Urheilijan silmin ja korvin

Urheilumuseon järjestämässä asiakaspajassa esitettiin toive nähdä lajisuorituksia urheilijan näkökulmasta. Miltä mahtoi tilanne näyttää maalivahdin silmin, kun Mikael Granlund veivasi kiekon maaliin Suomen ja Venäjän välisessä MM-jääkiekon välierässä? No, tätä emme ihan pysty toteuttamaan.

Innostuneena haasteesta, aloitimme uuden videotallennusprojektin nimeltä Urheilijan silmin. Tavoitteenamme on ollut kuvata mahdollisimman monta suomalaisten harrastamaa lajia siten, miltä se näyttää ja kuulostaa urheilijan silmin ja korvin. Olemme tottuneet näkemään lajit televisiosta tai katsomoiden lehtereiltä perinteisesti yläviistosta ja kokonaisuutena. Nyt yritämme päästä vähän syvemmälle urheilun kokemuksiin kiinni. Yhteistyössä eri-ikäisten, eri tason ja eri lajien urheilijoiden kanssa olemme tuottaneet, tallentaneet ja jakaneet videoita eri lajien suorituksista ja harjoittelusta liikkujan omasta näkökulmasta. Verkkosivullamme on lajeja tällä hetkellä 27 ja lisää on tulossa.



Tallennuksessa olemme käyttäneet kevyitä GoPro-kameroita, joita urheilijat kantavat päässään tai rinnassaan suorituksensa aikana.

Eri lajien harrastajat ovat lähteneet innokkaasti mukaan, koska myös heille on avautunut uusi foorumi esittäytyä yleisölle. Moni on myös kokenut hienoksi sen, että Urheilumuseo on kiinnostunut eri lajeista ja lajin tallentamisesta uudesta näkökulmasta. Iloksemme monet harrastajat ovat löytäneet sivustomme ja tarjonneet omia videoitaan esitettäväksi lajeista, joita sivustolla ei vielä ole ollut. Kaukaisin kontakti on tähän mennessä saatu Uudesta-Seelannista asti wakeboardingin merkeissä. Kameroita on kuljetettu ja lainattu kuvauksiin melko vilkkaasti kuluneen vuoden aikana. Mikä parasta, olemme saaneet uusia ja tavanneet monia vanhoja tuttuja kuvausten aikana. 

Editointiohjelmina on käytetty GoPro Studiota ja Adoben Premiere Pro CC:ia.

Museolla olemme käyneet läpi kaikki videot ja haastattelut sekä editoineet ne lopulliseen muotoon verkkosivustoa varten. Tavoitteemme, saada ihmiset kiinnostumaan liikunnasta ja kokeilemaan rohkeasti uusia lajeja, tuo omat haasteet myös editointipöydälle. Yritämme lunastaa lupausta: Urheilumuseo – Suomen liikuttavin museo.

 

Urheilijan silmin -verkkosivulla voit kokea hurjia alamäkiä pyörällä ja luistimilla, upeita maisemia hevosen selässä tai hurjia temppuja laudalla sekä lumella että vedessä. Pientä huonovointisuuttakin osa videoista saattaa aiheuttaa, sen verran kovaa menoa on katsottavana. Aivan kaikkea rosoa ja tärinää ei kannata edes poistaa, sillä tarkoituksemme on tarjota autenttisuutta, ei elokuvaa. Videoiden äärellä voi myös rauhoittua luonnon äärellä kauniissa maisemissa, näitäkin moni laji tarjoaa rakennettujen suorituspaikkojen vastapainoksi.

 

Pyysimme osalta osallistujilta myös haastattelua, jossa kaikille annettiin samat peruskysymykset. Harrastajien mielestä omassa lajissa parasta ovat lajin fyysisyys, vauhti, adrenaliini, yhteisöllisyys, kaverit, itsensä ylittäminen, uuden oppiminen, flow, kilpailut sekä onnistuneet tekniset suoritukset. Urheiluun liitettiin voimakkaita tunnekokemuksia kuten yhdessä tekeminen, joukkueena koetut voitot ja tappiot, Suomen edustaminen arvokilpailuissa ja niissä onnistuminen. Mainittiinpa myös urheilumenestyksen ansiosta saatu kutsu linnan juhlille.



Harrastamisessa on myös ikäviä puolia, ja merkittävin vastoinkäyminen oli ymmärrettävästi erilaiset loukkaantumiset. Muita harmin aiheita olivat suorituksessa tai kilpailussa epäonnistuminen, harjoittelun vaatima aika, eli nuorilla esimerkiksi koulun ja harjoittelun vaatiman ajan yhdistäminen. Hieman edelliseen liittyen epäkohtana koettiin myös oman lajin harrastuspaikkojen vähyys, joka taas aiheuttaa mm. arki-iltaisin myöhäisiä harjoitusaikoja.



