Ei vain politiikkaa – KHL:n merkitys Suomi-kiekolle

Jääkiekkosarjamme kolmannessa osassa tarkastellaan venäläisen jääkiekkoliiga KHL:n urheilullisia vaikutuksia Suomi-kiekolle. Teksti liittyy lokakuussa julkaistavaan, Urheilumuseon tuottamaan jääkiekkohistoriaan Koko kansan Leijonat.

Venäjän Superliigan vuonna 2008 korvannut Kontinentaalinen jääkiekkoliiga KHL on monella mittarilla maailman toiseksi kovin jääkiekkosarja. Vaikka sarja on luonteeltaan vahvasti venäläisen kulttuurin levitykseen liittyvä poliittinen projekti, voi sitä arvioida myös urheilullisilla perusteilla. Ja toisaalta yhtä lailla NHL levittää pohjoisamerikkalaisia aatteita ja propagandaa Aasiaan ja Eurooppaan Hollywood-elokuvien tapaan, ja monet Aasian ja Lähi-idän valtiot mainostavat itseään muille tai omalle kansalleen urheiluorganisaatioiden avulla, ilman suorien taloudellisten voittojen saamista.

Suomalaiselle jääkiekolle KHL:llä on ollut merkitystä useilla tavoilla. Ensinnä, se on tarjonnut ammattijääkiekkoilijoille yhä enemmän taloudellisesti merkittäviä työpaikkoja vaihtelevan tasoisissa organisaatioissa. Toiseksi, KHL on lisännyt mielekkääseen vuorokaudenaikaan suorana katsottavien kovatasoisten jääkiekkopelien määrää, vaikkakaan se ei ole imagoltaan noussut NHL:n tasolle. Kolmanneksi, suomalaisseura Helsingin Jokerit on pelannut sarjassa kaudesta 2014–2015, mikä on tuonut KHL:n Suomeen myös konkreettisesti.

Vain harva suomalainen sai pelikokemusta KHL:n edeltäjästä Venäjän Superliigasta. Eniten pelejä vyölleen kertyi Tero Lehterälle, 78. Yhteensä suomalaisia pelasi Superliigassa ilmeisesti vain seitsemän. Yli kymmeneen otteluun pääsivät Lehterän ohella Ari Vallin, Jukka Hentunen ja Tony Salmelainen. Nimekkäin Venäjältä Superliiga-aikana vauhtia hakenut oli Sean Bergenheim, joka pelasi Lokomotiv Jaroslavissa yhdeksän ottelua kaudella 2006–2007 ennen lopullista läpilyöntiään NHL-kaukaloissa.

Suomalaispelaajien määrä KHL-sarjassa (vähintään 10 ottelua)

2008–09            8

2009–10            15

2010–11            18

2011–12            32

2012–13            36

2013–14            36

2014–15            47

2015–16            39

2016–17            46

2017–18            38

Kun Putinilta, tai ainakin Venäjän hallinnolta, kävi käsky KHL:n perustamiseksi, alkoi suomalaiskiekkoilijoiden virta KHL-seuroihin, joita oli ja on Venäjän ohella muutamissa Itä-Euroopan maissa ja nykyään Suomessakin. Ensimmäisellä kaudella 2008–2009 jäällä kamppaili yhteensä kahdeksan pelaajaa, toisella kaudella seitsemäntoista ja kolmannella yhdeksäntoista. Varsin suuri osa KHL-joukkueisiin päässeistä suomalaista pelasi enemmän kuin vain muutaman ottelun, eli matkat Siperiaan saakka eivät jääneet vain kokeiluiksi. Suomalaisista tulikin pian KHL:n suurimpia pelaajaryhmiä venäläisten jälkeen. Viime vuosina vain kanadalaisia on ollut hieman enemmän.

