Stadikan uumenissa

Kuluvana kesänä on ollut mahdollista tutustua toistaiseksi viimeistä kertaa ohjatusti Helsingin Olympiastadionin uumeniin. Viimeistä kertaa siksi, että Olympiastadion sulkee toimintonsa vuoden 2015 päättyessä. Remontin aikana sisätilojen määrä tuplaantuu ja kaikki katsomot katetaan. Vuonna 2018–2019 avautuu siis entistä ehompi Olympiastadion!

Vuonna 1938 valmistunut stadion on varmasti tuttu monelle kävijälle joko urheilutapahtumista tai konserteista. Harva on kuitenkaan päässyt tutustumaan esimerkiksi pukuhuonetiloihin tai pannuhuoneeseen. Kesän opastettujen kierrosten tarkoituksena on ollut avata stadionin suljetumpaa puolta yleisölle.

Kierros aloitetaan yleensä Olympiastadionin tornin juuresta. Tornilla on korkeutta hurjat 72 metriä, ja se on varmasti yksi Helsingin parhaista näköalapaikoista. Monenlaisia tarinoita on kuultu siitä, miksi korkeus on juuri 72 metriä. Niistä ehkä kuuluisimman mukaan tornin korkeuden määritteli joko keihäänheittäjä Matti Järvisen vuonna 1930 heittämä ME-tulos (72,93m) tai olympiakultaheitto vuodelta 1932 (72,71m). Totuus taitaa kuitenkin olla vähän ”tylsempi”: valittu korkeus oli Helsingin Olympiastadionin suunnitelleiden arkkitehtien – Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin – mielestä se mieluisin. Vaivaa tornin rakentamiseksi on joka tapauksessa saatu nähdä; olihan sen rakentaminen 1930-luvulla lähinnä käsityötä.

A-katsomon läpi kulkiessa silmiin osuu erityisesti vuoden 1952 olympialaisten voittajientaulu. Kansainvälisen Olympiakomitean vaatimuksesta kaikkien olympiakaupunkien pääareenoilla tulee olla kyseinen taulu. Siinä on siis kaiverrettuna kaikkien lajien voittajat ja voittotulokset. Suomalaisia taulusta löytyy kuudesta kohtaa; melonnasta neljä (Sylvi Saimo (k1 500m), Thorvald Strömberg (k1 10 000m) sekä Kurt Wires ja Yrjö Hietanen (k2 1 000m ja 10 000m)) ja painista Kelpo Gröndahl (87kg) sekä Pentti Hämäläinen nyrkkeilystä (54kg). Ulkomaalaismenestyjistä huomion kiinnittää tšekkoslovakialainen kestävyysjuoksija Emil Zátopek, joka nousi kolmella kultamitalillaan (5000m, 10000m ja maraton) suomalaisyleisön suursuosikiksi.

A-katsomosta löytyy myös niin sanottu VIP-katsomo. Sieltä ovat aikojen saatossa presidentit ja prinssit seuranneet erilaisia tapahtumia. Arvovieraat ovat saapuneet stadionin parhaille paikoille suoraan parkkipaikalta johtavan tunnelin kautta. Tunnelin erikoisuuksiin kuuluu kaksiosainen porraskäytävä, jonka toinen haara johtaa umpikujaan – tarinan mukaan siksi, että arkkitehdit olivat halunneet säilyttää vaikutelman symmetriasta. A-katsomo on sitä alkuperäisintä Olympiastadionia kattoa myöten: katsomon takapuolen julkisivu ilmentää nauhaikkunoineen ja valkoisine betonirakenteineen funktionalistisen arkkitehtuurin ominaispiirteitä tarkemmin kuin muut osat monia muutoksia läpikäyneestä stadionista.

VIP-katsomo sijaitsee A-katsomon keskivaiheilla

A-katsomon käytävä

Kun mennään A-katsomon alle, päästään osaan, jossa urheilijat ja artistit ovat kaikkien näiden vuosikymmenten saatossa valmistautuneet urakkaansa. Kolme pukuhuonetta ja sisäjuoksurata ovat tarjonneet mahdollisuuden lämmittelyyn ja lopulta rentoutumiseen. Jari Litmanen, Zlatan Ibrahimović ja monet muut jalkapallon maailmantähdet ovat kuluttaneet pukukoppien penkkejä. Artisteista muun muassa Muse aikoinaan vuorasi kaikki kolme pukukoppia erivärisillä kankailla. Yksi huone oli punainen, yksi pinkki ja yksi musta. Madonna puolestaan sisustutti pukuhuoneet itämaisin matoin, sohvaryhmin ja kristallikruunuin. Pukuhuoneista on ollut siis moneksi.

Yksi Olympiastadionin erikoisimmista paikoista on vanha pannuhuone, jonne yleisöllä ei tavallisesti ole pääsyä. Pannuhuone oli tarpeellinen, sillä stadionin lämmitettiin hiilellä aina 1960-luvun loppupuolelle saakka. Hiiltä pannuhuoneen hämärässä lapioi muun muassa stadionin pitkäaikainen vahtimestari Albin Stenroos – maratonin olympiakultamitalisti vuodelta 1924. Vanhat lämmitysuunit ja Stenroosin pieni työhuone ovat edelleen paikoillaan.

