Stadikan uumenissa

Kuluvana kesänä on ollut mahdollista tutustua toistaiseksi viimeistä kertaa ohjatusti Helsingin Olympiastadionin uumeniin. Viimeistä kertaa siksi, että Olympiastadion sulkee toimintonsa vuoden 2015 päättyessä. Remontin aikana sisätilojen määrä tuplaantuu ja kaikki katsomot katetaan. Vuonna 2018–2019 avautuu siis entistä ehompi Olympiastadion!

Vuonna 1938 valmistunut stadion on varmasti tuttu monelle kävijälle joko urheilutapahtumista tai konserteista. Harva on kuitenkaan päässyt tutustumaan esimerkiksi pukuhuonetiloihin tai pannuhuoneeseen. Kesän opastettujen kierrosten tarkoituksena on ollut avata stadionin suljetumpaa puolta yleisölle.

Kierros aloitetaan yleensä Olympiastadionin tornin juuresta. Tornilla on korkeutta hurjat 72 metriä, ja se on varmasti yksi Helsingin parhaista näköalapaikoista. Monenlaisia tarinoita on kuultu siitä, miksi korkeus on juuri 72 metriä. Niistä ehkä kuuluisimman mukaan tornin korkeuden määritteli joko keihäänheittäjä Matti Järvisen vuonna 1930 heittämä ME-tulos (72,93m) tai olympiakultaheitto vuodelta 1932 (72,71m). Totuus taitaa kuitenkin olla vähän ”tylsempi”: valittu korkeus oli Helsingin Olympiastadionin suunnitelleiden arkkitehtien – Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin – mielestä se mieluisin. Vaivaa tornin rakentamiseksi on joka tapauksessa saatu nähdä; olihan sen rakentaminen 1930-luvulla lähinnä käsityötä.

A-katsomon läpi kulkiessa silmiin osuu erityisesti vuoden 1952 olympialaisten voittajientaulu. Kansainvälisen Olympiakomitean vaatimuksesta kaikkien olympiakaupunkien pääareenoilla tulee olla kyseinen taulu. Siinä on siis kaiverrettuna kaikkien lajien voittajat ja voittotulokset. Suomalaisia taulusta löytyy kuudesta kohtaa; melonnasta neljä (Sylvi Saimo (k1 500m), Thorvald Strömberg (k1 10 000m) sekä Kurt Wires ja Yrjö Hietanen (k2 1 000m ja 10 000m)) ja painista Kelpo Gröndahl (87kg) sekä Pentti Hämäläinen nyrkkeilystä (54kg). Ulkomaalaismenestyjistä huomion kiinnittää tšekkoslovakialainen kestävyysjuoksija Emil Zátopek, joka nousi kolmella kultamitalillaan (5000m, 10000m ja maraton) suomalaisyleisön suursuosikiksi.

A-katsomosta löytyy myös niin sanottu VIP-katsomo. Sieltä ovat aikojen saatossa presidentit ja prinssit seuranneet erilaisia tapahtumia. Arvovieraat ovat saapuneet stadionin parhaille paikoille suoraan parkkipaikalta johtavan tunnelin kautta. Tunnelin erikoisuuksiin kuuluu kaksiosainen porraskäytävä, jonka toinen haara johtaa umpikujaan – tarinan mukaan siksi, että arkkitehdit olivat halunneet säilyttää vaikutelman symmetriasta. A-katsomo on sitä alkuperäisintä Olympiastadionia kattoa myöten: katsomon takapuolen julkisivu ilmentää nauhaikkunoineen ja valkoisine betonirakenteineen funktionalistisen arkkitehtuurin ominaispiirteitä tarkemmin kuin muut osat monia muutoksia läpikäyneestä stadionista.

VIP-katsomo sijaitsee A-katsomon keskivaiheilla

A-katsomon käytävä

Kun mennään A-katsomon alle, päästään osaan, jossa urheilijat ja artistit ovat kaikkien näiden vuosikymmenten saatossa valmistautuneet urakkaansa. Kolme pukuhuonetta ja sisäjuoksurata ovat tarjonneet mahdollisuuden lämmittelyyn ja lopulta rentoutumiseen. Jari Litmanen, Zlatan Ibrahimović ja monet muut jalkapallon maailmantähdet ovat kuluttaneet pukukoppien penkkejä. Artisteista muun muassa Muse aikoinaan vuorasi kaikki kolme pukukoppia erivärisillä kankailla. Yksi huone oli punainen, yksi pinkki ja yksi musta. Madonna puolestaan sisustutti pukuhuoneet itämaisin matoin, sohvaryhmin ja kristallikruunuin. Pukuhuoneista on ollut siis moneksi.