Kun Suomi voitti maailmanmestaruuden 2011 oli Leijonien joukkueessa kahdeksan KHL-pelaajaa eli kolmannes joukkueesta. Kuvaavaa on, että vuonna 2008 yksikään Venäjällä pelanneista ei pelannut MM-kisoissa, jotka toisaalta pelattiin silloin Kanadassa muuten ensimmäistä kertaa koskaan. KHL-pelaajien määrä maajoukkueessa lisääntyi nopeasti, mikä johtui pääasiassa siitä, että KHL-joukkueisiin lähti pääasiassa varsin hyvätasoisia suomalaisia pelaajia, sillä Venäjältä löytyy riittävästi peruspelaajia omasta takaa. Lisäksi KHL myös päästää pelaajia Euro Hockey Tourin turnauksiin talven aikana ja KHL päättyy keväällä aiemmin kuin NHL, mikä vapauttaa pelaajia nopeammin esimerkiksi MM-kisoja varten. Voikin arvioida, että KHL:n johto tukee kansainvälistä maiden kilpailemista enemmän kuin NHL, mikä ei ole ihme sarjan taustatekijät huomioiden.

KHL-pelaajien määrä Suomen joukkueessa MM-kisoissa

2009                    2

2010                    5

2011                    8

2012                    12

2013                    9

2014                    9

2015                    10

2016                    6

2017                    10

2018                    6

(Joukkueen koko on ollut 26 pelaajaa)

KHL-pelaajien määrä Suomen joukkueessa olympiakisoissa

2010                    4

2014                    8

2018                    11

KHL:stä on muihin sarjoihin verrattuna tullut eniten pelaajia Suomen maajoukkueeseen MM-kisoissa – enimmillään käytännössä puolet (2012). Yhtä lailla KHL-pelaajia on esiintynyt Suomen olympiajoukkueissa, erityisen paljon vuonna 2018, kun NHL ei päästänyt pelaajiaan olympiakisoihin.

Yksittäisten pelaajien ja maajoukkuetoiminnan ohella KHL on vaikuttanut Suomen jääkiekkoon myös organisaatiotasolla, kun yksi Suomen tunnetuimmista urheilubrändeistä, Jokerit siirtyi sarjaan kaudeksi 2014–2015. Suomen Liigalle ja Liiga-seuroille tämä oli merkittävä isku, sillä Jokerit toi Liigalle merkittävää näkyvyyttä erityisesti pääkaupunkiseudulla. Paikalliskamppailut HIFK:n kanssa olivat molemmille osapuolille taloudellisesti erittäin merkittäviä, usein loppuunmyytyjä otteluita.

Toisaalta Jokereiden siirtyminen KHL:ään tarkoitti sitä, että joukkue, jossa pelaa merkittävän monta suomalaista, pelaa Liigaa kovemmassa sarjassa ja tarjoaa siten yhä useammalle suomalaiselle säännöllisiä kovatasoisia otteluita. Tämä edesauttaa pelaajien yksilöllistä kehitystä, mutta toisaalta tarjoaa myös maajoukkueen käyttöön yhä enemmän pelaajia, jotka pelaavat arjessaan kovatasoisempia otteluita kuin Euroopan kansallisissa sarjoissa. Jokereiden siirron myötä suomalaisten KHL-pelaajien määrä kasvoi, mutta kausittainen vaihtelu on viime vuosina ollut huomattavaa.

KHL:n imu on tarkoittanut myös pelaajapaikkojen vapautumista Suomen Liigassa, josta pääosa suomalaissiirroista tapahtuu. Nuorten pelaajien määrä Liiga-joukkueissa on lisääntynyt ja osaltaan tarjonnut yhä useammalle nuorelle mahdollisuuden pelata aiemmin miesten sarjaotteluita. Tämä on todennäköisesti auttanut nuoria olemaan yhä valmiimpia sekä ikäluokkansa maaotteluihin, että toisaalta valmistanut nuoria mahdollisen NHL-varauksen myötä siirtymään kapeisiin kaukaloihin yhä sujuvammin. Liigalla on selkeä merkitys kasvattajasarjana, jota ei olisi, jos useita kymmeniä suomalaispelaajia ei pelaisi KHL-sarjassa. Nuorten maajoukkuemenestys lisääntyi merkittävästi 2010-luvulla, juuri samalla, kun KHL:n imu kasvoi, ja Liigan joukkuemäärää kasvatettiin. Suomalaisten määrä Ruotsin pääsarjassa on vähentynyt selvästi, mihin KHL:n vetovoima ja palkkakilpailukyky sekä Liigan joukkuemäärän lisääntyminen todennäköisesti vaikuttivat yhdessä.

