Urheilulajista historiateos

Lokakuussa julkaistun Koko kansan leijonat -kirjan myötä suomalainen jääkiekko sai lajihistoriansa.  Jääkiekkojuttusarjamme päätösosassa avataan, millainen hanke tilaushistorian kirjoittaminen ja julkaiseminen on kokonaisuutena, ja millaisia seikkoja sitä suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon. 

Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.

Mikäli lajinne historiaa ei ole vielä perusteellisesti tutkittu, Urheilumuseosta löytyy asiantuntemusta. Täällä selvitetään, miten laji tuli Suomeen, ketkä sitä harrastivat ja miten se levisi eri puolille maata. Entä miten aikalaiset siihen suhtautuivat? Nämä ovat peruskysymyksiä, kun lähdetään aukaisemaan lajin varhaisvaiheita, suoranaista esihistoriaa ajanjaksolta, jolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä lajiliittoa. 

Menneisyyden takapeiliin aletaan vilkuilla varsinkin lajiliiton määrävuosien lähestyessä. Tällöin olennaista on olla ajoissa liikkeellä. Hyvin tehty historiakirja vie aikaa useamman vuoden. Esimerkiksi Urheilumuseon viimeksi tuottamat yli 300-sivuiset jääkiekon 90- ja pöytätenniksen 80-vuotishistoriat ottivat aikaa kolmatta vuotta. 

Kirjoittajat pääsevät sukeltamaan aiheeseensa kunnolla, kun aikaa on riittävästi. Aiheen analysointi ja johtopäätösten tekeminen vaativat perusteellista paneutumista. Aika ei yksin riitä. Paneutua ei voi, jos aineisto puuttuu. Urheilumuseo ei lähde mukaan sellaisiin kirjoitushankkeisiin, joilla ei ole vankkaa pohjaa: alkuperäisiä lähteitä. Niitä ovat urheilujärjestön itsensä tuottamat asiakirjat kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja järjestölehdet. 

Urheilumuseon arkisto on kerännyt jo 33 vuotta suomalaisen liikunnan ja urheilun keskeisimmän asiakirja-aineiston pysyvään säilytykseen. Parhaassa tapauksessa lajisi historia lajiliiton ja seurojen arkistojen ansiosta on tänne jo tallennettu ja se kaipaa vain täydennystä viimeisten vuosikymmenten osalta. Huonoimmassa vaihtoehdossa aineistoa ei ole meillä ja sitä on esimerkiksi muuttojen yhteydessä päässyt katoamaan, jolloin peli on useimmiten menetetty. Kadonnutta aineistoa on erittäin vaikea saada takaisin tai paikata reikiä millään muulla. Vanhojen järjestöjyrien haastattelut antavat parhaimmillaan mukavasti lisätietoa, mutta puuttuvan alkuperäisaineiston korvaajiksi niistä ei ole.

Mitä maksaa? Mistä rahat?

Historioita on mukava tehdä, mutta niitä varten tarvitaan varoja. Käsikirjoitus ei synny ilmaiseksi. Taittajakin tarvitsee työstään korvauksen kuten myös kirjapaino. Budjettia määriteltäessä yksi tärkeimmistä päätöksistä on määritellä käsikirjoitukselle sivumäärä. Kirjan näköiseen lopputulokseen päästään jo viidellä arkilla eli 80 sivulla. Sen kustannusarvio alhaisimmillaan liikkuu 10 000 euron paikkeilla. 

Taitto- ja painokustannusten muuttujia ovat kirjaan laitettavien kuvien lukumäärä ja painosmäärä. Taittoon menee noin tuhat euroa sadalla kuvalla ja 500 kpl:n kirjapainotyöhön 3000–4000 euroa.

Harvalla järjestöllä on tällaisia rahoja. Hankkeen yksi mahdollistaja on kustannusten jakaminen 2–4 vuodelle. Eräs seura nosti väliaikaisesti jäsenmaksujaan ja keräsi niillä sievoisen summan. Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin kautta on mahdollista hakea rahoitusta. Kirjaa voidaan myydä etukäteen. Juhlavuoden päätapahtumasta kannattaa tehdä liiton näyttävä tilaisuus, jonne myydään illalliskortteja ja paikan päällä uutta historiateosta. Opetus- ja kulttuuriministeriöltä voi hakea ylimääräistä avustusta. Erilaiset säätiöt ovat aika nihkeitä avustamaan, mutta toki niiltäkin voi yrittää jotain saada.