Liikunta on harrastajille monella eri tavalla tavoitteellista. Tavoitteet vaihtelevat oman kunnon ylläpitämisestä maajoukkuepaikan kurkotteluun ja arvokilpailuissa menestyksekkäästi kilpailemiseen. Innostuksen lähteenä toimii merkittävästi omien taitojen kartuttaminen ja ylläpitäminen. Usein harrastus on aloitettu nuorena, jopa 3–4 vuotiaana, mutta aikuisena aloittaminenkaan ei ole ollut este kilpamenestykselle. Joillain oli jäänyt kytemään lapsuuden rakkaus lajiin ja he ovat palanneet aikuisena lapsuuden harrastuksen pariin. Käytännössä useimmat harrastivat ja harrastavat lajiaan siksi, että se vain yksinkertaisesti on kivaa monin eri tavoin.

Jatkamme tallennusprojektia ainakin vuoden 2017 loppuun saakka, ja päivitämme sivustolle kourallisen uusia lajeja aina noin parin kuukauden välein. Katsotaanpa millaista lajikirjoa vähäluminen kesä tuo tullessaan!

Videogalleriaan:

 

Ludovika Jakobsson – Suomen ensimmäinen naisolympiamitalisti

Ensimmäisen olympiamitalin Suomelle tuonut nainen oli saksalaissyntyinen Ludovika Jakobsson, joka voitti yhdessä puolisonsa Walter Jakobssonin kanssa pariluistelun olympiakultaa Antwerpenissä vuonna 1920. Jakobssonien kultamitali on lisäksi itsenäisen Suomen ensimmäinen.

Ludovika Eilers syntyi Berliinissä 25.7.1884 ja sai luistimet jalkaansa jo koulutyttönä. Ludovikan mukaan luistelu oli Keski-Euroopassa ollut suosittua jo pidemmän aikaa ja siksi hänen vanhempansakin suhtautuivat harrastukseen kannustavasti. Olipa jopa paikallisen luisteluseurankin johdossa hyvin merkittäviä henkilöitä, muun muassa keisarillisen perheen jäseniä.

Ludovika ja helsinkiläinen Walter kohtasivat ensimmäisen kerran Berliinin uudessa jääpalatsissa keväällä 1908. Ludovika muistelee tuota maanantaipäivää seuraavasti:  

Itävaltalainen luistelunopettaja Hirsh ja minä, yliopiston kirjaston virkailija, kiisimme jäällä valssin tahdissa, kun kolme outoa miestä ilmestyi katselijain paikolle radan viereen. Kun näytäntömme oli päättynyt, he tulivat kiittämään meitä esityksestämme. He ilmoittivat olevansa suomalaisia. Eräs heistä ojensi minulle kimpun orvokkeja.

Walter Jakobsson oli saapunut Berliiniin opiskelemaan Charlottenburgin teknillisessä korkeakoulussa tähdäten sähkö- ja koneinsinöörin tutkintoon. Hän oli Suomessa luistellut paljon ja osallistunut kilpailuihinkin, mutta saapui Saksaan ilman luistimia. Walterin äiti oli nimittäin epäillyt, etteivät opinnot ehkä etenisi toivotulla tavalla, jos aika kuluisi harrastusten parissa. Nähtyään Ludovikan jääpalatsin jäällä Walter oli kuitenkin hankkinut uudet luistimet. Tulevan luisteluparinsa ja vaimonsa lisäksi Walter oli vaikuttunut myös jääpalatsista itsestään: lattiasta kattoon saakka ulottuvilla peileillä varustettu sisärata oli varsin toista kuin suomalaiset luonnonradat.

Walter saapuikin pian uudelleen jäähalliin ja ilmoitti haluavansa harjoitella neiti Eilersin kanssa. Ludovikaa imartelivat eksoottisen pohjoismaalaisen innostus ja ihailu, ja niinpä hän suostui yhteisharjoituksiin. Vuotta myöhemmin pari Eilers-Jakobsson lähetettiin jo berliiniläisseuran edustajina Budapestiin kilpailemaan paikallisen luistinseuran 40-vuotisjuhliin, jossa tämä vielä tuntematon pari sijoittui kolmanneksi. Pian heistä tulikin Berliinin luistinseuran pääedustajat ja Keski-Euroopan luistelijakuuluisuudet.

Ludovika Eilers ja Walter Jakobsson vuonna 1909

Yhdessä vietetty aika harjoitusjäällä ja kilpailumatkoilla johtivat pian parin kihlautumiseen. Walterin aloitteesta he myös muuttivat Suomeen. Ludovikan mukaan alkutaival ei tosin sujunut täysin ilman dramatiikkaa:

Hän tahtoi mennä naimisiin kanssani. Minua oli juhlittu Wienissä ja Pietarissa. Ehkä olin diiva tai käytännöllinen saksalainen tai mitä tahansa – mutta jonkin aikaa Helsingissä oltuani räjähdin. Kysyin, missä oli hänen toimensa ja missä tuleva asuntomme – ei tässä niin vain naimisiin mennä.

