Olympiastadionin rakennusvaiheet: Haaveita urheilulinnasta

”…Eläintarhan ponnistuspaikat hyppypaikoilla ovat kehnot; sinne ei pääse raitiotiellä vaan on käveltävä kolme kilometriä ja siellä on otettava pölykylpyjä á la Sahara; jalkapalloa ei pelata ruohokentällä; ratapyöräilyä ei voi ollenkaan harjoittaa; kenttää ei ympäröi aita, vaan on seurojen pingotettava kallis kangas kentän ympäri”, sanailtiin Suomen Urheilulehdessä 24.7.1913.

Hannes Kolehmaisen johdolla saavutetut voitot Tukholman olympiakisoista 1912 olivat kirkkaana urheilusta kiinnostuneiden kansalaisten mielissä. Menestyksen ja, lievästi sanottuna, kansallismielisten aatteiden johdosta haaveilu omien olympiakisojen järjestämisestä kyti useiden urheiluaktiivien ajatuksissa. Tätä varten tarvittaisiin oma urheilulinna, suurkilpailujen arvoinen stadion, jolla Suomen urheilukunniaa voitaisiin edistää ja sementoida Suomi maailmankartalle omana kansakuntana.

Lauri Pihkala johtaa viestijuoksukilpailua
Eläintarhan kentällä 1910-luvun alussa.

Helsingin kaupunginarkkitehti Bertel Jung ja ripeäotteinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton urheiluohjaaja Lauri Pihkala laativat vuonna 1916 aloitteen stadionin rakentamisesta Kaisaniemeen, kasvavan Helsingin kaupungin ytimeen. Kaisaniemessä oli paljon tyhjää tilaa, se oli rautatieaseman vieressä ja alue oli valmiiksi urheilukäytössä. Sinnehän se stadion kuului! Epäviralliseksi jäänyt suunnitelma jakoi kuitenkin mielipiteitä, eikä se päässyt lopulta edes päätöksentekoelimien käsittelyyn. Kipinä keskustelulle oli kuitenkin syttynyt.

Etenkin ylioppilaat olivat aktiivisia
Kaisaniemen käyttäjiä 1900-luvun alussa.

Kaisaniemen jälkeen stadionin vahvimmaksi sijoituspaikaksi kohosi pöytäpuheissa Kamppi. Vuonna 1918 Helsingin Seurahuoneella perustettiin innostuneiden miesten kesken toimikunta valmistelemaan jälleen stadionaloitetta. Itsenäistymisen jälkimainingeissa teot jäivät jälleen puheiden tasolle. Toimikunta ei kokoontunut kertaakaan ja stadion-asia jäi roikkumaan ilmaan.

Valtaisa menestys vuoden 1920 olympiakisoissa herätti stadioninnostuksen entistä voimakkaammaksi. Syksyllä perustettiin Oy Stadion Ab, jonka tehtävä oli vakaannuttaa Suomen menestys ja mahdollistaa olympiakisojen järjestäminen ”vastaisuudessa” Helsingissä. Oy:n kantavaksi voimaksi nousi Erik von Frenckell, yksi Helsingin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Osakemerkintä kuitenkin epäonnistui ja hanke osakeyhtiöineen kuopattiin jo vuonna 1921.

Suomen menestyksekäs olympiajoukkue marssi Pallokentällä
vuoden 1920 kisoista palattuaan.

Frenckell ei lannistunut vaan alkoi viritellä omistamansa Pallokenttä Oy:n puolella stadionhanketta. Töölön Pallokentän eteläpäähän sijoitettava stadion olisi vahvistanut Pallokenttien seutua Helsingin tärkeimpänä liikuntakeskittymänä. Olihan alueella kenttien lisäksi jo hyppyrimäki ja ulkovoimisteluvälineitä. Talvisin Bolliksen alueella hiihdettiin, luisteltiin ja pelattiin jääpalloa, kesäisin esimerkiksi jalkapalloa, pesäpalloa ja tennistä, mutta myös järjestettiin suuria voimistelunäytöksiä. Stadionista ja sen alueesta laaditut piirustukset sekä pienoismalli olivat nähtävillä Stockmannin tavaratalossa kesällä 1926. Käytännössä 1-kentän paikalle sijoitettu stadionluonnos herätti innostusta, mutta ei lopulta konkreettista toimintaa.