Useita kirjoittaja vai yksi

Urheilumuseo on käyttänyt laajimmissa hankkeissa useita kirjoittajia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tekstiä syntyy useammalta kirjoittajalta ja näin laaja työ ei jää yhden kontolle. Toisaalta useamman kirjoittajan kanssa voi tulla ikäviä aikatauluongelmia, jos kaikki eivät pysy sovitussa deadlinessa. 

Parhaimmillaan kirjoittajat toimivat hyvänä vertaisryhmänä, jossa toista tsempataan ja keskustelujen kautta avautuu tutkimusaiheisiin uusia näkökulmia. Toisaalta kirjoittajien kesken on haasteellista sopia teemoista niin tarkasti, että päällekkäisyyksiltä kokonaan vältyttäisiin. Tällöin tekstejä toimittavalla täytyy olla riittävästi karsimisrohkeutta. Lisäksi toimittajan tulee puuttua teksteihin, jos eri kirjoittajien kirjoitustyylit ja aiheen käsittelytavat poikkeavat liikaa toisistaan. 

Riittävän ammattitaitoinen ja ahkera kirjoittaja toki selviää laajastakin hankkeesta, mikäli siihen vain varataan riittävästi aikaa. Kokopäiväisesti tehden tekstiä tulee syntyä lähes 200 sivua vuodessa. Yhden kirjoittajan hankkeessa jäsentelystä on helpompaa tehdä innovatiivisempi ja vetävämpi kuin jos soppaan osallistuu useampi.

Kirjoitussopimus ja ohjausryhmä

Kirjoitussopimus kannattaa aina tehdä riippumatta siitä, onko kirjoittajia yksi vai useampia. Sopimuksessa määritellään keskeisimmät lähteet, työn laajuus, valmistumisajankohta ja maksamisaikataulu. Tyypillistä on, että kirjoittajalle maksetaan kirjoituspalkkioita työn aikana, mikä on kohtuullista varsinkin useamman vuoden kestävissä hankkeissa.

Palkkioita maksaessa kannattaa olla selvillä, mistä maksaa. Kirjoittajalta tulee vaatia raportteja työn etenemisestä ja kohtuullisen pian jo myös alustavia tekstiosuuksia. Tätä ja yleensäkin kirjoittajaan solmittavaa rakentavaa yhteydenpitoa varten on hyvä perustaa ohjausryhmä.

Ohjausryhmä neuvoo kirjoittajaa, mutta se ei saa liikaa sekaantua ammattitutkijan työhön. Tutkijalle täytyy tilaustöissäkin antaa vapaus tutkia. Historian tilaavan järjestön täytyy kestää se, että aina ei ole paistanut aurinko. Myös ikäviä asioita on käsiteltävä. Muutoin historiateos menettää lukijoidensa luottamuksen. Uskottavaan lopputulokseen päästään ainoastaan avoimuudella. 

Uskottavuutta tehdylle työlle tuo myös käytettyjen lähteiden tarkka merkitseminen. Lähdeviitteet tuovat selkänojaa, johon kirjoittajien on hyvä nojata, kun aletaan keskustella kirjan johtopäätöksistä ja muista tuloksista.

Ossi Viita

Elektronista liikuntakulttuuria

Kilpaileminen digitaalisten laitteiden välityksellä, nykyisellä kansankielellä e-urheilu, on viimeisten vuosien aikana noussut valtavirran ilmiöksi. E-urheilu täyttää perinteisen median palstoja, värittää sosiaalista mediaa ja on erityisesti nuoremman sukupolven trendi, vaikka monet iäkkäämmätkin muistavat nuoruudestaan Atari- ja Nintendo-konsolit ja pelihallien videopeliautomaatit.

Peliautomaatti ja Space Invaders, pelialan suuren nousun käynnistäjä.

Peliautomaattien kulta-aika jäi jo taakse, kun tasokkaita pelilaitteita alkoi saada koteihin. Kuva Unsplash.

Nintendo Family Computer, mikä tunnettiin länsimaissa Nintendo Entertainment Systeminä (NES), popularisoi pelikulttuuria. Kuva Unsplash.

