14. syyskuuta 2018

Ryminällä keskiviivalle, hitaammin päätyyn – suomikiekon ammattilaistumisen kiemuroita

Jääkiekkoaiheisen minisarjamme avausosan aiheena on monipolvinen kehityskulku, jonka aikana kotimaisesta pääsarjakiekkoilijasta tuli ammattilaisurheilija. Teksti perustuu lokakuussa julkaistavan, Urheilumuseon tuottaman Koko kansan Leijonat -jääkiekkohistorian artikkeliin ”Ammatiksi jääkiekkoilija”.
 
Jääkiekko oli 1960-luvun puolivälissä ulkojäiden laji, jota maajoukkuetasonkin suomalaiskiekkoilijat pelasivat kolmena kuukautena vuodessa, silloin kun töiltään tai opinnoiltaan ehtivät. SM-tason amatöörijääkiekkoilijan arkeen kuuluivat pimeästi maksetut korvaukset ja asunto- ja työpaikkajärjestelyt, joilla huippupelaajia motivoitiin seurasiirtoihin. Pimeät korvaukset suoritettiin muiden suurten joukkuelajien tavoin ”pinnarahana” voittoon tai tasapeliin päättyneistä peleistä. Määrältään summat olivat lähinnä taskurahaa, ottelua kohden 10–50 markkaa. Pinnarahoja enemmän pelaajien sosioekonomista asemaa pönkittivät seurojen kautta saadut työ- ja opiskelupaikat.

1960-luvun suomalaisia tähtipelaajia: Veli-Pekka Ketola, Matti Keinonen ja Lasse Oksanen. Kuva: Urheilumuseo/Helge Heinonen.
Jääkiekon muutos käynnistyi 1960-luvun lopussa. Taustaedellytykset tarjosi suomalaisen yhteiskunnan laaja-alainen ja nopea murros. Ammattilaisurheilun perusta on kaupungistuneessa ja teollistuneessa yhteiskunnassa, jossa urbaanin työväestön ja keskiluokan määrä on suuri. Tarjolla on oltava paitsi ammattiurheilun harjoittajia ja organisoijia, myös ihmisiä, joilla on riittävästi aikaa, rahaa ja motivaatiota urheilun kuluttamiseen. Suomessa nämä edellytykset täyttyivät vasta 1970-luvun alussa. Maaltamuutto oli tuonut kaupunkeihin suuren joukon uusia asukkaita, jotka olivat keskiluokkaistuneet hyvinvointivaltion tarjoaman koulutuksen kautta. Toisin kuin aiemmilla sukupolvilla, uusilla kaupunkilaisilla oli rahaa ja viisipäiväisen työviikon myötä myös aikaa johonkin ylimääräiseen.

Urheilu on luonteva kohde ylimääräiselle rahalle ja ajalle, mutta ei välttämättä mikä tahansa urheilu. Osa jääkiekon taustavaikuttajista ymmärsi, millaista huippu-urheilua modernisoituva Suomi janosi ja loi lajilleen sellaiset puitteet, jossa tällaista urheilua voitiin sekä harjoittaa että myydä. Ammattikiekon esitaistelijat tulivat niistä kaupungeista, joihin jäähallit rakennettiin ensimmäisinä – Tampereelta ja Helsingistä. HIFK pystyi kasvaneiden pääsylipputulojen myötä 1968 hankkimaan pelaajavalmentajakseen Carl Brewerin 20 000 dollarin eli noin 100 000 markan palkalla, joka asunto- ja autoetuineen oli parempi mitä hän olisi saanut NHL:ssä. Brewerillä oli keskeinen vaikutus koko seuran toimintakulttuurin ammattimaistumiselle. 1960-luvun lopussa HIFK uudisti korvausjärjestelmäänsä sitomalla kotiotteluista maksetut pinnarahat katsojamäärään. Tämä nosti rivipelaajienkin ansiot noin 10 000 markkaan kaudessa (15 000 €/2018). 