Suomalaisen jääkiekon pelaajakehityksellä, ainakin miesten sarjoissa, joita tässä artikkelissa tarkasteltiin, menee joka tapauksessa lujaa. Tämän kiteyttävät sekä nuorten maajoukkueiden menestys, että ennätystasolle kohonnut suomalaisten NHL-pelaajien määrä. Viime vuosina NHL:ään on siirtynyt nopealla tahdilla paljon suomalaisia nuoria. Suomalaisnuorten suhteellisesti parantuneen tason taustalla on luonnollisesti lukuisia tekijöitä, joista merkityksettömin ei varmasti ole Liigan profiilin muutos nuorille helpommin saavutettavaksi. Toisaalta esimerkiksi Suomen Jääkiekkoliiton satsaukset taitovalmentajahankkeeseen ja nuorten maajoukkuevalmennukseen ovat olleet mittavia, ja ovat omalta osaltaan korostaneet yksilönkehityksen merkitystä.

Vaikutukset eivät ole jääneet pelaajiin, sillä KHL:ssä on valmentanut lukuisia suomalaisia, joista päävalmentajina ovat kuluvalla kaudella Lauri Marjamäki Jokereissa ja Jussi Tapola Kunlun Red Starissa. KHL:ssä päävalmentajien urakaari on monesti jäänyt lyhyeksi varsin purskahtelevan johtamiskulttuurin takia. Varhaisimman kokemuksen KHL-valmentamisesta keräsi Kari Heikkilä, joka oli Lokomotiv Jaroslavin peräsimessä menestyksekkäästi jo Superliiga-aikana. Ensimmäisellä KHL-kaudella Heikkilä valmensi seuran liigassa toiseksi. Jaroslavin irtisanottua Heikkilän häntä seurasi Jaroslavin valmentajana Kai Suikkanen. Lisäksi Raimo Summanen valmensi Avangard Omskia ja Heikkilä löysi uuden seuran Metallurg Magnitogorskista. Myöhemmin KHL:ssä ovat valmentaneet esimerkiksi Jukka Rautakorpi, Erkka Westerlund ja Jukka Jalonen. Apuvalmentajina kaikilla on yleensä ollut suomalaisia.

Ylipäätään voi sanoa, että KHL on jääkiekkovaikutuksiltaan ollut positiivinen hanke suomalaiselle jääkiekolle. Lisäksi venäläiset ovat maksaneet Jokereiden toiminnan tappiot, eli käytännössä venäläismiljonäärit rahoittavat merkittävästi suomalaisten jääkiekkoilijoiden uria. Varjopuoliakin asialla luonnollisesti on, sillä esimerkiksi epämääräiset omistusjärjestelyt veroparatiiseissa sijaitsevien pöytälaatikkoyhtiöiden kautta eivät lisää luottamusta toimintaan, vaikka taustalla kuinka olisi sarjan ja kulttuurin markkinointipolitiikka ja miljardöörien urheilukäteiskassat. Tällä hetkellä odotellaan mielenkiinnolla, kenelle Jokerien pääomistaja Harry Harkimo on osuutensa myymässä.

KHL ei kuitenkaan eroa toimintalogiikaltaan juuri muista kaupallisista huippusarjoista, sillä suurimman osan organisaatioista omistavat tai niitä tukevat valtaisia varallisuuksia pyörittävät yritykset, joiden taustalla on arabisheikkejä, Thaimaan kuninkaallisia, it-miljardöörejä tai vaikka Yhdysvaltain laivasto, joka käyttää erityisesti NFL-sarjaa hyväkseen. Erilaisia poliittisia tai kaupallisia intressejä urheilun tukemiselle on kaikkialla, vaikka urheilijat eivät itseään useimmiten ajattele poliittisen tai muun viestin levittäjinä tai katsojat vastaanottajina. KHL on eittämättä auttanut suomalaisia jääkiekkoilijoita urallaan sekä suoraan että välillisesti. Tämä ei kuitenkaan saa peittää alleen sitä, että urheilun, kuten kaiken muunkin yhteiskunnan toiminnan on oltava säännöllisesti myös kriittisen tarkastelun kohteena esimerkiksi eettisistä näkökulmista.

