Joogaa, curlingia ja eukonkantoa – Urheilua maailman eri kolkista Urheilumuseon lastennäyttelyssä

Päiväkoti Aallon esikouluryhmäläiset istuvat Urheilumuseon aulassa ja syövät eväsleipiään. Ryhmä on juuri tutustunut Urheilumuseon liikunnalliseen ja toiminnalliseen Maailmanpyörä-lastennäyttelyyn, jossa liikutaan kansainvälisissä tunnelmissa ja tutustutaan eri puolilla maailmaa harrastettaviin urheilulajeihin. 

Osa päiväkoti Aallon esikoululaisista on jo kokeneita lastennäyttelyn kävijöitä, osa taas mukana vasta ensimmäistä kertaa. Lasten mielestä näyttelyssä hauskinta olivat erityisesti koripallo, curling sekä köydenveto, jossa käytiin kahden joukkueen välinen tiukka taistelu. Aika monen mielestä kivaa oli ”kaikki” ja lastennäyttelyssä vietetyt 45 minuuttia tuntuivatkin ”vain parilta sekunnilta”.

Maailmanpyörä-näyttely koostuu toimintapisteistä, joilla kävijät voivat kokeilla erilaisia urheilulajeja. Pisteeltä toiselle voi edetä haluamassaan järjestyksessä, ja pisteiden kartat osoittavat, mistäpäin maailmaa mikin laji on kotoisin. Koripallon, curlingin ja köydenvedon lisäksi näyttelyssä voi kokeilla myös monia muita lajeja, kuten esimerkiksi kilpikonnien juoksukilpailuita, jotka ovat suosittuja erityisesti USA:n keskiosissa. Lastennäyttelyssä kisa onnistuu eteenpäin ryömivien kilpikonnatasapainovälineiden avulla.

Länsi-Afrikassa taas on perinteisesti pelattu kookospähkinägolfia, jossa pähkinöitä vieritetään maahan kaivettuihin reikiin. Näyttelyyn laji on toteutettu pehmeälle ruohomatolle, jonka reikiin voi vierittää joko kookospähkinää tai palloa. Pelipaikalle kuljetaan viidakkotunnelmaisen temppuradan läpi, jossa voi hypellä kiveltä toiselle.

Joogahuoneessa kävijät voivat nauttia tunnelmavalaistuksesta ja rauhoittavasta musiikista sekä kokeilla joogaliikkeitä mallikuvien avulla. Aasialaisia lajeja edustaa myös perinteinen korealainen jultagi-nuorallakävely, jonka tunnelmaan pääse tasapainopuomeilla taiteleimalla. 

Suomessa harrastettavia lajejakaan ei ole unohdettu: kilparadalla on mahdollista ottaa mittaa kaverista eukonkannossa ja hiihdossa. Maailman suosituin urheilulaji, jalkapallo, on tietysti myös mukana. Omia palloilutaitojaan voi kehittää tekniikkaradalla ja maaliin tähtäämällä.

Lastennäyttelyillä on Urheilumuseossa varsin pitkät perinteet; ensimmäinen näyttely, ”Liikuntaleikki” järjestettiin jo vuonna 1991. Näyttely nojautui vahvasti samana vuonna Vuoden urheilukirjaksi valittuun Lapsi ja urheilu -teokseen ja ajatukseen liikunnan tärkeydestä lapsen kehityksen kannalta. Liikuntaleikki-näyttelyssä esiteltiin erilaisten liikuntavälineiden avulla lasten liikunnassa tärkeät perusliikkeet, taitotekijät ja kuntotekijät. Näyttelyssä lapset saattoivat muun muassa hyppiä, heittää palloa ja tasapainoilla. Näyttely järjestettiin yhteistyössä silloisen Postipankin kanssa ja toiminnallisen osuuden lisäksi näyttelyssä oli nähtävillä myös Postipankin lasten piirustuskilpailun satoa.