Kun Ludovikaa miellyttävää asuntoa ei alkanut löytyä, hän ilmoitti lähtevänsä takaisin Berliiniin. Walterin oli taivuttava ja matkustettava mukana takaisin Saksaan. Häät kuitenkin vietettiin seuraavana kesänä Berliinissä ja pian sen jälkeen he muuttivat pysyvästi Helsinkiin. Asunto sijaitsi Punavuorenkadulla ja tällä kertaa se kelpasi myös Ludovikalle. Suomi sai heistä tyylikkään luistelijaparin, jonka saavutuksiin kuuluvat muun muassa maailmamestaruudet vuosina 1911 ja 1914 sekä maailmanmestaruuskisojen hopeamitalit vuosina 1912 ja 1913.

Anna-Lisa Allardt ja Ludovika Jakobsson MM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1913. Jakobssonit ylsivät pariluistelun hopealle.

Vuonna 1920 ei vielä järjestetty varsinaisia talviolympialaisia. Antwerpenin kesäolympialaisten ohjelmaan oli kuitenkin kesälajien lisäksi sisällytetty myös jääkiekko ja kaunoluistelu, joissa kilpailtiin Antwerpenin jääpalatsissa huhtikuun lopulla 1920. Pariluistelussa Suomea edustivat Jakobssonit.

Kisoja edelsi huolellinen valmistautuminen. Helsingin Pohjoissatamaan varattiin Jakobssoneille tulevan kilpailuhallin kokoinen alue, jossa he saattoivat harjoitella koko talven ajan. Näin varmistettiin, ettei pari ”hämmentyisi” varsinaisessa kisassa. Kesäajan harjoittelu sisälsi muun muassa juoksua – Jakobssonien palvelijan kauhuksi sisällä pariskunnan huoneistossa joka päivä 20 minuutin ajan.

Suomalaiset saapuivat Antwerpeniin joitakin viikkoja ennen kisoja ehtiäkseen valmistautua tuleviin koitoksiin myös kilpailupaikalla. Jakobssonit harjoittelivat aamupäivisin parin tunnin ajan ja vielä iltapäivällä tunnin verran. Välillä pidettiin vapaapäiviä kierrellen Antwerpeniä ja tehden retkiä muun muassa Brysseliin. Ihmetystä herätti luistelu lämpimässä kevätsäässä; olivathan suomalaiset tottuneet luisteluun lähinnä kylmällä talvikelillä.

Myös jääpalatsi, Palais de Glace, teki vaikutuksen suomalaisiin valoisuudellaan ja ilmavuudellaan. Harjoitusolosuhteet viimeisteli ensiluokkainen jää, joka uusittiin joka päivä, jopa kolmekin kertaa. Itse kisoihin jääpalatsi oli valaistu sähkölampuin sekä koristeltu osallistujamaiden lipuin, ja tuomarit sekä runsaslukuinen yleisö olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Pariluistelu kiinnosti yleisöä siinä määrin, etteivät kaikki mahtuneet sisälle, vaan osa joutui kääntymään pettyneenä takaisin. Pariluistelukisaan oli ilmoittautunut kahdeksan paria, ja toisiksi viimeisinä luistelleet Jakobssonit olivat hienoisia ennakkosuosikkeja.

Jakobssonien ohella Antwerpenissä Suomea edustanut taitoluistelija Sakari Ilmanen kertoo:

He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat erinomaisella luistelutuulella. Ei jälkeäkään kilpailukuumeesta, vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Se oli luistelua, joka sai yleisön haltioihinsa. Melkein lakkaamatta koko luistelun ajan osoitti se myrskyisästi suosiotaan eikä niistä luistelun päätyttyä tahtonut loppua tulla.

Myös tuomarit olivat yksimielisiä Jakobssonien paremmuudesta, ja näin kultamitali saatiin Suomeen.

Ludovika ja Walter Jakobsson olivat maailman paras taitoluistelijapari yli 10 vuoden ajan. Kuva on otettu vuonna 1913

Kaksi vuotta olympiavoittonsa jälkeen Jakobssonit saavuttivat MM-hopeaa, ja vuonna 1923 heistä tuli maailmanmestareita kolmannen kerran. Chamonix’n talviolympialaisissa vuonna 1924 he saivat tyytyä hopeamitaliin. Kun Ludovika ja Walter jäivät seuraavissa olympialaisissa Sankt Moritzissa vuonna 1928 viidensiksi, päättivät he lopettaa aktiiviuransa ja keskittyä nuorten luistelijoiden valmennukseen sekä tuomarintehtäviin.