Kalle Rantala

Keskeiset lähteet:

Koko kansan leijonat – Suomi-kiekon historia (Docendo, 2018)

Kansainvälinen jääkiekkoliitto
Liiga

Quanthockey

Ryminällä keskiviivalle, hitaammin päätyyn – suomikiekon ammattilaistumisen kiemuroita

Jääkiekkoaiheisen minisarjamme avausosan aiheena on monipolvinen kehityskulku, jonka aikana kotimaisesta pääsarjakiekkoilijasta tuli ammattilaisurheilija. Teksti perustuu lokakuussa julkaistavan, Urheilumuseon tuottaman Koko kansan Leijonat -jääkiekkohistorian artikkeliin ”Ammatiksi jääkiekkoilija”.

 

Jääkiekko oli 1960-luvun puolivälissä ulkojäiden laji, jota maajoukkuetasonkin suomalaiskiekkoilijat pelasivat kolmena kuukautena vuodessa, silloin kun töiltään tai opinnoiltaan ehtivät. SM-tason amatöörijääkiekkoilijan arkeen kuuluivat pimeästi maksetut korvaukset ja asunto- ja työpaikkajärjestelyt, joilla huippupelaajia motivoitiin seurasiirtoihin. Pimeät korvaukset suoritettiin muiden suurten joukkuelajien tavoin ”pinnarahana” voittoon tai tasapeliin päättyneistä peleistä. Määrältään summat olivat lähinnä taskurahaa, ottelua kohden 10–50 markkaa. Pinnarahoja enemmän pelaajien sosioekonomista asemaa pönkittivät seurojen kautta saadut työ- ja opiskelupaikat.

1960-luvun suomalaisia tähtipelaajia: Veli-Pekka Ketola, Matti Keinonen ja Lasse Oksanen. Kuva: Urheilumuseo/Helge Heinonen.

Jääkiekon muutos käynnistyi 1960-luvun lopussa. Taustaedellytykset tarjosi suomalaisen yhteiskunnan laaja-alainen ja nopea murros. Ammattilaisurheilun perusta on kaupungistuneessa ja teollistuneessa yhteiskunnassa, jossa urbaanin työväestön ja keskiluokan määrä on suuri. Tarjolla on oltava paitsi ammattiurheilun harjoittajia ja organisoijia, myös ihmisiä, joilla on riittävästi aikaa, rahaa ja motivaatiota urheilun kuluttamiseen. Suomessa nämä edellytykset täyttyivät vasta 1970-luvun alussa. Maaltamuutto oli tuonut kaupunkeihin suuren joukon uusia asukkaita, jotka olivat keskiluokkaistuneet hyvinvointivaltion tarjoaman koulutuksen kautta. Toisin kuin aiemmilla sukupolvilla, uusilla kaupunkilaisilla oli rahaa ja viisipäiväisen työviikon myötä myös aikaa johonkin ylimääräiseen.

Urheilu on luonteva kohde ylimääräiselle rahalle ja ajalle, mutta ei välttämättä mikä tahansa urheilu. Osa jääkiekon taustavaikuttajista ymmärsi, millaista huippu-urheilua modernisoituva Suomi janosi ja loi lajilleen sellaiset puitteet, jossa tällaista urheilua voitiin sekä harjoittaa että myydä. Ammattikiekon esitaistelijat tulivat niistä kaupungeista, joihin jäähallit rakennettiin ensimmäisinä – Tampereelta ja Helsingistä. HIFK pystyi kasvaneiden pääsylipputulojen myötä 1968 hankkimaan pelaajavalmentajakseen Carl Brewerin 20 000 dollarin eli noin 100 000 markan palkalla, joka asunto- ja autoetuineen oli parempi mitä hän olisi saanut NHL:ssä. Brewerillä oli keskeinen vaikutus koko seuran toimintakulttuurin ammattimaistumiselle. 1960-luvun lopussa HIFK uudisti korvausjärjestelmäänsä sitomalla kotiotteluista maksetut pinnarahat katsojamäärään. Tämä nosti rivipelaajienkin ansiot noin 10 000 markkaan kaudessa (15 000 €/2018). 