Sittemmin parin kuukauden pituinen lastennäyttely on järjestetty muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain, ja teemat ovat vaihdelleet palloilusta, talviurheilusta ja olympialaisista eläimiin, sirkukseen ja retkeilyyn. Erityisesti päiväkoti- ja esikouluikäisille sekä peruskoulun 1.- ja 2.-luokkalaisille suunnattuun näyttelyyn tutustuu vuosittain keskimäärin 3 000–4 000 lasta. Näyttelyn ovat ottaneet osaksi jokavuotista ohjelmaansa erityisesti päiväkoti- ja koululaisryhmät, joita vierailee lastennäyttelyssä päivittäin. 

Päiväkoti Aallon eskarit innostuvat suunnittelemaan myös tulevia lastennäyttelyitä. Niihin toivotaan erityisesti miekkailua, sählyä, hippaa, leikkimistä ja juoksukisoja. Seuraava lastennäyttelyä saadaan kuitenkin odotella vielä tovi, sillä Urheilumuseo sulkee ovensa Olympiastadionin perusparannuksen ajaksi.
 

Maailmanpyörä-lastennäyttely on avoinna 1.3.2015 saakka. Sisäänpääsy museoon on alle 18-vuotiaille aina ilmainen.

Henriikka Heikinheimo

Avaimet Cheekin stadionille

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että viikonloppuna Olympiastadionilla tehtiin historiaa. Stadionin täytti ensimmäistä kertaa suomalainen artisti omalla konsertillaan. Ja hän teki sen vielä kahdesti palkiten paikalle tulleen yleisön sellaisella spektaakkelilla, että Pertunmaalta Cheekiä katsomaan saapuneet mummotkin liikuttuivat koko rahalla ja vielä vähän enemmällä. Cheek teki samalla palveluksen urheiluväelle, joka niin kipeästi toivoo stadionia remontoitavan muutamalla sadalla miljoonalla eurolla. Nyt urheiluväen hymylle on yksi syypää lisää.

Cheekin keikat täyttivät kaikki niille asetetut odotukset ja paineet. Oikeastaan Suomen ennätys -tasolle asetettu rima ylittyi niin selvästi, että vertailukohtaa on vaikea etsiä – sitä vain ei ole. Onhan stadion nähnyt monta maailmanluokan show’ta, joiden rinnalle Cheekin show asettui helposti puitteiltaan ja toteutukseltaan. AC/DC, Rolling Stones, Iron Maiden, Muse, Bruce Springsteen… Miljoonia levyjä myyneitä kansainvälisiä tähtiä on stadionilla liikkunut. Cheek erottui kuitenkin joukosta sillä, että suomalaiset pystyvät käsittelemään hänen tuotantoaan huomattavasti syvällisemmin, sillä se on tehty suomeksi. Lähes koko stadionillinen kulki konserttien läpi Cheekin kanssa ymmärtäen ainakin osin, mistä hän puhui kappaleissa ja niiden väleissä. Englanninkielisten yhtyeiden kanssa samanlainen yhteys jää suurimmalla osalla saavuttamatta, vaikka musiikin voima kuinka yhdistäisikin.

Helsingin olympialaisten avajaisiin tuotiin myyttiset Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi tuomaan kansan silmiin omaa sankaritarustoa sotaa edeltävältä ajalta. Cheek nosti lavalle samaan tyyliin suomalaisen iskelmämusiikin kenties suurimman hahmon Katri Helenan, ehkä Suomen kansainvälisesti tunnetuimman rumpalin The 69 Eyesin Jussi ”69” Vuoren, unohtamatta Samuli Edelmannia, Jukka-Poikaa, Diandraa, Eriniä sekä joukkoa suomalaisia rap-muusikoita. ”Jokaiselle jotakin”, toteaisi Pyhimys.

Kuva Cheekin Facebook-profiilista lauantailta

Osa Cheekin suosion kasvua on ollut juuri uusien ihmisryhmien koskettaminen heidän tuntemiensa artistien avulla. Hiphop-musiikin ydin on aina ollut muiden tekemän musiikin sämplääminen oman musiikin joukkoon välillä tunnistettavammin ja välillä huomaamattomammin. Sinällään musiikin genre-rajojen rikkomisessa ei ole mitään uutta. Team Cheek tekee sen vain erittäin viihdyttävästi.