Yksi Olympiastadionin erikoisimmista paikoista on vanha pannuhuone, jonne yleisöllä ei tavallisesti ole pääsyä. Pannuhuone oli tarpeellinen, sillä stadionin lämmitettiin hiilellä aina 1960-luvun loppupuolelle saakka. Hiiltä pannuhuoneen hämärässä lapioi muun muassa stadionin pitkäaikainen vahtimestari Albin Stenroos – maratonin olympiakultamitalisti vuodelta 1924. Vanhat lämmitysuunit ja Stenroosin pieni työhuone ovat edelleen paikoillaan.

Albinin työkoppi

Pannuhuone

Yleisökierrokset päätettiin stadionin siipirakennuksessa sijaitsevaan Urheilumuseoon. Alkuperäinen, vuonna 1936 valmistunut museosiipi oli varsin paljon nykyistä pienempi. Alun perin siivestä ei suunniteltukaan museota, vaan ravintolaa, mutta varojen loppuessa tästä suunnitelmasta jouduttiin luopumaan. Urheilumuseo muutti tiloihin vuonna 1940 ja näyttely avattiin yleisölle vuonna 1943.

--

HUOM!

Taiteiden yönä, torstaina 20.8. on vielä kerran mahdollisuus osallistua Stadionin uumenissa-kierroksille, jotka alkavat stadionin tornin aulasta klo 17 ja 19.

Samana päivänä Urheilumuseo pitää ovensa auki klo 20 asti. Museon opastetut kierrokset alkavat klo 16 ja 18. Voit siis kätevästi yhdistää sekä stadion- että museokierroksen Taiteiden yöhösi!

Kierrokset ovat ilmaisia, eikä niihin tarvitse ilmoittautua etukäteen. Urheilumuseoon on ilmainen sisäänpääsy 20.8. klo 16-20.

Urheilumuseossa Taiteiden yönä myös edullisia kirjalöytöjä erikoishintaan!

Facebook-tapahtuman löydät osoitteesta https://www.facebook.com/events/1895043367388535/

Tervetuloa!

--

Riikka Aminoff, Henriikka Heikinheimo ja Jouni Lavikainen

Museovierailu, osa 2: Manchester United-museo

Manchester on yksi harvoista kaupungeista maailmassa, jossa on sekä kansallinen jalkapallomuseo että jalkapalloseuran museo. Marraskuisella Manchesterin matkallani minulla oli tilaisuus käydä molemmissa. Tässä kirjoituksessa arvioin Manchester Unitedin museota, joka kävijämäärillä mitattuna on FC Barcelonan museon jälkeen maailman suosituin seuramuseo.

Seuramuseoiden lähtökohdat eroavat selvästi kansallisista jalkapallomuseoista – tai yleensä museoista. Jalkapalloseuroilla on museoita tai museoita muistuttavia näyttelytiloja ympäri maailmaa, mutta monessa tapauksessa ne eivät täytä ammatillisesti hoidetun museon vaatimuksia. Seurojen intressit museon ylläpitämiseen liittyvät yleensä markkinointiin ja fani- ja sponsorisuhteiden hoitoon: seuran historiaa ja kulttuuriperintöä tuodaan esiin seuraidentiteetin ja brändin pönkittämiseksi, saavutusten korostamiseksi tai jopa paitamyynnin tehostamiseksi. Seurojen ehdoilla – ja rahoilla – toimivien museoiden elinkaari jää toisinaan melko lyhyeksi, mutta niiden määrä on silti jopa kasvussa. Museotutkija Hans Henrik Appelin toukokuussa 2013 tekemän selvityksen mukaan peräti 15 seuraa Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla suunnitteli museon perustamista; kuudella sellainen jo oli.

Manchester Unitedin museo sijaitsee seuran kotistadionin Old Traffordin uumenissa.