Helsingin jäähallin rakennustyömaata. Halli valmistui SM-sarjan kaudelle 1966/1967. Kuva: Urheilumuseo

HIFK joukkuekuvassa 1969. Kuva: Urheilumuseo

HIFK:n maksamien palkkioiden nousuun vaikutti pääkaupunkiseudulle syntynyt kilpailutilanne Töölön Vesan raunioille perustetun Jokereiden kanssa. Rakennusmestari Aimo Mäkinen teki Jokereista kilpailukykyisen ryhmän värväämällä seuran täyteen huippupelaajia lupauksilla asunnosta, työpaikasta ja siirron yhteydessä maksetusta rahasummasta. Mäkisen toiminta johti pelaajapalkkioiden nousuun ja pelaajien parantuneeseen asemaan sopimusneuvotteluissa. Pelaajien mentaliteetti muuttui, kun yhä useampi tiedosti omaavansa markkina-arvon ja alkoi hyödyntää sitä neuvotteluissa seurojen kanssa.  

Aimo Mäkinen värväsi Lauri "Leuka" Monosen (jäässä) Lahden Reippaasta Jokereihin kaudeksi 1969/1970.

Tampereella muutoksen tuulia puhalsi Tapparan seurajohtajaksi vuonna 1970 ryhtynyt Montrealin mailatehtaan pääomistaja Mikko J. Westerberg ja hänen alaisenaan työskennellyt valmentaja Kalevi Numminen. Westerbergin ja Nummisen johdolla Tappara siirtyi ensimmäisenä seurana Suomessa avoimesti puoliammattilaisuuteen. Montreal Oy vuokrasi Tapparan SM-sarjapaikan, ja Tapparan edustusurheilu erotettiin junioreista omaksi yksikökseen. Pelaajista tehtiin puoliammattilaisia palkkaamalla heidät Montrealille jääkiekkomailojen tuotekehittelijöiksi. Palkka maksettiin yhtiön mainosbudjetista. Sopimus takasi jokaiselle joukkueen 25 pelaajasta vähintään 10 000 markan vuosiansiot – siis jotakuinkin saman verran, jonka HIFK maksoi rivipelaajilleen pimeästi. Tappara panosti myös kauden ulkopuoliseen kesäharjoitteluun, joten pelaajien elämää alkoi vuoden ympäri määritellä jääkiekko. Pääsylipputulojen ohella merkittäväksi tulonlähteeksi nousivat mainos- ja oheistuotemyynti. Urheilun tuotteistamisessa Tapparaa voi pitää edelläkävijänä kansainvälisestikin.

Pienelle joukolle suomalaisia jääkiekon pelaamisesta oli tullut pimeä ammatti, josta maksettu palkka ylitti selvästi Suomen keskiansiotason: eräs aikakauden tähtipelaajista kertoi ansiotasonsa asettuneen 1970-luvun alussa 40 000 ja 70 000 markan väliin kaudessa (33 000–58 000 €/2018). Tähtien taakse oli muodostunut kymmeniä pelaajia käsittävä kaarti, jossa kausiansiot liikkuivat noin 10 000 markassa. Tulotasoltaan ja ajankäytöltään heitä voi pitää jääkiekon puoliammattilaisina; ansioita oli täydennettävä myös siviilitöillä, mikä koulutuksen puuttuessa tarkoitti varasto-, keittiö-, toimisto- tai siivoustöitä. Seurat olivat keskeisessä roolissa tällaisten työpaikkojen järjestämisessä: moni pelaaja työskenteli seurajohtajansa alaisena tai hänen suhteillaan järjestetyssä paikassa. 

