Televisio ja jalkapallo - näin ne sovitettiin yhteen 60- ja 70-luvuilla

Vanhempani hankkivat television kotiimme Helsingin Hämeentielle juuri ennen Rooman olympiakisoja 1960. Kuuluimme siis niiden noin 100 000 muun kotitalouden piiriin, joilla tuohon aikaan oli televisio. Viisivuotiaana ei mielikuvia kuitenkaan muistiin juuri tarttunut. Tai yksi kylläkin. Raivostuin pikkupojan kiihkeydellä kun Eeles Landström pudotti seiväshypyssä riman kolme kertaa. Tai ainakin näin minulle on kerrottu.

Eeles Landström saavutti Roomassa 1960 pronssimitalin, ainoan yleisurheilumitalimme.  Ainoasta kultamitalististamme Eugen Ekmanista sen sijaan ei ole jäänyt tuolta ajalta minkäänlaista mielikuvaa. Kai hänenkin suorituksensa TV-lähetyksessä kuitenkin näytettiin. Yleisurheilussa mitalit olivat paljon tärkeämpiä ja arvokkaampia kuin voimistelussa, ainakin pikkupojan mielestä.

Intohimoni  jalkapalloilua kohtaan heräsi toden teolla vuonna 1968. Suosikkiseuraksi valikoitui Manchester United, joka voitti Euroopan Cupin finaalissa Benfican 4-1. Tosin minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että ottelu olisi näytetty Suomen televisiossa. Ennen finaalia olin kuitenkin lukenut lehdestä Unitedin joukkueen traagisesta lento-onnettomuudesta Münchenin kentällä vain kymmenen vuotta aikaisemmin. Kyseessä oli joukkue, jolla oli mahtava tarina.

Olin varma, että lehti josta artikkelin luin, olisi ollut Veikkaaja. Selatessani nyt Veikkaajan vuosikertaa vuodelta 1968 ei mainittua artikkelia kuitenkaan löytynyt. Sarjavoittajien Euroopan Cupin finaalista löytyi pelkästään lopputulos. Veikkaajan 4.6.1968 ilmestyneen numeron olivat lähes täysin vallanneet kotimaiset jalkapallosarjat, edellisen viikon julkkisjuorut ja naisten muoti.

Veikkaajakin uudistui sitten 1971 Veikkaus–Lotto -lehdeksi, jonka kannessa komeilivat Englannin I divisioonan joukkueiden värikuvat ja sisäsivuilla esimerkiksi kirjeenvaihtaja Eric Battyn asiantuntevat artikkelit.

Vaikka Veikkaajan ilmestymispäivä oli yleensä maanantai, sai sen lehtipisteistä aikaisintaan tiistaina. Englannin viikonloppupelien kokoonpanoja sai siis odotella kolmisen päivää. Aina ne kuitenkin lehdestä löytyivät. Syventävää tietoa englantilaisesta jalkapallosta etsittiin sitten esimerkiksi  Shoot -lehdestä. Englantilaisen jalkapalloilun raamattuna pidettävä Rothmans Football Yearbook ilmestyi ensimmäisen kerran kaudeksi 1970-71. Sen ostamiseen nuorukaisilla oli kuitenkin harvoin varaa.

1960- ja 1970 -lukujen vaihteesta  lähtien  lauantai-iltapäivien kohokohta oli TV 2:n Englannin ensimmäisen divisioonan ottelu. Valioliigan alku oli vielä hamassa tulevaisuudessa ja televisionkin  lähetykset yleensä mustavalkoisia. Väritelevision aika koitti kotonani vasta 1972, joten Virénin ensimmäiset kultamitalijuoksut  onneksi näin sitten väreissä.

En tarkalleen muista kuka otteluita 1960-luvun viimeisenä vuotena selosti, mutta 1970 -luvun alkupuolelta  lähtien selostajana oli varmasti Aulis Virtanen. Näin jälkikäteen ajateltuna Virtasen selostukset olivat todellista taidetta. Otteluista ei etukäteen tiedetty juuri mitään ja esitettävä ottelu saattoi vielä viime hetkillä vaihtua. Ottelun alussa Virtanen keskittyikin kertomaan katsojille miten mustavalkoisessa lähetyksessä toisen joukkueen tummansinisen paidan erottaa toisen tummanpunaisesta. Ei tietenkään mitenkään. Kun vielä kummankin joukkueen housut olivat valkoiset, oli joukkueiden peliasujen ainoa ero pelisukissa. Toisen joukkueen sukissa oli raidat, toisen ei. 

