Paavo asui täällä

Lähelle Turun rautatieasemaa, osoitteeseen Jarrumiehenkatu 4, valmistui vuonna 1903 kolme punaista yksikerroksista rivitaloa. Työmies Johan Nurmi osti seitsenhenkiselle perheelleen noin 40 neliömetrin asunnon, jossa oli yksi huone ja keittiö. Pihan perällä sijaitseva päätyhuoneisto oli yhtiön halvin, sillä kamarin ikkunan takana sijaitsivat talojen yhteiset ulkokäymälät. Täällä Paavo Nurmi asui yli 20 vuoden ajan.

Jarrumiehenkatu 4:n talojen ulkoväri on nykyisin vaalea. Rivitalo, jossa Paavo Nurmen pitkäaikainen koti sijaitsee, on ainoa alkuperäinen. Yhtiön kaksi muuta taloa on korvattu samantyylisillä uudisrakennuksilla.

Urheilumuseo vuokrasi asunnon Turun kaupungilta 1.1.2000 alkaen ja sisusti sen 1920-luvun asuun. Työssä käytettiin apuna kahta Nurmen perheen kotialbumissa ollutta kuvaa, toinen keittiöstä ja toinen kamarista. Kuvat ajoittuvat 1920-1930-lukujen taitteeseen eli ajankohtaan, jolloin Paavo Nurmi vielä asui Jarrumiehenkadulla.

Paavo Nurmen sisaret Siiri ja Saara kamarissa 1920-luvulla otetussa kuvassa. Tilaa hallitsevat kaksi päästä vedettävää sänkyä. Vasemmalla on Paavon palkinnoksi saama ompelukone. Seiniä somistavat kehystetyt painokuvat. (Kuva: Nurmen perheen kotialbumi)

Kamari vuonna 2016. Asunnossa on alkuperäinen kakluuni.

Valokuvien lisäksi tietoa kodin sisustuksesta saatiin vuonna 1925 julkaistusta Toivo T. Kailan kirjasta Paavo Nurmi. Elämä, tulokset ja harjoitusmenetelmät, jonka mukaan puuseppäisä oli valmistanut kodin ensimmäiset huonekalut omin käsin. Ne oli korvattu 1920-luvun alkuvuosina ”uusimallisilla salinkaluilla”. Kaila kertoo myös, että Antwerpenin olympialaisten (1920) jälkeen kotiin oli hankittu vesijohto keittiöön, tehtaassa valmistettuja huonekaluja ja sähkövalo. Kotona oli myös ompelukone ja gramofoni, molemmat Paavon voittamia palkintoja. 

Keittiön seinillä on 1920-luvun valokuvassa kamarin tapaan kuviolliset tapetit. (Kuva: Nurmen perheen kotialbumi)

Keittiö 2000-luvulla. Puuliesi on 1920-luvun asussaan. Altaan yhteyteen on asennettu pesupöytä ilmeisesti 1930-luvulla. Myös liesikupu on maalattu myöhemmin.

Urheilumuseo päivitti kotitalon sisustusta ja tietosisältöjä keväällä 2016. Kattoon asennettiin 1920-luvun helmivalaisin, lattioille lisättiin mattoja ja astiakaappiin astioita… Ennen kaikkea asuntoon haluttiin lisätä Paavo Nurmi, kertoa hänestä sekä urheilijana että ihmisenä. Ja tehdä se hienovaraisesti, rikkomatta 1920-luvun tunnelmaa. Näyttelyseinäkkeitä, puhumattakaan digitaalisista sisällöistä, asuntoon ei voinut tuoda. Kamarin pöydällä on nyt ”Nurmen perheen kotialbumi”. Albumin kuvat ja tekstit ovat koonneet ”Paavon sisaret Siiri ja Saara”. He kertovat Paavo Nurmen elämästä ja urheilusaavutuksista, mutta myös kommentoivat Nurmea henkilönä. Välieteisen seinällä on kuvia Paavo Nurmesta 1920-luvun kehyksissä.

Valokuva-albumit ja seinällä olevat kuvat kertovat kotitalon kävijöille Paavo Nurmesta.

Vierailu Paavo Nurmen kotitalossa on aikamatka eiliseen. Kävijät eivät lakkaa hämmästelemästä, kuinka koko perhe on mahtunut elämään niin vaatimattoman kokoisessa asunnossa. Etenkin 1910-luvulla, kun keittiö oli Johan-isän kuoltua vuokrattu toiselle työläisperheelle, ja Nurmen perheen käytössä oli ainoastaan kamari. Asunnon ajanlasku on pysähtynyt 1920-luvulle, jolloin Nurmen urheilumenestys on jo tuonut perheelle kodin sisustuksessakin näkyvää vaurautta. Mielenkiintoista onkin, ettei perhe ole silloinkaan haikaillut isomman asunnon perään. Itse asiassa Nurmen sisaruksia asui vanhassa kotitalossaan aina vuoteen 1960 asti.

Gramofonin kansi on auki. Asunnossa soi vaimeasti 1920-luvun lopun musiikki.

Yleisölle kotitalo on auki joka vuosi Paavo Nurmen syntymäpäivänä 13.6. sekä tänä kesänä myös Paavo Nurmi Festival -viikolla 27.-29.6. ja 2.7.2016 klo 14–17. Tervetuloa!

