Dopingista ei irtoa röhönaurua

Arto Halosen 4. joulukuuta ensi-iltansa saanut elokuva Isänmaallinen mies yrittää valottaa suomalaisen urheilun dopingia fiktion keinoin. Kuvitteelliset hiihtäjät tarpovat 1980-luvulla hormonien ja verenvaihtojen hetteikössä. Heitä yllyttävät yhtä kuvitteelliset johtajat ja valmentajat, joissa on tutunomaisia piirteitä eri aikojen hiihtovaikuttajista. Urheilijoita piiskaavat ladulle myös Suomen kansan odotukset.

Lähimpänä julkisuuden tuttua hahmoa on päävalmentaja Ilmo, jonka tärkeilevä puheenparsi tuo hakematta mieleen Immo Kuutsan. Kaiken keskellä ajelehtii Toivo, jolla on luonnostaan mäntyrantamaiset veriarvot. Hän suostuu isänmaan edun nimissä Suomen hiihtomaajoukkueen käveleväksi veripankiksi.

Kävin katsomassa elokuvan ennakkonäytöksen. Odotukset eivät olleet mahdottoman korkealla. Aavistelin, ettei yhdistelmä maastohiihto ja doping välttämättä taivu hauskaksi elokuvaksi, vaikka mustaa huumoria aiheesta on irronnut.

Elokuva lähtee käyntiin hitaanpuoleisesti ryyppy- ja hormonihakureissulla Neuvostoliittoon, mutta pääsee sen jälkeen onneksi liikkeelle. Vauhti paranee, kun Toivosta tulee pienen empimisen ja hyvän voitelun jälkeen hiihtojoukkueen jäsen.

Hyvät näyttelijät kannattelevat osaltaan Isänmaallista miestä. Arto Halonen ei ole suotta sanonut saaneensa elokuvaansa unelmaryhmän kokoon. Martti Suosalon esittämä Toivo ajelehtii voimakastahtoisempien vietävänä. Aino (Pamela Tola) yhtyy Toivoon verisitein ja yltää lopulta olympiakultaan.

Isänmaallisen miehen vitsit eivät kirvoita isoäänistä naurua, vaan ovat dopinghistoriasta nousevia, pieniä naurahduksia irrottavia piikkejä. Syynä on osaksi se, että tarina liikkuu monien suomalaisten epämukavuusalueella. Tarina on toisaalta liian ilmeinen synnyttääkseen puhdistavaa naurua.

Isänmaallinen mies sisältää runsaasti viittauksia doping-ilmiön laajempiin ulottuvuuksiin. Kanadalainen pikajuoksija Ben Johnson, yksi urheiluhistorian tunnetuimmista dopingin käyttäjistä, tekee Isänmaallisessa miehessä lyhyen vähän väkisin mukaan otetun roolin taksikuskina. Kuva: http://www.finnkino.fi/Event/299929/.

Jonkin verran elokuvan tehoa syö se, että näyttelijät hiihtelevät kilpailukohtauksissa itse. Vaikka tavoitteena ei olekaan yltiörealistinen vaikutelma, niin reipas kuntoilija näyttää valkokankaalla enemmän sunnuntaihiihtäjältä kuin olympiavoittajalta.

Ajankuva on pääosin osuva. Toivo syö perheineen uunissa paistettua kirjolohta. KOP:n oravan koristamassa mainospipossa ei kuitenkaan olisi saanut hiihtää olympiakisoissa. Ja neuvostomaa oli paljon nuhjuisempi.

Toivon sankka veri kuljettaa Ainon elokuvassa olympiakultaan. Ainon pipo ei olisi kuitenkaan ollut olympiakelpoinen. Sen sijaan MM-Lahdessa 1989 samanlainen pipo nähtiin. Kuva: http://www.finnkino.fi/Event/299929/.

Mikään suuri yleisömenestys Isänmaallinen mies ei ole ollut. Ensimmäisen viiden päivän aikana elokuvan kävi katsomassa reilut 10 000 ihmistä. TV-esityksen voi kuitenkin ennakoida keräävän laajan yleisön.