Digitaalinen pelaaminen on jo vuosikymmeniä vanha ilmiö mutta varsinaista e-urheilua siitä on tullut 1990-luvun lopulta alkaen, kun tekniikan kehitys ja halpeneminen tekivät peleistä yhä koukuttavampia ja laitteistoista saavutettavimpia. Internetin yleistyminen ja tiedonsiirron nopeutuminen mahdollistivat laajamittaisen kilpailemisen ja poistivat maantieteelliset rajoitukset arkisesta kilpapelaamisesta. Vaikka monilta peleissä toisensa kohtaavilta ihmisiltä puuttuu yhteinen puhuttu kieli, ymmärtävät pelaajat toisiaan pelin kautta. Ilmiö on sama kuin nurmikentälle eksyvillä eri maiden nuorilla: anna heille pallo, niin peli kyllä käynnistyy, vaikka yhteistä puhekieltä ei löytyisi. Pelitkin muodostavat jaetun ja  tarkoituksenmukaisen toiminnan, normien sekä sääntöjen puitteissa eräänlaisen kielen.

E-urheilussa yhdistyy uudella tavalla perinteisen huippu-urheilun toimintalogiikka, jossa media, markkinat ja yleisö pyörivät urheilun ympärillä ja ruokkivat toisiaan. E-urheilussa pelin omistavat ja hallinnoivat markkinatoimijat ovat tyypillisesti suuryrityksiä. Toisaalta taas media-alustojen kehitys on muuttanut myös perinteisten mediatalojen roolia merkityksettömämmiksi tai ainakin e-urheilutoimijat haastavat vakiintuneita mediataloja sopeutumaan muutokseen.

Perinteinen media seuraa aikaa. Suomen Kuvalehti 1/2018.

E-urheilun voikin nähdä nyky-yhteiskunnan kuvaajana: keskiössä ovat teknologia ja sitä virtuoosimaisesti käyttävät yksilöt, joiden avulla markkinatoimijat pyrkivät omiin päämääriinsä – yleensä suorien tai välillisten taloudellisten voittojen kerryttämiseen.

Digitaalinen kilpapelaaminen on joiltain osin hyvin lähellä liikuntakulttuuria, ja monilta osin selvästi sisällä liikuntakulttuurissa. Pelaamiseen liittyy fyysisiä taitoja ja haasteita, joita voi harjoitella ja joissa kilpaillaan. Onkin täysin epäolennaista keskustella siitä, onko e-urheilu urheilua vai ei, sillä urheilun käsitteet rakentuvat jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa. Oleellisempaa on tutkia ja pohtia, mitä kaikkea digitaalinen kilpapelaaminen on ja millaisia piirteitä kilpapelaamiseen liittyy esimerkiksi nuoriso- ja liikuntakulttuurin kontekstissa.

Pelien immersio vahvistuu jatkuvasti. Kuva Unsplash.

Juuri tästä syystä myös Urheilumuseo otti kopin e-urheilusta ja puristi siitä kirjallisen näkökulman. Kaikki e-urheilusta tarkastelee ja selittää digitaalisen kilpapelaamisen historiaa ja nykypäivää muutoksen näkökulmasta sekä yleisellä että pelikohtaisella tasolla. Suosittelemme sen lukemista johdatuksena e-urheilun maailmaan ja toivomme, että se inspiroi ihmisiä tuottamaan uusia näkökulmia ja syvätason tutkimusta aiheesta, joka on yksi 2000-luvun alun huomattavimmista urheiluun ja todellisuuden digitalisaatioon liittyvistä ilmiöistä.

Kalle Rantala & Samuli Kraneis

Samuli Kraneis & Kalle Rantala, 2018. Kaikki e-urheilusta. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 55. Kovakantinen, sidottu, 176 s. ISBN 978-952-6644-13-4

