Rööri Björn – parkettien väriläiskä

Joskus vielä kirjoitetaan suomalaiskoripallon historia. Toivottavasti yksi luku omistetaan suurille persoonille. Mitään Dettmannilta, Möttölältä, Kallu Tuomiselta ja kumppaneilta pois ottamatta, Reino Björn on ylitse muiden.

Johtaja Reino Björn promokuvassa.

Helsingissä vuonna 1932 syntyneen koripalloilijan pelaajaura kesti edustussarjatasolla vuodet 1954–71. Huoltajana eli valmentajana hän toimi useissa joukkueissa nuorten, naisten ja miesten sarjoissa 1960-70-luvuilla työ- ja peliuransa ohessa. Myöhemmin hän oli monessa roolissa veteraanitoiminnan innostajana ja voittamassa myös veteraanien maailmanmestaruusmitaleja Suomen väreissä. Hän saavutti pelaajana Helsingin Jyryssä ja Kisa-Tovereissa kolme SM-mitalia (1956, 1958, 1970), valmentajana mestaruuksia tuli eri sarjoista yli kymmenen sekä kaksi Suomen cupin voittoa Helsingin Kisa-Toverien ja Playboysin valmentajana. Se tilastoista.

Hillitön yrittäjä, arvokas raataja

Björn ei ollut pelaajana kaikista taitavin pallonkäsittelijä, mutta korvasi puutteensa yrittämällä sitäkin lujemmin. Jatkuva raivoisa kaikkensa antaminen teki hänestä yleisön suosikin. Björn innosti kanssapelaajiaan jatkuvalla huutamisella. Lehdistö suhtautui Björnin toilailuihin pääasiassa positiivisesti. Usein lehtien sivuilla lukikin: ”Rööri-show pyöri jälleen.” Luonnollisesti aggressiivinen pelitapa meni välillä ylitse, mikä näkyi Björnin virhetilillä. Joskus hänet jopa ajettiin ulos.

Björn (keskellä) tavoittelemassa palloa pelissä SNMKY - Jyry.

Björn lensi Jyryn väreissä. 

Periksiantamattomuus palkittiin toisinaan yli 20 pisteen peleillä. Parhaimmillaan Björnin kauden pistekeskiarvo oli 9.8. Erityisesti hän kunnostautui kuitenkin syöttäjänä, puolustajana ja vastustajan psyykkaajana. Häntä pidettiin joukkueelleen arvokkaana pelaajana. Björn valittiin myös Työväen Urheiluliiton liittojoukkueisiin pelaamaan Neuvostoliittoon, Itä-Saksaan ja Romaniaan. Lehdistön arvostuksesta kertoi erityisesti valinta lehdistön joukkueeseen vuonna 1962.

Helsingin Jyryn joukkuekuva 1950-luvulta. Björn ylärivissä toinen vasemmalta.

Björnistä kehkeytyi eräänlainen kulttihahmo yleisön ja lehdistön piirissä. Työväen Mailapojilta kyseltiin kesätauolla 60-luvun alussa, että pelaako Rööri syksyllä joukkueessa. Tähän TMP:n valmentaja Jaakko Pesonen totesi, että ”…muutoksia ei joukkueessamme tule olemaan, joten ”Rööri” pelaa, harhauttaa, riisuu paitansa ja täyttää äänellään Ruskeasuon hallin!”

Omapäinen edistäjä

Lyhyt sarjakausi ei riittänyt Björnille pelaamishimon tyydyttämiseen. Koska 1950-luvun lopulla Suomen Koripallo- ja Lentopalloliitosta ei ollut toimintaa organisoimaan, otti Björn asiat hoitaakseen. Hän järjesti Helsinkiin kaupunginosien välisen sarjan ja pelasi itse Herttoniemen joukkueessa. Sarjaan ilmoittautui 11 joukkuetta: Herttoniemi, Tapiola, Pohjois-Haaga, Eira, Pakila, Leppävaara, Munkkiniemi, Pasila, Kallio, Töölö ja Sörkka. Kahdessa lohkossa pelatun alkusarjan ja loppusarjan jälkeen mestariksi nousi Munkkiniemi. 