SM-liigan perustaminen 1975 kaupallisti kotimaista jääkiekkoa ja lisäsi seurojen päätäntävaltaa omista asioistaan, mutta pelaajien näkökulmasta muutos aiempaan ei ollut kovinkaan suuri. Kausi pidentyi pudotuspelien myötä, mutta äkillistä nousua harjoitusmääriin tai palkkioihin ei tullut. Täysammattilaisuus oli yhä kaukana, ja puoliammattilaisuudestakin puhuttiin julkisuudessa melko varovaisin sanakääntein. Suurin osa seuroista järjesti liigan ensimmäisinä vuosina pakollisia jääharjoituksia edelleen vain kerran päivässä, pelaajien töiden loputtua myöhäisiltapäivästä, ja korvaukset maksettiin vanhaan tapaan pimeästi. 

SM-liigan toimitusjohtaja Kalervo Kummola ja Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Göran Stubb, 1981. Kuva: Urheilumuseo/Pressfoto

Pimeät käytännöt vähenivät vasta kun verottaja alkoi valvoa, millaisia korvauksia seurat ”amatööriurheilijoilleen” maksoivat. Usean liigaseuran postiluukkuun tipahti 1980-luvun alussa jälkiverolasku, jonka loppusumma liikkui sadoissa tuhansissa markoissa. Kontrasti ulkomailla vallitsevan jääkiekkoammattilaisuuden ja Suomen välillä säilyi suurena. Maalivahti Jorma Valtonen on kertonut tienanneensa Italiassa ja Länsi-Saksassa ammattilaisena (1975–81) vuodessa saman verran kuin Suomessa 5–10 vuodessa.

Jos jääkiekko oli siirtynyt epäviralliseen puoliammattilaisuuteen ryminällä, siirtymä täysammattilaisuuteen oli huomattavasti hitaampi. Avoimessa jääkiekkoammattilaisuudessa pelaajien korvaukset maksetaan palkkana, ja pelaajasopimus vastaa lainmukaista työsopimusta. Liigalle ja seuroille tämä pelaajien kannalta paras ratkaisu näyttäytyi kuitenkin vielä 1980-luvulla liian kalliina, olisihan se merkinnyt myös sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen sekä vuosilomakorvausten maksua ennakonpidätyksen lisäksi. SM-liigan hallitus ei 1980-luvun alussa uskonut eikä edes halunnut, että jääkiekkoilijasta tulisi Suomessa legitiimi ammatti. Tämä näkyi muun muassa aktiivisena pyrkimyksenä estää pelaajasopimuksen määrittely työsopimukseksi. Pelaajien asemaa pyrki parantamaan lähinnä vuonna 1973 perustettu Pelaajayhdistys.

Lakimieheksi kouluttautunut HIFK:n ja maajoukkueen puolustaja Juha Rantasila (kesk.) oli Pelaajayhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Täysammattilaisuus oli asteittain edenneen prosessin kulminaatio, joka hieman paradoksaalisesti koitti suomalaisessa liigakiekossa juuri silloin kun rahasta olisi voinut olettaa olevan pulaa – 1990-luvun alun laman aikana. Kuten Kalle Rantala Koko kansan leijonat -kirjan päätösosassa selvittää, jääkiekko sementoi asemansa kansakunnan ykköslajina juuri laman aikana. Seurojen taloutta ja sitä kautta pelaajien tilipussia lihottivat useat toisiaan tukeneet tekijät: lisääntynyt viihdejulkisuus, SM-liigan kaupallisen televisioinnin alkaminen ja jopa alkoholipolitiikan liberalisointi. Kotimaiset panimojätit, joilla riitti rahaa lamankin keskellä, kiinnostuivat jääkiekosta heti kun alkoholijuomien mainonta urheilutapahtumissa sallittiin 1991. 

Marraskuussa 1993 Helsingin Sanomat kertoi liigapelaajien tienestien rajautuvan 100 000 ja 500 000 markan väliin (24 000–120 000 €/2018). Rivimiestenkin tulot olivat näin nousseet tasolle, jossa ansioita ei tarvinnut eikä edes voinut täydentää siviilitöillä: seurojen ammattimaistunut harjoittelukulttuuri edellytti täyttä omistautumista lajille. 2000-luvulla liigassa ei juuri puoliammattilaisia ole kiekkoillut. Vuonna 2016 kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus arvioi, että Suomen 1170 ammattiurheilijasta ylivoimainen enemmistö, lähes 700, oli jääkiekkoilijoita.

Jouni Lavikainen