Kirjaa voi tilata esimerkiksi Urheilumuseon verkkokaupasta

Matkakertomus: ISHPES Congress 2018, Münster

Kuuman kesän 2018 yksi kohokohdista ainakin meille urheiluhistorioitsijoille koitti heinäkuussa, kun 19. ISHPESin kongressi alkoi Saksan Münsterissä. ISHPES on urheilu- ja liikuntahistorian suurin kansainvälinen kattojärjestö. Jokavuotinen kongressi on avara ikkuna urheilu- ja liikuntahistorian kansainväliselle tutkimuskentälle ja ainutlaatuinen tilaisuus tavata saman alan tutkijoita eri puolilta maailmaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut pitkälti yli 100 osallistujaa 30 maasta; edustettuina olivat kaikki maanosat. Suomalaisedustuksesta vastasivat allekirjoittaneiden lisäksi suomalaisen urheiluhistorian yksi uranuurtajista, ISHPESin perustajajäsen Leena Laine, ja professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Isäntäkaupungin valintaan vaikutti tällä kertaa vahvasti kansainvälinen politiikka: vuoden 2018 kongressi oli alun perin määrä järjestää Turkin Antalyassa, mutta viime vuonna ISHPESin hallitus päätti pyörtää päätöksen Turkin poliittisen tilanteen takia. Münster – tai tarkemmin Münsterin yliopiston urheiluhistorian ja -pedagogian laitos – tuli siis sisään vaihtopenkiltä, mutta järjestelytoimikunnan monet ISHPES-veteraanit pitivät huolen siitä, että käytännön järjestelyissä tämä ei näkynyt. Kongressitilat tarjosi katolisen hiippakunnan alaisuudessa toimiva Franz Hitze Haus -akatemia hieman Münsterin keskustan ulkopuolella. Talon luonne näkyi myös sessioille varatuissa tiloissa, joista yksi oli talon kappeli. 

Münster on pienehkö yliopistokaupunki, joka tunnetaan ennen kaikkea kahdesta asiasta: kolmikymmenvuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta 1648 ja pyöräilystä. Münsteriä kutsutaan Saksan pyöräilypääkaupungiksi, eikä tässä nimityksessä muutaman päivän otannalla ole pätkääkään liioittelua.

Nelipäiväisen kongressin tieteellisestä avauksesta vastasi meritoitunut nimi. Gigliola Gori, jonka mukaan ISHPESin nuorille tutkijoille vuosittain myöntämä artikkelipalkinto on nimetty, on pitkällä urallaan ehtinyt varsin vaihtelevien aiheiden pariin – etruskien urheilusta italialaisnaisten liikuntakulttuurin muotoutumiseen ja urheilun ja fasismin kytköksiin. Tällä kertaa aiheena oli kuvataiteiden rooli Mussolinin fasistihallinnon ruumiinkulttuuriin kytkeytyvässä propagandassa 1930-luvulla. Gorin keynoten jälkeen alkoivat sessiot. Teemoittain järjestetyt puolentoista tunnin rinnakkaissessiot sisälsivät yleensä kolme esitelmää – 20 minuuttia aikaa itse esitelmälle, 10 minuuttia kysymyksille ja keskustelulle. Vakiintuneen akateemisen käytännön varjopuolena on luonnollisesti se, että valtaosa esitelmistä jää kuulematta. Siksipä alla olevat nostot ovat vain pintaraapaisu kongressin koko mittavasta kattauksesta.

Jo ensimmäinen sessio tarjosi ajatuksia herättäneitä aiheita. Romanialaistutkija Pompiliu-Nicolae Constantin, joka kuulemma jakaa aikansa tutkijan ja Englannin Valioliigan TV-kommentaattorin hommien välillä, esitteli tutkimustaan romanialaisen jalkapallon sopupelikulttuurista kylmän sodan aikana. Constantinin mukaan Romaniassa vallitsi vuosikymmeniä järjestelmä, jossa pääsarjassa pelanneiden seurojen sijoitukset olivat käytännössä etukäteen määrättyjä. Romanialaisfutista johti ”Cooperativana” tunnettu mafiahenkinen verkosto, jossa olivat mukana käytännössä kaikki vallanpitäjät, alkaen jalkapalloliigan ja -liiton puheenjohtajista. Pelejä fiksattiin tuomaripelillä siihen malliin, että jos pelaaja halusi esimerkiksi voittaa mestaruuden, ainoa tapa oli hankkiutua sellaiseen seuraan, jolle mestaruus oli pedattu (yleensä Dynamo tai Steaua Bukarest). Pelaajat tiesivät tämän myös itse, mutta muutaman pelin häviäminen tahallaan vuodessa oli pieni hinta maksettavaksi, kun vaakakupissa oli pääsarjajalkapalloilijan sosioekonominen asema, josta kommunistisessa maassa kannatti pitää kiinni.