Torpan poikien kaupunginosasarjajoukkue. ToPo oli Helsingin Munkkiniemen seura, joka perustettiin 1932. Björn virnistelee eturivissä.

Luonnollisena osana 1950-lukua oli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton sekä Työväen Urheiluliiton väliset hankaukset, joiden pohjalta lehdissäkin mietittiin, miten suhtautua ”Röörin sarjaan”, jossa maajoukkuemiehet saivat otella yksityisen miehen sarjassa. ”Ja mikä järjestö Reino Björn on SKL:n koneistossa?” Pelaajat halusivat vain pelata liittotaustasta riippumatta.

Valmentaja vailla vertaa

Mahtava ääni, huitovat kädet, vihaiset kasvot – koko olemus kuin ärsytetyllä karhulla. Ja nimikin Björn.

Työ- ja peliuran ohella Reino Björn valmensi niin nuoria kuin aikuisten joukkueita. Hän toimi jopa välillä pelatessaan oman joukkueensa huoltajana. Björn johdatti Helsingin Työväen Uimarien naisjoukkueen mestaruudesta mestaruuteen 1960-luvulla kuudesti peräkkäin, joinain vuosina voittamalla kaikki ottelut. Björn totesi, että joukkue harjoitteli ehkä saman verran kuin muut, mutta harjoittelun laatu oli parempi – pelitilanteisiin ja taktiikkaan kiinnitettiin huomiota. Välikausilla pyrittiin harjoittelulla totuttaa nopeaan peliin. HTU:n ohella Björn toimi myös naisten maajoukkuevalmentajana vuosina 1960–62.

HTU:n naiset hallitsivat suomalaista koripalloa 1960-luvulla Björnin valmennuksessa.

Mestaruuksia kertyi myös nuorten valmentajana.

Tulisieluiseksi valmentajaksi kuvattu Björn oli aktiivinen osallistuja valmennuskoulutuksissa ja osasi puhua medialle otsikoita innoittavaan tyyliin. ”Joukkueen taktiikka on valittava sen heikoimman, etten sanoisi tyhmimmän jäsenen mukaan”, Björn kiteytti vuoden 1970 MM-kisojen valmennusseminaarin opit. Helsingin Kisa-Toverien kanssa Björn otti tuntumaa myös koripallon Euroopan cupiin 1970-luvun vaihteessa.

HKT:n pelaajia ohjeistamassa.

Rattopojat rynnistivät

Björn siirtyi valmentamaan vastaperustettua espoolaista Playboysia vuonna 1971. Käytännössä taustalla oli Haukilahden Kisassa vaikuttaneita liikemiehiä, vetäjänään Mikko Marttinen. Ajatuksena oli laajentaa koripallojoukkueen kannattajakuntaa irti maantieteellisestä riippuvuudesta, luoda koripallosta oikea ilmiö ja samalla mainostaa yhteistyökumppaneita. Björnin valintaa valmentajaksi tällaiseen seuraan auttoi varmasti valmennustaitojen ohella hänen maineensa.

Playboysien tiedotelehti 1971.

Playboys

Playboysien tie oli menestyksekäs, mutta myös kohuja herättänyt. Playboy-kondomien, Urkki- ja Hymy-lehtien sekä Form-tupakan mainostaminen sytyttivät monenlaisia mielipiteitä. Myöskään strippauksen SM-kisojen järjestämistä ei laskettu urheiluaatteen suurimmaksi merkkipaaluksi. Erikoisin Playboys-kohu syntyi Mallorcan matkasta, joka toi joukkueelle puolen vuoden kansainvälisen pelikiellon käyttäytymishäiriöiden vuoksi. Osa pelaajista totesi hotellin epäjärjestyksen johtuneen kylläkin Manchester Unitedin pelaajista.