Helsingin jäähallin rakennustyömaata. Halli valmistui SM-sarjan kaudelle 1966/1967. Kuva: Urheilumuseo

HIFK joukkuekuvassa 1969. Kuva: Urheilumuseo
HIFK:n maksamien palkkioiden nousuun vaikutti pääkaupunkiseudulle syntynyt kilpailutilanne Töölön Vesan raunioille perustetun Jokereiden kanssa. Rakennusmestari Aimo Mäkinen teki Jokereista kilpailukykyisen ryhmän värväämällä seuran täyteen huippupelaajia lupauksilla asunnosta, työpaikasta ja siirron yhteydessä maksetusta rahasummasta. Mäkisen toiminta johti pelaajapalkkioiden nousuun ja pelaajien parantuneeseen asemaan sopimusneuvotteluissa. Pelaajien mentaliteetti muuttui, kun yhä useampi tiedosti omaavansa markkina-arvon ja alkoi hyödyntää sitä neuvotteluissa seurojen kanssa.  

Aimo Mäkinen värväsi Lauri "Leuka" Monosen (jäässä) Lahden Reippaasta Jokereihin kaudeksi 1969/1970.
Tampereella muutoksen tuulia puhalsi Tapparan seurajohtajaksi vuonna 1970 ryhtynyt Montrealin mailatehtaan pääomistaja Mikko J. Westerberg ja hänen alaisenaan työskennellyt valmentaja Kalevi Numminen. Westerbergin ja Nummisen johdolla Tappara siirtyi ensimmäisenä seurana Suomessa avoimesti puoliammattilaisuuteen. Montreal Oy vuokrasi Tapparan SM-sarjapaikan, ja Tapparan edustusurheilu erotettiin junioreista omaksi yksikökseen. Pelaajista tehtiin puoliammattilaisia palkkaamalla heidät Montrealille jääkiekkomailojen tuotekehittelijöiksi. Palkka maksettiin yhtiön mainosbudjetista. Sopimus takasi jokaiselle joukkueen 25 pelaajasta vähintään 10 000 markan vuosiansiot – siis jotakuinkin saman verran, jonka HIFK maksoi rivipelaajilleen pimeästi. Tappara panosti myös kauden ulkopuoliseen kesäharjoitteluun, joten pelaajien elämää alkoi vuoden ympäri määritellä jääkiekko. Pääsylipputulojen ohella merkittäväksi tulonlähteeksi nousivat mainos- ja oheistuotemyynti. Urheilun tuotteistamisessa Tapparaa voi pitää edelläkävijänä kansainvälisestikin.

Pienelle joukolle suomalaisia jääkiekon pelaamisesta oli tullut pimeä ammatti, josta maksettu palkka ylitti selvästi Suomen keskiansiotason: eräs aikakauden tähtipelaajista kertoi ansiotasonsa asettuneen 1970-luvun alussa 40 000 ja 70 000 markan väliin kaudessa (33 000–58 000 €/2018). Tähtien taakse oli muodostunut kymmeniä pelaajia käsittävä kaarti, jossa kausiansiot liikkuivat noin 10 000 markassa. Tulotasoltaan ja ajankäytöltään heitä voi pitää jääkiekon puoliammattilaisina; ansioita oli täydennettävä myös siviilitöillä, mikä koulutuksen puuttuessa tarkoitti varasto-, keittiö-, toimisto- tai siivoustöitä. Seurat olivat keskeisessä roolissa tällaisten työpaikkojen järjestämisessä: moni pelaaja työskenteli seurajohtajansa alaisena tai hänen suhteillaan järjestetyssä paikassa. 

SM-liigan perustaminen 1975 kaupallisti kotimaista jääkiekkoa ja lisäsi seurojen päätäntävaltaa omista asioistaan, mutta pelaajien näkökulmasta muutos aiempaan ei ollut kovinkaan suuri. Kausi pidentyi pudotuspelien myötä, mutta äkillistä nousua harjoitusmääriin tai palkkioihin ei tullut. Täysammattilaisuus oli yhä kaukana, ja puoliammattilaisuudestakin puhuttiin julkisuudessa melko varovaisin sanakääntein. Suurin osa seuroista järjesti liigan ensimmäisinä vuosina pakollisia jääharjoituksia edelleen vain kerran päivässä, pelaajien töiden loputtua myöhäisiltapäivästä, ja korvaukset maksettiin vanhaan tapaan pimeästi. 