Seuramuseoiden kirjavassa kaartissa Manchester Unitedin museo edustaa ammatillisinta tyyppiä: sen henkilökuntaan kuuluu kolme museoalan koulutuksen saanutta kuraattoria. Museon näyttelyt alkavat hieman yllättävästi George Bestin ympärille rakennetusta salista. ManU:n seurahistorian värikkäimpiin kuuluvaa pelaajaa käsitellään asiaankuuluvasti myös hänen ulkojalkapalloilullisten otteidensa kautta. Pelaaja-Bestiä kuvaavat esineet liitetään saumattomasti yhteen Bestin rock-tähden elämäntyyliin viittaavaan materiaaliin. Näkökulma kuvastaa muustakin näyttelystä välittyvää pyrkimystä liittää Manchester Unitedin vaiheet laajempiin yhteyksiinsä. Värikäs ulkonäkö täydentää varsin onnistuneesti Bestin näköiseksi laaditun kokonaisuuden.

Vitriineissä Bestin ansiot pelaajana jäävät lähes paitsioon, mutta TV-ruuduissa pyörivät maalikoosteet eivät anna unohtaa, millaisesta lahjakkuudesta oli kyse.

Museo on sisältä melko ahdas ja sokkeloinen. Kolmeen kerrokseen jaettu näyttely on jäsennetty temaattisesti, mutta salien sijoittelussa ei ole näkyvissä erityistä tausta-ajatusta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että perusnäyttelyä ei ole suunniteltu kokonaan etukäteen, vaan näyttelytiloja on lisätty vuosien varrella erikseen. Perusnäyttelyyn sisältyviä saleja ei ole eroteltu kovin selvästi vaihtuvista näyttelysaleista, joten kävijä päätyy kulkemaan niissä vuorotellen – luultavasti tietämättä, mikä sali on osa perusnäyttelyä ja mikä vaihtuvaa näyttelyä.

Pelaajalegendojen pelipaitoja on tarjolla runsaasti. Kuvassa maajoukkuepaitoja.

Perusnäyttelyssä ManU:n historiaa tuodaan esiin melko tyypillisten teemojen kautta. Pakollisen pokaalihuoneen ja suurpelaajavitriinien lisäksi mukana on yksi kronologisesti etenevä näyttelytila ja osiot kannattajille, vuoden 1958 Münchenin lento-onnettomuudelle, ulkomaiden pelikiertueille sekä Unitedin junioriakatemialle. Vaihtuvassa näyttelyssä oli käyntini aikana esillä ManU:n pelaajia ensimmäisessä maailmansodassa käsittelevä näyttely, joka Best-salin ohella edustaa museota raikkaimmillaan. Esinekokoelmaa ei voi kuvailla muuksi kuin erittäin kattavaksi. Erityisesti entisiltä pelaajilta on saatu runsaasti vanhempaakin aineistoa. Joissakin vitriineissä esillepanon tehoa laskee esineiden suuri määrä, ja tekstin osalta samaa on havaittavissa sinänsä näyttävissä kuvatekstipaneeleissa.

Jalkapallo ensimmäisessä maailmansodassa on pinnalla Englannissa, sillä myös National Football Museum avasi hiljattain aihetta käsittelevän näyttelyn.

Ulkoasun ja graafisen ilmeen osalta Unitedin museo muistuttaa selvästi National Football Museumia. Useimpien vitriinien yläpuolella on kuvaruutuja, joissa pyörii tauotta ottelukoosteita ja muita filmipätkiä eri aikakausilta. Liikkuva kuva ja näyttelytiloissa soiva musiikki synnyttävät elävän vaikutelman, jota laaja interaktiivinen sisältö monin tavoin tukee. Ammattimaisesti laaditut multimediaohjelmat tarjoavat lisätietoa yleisemmistäkin jalkapallohistorian teemoista sekä pääsyn hätkähdyttävän laajaan tietokantaan seuran historiasta. Jos rajaa haun esimerkiksi Ryan Giggsin kaudella 1996/1997 pelaamiin Mestarien liigan vierasotteluihin, pääsee käsiksi paitsi tilastoihin, myös kuviin ja jopa videopätkiin Giggsin otteista juuri niissä otteluissa.

Jalkapallohistoriaa pelaajien kautta.