Loistava kilpailu-ura oli ohi, mutta työ luistelun parissa jatkui. Suurimman työnsä Jakobssonit tekivät Helsingin luistinseura HSK:n hyväksi. Ludovika seurasi aktiivisesti taitoluistelua ja sen uusia tuulia kuolemaansa saakka vuonna 1968. Ludovika ja Walter Jakobsson valittiin vuonna 2010 Suomen urheilun Hall of Fameen ensimmäisten joukossa. Vuonna 2013 heidät valittiin myös kansainväliseen taitoluistelun Hall of Fameen.

Henriikka Heikinheimo


(Suorat lainaukset Ludovika Jakobssonin painamattomasta käsikirjoituksesta Luistelijan muistikirja sekä Sakari Ilmasen artikkelista Suomalaisten luistelijain osanotto Antverpenin olympialaisiin kisoihin. Aineisto löytyy Urheilukirjaston ja Urheiluarkiston kokoelmista.)

Steven Bradbury – Australian ensimmäinen talviolympiakisojen kultamitalisti

Talviolympiakisojen historiassa on monta tarinaa uskomattomista voitoista. Suomalaisille ehkä läheisin on Garmisch-Partenkirchenin vuoden 1936 talviolympiakisojen 4 x 10 kilometrin viestihiihto. Suomen viimeisen osuuden viestinviejä Kalle Jalkanen lähti osuudelle minuutin ja 23 sekuntia Norjan Iversenin jälkeen. Jalkanen saavutti Iversenin jo puolimatkassa, mutta sylkäistessään hän samalla pudotti tekohampaansa hankeen ja joutui palaamaan niitä hakemaan. Jalkanen kuitenkin tavoitti norjalaisen uudestaan, ohitti hänet ja hiihti Suomen kultamitalille. Kyseessä oli Jalkasen erinomainen urheilusuoritus eikä mikään onnenkantamoinen.

Matti Lähde lähettämässä Kalle Jalkasta viestihiihdon ankkuriosuudelle Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa vuonna 1936.

Australialaisen kaukalopikaluistelija Steven Bradburyn tarina on edellä mainitun lähes täydellinen vastakohta. Bradbury on kertonut tarinansa useissa seminaareissa eri puolilla maailmaa. Kyseessä on Australian ensimmäinen talviolympiakisojen kultamitali.

Steven Bradbury oli mukana Australian pronssia saavuttaneessa kaukalopikaluistelun viestijoukkueessa Lillehammerin olympiakisoissa 1994. Vuoden 1998 Naganon talviolympiakisat häneltä menivät loukkaantumisen takia pilalle.

Salt Lake Cityssä vuonna 2002 hän ei enää kuulunut mitalisuosikeihin. Finaaliin pääsykin vaatisi pienen ihmeen. Ensimmäisen alkueränsä Bradbury toki voitti.

Toisessa alkuerässä vastus kuitenkin koveni, kun samaan erään arvottiin 1000 metrin kaukalopikaluistelun voittajasuosikki Yhdysvaltain Apolo Ohnon ja kanadalainen maailmanmestari Marc Gagnon. Kun vain kaksi erästä pääsi jatkoon, olivat mahdollisuudet jo ennakkoon minimaaliset. Bradbury jäikin erässään kolmanneksi. Tuomaristo kuitenkin hylkäsi Gagnonin luistelun tönimisen vuoksi ja näin Bradbury selvisi jatkoon.

Bradbury oli varma, että semifinaalissa hänen vauhtinsa ei riittäisi jatkoon. Hän päättikin jättäytyä joukon hännille tarkkailuasemiin. Bradbury oli kärkinelikkoa jo usean metrin jäljessä kun kolme kärkimiehistä törmäsi toisiinsa ja he liukuivat ulos radalta. Bradbury selviytyi finaaliin.

Viiden miehen finaalissa Bradbury noudatti samaa taktiikkaa, koska tiesi luisteluvauhtinsa riittämättömäksi. Hän oli viimeisen kaarteen alkaessa yli kymmenen metriä johtonelikkoa jäljessä. Kaikki neljä kärjessä luistellutta kuitenkin törmäsivät toisiinsa ja kaatuivat viimeisessä kaarteessa. Bradbury luisteli takaa Australian ensimmäiseksi talviolympiakisojen kultamitalistiksi.

Bradbury on todennut, että hän oli varsin tietoinen siitä, ettei ole joukon nopein. Mutta hän uskoi koko ajan mahdollisuuksiinsa ja päätti viedä suorituksensa loppuun asti mahdollisimman hyvin. Hän myöntää, että onnella hänen tapauksessaan oli osuutta kultamitaliin. Se ei kuitenkaan ole urheilussa ensimmäinen kerta – eikä viimeinen.
 
Youtube: Salt Lake Cityn finaali

Pekka Honkanen