Heti avauspäivänä tuleen joutui myös toinen allekirjoittaneista (Lavikainen). Hiihtourheilun ammattimaistumista Suomessa käsitellyt esitelmä perustui Lavikaisen väitöskirjan yhteen osa-artikkeliin. Tiivistetysti väitöskirjassa tarkastellaan urheilijoiden ammattilaisuuden etenemisestä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle; miten näennäisestä amatööriydestä ja sala-ammattilaisuudesta siirryttiin täysammattilaisuuden aikaan, ja miten urheilijoiden sosioekonominen asema eri lajeissa muuttui tämän seurauksena. Esitelmän jälkeisten keskusteluiden perusteella ammattimaistumiseen ja kaupallistumiseen liittyvät kysymykset urheilun historiassa kiinnostavat muuallakin. Kongressien parasta antia on juuri vuorovaikutus: se tarjoaa välineitä työstää omaa ajattelua ja luo yhteyksiä samanlaisten kysymysten parissa painivien tutkijoiden välille.

Toisen kongressipäivän avanneen keynoten piti norjalaisprofessori Matti Goksøyr, aiheena urheilun yhteiskunnalliset roolit toisen maailmansodan aikana, vastarinnan ja kollaboraation teemojen kautta. Goksøyr käsitteli pääasiassa kotimaataan Norjaa, jossa norjalaiset urheilujärjestöt organisoivat ”urheilulakon” vallattuun Norjaan pystytettyä natsien urheilujärjestelmää vastaan. Boikotin piirissä oli muun muassa valtakunnallinen vedonlyöntiyhtiö. FIFAn ja FISin omaksumaa suhtautumista natseihin Goksøyr kuvaili ”tarkoituksellisen sokeuden politiikaksi”.

Päivän sessioiden aiheet olivat jälleen hyvin kirjavat. Kolme gender-sessiota kertovat siitä, että sukupuolinäkökulmat ovat urheiluhistorian(kin) tutkimuksessa kansainvälisesti vahvasti esillä, eikä kiinnostus rajoitu ainoastaan kilpa- tai huippu-urheiluun. Esimerkkinä tästä iranilaislähtöisen tutkija Shahrzad Mohammadin esitelmä pyöräilystä naispuolisten turvapaikanhakijoiden emansipaation ja sosiaalisen integraation välineenä Saksassa.

Toisen allekirjoittaneista (Rantala) aiheeseen läheisesti kytkeytyi Dave Dayn esitelmä ’No fee was to be charged for their services’: British coaching cultures in the 1930s. Valmentamisen ammattilaistuminen oli hankalaa ja hidasta amatööriyteen kytkeytyneissä herrasmieslajeissa. Dayn mukaan brittivalmentajat karsastivat amerikkalaista "win at all costs" -mentaliteettia ja pyrkivät fyysisen suorituskyvyn maksimoinnin sijaan kasvattamaan urheilijoitaan peribrittiläisiin arvoihin, kuten reilun pelin periaatteeseen. Tämä selittää myös sitä miksi Iso-Britannia ei ollut olympiaurheilussa todellakaan mikään mahtimaa ja jäi esimerkiksi Suomen kaltaisten kehitysmaiden taakse olympiakisojen mitalitilastoissa 1930-luvulla. Briteissä resurssien laittaminen huippu-urheiluun oli selvästi nihkeämpää kuin Suomessa vielä tuolla aikakaudella, mikä selittää osin maan heikohkoa menestystä suhteessa pienempiin kilpailijamaihinsa.

Kansainvälisessä urheiluhistoriantutkimuksessa varsin pientä osaa näyttelevää jääkiekkoa sivuttiin, kun Russell Field esitteli tutkimustaan Pennies from Heaven: Gallery gods, spectatorship, and making of sport spaces. Field analysoi miten kaupungin kolmannen Madison Square Gardenin ylärivien yleisö käyttäytyi vuonna 1925 avatussa tilassa. Paperin otsikko pohjautui luonnollisesti jäälle heitettyjen kolikkojen aiheuttamiin naurunpyrskähdyksiin pelaajien kaatuillessa. Ylipäätään Madison Square Garden oli vahvasti esillä, kun yliatlanttinen tutkijakolmikko tarkasteli kukin samaa muuttuvaa tilaa eri näkökulmista, kaupunkilaisten vapaa-ajan mäenlaskusta ja mäkihypystä urheilustadionin arkkitehtuuriin.