Cheekin konserttien anti urheiluväelle oli erityisesti se, että olympiastadionista tuli yhtäkkiä merkityksellinen paikka kenties kymmenille tuhansille uusille suomalaisille. Niille, joille Helsingin olympialaiset ja Zátopek, yleisurheilun MM 1983 Tiina Lillakeineen tai MM 2005 kaatosateineen ei merkitse a) yhtään b) mitään. Kysyvät vain, ”kuka on Tommi Evilä?”

Niitä ihmisiä on nimittäin paljon. He ovat samalla olleet niitä, joille Olympiastadionin olemassaolo ja säilyttäminen käyttökelpoisena on ollut täysin yhdentekevää. Mutta ei ehkä enää olekaan. Cheek näytti, että stadion on ainutlaatuinen keikkapaikka Suomessa, sillä Jätkäsaaren ja vastaavien asvalttikentillä ei täyden stadionin tunnelmaa vain saa aikaan. Olympiastadion saa aivan hyvin olla Suomen uljain konserttiareena ja urheilukenttä kaikkine historioineen. Hengen- ja ruumiinkulttuuri mahtuvat mainiosti saman katon alle. Ei se todellakaan ole liikunnalta ja urheilulta pois, jos Cheekin tahdissa hyppii kymmeniä tuhansia nuoria kahtena iltana peräkkäin muutaman tunnin ajan.

Joskus aikoinaan mietittiin, että onko neljän minuutin alittaminen mailin juoksussa mahdollista. Kun raja ensimmäisen kerran rikottiin, syntyi varsin pian joukkorynnistys rajan alle. Kenties Cheekin keikka saa aikaan samanlaisen ilmiön – suomalaiset artistit lähtevät miettimään voisivatko hekin täyttää stadikan omalla nimellään ja kenties muutaman kaverin avulla. Ja jälleen tiukkakaarteisen stadionin tehtävä yhteisöllisyyden luomisesta toteutuu.

Pääosan ajasta stadionin kenttä ja katsomot ovat nimittäin tyhjillään, eivätkä Suomi–Ruotsi-maaottelutkaan vedä katsomoa enää täyteen aiempaan tapaan. Toivottavasti Cheekin konsertissa oli paikalla runsaasti urheiluvaikuttajia, sillä kyseessä oli sellainen työnäyte, josta voi vain ottaa oppia ja ideoita siihen, miten kotimaisiin urheilutapahtumiinkin saadaan fiiliksiä aikaan ja katsomot pullistelemaan äärirajoille.

Kalle Rantala

Ps. Cheekin keikka on ainakin toistaiseksi katsottavissa Youtubesta katsojan kuvaamalta videolta.

Urheilusta on moneksi

Icehearts-toimintamallin perustaja Ville Turkka kävi keväällä kertomassa Iceheartsin toiminnasta Urheilumuseossa.

Icehearts on sosiaalinen urheiluseura, jonka tarkoituksena on ennaltaehkäistä syrjäytymistä ja edistää hyvinvointia joukkueurheilun avulla. Se on varhaisen puuttumisen innovatiivinen toimintamalli, joka tarjoaa pitkäkestoista ja ammatillista tukea kasvuun erityisen tuen tarpeessa oleville lapsille ja perheille. Lapset valitaan joukkueisiin ammatillisin perustein ja jokainen joukkue toimii 12 vuoden ajan. Joukkuetta ohjaa kasvattaja, jolla on ammatillinen pätevyys joukkueen johtamiseen.

Ville Turkka havaitsi jo sosiaalikasvattajan uransa alkuvaiheessa, että eniten hankaluuksia kohtaavilla lapsilta ja nuorilta puuttui tyystin yksi asia – harrastus. Lapset eivät kuuluneet joukkueeseen tai harrastusporukkaan eivätkä harrastaneet liikuntaa. Mahdollisuus aikuisen ohjaamaan vapaa-ajan harrastamiseen tuntui puuttuvan juuri niiltä lapsilta ja nuorilta, jotka eniten olisivat tarvinneet ryhtiä ja ryhmää. Tätä tilannetta parantamaan Turkka perusti yhdessä isänsä Ilkka Turkan kanssa Iceheartsin vuonna 1996.