Samoihin aikoihin Alvar Aalto ja Itsenäisyyden Liitto ideoivat tahoillaan itsenäisyyden muistomerkkiä, joka yhdistyisi stadion-ajatukseen. Suomi tarvitsi symbolisia rakennuksia. Sijaintipaikaksi ehdotettiin mahtipontisesti Tähtitorninmäkeä, joka järkisyistä unohtui nopeasti – eihän alueelle mahtuisi stadionia, saati sen vaatimia parkkipaikkoja, vaikka autokanta olikin vielä pieni.

Erik von Frenckell (oik.) toivottaa Kansainvälisen
jalkapalloliiton FIFA:n puheenjohtajan Jules Rimetin
tervetulleeksi FIFA:n kongressiin Helsinkiin vuonna 1927.

Vuodesta 1926 tuli kuitenkin merkkipaalu hankkeen konkretisoitumisesta. Urheilujärjestöjen lukuisat kokoukset johtivat Stadion-säätiön perustamiseen ja oikeasti yhtenäiseen kantaan stadionin tarpeellisuudesta. Tasavallan presidentti vahvisti Erik von Frenckellin johtaman säätiön olemassaolon helmikuussa 1928. Säätiön hallinnossa syntyi nopeasti yksimielisyys siitä, että stadion-hankkeen tuli olla kaikelle kansalle suunnattu. Tavoitteeksi tuli perustaa mittava liikunta- ja virkistyspuisto, jonka keskeiselle paikalle tulisi itse stadion. Taktisesti viisaasti von Frenckell lahjoitti omistamansa Oy Pallokentän osakkeet kaupungille marraskuussa 1928, jolloin kaupungista tuli Töölön liikuntamahdollisuuksien pääomistaja ja kehittäjä. Käytännössä ajatus oli se, että stadion tulisi juuri Töölön liikuntakeskittymän äärelle, von Frenckellin suosikkialueelle. Töölössä asui voimakkaan rakentamisen seurauksena jo lähes 40 000 ihmistä vuonna 1930.

Käytännössä suunnitelman puistokokonaisuudesta sen vaatimine liikuntapaikkoineen laati Lauri Pihkala. Pihkalan kynäilemä esitys hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa syyskuussa 1929. Liikuntapuistolle ja erityisesti stadionille päätettiin myöntää varaus jo vuonna 1914 keskuspuistoksi perustetulta alueelta, sillä ehdolla, että alueen käytöstä järjestettiin kaupungin vetämä suunnittelukilpailu vuonna 1930.

Helsingin kaupungin kartta vuodelta 1925. Karttaan merkitty paikat, joihin stadionia suunniteltiin 1910-20-luvuilla.

Kilpailuun ryhtyi ilahduttavasti 28 osallistujaa. Merkittävin painotus suunnittelussa oli stadionin sijoittamiseen liittyvät näkökulmat. Kaupunki oli määritellyt lähinnä, että stadionin tulee sijaita Urheilukadun, Nordenskiöldinkadun, tulevan rautatiealueen ja Helsinginkadun jatkon välisellä alueella. (katso kartta yllä) Parhaiksi arvioiduissa töissä stadionin sijainniksi tuli Töölön Tivolinmäki, jonka laidalla, Pallokentän yläpuolella sijaitsi tanssipaviljonki. Suomen Arkkitehtiliitto ehdotti vielä kilpailun jälkeen, että stadion sopisi paremmin Ruskeasuon Reijolan alueelle, mutta Stadion-säätiö ja kaupungin urheilulautakunta pitivät kiinni Tivolinmäestä. Kun kaupungin kiinteistölautakuntakin kannatti Tivolinmäkeä, oli stadionin sijainti saanut viimeisen leimansa vuonna 1932.

Liikuntapuiston suunnittelukilpailun voittotyö, O. J. Enroth.
Teoksessa Helsingin Olympiastadion (Helge Nygren 1978).

O. J. Enrothin voittotyön pienoismalli.

Millainen urheilulinna rakennetaan?