Vaikka ManU:n suurpelaajat ja pokaalit ovat hyvin esillä, museota ei voi pitää pelkkänä seuran saavutuksia esittelevänä kunniagalleriana. Joistakin paatoksellisista teksteistä huolimatta se onnistuu välttämään narratiivin, jossa punaiseksi langaksi muodostuu ManU:n vääjäämätön nousu maailman suurimmaksi ja kauneimmaksi seuraksi. Fanikulttuurin yhteydessä ei ole vaiettu huliganismista eikä George Bestin yhteydessä alkoholismista, ja Unitediakin vuonna 1915 tahranneesta sopupeliskandaalista muistutetaan omassa paneelissaan. Seurauksena museo pääsee useita muita seuramuseoita lähemmäksi ICOMin museomääritelmää ja tarjoaa mielenkiintoisen ja viihdyttävän vierailukohteen myös muille kuin ManU:n faneille.



Hans Henrik Appelin tutkimusartikkeli ‘Proper museum’ or branding platform? Club museums in England julkaistiin Soccer & Society -lehden 16. vuosikerran numerossa 2-3.

Jouni Lavikainen

Museovierailu: National Football Museum, Manchester

Matkustin marraskuisena viikonloppuna Manchesteriin tarkoituksenani tutustua kaksi vuotta sitten kaupungissa avattuun National Football Museumiin, arvioida sen perusnäyttelyssä tehtyjä ratkaisuja ja miettiä, miten niitä voisi soveltaa Suomessa. Yhteydenpito museon kanssa sujui hyvässä hengessä jo ennen matkaa. Vierailuun saatiin sisällytettyä näyttelyn viikonlopputiimin jäsenen pitämä opastus ja tapaaminen museonjohtaja Kevin Mooren kanssa. Samalla reissulla ehdin käväistä myös Manchester Unitedin kotistadionilla Old Traffordilla sijaitsevassa Unitedin museossa, josta julkaistaan toinen blogikirjoitus lähiaikoina. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin matkan pääkohteeseen.

National Football Museum muutti vuonna 2012 Prestonista nykyiseen sijaintipaikkaansa, kymmenen vuotta aiemmin rakennettuun museo- ja näyttelykeskus Urbikseen. Avaamisensa jälkeen jalkapallomuseo on ylittänyt reilusti kaikki kävijätavoitteensa – miljoonan kävijän raja paukkui aiemmin tänä vuonna. Paraatipaikalla jatkuvan ihmisvilinän keskellä sijaitseva rakennus antaa hyvät edellytykset kävijöiden houkuttelemiseen, mutta itsestään selvää menestys ei ole. Urbis sai ensimmäisinä vuosinaan maineen rahaa syövänä ”valkoisena norsuna”, kun siellä tuolloin ollut museo jäi reilusti 200 000 kävijän vuosittaisesta tavoitteestaan.

National Football Museum kuvattuna ulkopuolelta. Museo sijaitsee Manchesterin ydinkeskustassa lähellä Victoria -juna-asemaa.

Urbis on erikoisin museorakennus, jonka olen koskaan nähnyt, eivätkä sen sisäosatkaan viittaa heti museoon. Kun astuin sisään, näin ensimmäisenä pahvisen karikatyyrin moottoriturpana tunnetusta Robbie Savagesta, jonka suuhun lapsi oli parhaillaan potkimassa palloa. Pohjakerroksessa huomio kiinnittyy pahvi-Savagen lisäksi porrasmaisesti nouseviin näyttelykerroksiin sekä paljon liikkuvia ja interaktiivisia elementtejä sisältävään englantilaisen jalkapallon Hall of Fameen. Onpa siellä myös mahdollisuus pelata vastikään julkaistua PES2015-jalkapallopeliä ja kuvauttaa itsensä nostamassa kopiota Englannin FA-cupin voittopokaalista. Kuten myöhemmin näyttelyssä huomasin, ensivaikutelma ei johda harhaan. Interaktiivisuus ja toiminnallisuus korostuvat museon kaikissa osissa.

Suurin osa Urbiksesta on käytetty muuhun kuin museon perusnäyttelyyn, joka on esillä kahdessa ensimmäisessä kerroksessa. Kolmas kerros on varattu vaihtuville näyttelyille; käyntini aikana se oli näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Neljännessä kerroksessa järjestetään koululaisten työpajoja ja erikoistilaisuuksia perheen pienimmille. Vierailuni aikana siellä piti majaa Lapland FC:n manageri, joulupukki. Ystävällinen näyttelytiimin jäsen lähes työnsi minut hissiin pukkia tapaamaan, vaikka totesikin, että ”lapsillehan se oikeastaan on tarkoitettu”. Viides ja kuudes kerros eivät ole avoimia yleisölle, sillä niitä varataan kokous- ja juhlatilaisuuksiin, joista isoimpia järjestetään myös pohjakerroksessa. Museonjohtaja Mooren mukaan gaalat ovat merkittävä tulonlähde, ja ne tuovat museoon säännöllisesti englantilaisen jalkapallon tunnetuimpia kasvoja. Esimerkiksi äskettäin pidettyihin manageriyhdistyksen iltajuhliin ottivat osaa lähes kaikkien valioliigaseurojen managerit.