Ville Turkka perusti Iceheartsin vuonna 1996 ja johtaa edelleen sen toimintaa.

Ensimmäiseen Icehearts-jääkiekkojoukkueeseen valikoitui miltei parikymmentä tukea tarvitsevaa esikoululaista. Joukkueeseen valitut pojat saivat mahdollisuuden harrastaa lajia, joka monesti vaatii suurtakin taloudellista panostusta vanhemmilta. Joukkue oli ensisijaisesti tukiverkko ja urheilulliset saavutukset jätettiin tietoisesti taka-alalle. Aina ei siis menty voittamaan, mutta mentiin aidosti ryhmänä. Ryhmässä harjoiteltiin sosiaalista kanssakäymistä ja monia muita tärkeitä elämäntaitoja, jotka auttoivat ehjään kasvamiseen. Varat toimintaan hankittiin keräysten ja sponsoreiden avulla. 

Iceheartsin perustamisesta lähtien Ville ja Ilkka Turkan tavoitteena on ollut valtakunnallinen järjestö, jotta mahdollisimman moni lapsi saisi mahdollisuuden harrastaa ja tuntea olevansa osa yhteisöä. Tänä päivänä Icehearts ry työllistää 40 työntekijää sekä liikuttaa ja tukee satoja lapsia ja nuoria yhdeksällä eri paikkakunnalla. Jääkiekon rinnalle on tullut myös muita lajeja, ja tytöille on omat joukkueensa.

Icehearts-toimintamalli perustuu arvomaailmaan, jossa jokaiselle lapselle annetaan mahdollisuus. Joukkuelajit mahdollistavat kasvamisen toiset huomioonottavaksi joukkueen jäseneksi. Lisäksi pelaajat oppivat luottamaan itseensä ja huomaamaan käytännössä, miten omalla työllä voi parantaa omia taitojaan. Icehearts-joukkueilla on kolme sääntöä, joista ei jousteta: ketään ei kiusata eikä lyödä, kaikki pelaavat ja ketään ei pudoteta joukkueesta. Myös joukkueiden omilla kasvattajilla on suuri rooli välittävinä aikuisina sekä roolimalleina. Iceheards on rantautunut myös moneen kouluun tuomaan oman osaamisensa opettajien avuksi.

Toimintamalli on palkittu muun muassa valtakunnallisella Toivon Tuoja 2013 -palkinnolla, Vuoden Kasvattaja 2012 -palkinnolla, Euroopan innovatiivisin toimintamalli rikoksentorjunnassa 2011 -palkinnolla ja Unicefin lapsen oikeuksien vaikuttaja 2008 -palkinnolla.

Myös urheiluliitoilla ja -seuroilla on tässä asiassa tärkeä rooli. Huippu-urheilun vastapainoksi olisi hyvä tarjota lapsille ja nuorille hyviä kokemuksia ja sosiaalisia kontakteja. Näkyvyyttä ja mahdollisuuksia tarvitaan kaiken kaikkiaan toiminnalle, joka puuttuu ongelmiin varhaisessa vaiheessa ja ehkäisee syrjäytymistä tehokkaasti.

Urheilumuseo halusi kantaa oman kortensa kekoon ja kutsui Icehearts-joukkueet vierailulle. Kutsuumme vastattiin pian ja jo muutaman viikon kuluttua yksi joukkue kävi tutustumassa museon näyttelyihin. Toivotamme iceheartsilaiset myös jatkossa tervetulleiksi Urheilumuseoon!

Icehearts-joukkue vierailulla museossa kesällä 2014

www.icehearts.fi


Sari Ervasti-Conti
Urheilumuseon työssäoppija keväällä 2014
Valmentaja, FC Viikingit


Henriikka Heikinheimo

Vieraskynä: Sokean museokokemus

Olen sokeutunut noin 40-vuotiaana ja käyn perheeni kanssa usein museoissa. Nykyisin sormeni ovat silmäni ja näen esineen tuntoaistin avulla haptisesti koskettaessani sitä.