Kun sijaintiasia oli vatvottu maaliin, päästiin hahmottelemaan itse stadionia. Käytännön toteutukseksi järjestettiin jälleen kilpailu. Vuonna 1932 pidettyyn vaativaan stadionin suunnittelukilpailuun lähetettiin vajaat 30 työtä. Kilpailu oli historiallinen, sillä se oli siihen asti vaikein suunnittelukilpailu, mitä Suomessa oli järjestetty.

Kilpailutyöt luokiteltiin kolmeen eri luokkaan, ja kahteen parhaaseen sijoittuneiden kesken päätettiin järjestää jatkokilpailu kesällä 1933. Kilpailun toisen vaiheen olennaisin lisävaatimus oli se, että suunnittelijoita vaadittiin suunnittelemaan stadionille torni. Torneja ei ensimmäisessä vaiheessa oltu juuri nähty, mutta idea tornista kiehtoi kilpailun järjestäjiä. Voittoon nousi lopulta Yrjö Lindegrénin ja Toivo Jäntin työ ja heidän toinen kilpailutyönsä sijoittui kolmanneksi. Lindegrén ja Jäntti oli siten helppo valita lopullista stadionia suunnittelemaan.

Suunnitelukilpailun toisen osan voittajatyö: Toivo Jäntti, Yrjö Lindegrén (ja avustaja Vera Rosendahl).

Kaikkiaan stadionin perusratkaisun ohella suunniteltavana oli valtava määrä erilaisia toimisto- ja harjoitustiloja, tunneleita ja käytäviä, katsomorakenteita ja tietysti tilaajan haluama korkea torni. Monet eri tahot urheilulääkäreistä alkaen halusivat tiloja stadionilta. Lopulliset stadionin piirustukset hahmottuivat hiljalleen vuosien 1934-35 aikana.

Jäntti ja Lindgren kiersivät stadioneita ympäri Eurooppaa ja hakivat ideoita yksityiskohtiin. Taustalla oli koko ajan paine kaupungilta – alkuperäisen maankäyttösopimuksen mukaan Stadion-säätiön tuli saada louhintatyöt alkuun vuoden 1935 aikana ja itse stadion valmiiksi vuoteen 1943 mennessä. Näistä ei tullut ongelmia, sillä työmaa käynnistyi suuren innon siivittämänä helmikuussa 1934. Kahden vuosikymmenen stadionhaaveilu oli vihdoin konkretisoitumassa.

Stadiontyömaa käynnistyi virallisesti ensimmäisen puun kaadolla 12.2.1934.

Kalle Rantala

Lähteet:
Alaja, E. 2015. Bollis. Töölön Pallokentän 100 vuotta.
Nygren, H. 1978. Helsingin Olympiastadion.
Urheilumuseo, Stadion-säätiön arkisto.

Paljain jaloin suunnistamassa - katso kuvat!

Lapsi juoksee paljain jaloin suunnistuskilpailun? Ja voittaa sen! Luulin tietäväni suunnistuksen historiasta kohtalaisen paljon vuosi sitten, kun sain yhdeksi työprojektiksi kirjoittaa kirjan lajin varhaisvaiheista. Nyt tiedän olleeni väärässä, kuten usein käy, kun oikeasti alkaa perehtyä johonkin asiaan.

Nuori suunnistaja Sotilaspoikien suunnistuskilpailun lähdössä.
Kuvatietojen mukaan hän myös voitti kilpailun. Kuva: Urheilumuseo.

Orienteerausta ja oijustusta -kirjaksi konkretisoitunut projekti oli jälleen yksi jännittävä taival historiantutkimuksen poluilla. Tavoitteena oli ymmärtää paremmin 1900-luvun alkupuoliskon suomalaista yhteiskuntaa ja uuden kilpailulajin, suunnistuksen, kasvuvaiheita kymmenien tuhansien ihmisten harrastukseksi. Ehkä onnistuin, ehkä en. Luulisin kuitenkin, että kirjan panos-tuotos-suhde on varsin kohdallaan verrattuna moneen muuhun historia- ja tietokirjaan.