SM-liigan toimitusjohtaja Kalervo Kummola ja Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Göran Stubb, 1981. Kuva: Urheilumuseo/Pressfoto
Pimeät käytännöt vähenivät vasta kun verottaja alkoi valvoa, millaisia korvauksia seurat ”amatööriurheilijoilleen” maksoivat. Usean liigaseuran postiluukkuun tipahti 1980-luvun alussa jälkiverolasku, jonka loppusumma liikkui sadoissa tuhansissa markoissa. Kontrasti ulkomailla vallitsevan jääkiekkoammattilaisuuden ja Suomen välillä säilyi suurena. Maalivahti Jorma Valtonen on kertonut tienanneensa Italiassa ja Länsi-Saksassa ammattilaisena (1975–81) vuodessa saman verran kuin Suomessa 5–10 vuodessa.

Jos jääkiekko oli siirtynyt epäviralliseen puoliammattilaisuuteen ryminällä, siirtymä täysammattilaisuuteen oli huomattavasti hitaampi. Avoimessa jääkiekkoammattilaisuudessa pelaajien korvaukset maksetaan palkkana, ja pelaajasopimus vastaa lainmukaista työsopimusta. Liigalle ja seuroille tämä pelaajien kannalta paras ratkaisu näyttäytyi kuitenkin vielä 1980-luvulla liian kalliina, olisihan se merkinnyt myös sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen sekä vuosilomakorvausten maksua ennakonpidätyksen lisäksi. SM-liigan hallitus ei 1980-luvun alussa uskonut eikä edes halunnut, että jääkiekkoilijasta tulisi Suomessa legitiimi ammatti. Tämä näkyi muun muassa aktiivisena pyrkimyksenä estää pelaajasopimuksen määrittely työsopimukseksi. Pelaajien asemaa pyrki parantamaan lähinnä vuonna 1973 perustettu Pelaajayhdistys.
Lakimieheksi kouluttautunut HIFK:n ja maajoukkueen puolustaja Juha Rantasila (kesk.) oli Pelaajayhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.
Täysammattilaisuus oli asteittain edenneen prosessin kulminaatio, joka hieman paradoksaalisesti koitti suomalaisessa liigakiekossa juuri silloin kun rahasta olisi voinut olettaa olevan pulaa – 1990-luvun alun laman aikana. Kuten Kalle Rantala Koko kansan leijonat -kirjan päätösosassa selvittää, jääkiekko sementoi asemansa kansakunnan ykköslajina juuri laman aikana. Seurojen taloutta ja sitä kautta pelaajien tilipussia lihottivat useat toisiaan tukeneet tekijät: lisääntynyt viihdejulkisuus, SM-liigan kaupallisen televisioinnin alkaminen ja jopa alkoholipolitiikan liberalisointi. Kotimaiset panimojätit, joilla riitti rahaa lamankin keskellä, kiinnostuivat jääkiekosta heti kun alkoholijuomien mainonta urheilutapahtumissa sallittiin 1991. 

Marraskuussa 1993 Helsingin Sanomat kertoi liigapelaajien tienestien rajautuvan 100 000 ja 500 000 markan väliin (24 000–120 000 €/2018). Rivimiestenkin tulot olivat näin nousseet tasolle, jossa ansioita ei tarvinnut eikä edes voinut täydentää siviilitöillä: seurojen ammattimaistunut harjoittelukulttuuri edellytti täyttä omistautumista lajille. 2000-luvulla liigassa ei juuri puoliammattilaisia ole kiekkoillut. Vuonna 2016 kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus arvioi, että Suomen 1170 ammattiurheilijasta ylivoimainen enemmistö, lähes 700, oli jääkiekkoilijoita.

Jouni Lavikainen

1 kommentti:

  1. Oli se lätkä toisenlaisista 80 90 l ja varmaan 70 luvulla

    VastaaPoista