Nuorille tutkijoille välipalan tarjosi sessio, jossa esiteltiin muun muassa tieteellisten journalien julkaisuperiaatteita. Päivä päättyi odotettuun kongressi-illalliseen Franz Hitse Hausin lähistöllä sijaitsevassa Mühlenhofin ulkomuseossa. Muualta kuljetettuine historiallisine tuulimyllyineen ja muine rakennuksineen paikkaa voisi kuvata paikalliseksi Seurasaareksi.

Kolmannen päivän avanneen keynoten sai kunnian pitää tänä vuonna Gigliola Gori -palkinnon pokannut englantilaistutkija Lydia Furse. Furse tarttui paperissaan barretteen, naisten suosimaan rugbyn johdannaiseen maailmansotien välisessä Ranskassa. Fursen mukaan barrette on kestämättömin perustein rajattu ulos rugbyn historiankirjoituksesta; vain kosmeettisesti emälajistaan eronnut barrette tarjosi ranskalaisnaisille harvinaisen, joskin ajallisesti ja maantieteellisesti rajallisen väylän kontaktilajin harjoittamiseen, mikä oli jyrkässä ristiriidassa urheilukulttuurin silloisten konventioiden kanssa. Selkeästi ja analyyttisesti puhunut Furse oli esiintymiseltään kongressin kärkikaartia.

Kolmannen päivän sessioissa tartuttiin muun muassa jalkapalloon ja baseballiin Saksassa, itämaisten kamppailulajien kulttuurisiin merkityksiin, vammaisurheiluun ja olympialaisiin. Markwart Herzog purki myyttiä Bayern Münchenistä natsijärjestelmän uhrina ja yhtenä harvoista järjestelmää vastaan taistelleista urheiluseuroista. Kyse on Saksassa ajankohtaisesta ja paljon keskustelua herättäneestä historiapoliittisesta kysymyksestä. FC Bayernin sankarimyyttiä alettiin rakentaa jo 1940-luvulla, ja sen kyseenalaistaminen viime vuosina on nostattanut Saksassa kiistaa, jota on kuvattu termillä Sporthistorikerstreit, viittauksena kaikkien historian opiskelijoiden hyvin tuntemaan Historikerstreitiin. Alleviivaa kai tämäkin jalkapallon yhteiskunnallista merkitystä Saksassa.

Päivän aikana ääneen pääsi myös Kalle Rantala. Esitys otsikolla 'The Development of Finnish Olympic Athletes' Support Between the World Wars' käsitteli Rantalan väitöskirjan keskeistä aihetta eli miten Suomen urheilujärjestelmä kehittyi tukemaan urheilijoita, jotka tavoittelivat kansainvälistä kilpailumenestystä. Kokonaiskuvassa kolmella asialla oli todellista merkitystä: lajien vahvalla priorisoinnilla, valmennuksen modernisoinnilla systemaattiseksi ja kokonaisvaltaiseksi toiminnaksi sekä koulutus- ja ohjaustoiminnan laajentamisella yhä tavoittavammaksi ja sisällöiltään kehittyneemmäksi.

Päivän päätteeksi puntaroitiin kiintoisaa kysymystä: Mikä on Viron kansallisurheilua? Eukonkanto, hyttystentappokilpailu, humalauinti. Ehkä myös hiihto ja paini. Viron kirjallisuusmuseon Piret Voolaid esitteli kyselytutkimustaan, jossa selvitettiin virolaisten käsityksiä ”kansallisurheilusta”. Vaikka kyselytutkimus kosketti pienehköä ja ei-yleistettävää joukkoa, antoi se mielenkiintoisia kulmia siihen, miten ihmiset käsittävät niin sanotun kansallislajin ja toisaalta vastaavat jopa tarkoitushakuisen stereotyyppisesti tällaisiin kyselyihin. Kansallisuuteen liittyy vahva perinteiden monimutkaisen muotoutumisen ja kulttuurien leviämisen piirre, mitä osoittaa esimerkiksi Suomesta Viroon kulkeutuneen eukonkannon nostaminen ohuen kepin nokkaan.