Playboys voitti miesten Suomen cupin vuosina 1973–75 sekä Suomen mestaruuden 1974 ja 1976. Taustalla oli toki espoolaista menestyvää koripallokulttuuria, voittihan Honka mestaruuden viidesti peräkkäin vuosina 1968–1972, joten aivan tyhjän päälle uutta toimintatapaa ei levitetty.

Työväen Mailapojat - Playboys ottelu 1970-luvulla.

Lehtileike Playboysin mestaruudesta.

Mielenkiintoista kaudessa 1973 oli se, että yhdysvaltalaiset pelaajat alkoivat ilmestyä suomalaisille kentille. Ylipäätään 1970-luku oli aikakausi jolloin koripallo astui Suomessa maalaiskuntien ja kaupunginosajoukkueiden lajista kohti kaupallista kilpaurheilua. Pelaajia alettiin rekrytoida ja ostaa uudella innolla. Harjoittelu vietiin uudelle tasolle valmennusosaamisen kehittyessä monien muiden lajien mukaisesti. Laji kaupallistui vauhdilla ja Björnin tapaiset väriläiskät vahvistivat lajin laajentumista. Vaikka Playboysista kehkeytyi jopa vihatuin ”ostojoukkue”, oli peiliin katsomista monella muullakin seuralla. Kärkiseurat jakoivat ruskeita kirjekuoria ja muita etuisuuksia kilvan pelaajilleen.

Urheilu-uran ohella Reino Björn teki menestyksekkäästi myös sitä ”oikeaa” työtä. Hän oli Suomen suurimman rintaliivimerkin Figuran johtavia myyjiä Etelä-Suomen alueella, joidenkin lehtijuttujen mukaan jopa tittelillä toimitusjohtaja.

Tämän jutun päätöskuva kiteyttäköön veikeän koripallohahmon Reino Björnin.

Kalle Rantala


Lähteet:

Basket.fi, tilastot.

Urheilumuseon arkisto, Reino Björnin arkisto, lehtileikekokoelma, painotuotteet ja valokuvat.

IS Veikkaaja, 22.4.2008, ”Rattopoikien Retki”, Terho Vuorinen.

Yle - elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/08/koripallon-1950-luku-oli-pantterien-valtakautta

Kuka on sinun urheiluidolisi?

Tällä hetkellä fanittaminen tuntuu olevan erityisen suosittua. Suuri osa urheilua seuraavista ihmisistä ei voinut olla huomioimatta ”Susijengin” eli Suomen koripallomaajoukkueen menestystä viime syksyn Slovenian EM-kilpailuissa. Ennen kaikkea uutisointiin ja kyseiseen tapahtumiin liittyivät fanit, joita suomalaisittain ja kansainvälisestikin, poikkeuksellisesti oli paikalla arvioiden mukaan jopa yli 2000. Joukkue selviytyi kesän 2014 MM-kilpailuihin Espanjaan, jonne on villeimmissä arvioissa veikattu tulevan otteluita seuraamaan jopa 5000 suomalaista. Ei koripallo yhtäkkiä ole noussut tässä määrin suosiossa vaan kyse on jostain muusta. Täytyy muistaa, että Suomen maajoukkueen harjoituspeleissä Helsingissä ennen Sloveniaa oli vain tyydyttävästi katsojia paikalla.

Suomalaisfaneja kannustamassa Susijengiä Slovenian EM-kilpailuissa syksyllä 2013.

Toinen mielenkiintoinen ajan ilmentymä on nuorten jääkiekkomaailmanmestaruuden jälkeen järjestetty mitalijuhla Helsingin Rautatientorilla. Paikalla oli joidenkin arvioiden mukaan 3000 ihmistä seuraamassa, kuinka juniorit tuulettivat mitaleitaan. Väittäisin, että suuri osa näistä paikalla olleista ei edes ollut seurannut pelejä vaan kyse on jostain muusta. Jääkiekon mestaruuden juhlimisesta on muodostunut kulttuurinen tapa toimia siten, että ”torilla tavataan”. Jollekin taas tapahtuma toimi yhteisöllisenä virikkeenä, toinen oli vaan uteliaana tarkkailijana.