Albinin työkoppi

Pannuhuone

Yleisökierrokset päätettiin stadionin siipirakennuksessa sijaitsevaan Urheilumuseoon. Alkuperäinen, vuonna 1936 valmistunut museosiipi oli varsin paljon nykyistä pienempi. Alun perin siivestä ei suunniteltukaan museota, vaan ravintolaa, mutta varojen loppuessa tästä suunnitelmasta jouduttiin luopumaan. Urheilumuseo muutti tiloihin vuonna 1940 ja näyttely avattiin yleisölle vuonna 1943.

--

HUOM!

Taiteiden yönä, torstaina 20.8. on vielä kerran mahdollisuus osallistua Stadionin uumenissa-kierroksille, jotka alkavat stadionin tornin aulasta klo 17 ja 19.

Samana päivänä Urheilumuseo pitää ovensa auki klo 20 asti. Museon opastetut kierrokset alkavat klo 16 ja 18. Voit siis kätevästi yhdistää sekä stadion- että museokierroksen Taiteiden yöhösi!

Kierrokset ovat ilmaisia, eikä niihin tarvitse ilmoittautua etukäteen. Urheilumuseoon on ilmainen sisäänpääsy 20.8. klo 16-20.

Urheilumuseossa Taiteiden yönä myös edullisia kirjalöytöjä erikoishintaan!

Facebook-tapahtuman löydät osoitteesta https://www.facebook.com/events/1895043367388535/

Tervetuloa!

--

Riikka Aminoff, Henriikka Heikinheimo ja Jouni Lavikainen

Olympialaiset nousevan auringon maassa

Lauantaina 7.9.2013 valitsi Kansainvälinen olympiakomitea vuoden 2020 olympiakisojen isäntäkaupungiksi Tokion. Japanin pääkaupungista tulee näin ollen ensimmäinen Aasian kaupunki, joka saa kunnian järjestää kesäolympialaiset toistamiseen. Seitsemän vuoden päässä häämöttäviä olympialaisia odotellessa kannattaa käyttää hetki niiden edellisten Tokion kisojen muisteluun.

Tokiossa piti järjestää kesäolympialaiset ensimmäisen kerran jo vuonna 1940. Japanin keskittyessä 1930-luvun lopulla lähinnä sotimiseen siirrettiin kisat Helsingille. Lopulta vuoden 1940 olympialaisia ei toisen maailmansodan takia järjestetty lainkaan. Tokion aika koitti 24 vuotta myöhemmin. Kesäolympialaiset järjestettiin nousevan auringon maassa 10.10.–24.10.1964. Suomi saavutti kisoissa kolme kultaa sekä kaksi pronssia.

Kisoista on siis aikaa, mutta muutama mielenkiintoinen yhtymäkohta vuoteen 2013 löytyy. Koripallon miesten A-maajoukkue esitti tänä syksynä hienoja otteita Slovenian EM-kisoissa ja "Susijengiksi" ristitty joukkue on synnyttänyt pienoisen koripallobuumin Suomeen. Koripallo oli kova sana myös vuonna 1964. Suomen koripallomiehet nimittäin selvittävät tiensä upeasti Geneven karsintaturnauksesta aina olympiaparketeille asti. "Koripalloilijat suosiossa" otsikoi Suomen Urheilulehti olympialaisten alla tekemänsä artikkelin, jossa selvitettiin suomalaisten mielipiteitä Tokioon lähtevistä urheilijoista. Itse kisoissa Kalevi Tuomisen ja Robert Petersenin luotsaama joukkue joutui alkulohkossa taipumaan koripallon mahtimaille USA:lle, Brasilialle, Jugoslavialle sekä Uruguaylle. Australiasta, Perusta sekä Koreasta Suomi otti voiton. Alemman loppusarjan jälkeen Suomi kohtasi sijoitusottelussa Meksikon. Tuon ottelun Suomi voitti pisteellä ja tuloksena oli 11. sija. Vuoden 1964 koripallojoukkue on edelleen ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on karsintojen kautta selvinnyt mukaan olympialaisiin.

Suomen vuoden 1964 koripallojoukkue

Tokion tulevan isännyyden ratkaisseessa Buenos Airesin kokouksessa oli mukana Kansainvälisen olympiakomitean jäsen Peter Tallberg. Vuoden 1964 kisoissa Tallberg oli mukana urheilijana. Hän purjehti Henrik-veljensä kanssa Star-luokassa sijalle neljä. Tämä oli purjehtija Peter Tallbergin viidet kisat sisältäneen olympiauran paras sijoitus, eikä kultamitalikaan jäänyt kuin pisteen päähän.

Jotain kumman tuttua on myös siinä, että yleisurheilumenestys lepäsi miesten keihäänheiton varassa. Keihäskarjut kantoivatkin vastuunsa komeasti. Pauli Nevala kiskaisi kuuluisalla kaamealla heitollaan 82,66 metriä ja voitti kultaa. "Äänekosken pikkujättiläinen" Jorma Kinnunen säesti kuudennella sijallaan. Keihäsmiesten lisäksi ainoa kahdeksan parhaan joukkoon yltänyt yleisurheilija oli seiväshyppääjä Pentti Nikula. 