Nykyaikainen kirjapaino mahdollisti myös asian, jota joskus aiemmin jouduttiin miettimään tarkasti kustannussyistä: valokuvien ja karttojen laajamittaisen julkaisemisen. Päädyimme käyttämään kirjassa mahdollisimman paljon laadukkaita valokuvia, joita erityisesti Sven-Erik Fagerholm otti värikamerallaan 1940-luvulla. Näitä kuvia ei ole aiemmin juuri julkaistu, ja ylipäätään värikuvat (ei siis väritetyt kuvat) ovat kohtalaisen harvassa noilta ajoilta. Fagerholmin kokoelma on poikkeuksellisuudellaan kansallisestikin yksi merkittävä liikuntakulttuuria kuvaava valokuvakokoelma. Ei haitannut yhtään, että se sattui juuri oman projektini aineistoksi. Tämän ohella käyttöön kaivettiin erityisesti suojeluskuntien urheiluohjaajien valokuvia 1920- ja 1930-luvuilta. Ja kyllä kannatti, sillä kuvat kertovat paljon omasta ajastaan.

Suunnistajia SFI:n viestikilpailussa 1940-luvulla. Kuva: Sven-Erik Fagerholm, Urheilumuseo.

Mitä kaikkea suunnistuksen alkuvaiheista sitten löytyi, kuvien ja karttojen ohella? Nostan seuraavassa esiin kolme mielenkiintoista piirrettä lajin kasvuvaiheista:


Urheilutoimittajat

Suunnistus muuttui vakavasti otettavaksi kilpaurheiluksi 1930-luvun alussa, kun urheilutoimittajat innostuivat lajista. Kaveriporukan vetämänä ja ihan mielenkiinnostakin, akateemiset urheilutoimittajat, Martti Jukola etunenässään, päättivät ottaa akateemisen suunnistuskilpailun yhdeksi urheilutoimittajien kilpailuksi. Jukola ja kumppanit lähtivät intoa puhkuen rämpimään länsi-uusimaalaisille rämeiköille ja vaikuttuivat uudesta lajista syvästi. He ryhtyivät kirjoittamaan tiedustelujuoksusta eli orienteerauksesta eli suunnistuksesta urheilulehtien palstoilla ja sanomalehtien urheilusivuilla. Aiemmin lajista oli uutisoitu lähinnä armeija- ja suojeluskuntayhteyksissä. Urheilusivuilla kuntoa ja päätä vaatinut suunnistus sai muutakin kuin sotilaallista painoarvoa ja huomiota uudenlaisissa piireissä.

Vaikka lajilla oli runsaasti sotilaallisia arvoja, oli Suomessa myös pitkät perinteet retkeilyyn. Suunnistus tarjosi retkeilyyn uudet työkalut – kartan ja kompassin – joiden avulla retkeilyjä uskalsi suunnata uusille seuduille. Monilla muodostui viikonloppujen vapaa-ajanviettotavaksi kävely- ja pyöräretket lähiseuduilla, toisinaan ilman karttaa, toisinaan kartan kanssa. Joka tapauksessa opiskelijat ja urheilutoimittajat toimivat näiden taitojen levittäjinä ja innostajina varsin vahvasti jo 1920–30-luvulla.

Kartta Akilles OK:n järjestämästä kilpailusta Porvoossa 1938. Urheilumuseo, Yrjö Vehmersalon arkisto.

Sotilaspoikakilpailut

Sotien aikana lapsille suunnattu liikuntakasvatus tiivistyi asevelvollisuusikää nuorempien osalta erityisesti sotilaspoikien ja lottatyttöjen toimintaan. Suunnistus oli tärkeä osa sekä poikien että tyttöjen liikuntaa, koska monet lotat toimivat ilmavalvonnassa ja pojat lähetteinä. Toisaalta talvisodan kokemusten perusteella sotarintamalla kaivattiin erityisesti suunnistustaidon osaavia miehiä. Suunnistuskoulutusta lisättiinkin selvästi sotien välisenä aikana. Lottien suunnistusopetukseen voi tutustua oikein videolta 5:48 kohdasta alkaen: http://www.elonet.fi/fi/elokuva/604822.

Sotilaspoikien suunnistustapahtumien määrät olivat erittäin suuria: kilpailutapahtumia oli satoja ja osallistujia vuosittain noin kaksikymmentätuhatta. Ei ole varsinainen ihme, että sotien jälkeisinä vuosina suunnistusseurojen määrä kasvoi voimakkaasti, kun osa lapsista ja nuorista innostui lajista sodan aikana. Myös rintamalla suunnistustoiminta oli aktiivista muutenkin kuin kuolemanpelossa: asemasotavaiheessa urheiltiin monipuolisesti. Suunnistusta harjoiteltiin laajamittaisesti, koska sillä oli myös koulutuksellista antia.