Perusnäyttely on jaettu temaattisiin kokonaisuuksiin: pelaajiin, seuroihin, kilpailuihin ja faneihin liittyvät osuudet ovat ensimmäisessä ja tuomareihin, managereihin ja varusteisiin liittyvät toisessa kerroksessa. Kansainvälistä aineistoa esitellään MM- ja EM-kisojen kautta, mutta pääpaino on englantilaisessa jalkapallossa. Teemoja käsitellään esinekokoelman lisäksi värikkäiden kuvatekstipaneelien ja monipuolisen interaktiivisen sisällön avulla.

Esineille annetaan merkitys yleensä tarinoiden kautta. Perinteisen vitriinin sisällä olevan paneelin lisäksi käytössä ovat laajalti myös esinettä tai esineryhmää varten tehdyt filmipätkät, jotka esitetään vitriinin sisällä olevassa ruudussa. Kuvaketta painamalla sain kuulla muun muassa Buryn cup-sankaruudesta 1900-luvun alussa, kaula murtuneena FA-cupin voittaneesta brittimaalivahdista ja piskuisen Blyth Spartansin uroteoista. Filmit ja tekstit on pidetty lyhyinä kävijöiden mielenkiinnon säilyttämiseksi.

Kävijä saa valita itse, minkä filmin katselee.

Lähes jokaisen vitriinin lähistöltä löytyy kosketusnäytöllisiä päätteitä, joiden kautta pääsee käsiksi teemoja syventävään lisäsisältöön. Tarjolla on – vain muutaman esimerkin mainitakseni – faktaa ja triviaa kaikista englantilaisista ammattilaisseuroista, jalkapalloilijoiden palkkojen kehityskaaria, taktisten ryhmityksien historiaa sekä mahdollisuus kokeilla taitojaan erotuomarina. Näyttelyssä on runsaasti myös ns. ”low tech” -interaktiivisuutta, eli paljon väänneltävää, käänneltävää, paineltavaa ja jopa haisteltavaa. Esittämistavat ottavat erilaisten kävijäryhmien tarpeet huomioon varsin onnistuneesti, mutta kritiikkiä on annettava siitä, että vierailuni aikana osa ruuduista oli epäkunnossa ja toimiviakin oli välillä hankala käsitellä. Kevin Mooren mukaan kyse oli kuitenkin viikonlopun kävijäryntäyksen aiheuttamasta poikkeustilanteesta. Mooren sanoihin on helppo uskoa, sillä hän osoittautui tapaamisessamme valmiiksi myös itsekritiikkiin, silloin kun sen paikka oli.

Museon audiovisuaalinen ilme on näyttävä ja esillepano moderni.

Näyttelyn sisältö heijastaa englantilaista jalkapallokulttuuria. Seurat ja pelaajat ovat pääosassa, koska ne kiinnostavat ja koskettavat ihmisiä, toisin kuin maajoukkue, joka Mooren mukaan herättää Englannissa tunteita vain arvokisakesän aikana. Moore kertoi, että näyttelyssä on pyritty huomioimaan mahdollisimman hyvin myös alemmilla sarjatasoilla pelaavia seuroja faneineen, eikä vain menestyneimpiä jättiläisiä. Toinen valinta on ollut jalkapallon sitominen yhteiskunnalliseen kontekstiin, mikä ei kuulemma ole ollut kaikkien jalkapallofanien mieleen. Mooren mukaan tässä tapauksessa kävijöiden toiveita ei kuunneltu, vaan rasismille, homofobialle, huliganismille ja stadiononnettomuuksille varattiin omat paikkansa museossa. Naisten jalkapallo on myös mukana, mutta ei omana kokonaisuutenaan: aineistoa ja tarinoita on esillä eri puolilla näyttelyä. Tämäkin ratkaisu on saanut myös kielteistä palautetta.