Pikkuleijonien mitalijuhla Helsingin Rautatientorilla tammikuussa 2014.

Yhtenä vastauksena tähän lisääntyneeseen fanitukseen ja idolien perässä matkustamiseen, jopa kauas Suomesta, on esitetty sen toimivan eräänlaisena vastapainona yksilöllistyneelle yhteiskunnalle ja elämänmenolle. Ihmisillä on aina ollut sisäänrakennettu malli kuulua johonkin yhteisöön, heimoon, ja tätä tarvetta tyydyttää myös faniryhmään kuuluminen. Lisäksi tunnekokemus on yksi fanikulttuurin määrittävä tekijä: halutaan kokea ja jakaa tunnetila, jonka taustalla ei välttämättä edes ole suurta merkitystä. Yhteisöllisyyteen liittyy myös nykypäivänä vahvasti verkko, jossa fanit jakavat tuntojaan ja jopa varsin kärkevästi ottavat kantaa joukkueensa tai vastustajan edesottamuksiin. Tänä päivänä halutaan olla vaikuttajia ja osallistujia enemmän kuin aiemmin – tähän mm. sosiaalinen media antaa myös aivan uudenlaiset mahdollisuudet.

Näitä moderneja urheilun perässä matkaavia voisi kutsua ”tunnekokemusten kerääjiksi”. Osa on hyvinkin sitoutunut kannattamaansa joukkueeseen, mutta suuri osa matkustaa juuri odotuksissa olevan tai markkinoidun tunnekokemuksen perässä – näillä ei edes urheilulajilla ole välttämättä suurta merkitystä. Koripallon menestys on osunut juuri oikeaan saumaan, ja EM-kisat Sloveniassa fanikulttuurisesti menivät nappiin – syntyi hypetys fanituksen ympärille. Sloveniassa osui yhtä aikaa usea tekijä yhteen: urheilullinen menestys, innostava ja nousussa oleva koripallon faniryhmä, tämän hetken sosiaalinen tilaus yhteisöllisille kokemuksille sekä kiinnostava ja kohtalaisella budjetilla tavoitettavissa oleva matkakohde. Unohtaa ei myöskään sovi tarinaa, joka kulkee urheilussa mukana. Koripallon tarinaan kuuluivat ennen Sloveniaa mm. hyvin menneet EM-kisat Liettuassa ja Möttölän, Dettmannin sekä Koposen kaltaiset urheiluidolit. Samoja elementtejä on ollut lentopallossa, mutta samanlaista ilmiötä ei kuitenkaan ole ainakaan vielä syntynyt – miksei?

Urheilumuseo, Suomen Jääkiekkomuseo ja Hiihtomuseo käynnistivät vuonna 2013 yhteishankkeen, jossa tallennetaan ja tutkitaan suomalaisen urheilumaailman idoleita ja fanikulttuuria sekä fanikulttuurin muutosta viimeisten 50 vuoden aikana. Hankkeen tuloksena huomenna 28.3.2014 avautuvat  näyttelyt kaikkiin museoihin. Esillä on urheiluidoleita ja fanikulttuuria kaikessa värikkyydessään.

Voit tutustua urheiluidoleihin myös hankkeen verkkosivuilla tai sosiaalisten medioiden kautta: Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Youtubessa.

www. urheiluidolit.fi

Jari Toivonen
Urheiluidolit-hankkeen tutkija

Varastokertomuksia: Koripallotarinaa

Koripalloliiton perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi kerromme hieman lajin alkuajoista Suomessa sekä museon vanhimmasta koripallosta, jonka lahjoitettiin kokoelmiin 1940-luvun alussa. Pallo on valmistettu useasta toisiinsa kiinni ommelluista nahkasuikaleista. Pallossa on ollut myös sisäkumi, jota ei kuitenkaan enää ole, vaan se on ontto sisältä. Sisäkumia varten on yhteen saumaan jätetty noin 7 cm pituinen aukko, joka on nyöritetty nahkanarulla kiinni. Pallossa lukee hyvin himmeällä Suomen Koripalloliitto, joka mitä ilmeisimmin on sen museoon toimittanut.