Myös sotien aikana suunnistettiin muistakin kuin maanpuolustuksellisista syistä. Esimerkiksi työpaikkojen liikuntaseura UPI järjesti Helsingin seudulla suunnistustapahtumia. Vuoden 1944 kilpailuun tehtiin lisähaastetta muokkaamalla karttaa.

Suunnistusfilosofia

Suunnistuksen varhaisvaiheissa 1930–40-luvulla käytiin kiivasta keskustelua siitä, millaista kilpasuunnistuksen pitäisi olla. Joidenkin mielestä oli jopa ikävää, kun toiset juoksivat vaahtopäinä asemalta toiselle, kun lajin ideahan oli kartan avulla kulkeminen. Kaikki olivat sentään yhtä mieltä siitä, että kompassia tuli osata käyttää karttojen heikohkon tarkkuuden vuoksi, mutta itse lajin kilpailumuodosta oltiin montaa mieltä. Sanaharkka kiteytyi kahden aktiivisen suunnistusmiehen, Lauri Pihkalan ja Jussi Kirjavaisen, välille 1940-luvun puolivälissä.

Pihkala oli sitä mieltä, että oleellisinta oli paikoittelu eli oman sijainnin päätteleminen kartan avulla. Lajissa tulisi siis merkata karttaan maastossa vastaan tuleva tarkastusasema, useimmiten polkuja tai vastaavia viitoitettuja reittejä pitkin kulkien, jalan tai hiihtäen. Paikoitteluja järjestettiin erityisesti hiihtosuunnistuksena, esimerkiksi Helsingissä jopa viikoittain keväällä 1945.

Kirjavainen taas kannatti ehdottomasti hakeutumissuunnistusta eli kartalta määrätyn paikan löytämistä – siis lajin nykymuotoa. Pihkalan ajatusten haastaminen ei ollut aivan jokapäiväistä kansanhuvia, sillä ”Tahkoa” pidettiin yleisesti yhtenä Suomen terävimmistä kynäilijöistä: ”Ei sen kanssa kukaan pysty väittelemään – osaa kirjoittaa niin nerokkaasti, että oikeassa olevakin näyttää hävinneeltä”, kuvaili Kirjavainen yleisiä tuntoja Pihkalaa kohtaan. Kirjavainen kuitenkin totesi, että pitää suunnistusasiaansa varmana, oikeana ja kyllin tärkeänä, jotta kannatti heittäytyä Pihkalan ”sanontarunsauden labyrinttiin.”

Lauri Pihkala (vas.) jakamassa ajatuksiaan Sulo Kolkalle (kesk.). Huomaa Pihkalan rinnalla telineessä oleva marssikompassi.
Kuva: Urheilumuseo.

Vaikka Pihkala oli valmis ”marssimaan oman kantansa puolesta vaikka polttoroviolle”, ei Kirjavainenkaan suostunut antamaan periksi vaan tyrmäsi Pihkalan kohta kohdalta, lause lauseelta. Pihkala oli kohdannut vihdoin vertaisensa väittelijän ja joutui lopulta vetäytymään lajin kehityksessä taka-alalle. Pihkalaa ei esimerkiksi valittu Suunnistamisliiton ensimmäiseen johtokuntaan, vaikka hänkin oli liittoa suunnittelemassa, ehdolla johtokuntaan ja paikalla kokouksessa. Hakeutumissuunnistuksen puolestapuhujat ottivat lajin haltuunsa. Saattoi olla, että suunnistuksen kehityksen kannalta tämä oli yksi ratkaiseva tekijä siinä, että lajista tuli Suomessa sellainen, millaisena sen nyt tunnemme. (Lainaukset, Urheilu 18.4.1945, ”Kirjavainen Tahkon kimpussa.”)

Mikäli suunnistuksen varhaisvuodet herättävät kiinnostusta, sivukaupalla lisää tietoa löytyy kirjasta Orienteerausta ja oijustusta – suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945, jonka voi hankkia Suunnistusliiton kautta vaikkapa painamalla tästä.

Kalle Rantala