Näyttelyn rakenne hämmentää logiikkaa etsivän kävijän nopeasti. Teemat on ripoteltu sekaisin ja osittain limittäin, eikä erityistä kulkujärjestystä ole. Tämä ei välttämättä olisi muuten ongelma, mutta nykyisellään osaa esinevitriineistä on vaikea yhdistää omaan teemansa, eivätkä tiettyä kokonaisuutta tai esinettä etsivät löydä haluamaansa nopeasti. Esinekokoelman helmiä – muun muassa Diego Maradonan ja Pelén MM-kisapaitoja sekä ottelupalloa Englannin voittamasta MM-finaalista 1966 – suunnitellaankin siirrettäviksi samaan tilaan näyttelyn alkuun. Kokonaiskuvaa sotkee myös toiminnallisten Football Plus -huoneiden sijaitseminen eri puolilla rakennusta. Mooren mukaan parempi ratkaisu olisi ollut sijoittaa Football Plus samaan kerrokseen ja nimetä se selkeämmin sisältöään vastaavaksi.

Diego Maradona piti kuvassa oikealla olevaa paitaa päällään ohjatessaan pallon kädellään Englannin maaliin MM-kisoissa 1986. Vasemmalla Rivelinon paita MM-finaalista 1970.

Sinänsä Football Plus puolustaa paikkaansa museossa. Sen seitsemässä pelipisteessä saa kokeilla taitojaan syöttelijänä, torjujana, selostajana ja rangaistuspotkujen ampujana. Tulokset rekisteröidään, ja ne voi luonnollisesti jakaa sosiaalisessa mediassa. Pelit ovat vähemmän yllättävästi erittäin suosittuja ja tarjoavat maksullisina museolle myös tasaisen tulonlähteen. Parhaiten niiden vetovoimasta kertoo se, että jopa valioliigamanagerit olivat tiettävästi käyneet ampumassa rankkareita gaalansa aikana.

Rangaistuspotkusimulaattorissa pallo yritetään potkaista virtuaalimaalivahdin taakse. Kunkin potkun jälkeen näkee paitsi sen, tuliko maalia vai ei, myös potkun nopeuden.

En jäänyt kaipaamaan mitään yksittäistä teemaa, ja niiden joukosta löytyi myös yllätyksiä – puhumattakaan monesta kiinnostavasta ja tunteisiin vetoavasta yksityiskohdasta. Naurahdin, kun katsoin Huddersfieldin managerin Neil Warnockin haukkuvan joukkueensa tappiollisen ottelun puoliajalla; vakavoiduin, kun tutkin huligaanin maihinnousukenkiä 1970-luvulta ja katselin, kun Bradfordin kotistadion palaa. Esinekokoelmassa on Mooren mukaan aukkoja joidenkin teemojen kohdalla, mikä on osaltaan sysännyt suunnittelijoita luovempia esittämistapoja kohti. Joissakin teemoissa esineet jäävät tietokoneruutujen varjoon, mutta tämä ei mielestäni ollut järin suuri ongelma. Esimerkiksi taktiikka- ja tuomariosiot olisivat jääneet paljosta paitsi ilman interaktiivista sisältöä, joka paitsi viihdytti, myös haastoi ajattelemaan.

Jalkapalloilijan fysiologisiin haasteisiin voi perehtyä interaktiivisen pöydän avulla.

Näyttelyn ongelmista huolimatta on vaikea päästä mihinkään siitä, että kokonaisuus on onnistunut. Sisältö vastaa pitkälti sitä, mitä ainakin itse pidän jalkapallossa tärkeänä. Urheilun merkitys on muussakin kuin saavutuksissa ja pokaaleissa; se on myös tarinoita, ilmiöitä ja yhteisöllisyyttä. On muistettava sekin, että jalkapallon kaltaisessa äärimmäisen kilpaillussa lajissa menestys suurissa kilpailuissa on ylellisyyttä, joka ei koske kaikkia – kuten Suomessakin valitettavan hyvin tiedetään. Monen museokävijän henkilökohtaiset muistot liittyvät huomattavasti arkisempiin asioihin, ja niiden tavoittaminen ja aktivoiminen kuuluvat nähdäkseni jalkapallomuseon tehtäviin. Tässä National Football Museum onnistuu.

Jouni Lavikainen