Astun näyttelyyn, kaikuvaan tilaan, jossa ilmastointi hurisee ja vierailijat kahisevat hienokseltaan. Toiveikkaana odotan, että täällä olisi jotakin ”katseltavaa” myös minulle. Nuorempi lapseni säntäilee sinne tänne ja yrittää kertoa minulle näkemäänsä. Kolmannen vitriinin kohdalla vaistoan kyllästymistä ja armahdan perheeni ja pyydän heitä jättämään minut tämän vitriinin vierelle tuolille odottelemaan, jotta voivat käydä omassa tahdissaan näyttelyn läpi. Ymmärrän, että jatkuva kuvailu hidastaa heitä ja on pidemmän päälle rasittavaa. Perheeni äänet etääntyvät, silitän ajatuksissani vitriiniä. Oi, miten hieno ja sileä vitriini! Kylmää lasia ja varmasti sen sisällä jotakin nähtävää! Kohdallani tämä näyttely oli tässä, nyt vain rauhassa odottelen ja kuulostelen.

Tämä on valitettavan monesti kokemukseni museosta. Jopa esittelykäyttöön tehdyt pienoismallit on kätketty vitriinilasin taakse. Aina ei ole asiansa osaavaa kuvailutulkkia seurassa tai museo-opas ei ole perehtynyt kertomaan kuvailevasti. 

Oi, jospa tuolta vitriinin sisältä puikahtaisi karkuun se "vitriinin henki", hyvä haltija ja antaisi kolme toivetta minulle. Ensin pyytäisin haltiaa taikomaan esineistä 3D-kopiot sormiini. Ne ovat uskollisia alkuperäiselle esineelle, takuuvarmasti autenttisia eikä esineen viesti muutu. Mikäli tämä ei olisi haltijalle mahdollista, pyytäisin häntä etsimään matkamuistomyymälöistä ne esineet, jotka kuvaavat näitä vitriinin sisällä olevia saavuttamattomia esineitä. Vaikka se ei ole aivan aito, on se parempi kuin ei mitään ja antaa minulle käsityksen esineestä. Kolmantena toiveena pyytäisin haltijaa ohjelmoimaan kaikki maailman audio-oppaat meille saavutettaviksi ja niiden sisältämän informaation kuvailutulkatuksi.

Vierailin Italiassa Leonardo da Vincin kodissa, jossa oli sekä alkuperäisiä esineitä että mallipiirustuksia ja niiden perusteella rakennettuja uusia laitteita. Sekä uudet että vanhat esineet olivat koskettelukiellossa. Samana kesänä nuo pienoismallit olivat Punkaharjun Retretissä näytteillä koskettelua varten ja vasta siellä sainkin tutustua niihin perin pohjin. Tuolloin ymmärsin, miten helppoa ja yksinkertaista olisi sokeanakin nähdä, jos saisin museoesineen tai vaikka rakennuksen pienoismallin käsiini.

Iloisena voin kertoa, että tuo vitriinin haltija pääsi hetkeksi irti Urheilumuseossa. Tästä todisteen voitte tulla itse koskettelemaan Urheilumuseon perusnäyttelyyn, jossa näyttelyn esineistä on Vaihtoehto vitriinille -hankkeen myötä valmistettu 3D-kopioita. Nämä kahdeksan mallia täydentävät Urheilumuseon perusnäyttelyä ja ovat alku moniaistiselle näytteilleasettelulle. Lisäksi saamme tutustua näihin esineisiin saavutettavan ja kuvailutulkatun Guidio-äänioppaan avulla. Toivomme, että tästä esineiden kosketeltavuudesta olisi iloa ja hyötyä kaikille museovieraille.

Vaihtoehto vitriinille -työryhmämme tuottaa konsultointipalveluna moniaistisia näyttelyratkaisuja niille museoille ja kulttuurilaitoksille, jotka eivät usko vitriinin haltijan sitä tekevän.