Kriitikoilta Halosen uusin on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Osa arvostelijoista on luokitellut leffan kelvolliseksi, toisten mielestä se tökerö tekele. Molemmille näkemyksille löytyy perusteita. Elokuva käy välillä luokattoman puskafarssin rajoilla. Toisaalta se liukuu melko vaivattomasti eteenpäin alkuminuuttien takeltelun jälkeen.

Isompi ongelma on puoleentoista tuntiin lastatut viittaukset suomalaiseen doping- ja urheiluhistoriaan. Halonen on hyödyntänyt dokumenttielokuvaansa Sinivalkoista valhetta (2012) tehdessään kuulemiaan juttuja ja keräämiään tiedonmurenia. Aineistoa on paljon, eikä se ole sulanut kaikilta osin luontevaksi kokonaisuudeksi. Suomalaista urheilua viime vuosikymmeniltä tuntevalle elokuva tarjoaa kuitenkin runsaasti heittoja, jotka jäävät keskimääräiseltä katsojalta huomaamatta. Sen sijaan Halonen onnistuu saamaan läpi viestinsä dopingin ja menestyspaineiden suhteesta paremmin läpi kuin Sinivalkoisessa valheessa, jossa dopingilmiön ruotimisen sijaan konnajahti uhkaa viedä välillä päähuomion.

Isänmaallinen mies on myös urheiluelokuva. Vaikka lopputulos ei olekaan mikään täysosuma, niin se kuuluu silti suomalaisten urheiluelokuvien parempaan päähän. Lajityyppi on tunnetusti vaikea. Vaikka urheilu on draamanomaista, se muuttuu käsikirjoitettuna puisevaksi ja kaavamaiseksi. Halonen ja toisena käsikirjoittajan toiminut Jouni K. Kemppainen ovat pääosin onnistuneet kiertämään lajityypin pahimmat kliseet. Loikka tätä korkeammalle jää kuitenkin tekemättä. Isänmaallinen mies osoittaakin, miten vaikea sinänsä äärimmäisen kiinnostavaa aihetta on vangita valkokankaalle.

Jouko Kokkonen

Mediakohuja Nurmesta Ruutuun

Urheilu on medialle hyvä kumppani. Urheilu tarjoaa medialle ehtymättömän tulosvirran ja dramaattista sisältöä. Urheilusta löytyy vaivatta myös tunteita kuohuttavia aineksia.

Jääkiekon SM-liigan ympärillä on vellonut kohu jo viikkoja. Pelin ovat tulkinneet muuttuneen kohtuuttoman kovaksi muun muassa Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Tasavallan presidentin kannanoton tekee mielenkiintoiseksi se, että hänellä on hyvät suhteet jokeriässä Harry Harkimoon.

Mediakohut ovat olleet osa urheilujournalismia koko sen historian ajan – Suomessa noin sata vuotta. Kohut ovat yleensä paisuneet todellisista tai väitetyistä vääryyksistä ja henkilöristiriidoista. Viime vuosikymmeninä aineksia ovat tarjonneet myös dopingtapaukset ja vedonlyöntiskandaalit.

Lauri Pihkala nostatti 1927 kohun, kun Paavo Nurmi ei taipunut hänen tahtoonsa Suomi–Ruotsi-maaottelun alla. Pihkalan määräämää juoksuohjelma ei sopinut Nurmelle, joka ei noussut Turusta Tukholmaan lähteneeseen laivaan. Pihkala yritti vedota lehdistössä isänmaan etuun, mutta Nurmi sai lukijoiden enemmistön puolelleen.

Kesällä 1932 kohun kohteena oli jälleen Paavo Nurmi. Kansainvälinen yleisurheiluliitto julisti Nurmen ammattilaiseksi ja esti hänen kilpailemisensa. Ruotsalaisten kieroiluksi leimattu päätös antoi lisävauhtia Suomen Urheiluliiton silloisen puheenjohtajan Urho Kekkosen alkamassa olleelle poliittiselle uralle.