Kongressin päätöspäivä tarjosi vielä viimeisen keynoten, jonka Christopher Young piti sairastumisen takia skypen välityksellä, yhden rinnakkaissession ja paneelikeskustelun. Antropologi Dario Nardini esitteli yhtä hauskimmista tutkimusprojekteista viimeisen vuoden aikana: aiheena oli Australian Gold Coastin surffausperinteiden rakentuminen ja ylläpito. Nardini luonnollisesti asusteli paikalla ja surffasi jatkuvasti, eli vapaa-aikakin meni työn parissa. Palkitun tutkijan esitys oli jälleen kerran täyttä timanttia ja tarjosi mielenkiintoisia näkökulmia siitä, miten surffauskulttuuriin pumpataan lisävoimaa niin kaupungin päättäjien kuin itse surffaajien suunnasta. Nardini kuvaili Gold Coastin olevan myös vahvasti kilpailullisen surffikulttuurin keskus, jossa esimerkiksi olympialiikkeen kosiskeluun suhtaudutaan pääasiassa positiivisesti, vaikka vapaan ja ”itsenäisen” surffauskulttuurin puritaanit nostavat välillä päätään mammuttijärjestöä vastaan.

Paneelikeskustelu urheiluhistorian tämän hetken näkymistä ja tulevaisuuden tutkimuskohteista oli kongressille piristävä päätös. Konsensushakuisen jutustelun sijaan se tarjosi paikoin räväkkää akateemista väittelyä urheilun luonteesta tutkimuskohteena. Christiane Eisenberg herätteli keskustelua argumentoimalla sitä valtavirtaa olevaa ajatusta vastaan, että urheilu olisi yhteiskunnan peili ja väitti päinvastoin, että urheilua olisi pidettävä omien lakiensa mukaan toimivana, muusta yhteiskunnasta ”aidoilla” erotettuna tilana. Paneelissa muistutettiin aiheellisesti, että urheiluhistoriaa kannattaa pyrkiä tuomaan tutkimustraditioiltaan vakiintuneempien historia-alan suuntausten alle. Liikunta ja urheilu tarjoavat kiintoisia kulmia hyvinkin monelle alueelle, olipa kyse taloudesta, politiikasta, kulttuurista tai vaikkapa lääketieteen historiasta. Tulevaisuuden tutkimustarpeita arvioitiin löytyvän esimerkiksi tunteiden historian parista, ovathan tunteet, niiden kokeminen ja käsittely urheilun kovaa ydintä.

Päätöstilaisuudessa oli vuorossa palkitsemisia. Nuorten tutkijoiden Routledge Presentation Award myönnettiin tällä kertaa kolmelle esitelmöitsijälle, ja ilahduttavasti mukana oli suomalaisväriäkin: 75 punnan lahjakortin Routledgen valikoimaan pokkasivat Ricardo Assumpção, Justus Kalthoff ja Kalle Rantala.

ISHPES 2018 jätti mielikuvan urheiluhistoriasta kenttänä, jossa tutkitaan todella vaihtelevia aiheita kuitenkin melko samanlaisella tutkimusotteella. Suurin osa esitelmistä nojasi asiakirja- tai lehdistöaineistoja hyödyntävään perustutkimukseen, eli melko perinteiseen tapaan tutkia historiaa. Teoreettisempaakin otetta esitelmien joukosta löytyi, ja sille olisi enemmänkin tilausta. Esiintymistavoissa erot olivat juuri niin suuria kuin saattoi odottaakin. Eteenpäin on kuitenkin menty ainakin powerpoint-aikoja edeltäneistä ISHPESin ensimmäisistä kongresseista, joissa tapana oli erään kokeneen italialaistutkijan mukaan se, että esitelmän pitäjä aloitti jakamalla kuulijoille paperikopiot esitelmästään – ja luki sitten saman paperin huoneen edessä ääneen.

Ensi kesänä ISHPES kokoaa urheiluhistorioitsijat Madridiin ja vuonna 2020 Sapporoon. Suomessa kongressi on järjestetty kerran, Turussa vuonna 1992. Ehkäpä lähivuosina voisi olla taas aika?

Jouni Lavikainen                 Kalle Rantala