Kaisa Penttilä

hankevastaava, Vaihtoehto vitriinille -hanke (2012–2014)

Voiko museo oppia urheilulta – entä toisin päin? Viiden prinsiipin pelikirja

Olin juuri lopettanut pari viikkoa valmistellun yhteistyösopimustarjouksen esittelyn ison yrityksen markkinointijohtajalle. Vaakalaudalla oli yksi merkittävimpiä sponsorisopimuksiamme ja hermostuneesti odotin vastausta pöydän toiselta puolelta. Piinaavan pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen kuulin nuo sanat: "Ymmärräthän varmaan Mikko, että jos yrität minulle näkyvyyttä kaupata, niin kilpailet käytännössä TV-mainosten ja ratikankylkien kanssa? Siinä tapauksessa nimittäin sinulla olisi parasta olla aika kovia kontaktilukuja esittää oman esityksesi tueksi…”

Tässä tarinassa on onnellinen loppu ja opetus, jonka urheilujohtaja Mikko Mäntylä lopuksi sai neuvotteluista oppia. Urheilujohtaja voisi olla museonjohtaja tai markkinointivastaava.

Oma taustani kahdenkymmenen vuoden ajalta urheiluvalmentajana ja osan aikaa tästä päällekkäin myös museotyöläisenä on mahdollistanut kahden, hyvinkin erilaisen, kulttuurin vertailun. Pääosin kuitenkin aina havahtuu huomaamaan, kuinka paljon oikeastaan näissä onkaan samankaltaisuuksia. Urheilu itsessään on kilpailua, jota on vaikea edes aasinsilloin yhdistää museomaailmaan muuten kuin museoiden välisenä kilpailuna rahoituksesta, kävijämääristä ja paikasta auringossa. Itse kilpailun ulkopuolella sitä vastoin on paljon perustyötä: tapahtumien järjestämistä, kouluttamista, tavoitteiden määrittelyä, talouden, toiminnan ja rakenteiden suunnittelua sekä ihmisten sitouttamista ja toimijoiden (asiakkaat, katsojat, urheilijat) haalimista. Tässä en voi olla näkemättä paljonkin yhtäläisyyksiä ja potentiaalia, jota yhteistyöllä voisi rakentaa toinen toistaan hyödyttävästi.

Rahavirrat jakautuvat yhä useamman kesken ihmisten vapaa-aikaan liittyen. Museoilta on karsittu koko ajan määrärahoja ja toimintoja on jouduttu vähentämään tai pienentämään. Urheilukentillä kilpailu sponsoreista sekä myös harrastajista on koventunut tarjonnan laajentuessa. Molemmilla tahoilla yhtenä validina mittarina ”menestykselle” ovat asiakkaat/katsojat. Paljonko kävijöitä on museossa tai katsomossa vuositasolla, on kysymys, joka yleensä kvartaalien jälkeen nousee pintaan. Näitähän aina tunnetusti tilastoissa halutaankin viilata erilaisin kikkailuin itselle edulliseen suuntaan – yleensä ylöspäin.

Urheilufaneja museolla

Urheilu ja kulttuuri ovat usein erillisiä saarekkeita, joiden harrastajat jopa karttavat toinen toistaan. Kulttuuri on ylempiarvoista ja urheilu rahvaanomaista. Kulttuurin harrastajat eivät voi ymmärtää, miksi joku voi kiihkeästi raivota pyöreän esineen saattamisesta maaliin. Urheilukatsojan myötätunto taasen ei riitä värin ja viivan maailman kohtaamiselle sekä niiden yhteisvaikutuksesta syntyvän maalauksen luomalle tunnekuohulle.

Nyt, sallikaa yksinkertaistukset! Museoissa on totuttu puhumaan esinekokoelman tärkeydestä (kokoelmapolitiikka) ja sen säilyttämisestä, jossa on jopa kainosteltu ajatusta tuoda arvokkaimmat esineet esille näyttelyihin altistumaan valolle ja ilman epäpuhtauksille. Säilyttäminen on siis museon tehtävä ennemmin kuin esineiden esittäminen. Urheilussa taas on jo kauan sitten unohdettu itse sisältö, urheilu, ja koottu sen ympärille sirkustapahtuma areenoille kaljahanoineen. Seuran taustat ja historia on jossain kaukaisessa unholassa. Ääripäiden kohtaaminen loisi taatusti ajatuksia. Osittainhan urheilumuseot toimivat tässä välimaastossa, mutta mitä kulttuurihistoriallisen- tai taidemuseon kohtaamisessa urheilutoimijan kanssa voisi tapahtua?