Tasavallan presidentiksi valittu Kekkonen oli yksi päätekijöistä kesällä 1960, kun TUL:n urheilijoille yritettiin saada mukaan Rooman olympiakisoihin 1960. Suomen Olympiakomitea kuitenkin hylkäsi Kekkosen hahmotteleman ratkaisun. Suurimpiin mitalitoivoihin lukeutunut nyrkkeilijä Olli Mäki joutui jäämään pois kisoista, mikä herätti suurta tyrmistystä.

Eero Mäntyranta oli kahden kohun kohteena 1972. Ensimmäinen niistä oli ristiriitainen, mutta sävyltään myönteinen. Hiihtoladuille palannut Mäntyranta sai Hymy-lehden sponsorikseen. Hän pääsi Sapporon olympiajoukkueeseen, ei menestynyt, mutta päätti uransa voittoon Salpausselän 50 kilometrillä. Kaikki näytti olevan hyvin, kunnes Uusi Suomi sai selville, että Mäntyranta oli antanut positiivisen dopingnäytteen olympiakatsastuksissa. Olympiakomitealla riitti selittämistä asiassa.

Lähde:  www.hymy.fi/hymyn-hurjimmat/asiasanat/Eero%20M%C3%A4ntyranta

Suomalaisten urheilukuvien klassikoihin kuuluu Leif Weckströmin otos Martti Vainion dopingkäryn jälkeen Los Angelesin olympiakisoissa 1984. Pöllämystynyt Vainio selittää tapahtunutta seisaaltaan järkyttyneiden johtajien istuessa vieressä. Vainion tapauksesta riitti monine käänteineen kohahduttavia käänteitä elokuulta joulukuulle.

Matti Nykäsen mäkihyppyuran toista puoliskoa sävyttivät lööpit. Henkilökohujen merkitys korostui 1980-luvulla, kun Ilta-Sanomat sai kilpailijakseen Iltalehden. Matista, jos kenestä, niitä sai nykäistyä. Samalla päättyi aika, jolloin urheilijat saattoivat toivoa nauttivansa toimittajien suojelua.

Kohujen kohu ajoittuu helmikuun loppuun 2001. Lahden MM-hiihtojen dopingvyyhti vaikutti suomalaisten suhtautumiseen urheiluun. Kohu meni myös nettiin, mikä paisutti sitä entisestään.

Takaisin kaukalonlaidalle. Miksi Jarkko Ruudun taklauksesta alkanut ja Ville Peltosen loukkaantumisesta lisäkierroksia saanut kiekkokohu nousi juuri helmikuussa 2013? Suhtautuminen jääkiekkoon näyttää muuttuneen. Taustalla on monta tekijää.  Media on pitkään syönyt SM-liigan ja suomalainen jääkiekon kädestä. Media ei enää kuitenkaan aina liikahda kiekkoväen pillin mukaan. Sponsoritkin ovat kyllästyneet kielteiseen mediahuomioon. Suuri yleisö ihmettelee, mistä oikein on kyse.

Kevättalvella 2013 näyttää purkautuvan lataus, joka on kasautunut aikaa myöten. Media antaa sille sekä kanavia että lisäkierroksia. Kohussa korostuukin, miten huippu-urheilu elää mediassa ja mediasta.

SM-liiga ja kiekkointoilijat ovat yrittäneet väittää, että jääkiekko hoitaa asiansa itse. Lähes samoja sanoja käytti SUL:n johto vuonna 1977, kun kolme suomalaisurheilijaa jäi kiinni anabolisten steroidien käytöstä Eurooppa Cupin finaalissa Helsingissä. Tuolloin taktiikka vielä toimi – toimittajat toistivat sen, mitä johtajat lausuivat.

Tilanne on 2013 toinen. Jääkiekko on kasvanut julkisen vallan ja yritysten tuella niin suureksi lajiksi, että ”hokiporukan” on opeteltava ottamaan muutakin kuin myötäsukaista palautetta vastaan. Kiekkomiesten vastakarva on tulkittu ylimielisyydeksi. Vanha mediapelikirja ei enää toimi, vaan sitä on seuraavaa kohua odoteltaessa päivitettävä.

Jouko Kokkonen