Jos näytettävä ottelu oli vaihtunut juuri ennen lähetyksen alkua, olisi jopa joukkueiden selvittäminen ollut vaikeaa. Ainakin kerran Aulis Virtanen joutui toteamaan selostaneensa koko ensimmäisen puoliajan joukkueet väärinpäin. Ottelun lopputulos meni siis kuitenkin sitten oikein. Vaikeassa selostustilanteessa kuului katsojille hyvin tulitikun raapaisu ja Virtasen ensimmäiset henkisavut. En tarkalleen tiedä mistä Aulis Virtanen joukkueiden kokoonpanot kaivoi esille. Hänen asiantuntemuksensa  oli joka tapauksessa  melkoinen.

Äitini isä oli innokas vakioveikkaaja, ja 1970-luvulla täytimme kupongin yleensä yhdessä. Vuosittain ilmestyneessä Veikkaajan käsikirjassa annettiin jopa ohjeita joukkueiden ääntämisasusta.  Aasnäl, Bläkböön, Tschelsii  ja Livöpuul tulivat tälläkin tavalla tutuiksi. Minulla ei ole muistikuvaa kuitenkaan siitä miten esimerkiksi Middlesbrough ehdotettiin äännettäväksi.

Pekka Honkanen

Mitä tapahtuu kun ”mertarantalainen” yrittää ihastua Tiilikaiseen?

Lyhyesti sanottuna; aikamoista vääntöä ja huokailua, mutta jos tämä ”henkinen matka” kiinnostaa, kannattaa lukea eteenpäin!

Aluksi ajatus Pekka Tiilikaisen (1911–1975) ja Antero Mertarannan (1956-) vertailusta tuntui oikein hyvältä idealta ja helppoakin se olisi. Hehän ovat ihan erilaisia! Syvällisempi pohtiminen osoitti, että alkuperäinen olettamus oli kuitenkin ihan väärä. Tässä yksinkertainen selitys vertailun vaikeudelle:

Tiilikainen selosti radioon. Mertaranta selostaa televisioon. Tiilikaisella ei ollut tv:n kuvaa apunaan. Mertarannalla on.

Kas näin! Tämä tekee vertailun haastavaksi. Lähtökohdat ovat erilaiset.

Lähdemateriaalin osasia

Ylen Elävää arkistoa on tullut viime viikkoina kuunneltua melko ahkerasti tulevan näyttelyn käsikirjoitusta suunnitellessa. Fiilisteleminen on ollut ajoittain nostalgista, välillä huokauksien saattelemaa. Oikeastaan kun on kuunnellut 1920-luvulta lähtien suomalaisia legendaarisia selostajia, kuten Martti Jukolaa, Sulo Kolkkaa jne., on joutunut myöntämään, että lähtökohdat olivat erilaiset. Vaatimustaso oli erilainen. Pioneerivaiheen selostajat loivat sen pohjan, jolla tämän päivän selostajat seisovat. Ja kehityskaari on ollut valtava. Tänä päivänä selostus on viihdettä – rentoa ilottelua.

Myönnän, olen ns. Mertarannan kasvatteja. Astuin intohimoisten penkkiurheilijoiden laajaan joukkoon 1980-luvun lopussa. Muistan -95 jääkiekon maailmanmestaruuden ja Mertarannan selostukset, puhumattakaan tuoreemmista. Mertarantalaisena on ehkä mahdotontakin asettua Tiilikaisen, tai sitäkin vanhempien selostajien kuuntelijoiden kenkiin. Lähes kaikki radioon, ennen tv:n aikaa, selostaneet miehet puhuivat hyvin (enkä voi turhaan painottaa sanaa hyvin) asiallisesti. Toki ääni kiihtyi loppusuoran lähestyessä yhdellä jos toisella, mutta peruspiirre oli tyyni, asiallinen – joskus jopa poeettinen. Sitä huomasi kuuntelevansa selostuksia vähän kuin unessa. Visuaalisuuteen tottunut katsoja, tai tässä tapauksessa kuuntelija, jäi kaipaamaan sitä kuvaa. 

