustamiseen saatiin käyttää moderneja työkoneita.
Kun keskeinen kenttäalue oli pohjustettu, päästiin tekemään urheilupaikkojen ympärille urheilulinnan muureja, eli katsomoita. Stadionin maanpäällisten rakenteiden pääurakoitsijaksi valikoitui helsinkiläinen Oy Rakennustoimi, varsinaisia töitä toteutti useita kymmeniä eri yrityksiä.

Stadion alkoi nousta kentän ympärille tornin perustusten rakentamisella. Stadionin peruskivi muurattiin juhlavissa tunnelmissa 8.6.1936 stadionin tornin juureen. Lieriöön laitettiin stadionin peruskirjan ohella Suomen markkoja. Rakennustyömiehet heittivät perään omia nikkelikolikoitaan, jotta pääsisivät Kallion kuppiloissa rehvastelemaan juuri oman nikkelikolikkonsa pitelevän tornia pystyssä.

Tässä viisimetrisessä montussa seisoo stadionin torni edelleen.
Käytännön rakennustyöt etenivät siten, että eteläkaarre ja pääkatsomo (länsisivu, eli se millä torni sijaitsee) alkoivat rakentua ensin ja pohjoiskaarre myöhemmin. Alkuvaiheessa itäsivua ei rakennettu ollenkaan. Koska asiaa on tekstimuodossa vaikeampi hahmottaa, esittelen asian kiteytetysti kuvina.

Maaliskuussa 1934 Helsinki oli harmaa.

Joulukuussa 1934 maanrakennustyöt oli saatu
kenttä- ja rata-alueen osalta varsin pitkälle. Taustalla keskellä kohoaa
Messuhallin eli nykyisen Kisahallin työmaa.

Keväällä 1935 työt keskittyivät edelleen kenttään ja perustuksiin.
Messuhalli kerkisi jo taustalla valmiiksi.

Heinäkuussa 1935 kentälle leviteltiin multakerroksia.

Marraskuussa 1935 kentän ja radan pohjat alkavat olla valmiit.
Etualalla kentällä näkyy tunnelin katettu suuaukko.

Kesäkuussa 1936 stadionin eteläkaarteen länsipuoli on jo kohonnut
eikä Messuhallista näy siksi kuin katto.

Työ eteni ripeää tahtia heinäkuussakin.

Elokuussa 1936 myös pääkatsomo alkaa hahmottua.
Oikealla näkyvä torni ei ole vielä SE torni,
vaan se pienempi torni Urheilumuseon siiven katolla.

Lokakuu 1936, Messuhallin suunnalta. Torni alkaa kohota korkeuksiin.

Joulukuu 1936. Eipä juuri näkynyt lunta Helsingissä tasan 80 vuotta sitten.

Kesäkuussa 1937 päästiin paljastamaan se,
mitä korkeat rakennustelineet kätkivät alleen.

Syyskuussa 1937 etelästä katsottuna stadion näytti jo valmiilta.

Tammikuussa 1938 vaalea urheilulinna istui lumenpeittämään maisemaan
kuin valettu.

Elokuussa 1938 stadionin vihkiäiset (12.6.1938) olivat jo onnistuneesti
takana. Stadion-säätiö vastaanotti stadionin hallinnan virallisesti
luovutustarkastuksessa 22.8.

No mutta, mitä nyt? Helsinki sai olympiakisat 1940 järjestettäväkseen
ja stadionille piti rakentaa lisää kapasiteettia.
Puisten katsomoiden rakennustyöt olivat käynnissä
elokuussa 1939.

Puurakenteiset katsomot nousivat vauhdilla lokakuussa 1939.

Puisen lisäkatsomon ja valmistuneen itäsivun katsomon ansiosta
Stadionin kapasiteetti oli lokakuussa 1939 62 000.
Sehän kävi näppärästi: Viidessä vuodessa Tivolinmäelle nousi noin 3 000 työntekijän panoksen tuloksena suomalaisen urheilun uljas uusi stadion, jolle saatiin jopa olympiakisat heti pidettäväksi. 

Toisin kuitenkin kävi. Vaikka stadionin varustelua kisakuntoon jatkettiin toiveikkaina talvella 1939-40, oli päivänpolttava asia maailmalla leimunnut sota, johon Suomikin oli joutunut osalliseksi loppusyksystä 1939. Olympiakisat jouduttiin lopulta perumaan.

Helsingin olympiakisojen 1940 järjestelykomitean ja Suomen olympiakomitean
kirje Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtaja Henri de Baillet-Latourille
kisojen perumisesta.


Palataan kuitenkin rakennusvaiheiden pariin. Ensin katetun pääkatsomon nousuun:

Tästä se sitten lähti. A-katsomon alku etelästä kuvattuna.
Vasemmalla takana näkyy tanssipaviljonki.

Pääkatsomo, torni ja selostamo kohosivat kerros kerrokselta. Nyt kuvattuna
Urheilumuseon siipirakennuksena tunnetun osan katolta.



Täältä suomalaisen urheilun tulkit pääsivät myöhemmin selostamaan.
Pääkatsomo katettiin, joten ensin piti rakentaa rakennustelineet,
jonka päällä katto rakennettiin. Alkoihan se tornikin kohota.
Torni on jo kohonnut pilviin, joten on juhlan aika.

18.11.1936 vietettiin harjannostajaisia.
Hieman kuitenkin oli tehtävää harjannostajaisten jälkeen.




Ja kappas, sieltähän ne rakenteet paljastuivat tammikuussa 1937!