Keihäänheittäjä Pauli Nevala

Mistä muualta kuin keihäästä niitä mitaleita Suomelle sitten siunaantui? Lajiryhmistä menestyksekkäin oli ammunta. Sekä Pentti Linnosvuo että Väinö Markkanen tähtäsivät kultamitaliin Asakan ampumaradalla. Suomalaiset ovat Tokion jälkeenkin olleet tarkkoina Aasiassa. Pekingin olympialaisissa vuonna 2008 ammunta nousi kulta- ja pronssimitalin ansiosta Suomen parhaaksi lajiryhmäksi. Suomen nyrkkeilyjoukkueen vahvimmaksi lenkiksi nostettiin vuoden 1964 kisojen ennakkospekulaatioissa Pertti Purhonen. "Purtsi" oli kaiken luottamuksen arvoinen ja iski Korakuen jäähallissa pronssille sarjassa 67 kiloa. Pronssimitalin saavutti myös voimistelija Hannu Rantakari, joka nappasi mitalinsa hypyn loppukilpailusta.

Pertti Purhonen Tokiossa 1964

Naisurheilijoista Suomen parhaaksi perhosteli Eila Pyrhönen, joka sijoittui 100 metrin perhosuinnissa neljänneksi. Pyrhösen jälkeen naisuimareista ainoastaan Hanna-Maria Seppälä on yltänyt yhtä kovaan suoritukseen olympia-altaassa. Ennen kisojen alkua miesten 4 x 200 metrin vapaauintiviestiin asetettiin jopa pienoisia mitaliodotuksia. Joukkue Ilkka Suvanto, Hannu Vaahtoranta, Tuomo Hämäläinen ja Matti Kasvio sai kuitenkin tyytyä kymmenenteen sijaan. Kasvion sukuun napsahti olympiamitali 28 vuotta myöhemmin kun Matin poika Antti kauhoi pronssia Barcelonan kisoista.  

Kisojen suomalaiskonnan viitan sai kantaakseen Jämsän äijä Kyösti Lehtonen. Melbournen kisoissa 1956 kultaa paininut "Köpi" Lehtonen oli Tokiossakin kolmen ottelun jälkeen hyvissä asemissa. Ennen neljättä kierrosta Lehtonen kuitenkin suljettiin kilpailuista vaa'an näytettyä ylipainoa peräti kaksi ja puoli kiloa. Tätä eivät suomalaiset sulattaneet. Entisen kultasankarin epäiltiin syöpötelleen ja ennen kaikkea juopotelleen itsensä ylipainoiseksi. Tarinat "Köpin" rilluttelureissuista paisuivat kansan suussa suorastaan suhteettoman värikkäiksi, eikä lehdistöltä armoa herunut. Suomen Urheilulehdessä kirjoitettiin 21.10.1964: "Mitkään selitykset eivät auta. Ei miehen paino nouse kilokaupalla ellei syö ja juo. Kaiketi luonto petti." Lehtonen sai Suomeen palattuaan tottua siihen, että moni entinen selkääntaputtelija suhtautui häneen kuin maanpetturiin. Lehtosen asemaa ei helpottanut se, että perinteinen menestyslaji paini oli Tokiossa, ja ylipäätänsä 1960-luvulla, pienoisessa aallonpohjassa.

Tässä kirjoituksessa on muisteltu vuoden 1964 kisoja muutaman sinivalkoisen tuokion kautta. Toki Tokion olympialaisia voi lähestyä lukuisista eri näkökulmista. Esimerkiksi Lauri Ylä-Jussila on pro gradu -työssään ”Tuhkasta nousee uusi elämä.” Japanilaisen nationalismin ilmenemismuodot ja kanavointikeinot Tokion olympiakisoissa 1964 tutkinut Tokion kisojen hakuprosessia ja itse olympialaisia osana kansallisen identiteetin muokkausprojektia. Tutkimuksesta selviää muun muassa, että olympialaiset valjastettiin japanilaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Toinen maailmansota pyrittiin häivyttämään kisayleisön mielestä korostamalla Japanin historiaa ennen imperialismia sekä sodan jälkeistä, modernia talousihmettä. Esimerkiksi olympiarakennukset edustivat tyyliltään perinteistä japanilaista arkkitehtuuria ollen samalla moderneja ja massiivisia.

Selviytyykö susijengi vuoden 2020 olympialaisiin? Nojautuuko Suomen yleisurheilussa taasen keihäsmiehiin? Joutuuko Tokiossa jälleen joku jämsäläinen konnan rooliin? Aika näyttää toistaako historia itseään sekä myös sen, millaisia mielikuvia japanilaiset isännät ja emännät tahtovat kisaturisteille tarjoilla. Ennen Tokion kisoja järjestetään kuitenkin lukuisia uljaita urheilutapahtumia, muun muassa Rio de Janeiron kesäolympialaiset.

Henri Palmroth

Suomen Urheiluarkiston kesäharjoittelija
historian opiskelija, HuK