Urheilutaidetta museossa Madridissa

Käyvätkö urheiluihmiset museoissa? Käyvätkö kulttuuri-ihmiset urheilutapahtumissa? Miten museo ja urheilutapahtuma voisivat markkinoida toimintaansa yhdessä? Kotkassa Kymi-Sinfonietta ja paikallinen koripalloseura loivat asiakkailleen yhteistapahtumia, jotka tuntuivat kommenteista päätellen varsin antoisilta ja avartavilta. Uudet kokemukset tutussa ympäristössä toivat asiakkaille heidän kaipaamaansa lisäarvoa. Voisiko molemmat oppia toisiltaan uudenlaista ajattelua ja yhdessä luoda uudenlaisia arvoja toiminnalleen? Toisiko yhteistyö mahdollisia synergiaetuja ja/tai lisäarvoa asiakkaiden silmissä? Moniko paikallinen urheiluseura on vieraillut paikallismuseossa? Hyviä esimerkkejä paikallisen urheilun ja museon kohtaamisestahan on esimerkiksi Porista ja Uudestakaupungista. Molemmissa oli kiinnostavat näyttelyt paikalliseen urheiluun liittyen, ja oletettavasti asiakkaita sekä innostuneita puuhaihmisiä riitti.

”Aurinkokuningas” Juhani Tamminen on tuotteistanut erinomaisesti itsensä henkilönä ja urheilutoimijana. Tammismaisesti alla viisi prinsiippiäni urheilun ja museomaailman dialogille:

1. Tuotteistaminen – kuinka luoda myyvä tuote nimeltä museo tai joukkue? Mitä voimme oppia toisiltamme onnistuneista tapauksista? Miten selvitä yhä kovenevassa kilpailussa ihmisten vapaa-ajasta?
2.  Yhteisöllisyys – kuinka luoda työyhteisöön ”joukkuehenkeä” yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tässä varmasti joukkueurheilulla olisi paljonkin ammennettavaa museoiden suuntaan. Mutta kuinka luoda yhteisöllisyyttä eri toimintasektoreiden välille (fanclub–seura, museon ystävät–museo, rahoittajat–museo/seura…). Kuinka siis innostaa ihmiset mukaan!
3. Rahoitus – kuinka markkinoida ja millä innovatiivisilla uusilla keinoilla on mahdollista kasvattaa tulovirtaa ja sitä kautta mahdollisesti tarjota laadukkaampia ”tuotteita” (näyttelyitä, harjoituksia, jne.). Uusia palveluja, verkostoja, yhteistyömuotoja…
4. Innovatiivisuus – löytäisivätkö museot ja urheilu yhteisellä vuoropuhelulla aivan uudenlaisia toimintatapoja ja kykenisivät kyseenalaistamaan vanhat mallit?
5. Kulttuurin, arvojen ja historian esiin nostaminen – ”jos et tunne historiaa, et voi ymmärtää nykyisyyttä”. Pystyisikö urheilu museoiden avustuksella nostamaan omaa historiaansa ja juuriaan paremmin esiin? Toimisiko tämä juuri innovatiivisena mahdollisuutena tuotteistamiselle, yhteisöllisyydelle ja rahoitukselle?

Mikä museo ja urheiluseura ottavat ensimmäisenä kopin ja alkavat yhteistyössä ideoimaan ja verkottumaan oppien toisiltaan organisaatioina, ihmisinä? Olen enemmän kuin innokkaana kuulemaan ja seuraamaan hankkeiden etenemistä ja niiden luomia uusia käytänteitä ja oivalluksia!

Jari Toivonen
tutkija, valmentaja ja kyselijä