Paavo Nurmen kotitalosta Urheilumuseon verkkosivuilla
Kotitalon mobiiliopas

Kaisa Laitinen

Urheiluidentiteettiä rakentamassa

Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä, joka koostuu monesta eri palasesta. Yksi näistä paloista on usealla myös urheiluidentiteetti. Lähes jokaiselta löytyy joku mielipide urheilusta niin hyvässä kuin pahassa, ja nämä mielipiteet korostuvat usein suurien urheilutapahtumien aikaan. Urheiluidentiteetti on myös kansallinen. Suuret massat ovat kiinnostuneita samoista lajeista ja fanitus on joillekin jopa elämäntapa.

Kesätöissäni Urheilumuseossa sain tutkailla omaa suhtautumistani ja käsitystäni varsinkin suomalaista, mutta myös ulkomaista urheilumenestystä kohtaan. Tätä toteutin käymällä läpi suurta kuvalahjoitusta - kuvia olympialaisista ja urheilulajeista - sekä valokuvaamalla urheilutekstiilejä.

Kesätyöntekijöiden työpisteeltä

Aloittaessani työt omistin pienen tietouden suomalaisesta urheilukulttuurista, joka suurimmalta osalta rajoittui menestykseen 2000-luvulla. Nimet kuten Heli Rantanen, Toni Nieminen ja Tomi Poikolainen eivät herättäneet suurempaa liikettä aivoissani kuin tiedon, että kaikki olivat menestyneitä omassa lajissaan. Kuvat kertoivat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, ja käymällä läpi olympialaisia vuoden 1976 kesäolympialaisista Montrealista lähtien, opin hiljalleen enemmän ja enemmän urheiluhistoriaa. Olympialaiskuvien jälkeen siirryin eri urheilulajeja koskeviin kuviin ja kävin esimerkiksi jääkiekon MM-kisoja läpi 1980-luvulta lähtien. Vuoden 1995 kisojen jälkeistä juhlahumua oli monta kymmentä kuvaa, ja se sai pohtimaan fanitusta ja sitä, mitä urheilu voi ihmisille merkitä.

Kesätyöntekijän kuvaama Otakar Janeckyn jääkiekkopaita. Paita on ollut käytössä Jokereiden voittamassa jääkiekon Euroopan cupissa vuonna 1995. Huomaa komea Urheilumuseon mainos!

Historia monessa muodossaan sitoutuu usein identiteettiin, ja niin se tuntuu tekevän myös urheilun osalta. Voitot, mutta myös katkerat häviöt, muistetaan pitkään. Kuvissa pettymyksen tunteet näkyivät yhtä selkeästi kuin voitonriemu. Identitteettiin kuuluvat erilaiset puolet, ja omalta osaltani pääsin tutkailemaan tätä puolta itsestäni: mitä urheilu minulle oikeasti merkitsee ja mitä siitä haluan edes tietää. Ymmärsin nopeasti, että tietoni rajoittuvat paljolti 2000-luvulle ja tämän ajan valtalajeihin, joita televisiossa näkee jatkuvasti. Kiinnitin myös huomiota siihen, että koulussa eri oppiaineissa menestyjistä kerrotaan aina. Musiikintunneilla kuunnellaan ja soietaan hittibiisejä, äidinkielentunneilla luetaan klassikkokirjailijoiden teoksia. Liikuntatunneilla yritetään kasvattaa intoa omatoimiseen liikuntaan, mutta unohdetaan urheiluhistoria täysin. Historiantunneilla saatetaan sivuuttaa Hannes Kolehmaista ja Paavo Nurmea, mutta urheilu ja sen valtapeli jätetään täysin käymättä läpi.

Miten siis voidaan olettaa, että kunnioitus, tieto ja ymmärrys urheilua ja sen menestyjiä kohtaan voisi jatkua. Katoaako identiteetistä osa, jos urheilun osalta sen historia tippuu pois tiedosta tai katoaa kokonaan? Jos perustamme tietomme ja intomme viimeisen 10 vuoden tapahtumille tai valtamedian mainostamille urheilijoille ja lajeille, unohdammeko jossain vaiheessa historialliset urheilijat?

Juoksupaita, jota Hannes Kolehmainen käytti paita Antwerpenin olympialaisten maratonilla vuonna 1920 ja voitti kultaa.

Tajusin oman urheiluidentiteettini muuttuneen viimeistään viimeisenä työpäivänäni. Kuvasin urheilutekstiilejä ja ennen jokaista laatikkoa kävin läpi listan, mistä yleissilmäykseltä näin, mitä oli luvassa. Joskus kyseessä oli uima-asuja, joskus olympialaisista tuotuja toimitsijapaitoja. Sykkeet kohoilivat tasaiseen tahtiin kun nostin laatikon kantta ja poimin vaatteiden seasta lopulta Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen urheiluvaatteita. Omassa urheiluidentiteetissäni oli muuttunut jotain, eikä vähiten kunnioitus suomalaista urheilua ja sen historiaa kohtaan. Voisi sanoa, että hieno päätös hienolle kesätyölle.

Eeva Tolonen
Urheilumuseon kesätyöntekijä kesällä 2014