Pohjoiskatsomo nousi talven ja kevään 1937 aikana kuin eteläkatsomo konsanaan.
Ja jouluna 1937 sekin oli rakenteiltaan valmis. Kuvasta voi
huomata myös ne kuuluisat stadionin penkit, joissa tässä vaiheessa ei ollut vielä
selkänojia, koska ihmisillä oli tuohon aikaan hyvä ryhti. Saattoi siinä olla muukin syy.
Edellisien kuvien oikeassa reunassa näkyy aukko. Tämä johtuu siitä, että vuonna 1937 D-katsomoa ei ollut. Eikä ollut vielä kesällä 1938 vihkiäisten aikaan. Aukko täytettiin syksyn 1938 ja kesän 1939 välisenä aikana, kuten seuraavassa ilmenee.

Joulukuussa 1938 ei taaskaan ollut lunta, kun D-katsomon
rakennustyöt alkoivat edetä.

Tornista otettu kuva D-katsomon rakennustöistä helmikuussa 1939.
Taustalla näkyy kaupunginpuutarha.

Toukokuussa 1939 katsomon muoto on jo selvä.

Kesällä 1939 alkavat erottua myös pohjoiskaarteen laajennustyöt.

Elokuussa 1939 laajennetaan D-katsomoakin puuosilla.
Katsomorakenteet alhaalta.

Stadionin tornin varjo lankeaa lähes valmiille katsomoille syyskuussa 1939.
Helsingin olympiastadion täydessä loistossaan 13.11.1939.
Pilvet synkkenivät taivaanrannassa.
Stadionin rakennusvaiheet dokumentoi pääasiassa Foto Roos. Kuvia on yhteensä yli 600 vuosilta 1934-40, joten ei tässä vielä kaikki, vaan nyt on vielä luvassa muutama yksittäinen hetki stadionin noususta loistoonsa.

Suomeen rakennettava stadion oli siinä mielessä merkittävä, että myös toinen myöhemmin samat olympiakisat menettävä maa halusi ottaa oppia siitä. Japanilaisdelegaatio tutustui kesällä 1936 rakennustyömaahan Stadion-säätiön sihteeri Jussi Tossavaisen opastuksella.


Työmaa oli vahvasti miesvaltainen, mutta kuten pääkatsomon kävelyhallissa otetusta
kuvasta näkyy, myös naisia osallistui rakennustöihin.
Tekipä yksi heistä yksin koko tornin kalkkilaastin: nainen, joka rakensi tornin.
Tässä murskataan tiiliä...

 jotta päästiin levittämään tiilimurskaa radalle. Rataa valiteltiin kovaksi.
Valitukset vaimenivat kummasti Taisto Mäen murskatessa
2 mailin, 3 mailin, 5 000 metrin, kuuden mailin
ja 10 000 metrin maailmanennätykset kesällä 1939.
Ei rata aivan huono voinut olla.
Juoksurataa tiivistettiin koneiden lisäksi käsin tunkkaamalla.

Tanssipaviljonki jäi valtavan stadionin katveeseen.

Penkit valmistettiin puusta suoraan paikalleen.
#Penkkiurheiluviikko merkeissä 2016 ei kuitenkaan sahailtu juuri näitä penkkejä.
Stadionin kapasiteetiksi tuli pysyvälle betoniosalle 27 000 istumapaikkaa
Helsingin olympiakisoja 1940 varten.
Katsomon penkit ovat osa stadionin hienoa visuaalista ilmettä.

Stadionin lämmittämiseksi rakennettiin kattilahuone.
Hiilikattiloiden lämmittäjänä toimi pitkään maratonin olympiavoittaja
Albin Stenroos. (ei kuvassa)

Stadionin alla yhdistyivät funktionaalinen betonirakenne
ja lisäkatsomojen puurakenteet.

Urheilumuseo muutti olympiastadionille 1943.
Museon portailta avautuu näkymä stadionin julkisivuun
ja kohti kaupunkia.

Lisäkatsomoiden korkeus hahmottuu hyvin suhteessa torniin.

Yksi unohdetuista maisemista. D-katsomon lisäkatsomon puurakenteet,
jotka istuivat hyvin metsäiseen maisemaan.

3 900 tonnia sementtiä, 1 200 tonnia betonirautaa, 6 120 kiloa dynamiittia, niillä on stadion tehty, arvioivat Rakennustoimi Oy:n edustajat jo stadionin vihkiäisissä 1938. Olympiastadionista kehkeytyi yksi suomalaisuuden ja Helsingin symboleista. Stadionin nimeksi vakiintui olympiastadion vuonna 1938, kun Helsinki sai olympiakisat järjestettäväkseen. Siihen asti nimiehdotuksia oli urheilulinnasta erilaisiin "stadion" -päätteisiin nimiin: Helsingin, Itsenäisyyden, Suomen ja esimerkiksi Vapauden stadion. Myös pelkkä Stadion ja Kansallisstadion olivat esillä.

Sotavuosien edetessä olympiastadion pysyi vuoden 1940 asussa. Siellä järjestettiin kymmeniä urheilutapahtumia ja tähystettiin tornista lentoliikennettä. Helsingin pommituksissa helmikuun lopussa 1944 vaurioituivat lähinnä pääkatsomo ja sen alla olleet tilat, vaikka stadionille osui useita pommeja. Ikkunaruutuja hajosi tuhansia ja tulostaulukin sai osansa sirpaleista. Tarvittavat korjaukset tehtiin vuosien 1944 ja -45 aikana ja stadionilla nähtiin rauhan tultua jälleen lukuisia urheilujuhlia. 

Uutta sykettä stadionin remontoimiseen syntyi, kun kesäkuussa 1947 KOK:n 40. istunto myönsi Helsingille oikeuden XV olympiadin kisojen järjestämiseen vuonna 1952. Tästä jatkamme seuraavassa osassa.

Kalle Rantala