Rääkkäsin Ylen Elävää arkistoa. Kuuntelin Pekka Tiilikaisen selostuksia ja haastatteluja. Kyllähän ”sinivalkoisen äänen” merkityksen ymmärtää vähemmälläkin yrityksellä – Tiilikainen oli selostamassa lähes kaikkia suomalaisille merkittäviä urheilutapahtumia. Ja koska urheilu oli suomalaisille erittäin tärkeä asia ja kanavia oli vain yksi, radio, on lopputulos selvä! Selostukset olivat intohimoisia! Moni Tiilikaisen aikalainen on sanonut, että urheilulähetykset olivat sama kuin Pekka Tiilikainen. Hänen suoraviivainen selostustyylinsä vakuuttaa perinpohjaisesta taustatyöstä, sitoutuneisuudesta ja tiedosta. Tiilikaisen koko elämä oli haastattelujen perusteella vähintään yhtä urheilukeskeistä kuin vain voi olla. Urheiluun liittyen löytyi aina mielipiteitä. Hieman ehkä haastatteluissa avautuneet Tiilikaisen mielipiteet kalskahtivat tämän päivän liberaalimmassa maailmassa korvaan, mutta pistetään ne Tiilikaisen ajan piikkiin.

Koska en 1980-luvulla syntyneenä ollut ikinä päässyt nauttimaan Tiilikaisen selostussuorituksista ”in action”, päätin ottaa selvää, millaisesta miehestä oikein oli kyse. Tiilikainen oli niin ikään selostusmaailman ihmelapsi. Uimari, vieläpä menestynyt sellainen, aloitti selostusura ihan puskista hieman yli 20-vuotiaana. Ylen Alexis af Enehjelm löysi Tiilikaisen ja pisti hänet palkkalistoille. Ensimmäinen selostusurakka Tiilikaiselle aukesi 1935 Oslon uinnin PM-kisoissa, joissa hän selostamisen ohessa kävi edustamassa Suomen joukkuetta altaassakin. Kiirettä siis piti. 

Tarvitsin vähän konkreettisempaa näyttöä Tiilikaisesta. Urheilumuseon perusnäyttelyssä roikkuu Tiilikaisen sininen anorakki, joka on täynnä erilaisia kangasmerkkejä. Samaan sarjaan kuuluu lippalakkimallinen hattu, jossa on kymmenittäin merkkejä. Intohimoisesta maailmaa nähneestä urheilumiehestä oli siis kyse.

Tiilikaiselle päällä usein nähdyt  takki ja lakki

Mikä sitten on selkeä ero selostustyylien välillä? Sanomattakin on selvää, että itse media on muuttunut aivan radikaalisti Tiilikaisen ajasta Mertarannan aikaan. Tiilikaisen selostustyyli tuli tarpeeseen, kun kuvaa ei ollut saatavilla. Kauniisti esitetty selostus tapahtumista tuo helposti verkkokalvoille selostetun tilanteen, aivan kuin olisi paikalla. Mertarannan ei ole tarvinnut lähteä samalle tasolle Tiilikaisen kanssa, koska hänellä on ollut kuva apunaan. Tämä kaikki on tuonut mahdollisuuden viihteellisempään, rennompaan ja huumorintajuisempaan selostustyyliin.  

Täytyy myöntää, että tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää Mertarannan selostuksia – itse asiassa yhden koirankin, joka poistuu paikalta kun Mertaranta alkaa selostaa. Eli ristiriitainen persoona hänkin on. Kas, tästä pääsemmekin siihen, että selostajat ovat mielipidekysymys. Muistan 1980-luvulta, kun vielä Raimo Häyrinen selosti jääkiekkoa, vaihdettiin erässä tilaisuudessa tv:n selostus radion puolelle. Aika paljon siis on selostajalla tekemistä eläytymisemme kannalta. Jotkut vain ärsyttävät, jotkut ihastuttavat – pysyvästi! Antakaamme siis rauha Pekka Tiilikaisen legendaarisuudelle – nauttikaamme Mertarannan (tai jonkun muun) selostuksista tässä päivässä!  

Riikka Aminoff