Museon pallo on hyvin samankaltainen, kuin sodanaikainen koripallo, jota Veikko Karen muistelee Erkki Vasaran kirjassa Koritalkoot näin: ”Silloiset pallot ommeltiin nahkasuikaleista, isommiksi vain kuin jalkapallo. Eivätkä ne pysyneet pitempään pyöreinä koviksi pumpattuina. Etenkin sisäkumin täyttönavan päälle nyöritettävä vahvistettu päällishalkio oli ongelmallinen, samoin kuin nahkapalojen keskinäinen venymiskyky. Monasti pelattiin pallolla, jossa punainen sisäkumi pullisteli piikkilankaompeleen repeämästä. Saattoivatpa hiekanjyvät ym., kun pelattiin ulkona, puhkaista sisäkumin ja pelaajan käteen ilmaantui pelivälineeksi kesken kaiken kumivuorattu rukkanen.”

Urheilumuseon kokoelmien vanhin koripallo on 1940-luvulta.

Suomeen laji kulkeutui 1920-luvun loppupuolella, mutta jo tätä ennen Suomessa oli toki palloa heitelty koriin. Pelin luonne ja välineet poikkesivat kuitenkin melkoisesti niin sanotusta virallisesta koripallosta. Suurimpana eroavaisuutena voisi pitää ehkä umpikoria, johon palloa tähdättiin. Onnistumisen jälkeen tarvittiin keppiä, jolla pallo tökättiin pois pussista. Oikeita koripalloja ei luonnollisestikaan ollut, vaan pallona käytettiin muun muassa jalkapalloa tai muuta vähän isompaa palloa.

Koripalloa Kaisaniemessä 1940-luvulla.

NMKY:llä oli ratkaiseva merkitys koripallon tunnetuksi tekemiselle Suomessa. Järjestössä aktiivisesti vaikuttanut Vilho Nuoreva tutustui peliin ja sai myös muut siitä innostumaan ja pian NMKY-nuoriso pelasi koripalloa ympäri maata. Berliinin olympialaisissa 1936 laji oli mukana ensimmäistä kertaa ja siellä myös suomalaiset kisavieraat innostuivat siitä ja ottivat vaikutteita kotiin tuomisiksi. Berliinin tuliaisina rakennettiin Suomen ensimmäinen koriteline päätylevyineen Savonlinnan Lyseon voimistelusaliin 1937.

Oma osuutensa pelin istuttamiseksi Suomeen teki myös voimistelunopettaja Nils Fabricius, joka tutustui koripalloon perusteellisesti opintomatkallaan Keski-Eurooppaan, ja hän toi mukanaan sieltä kaiken tietämyksensä sekä ennen kaikkea pelin viralliset säännöt.

Sotien jälkeen oli pulaa kaikesta – myös palloista. Kansanhuoltoministeriöstä anottiin lupaa valmistaa koripalloja ja sellainen myös saatiin 200 pallolle. Ne jaettiin Koripalloliiton ja TUL:n kesken niin, että liitto sai 125 ja TUL 75 palloa. Pallotilanteen helpottuminen kesti kauan ja vielä 50-luvun alkupuolella monessa seurassa pelattiin vain yhdellä pallolla.

Koripallomaajoukkueen harjoitukset keväällä 1949. Joukkueen oli määrä osallistua Leningradissa pidettäviin EM-kisoihin, mutta kisat siirrettiinkin Kairoon ja matkan kalleuden takia osallistumisesta piti luopua. Poikkeuksellisesti kisat järjestettiin Euroopan ulkopuolella ja isäntämaa Egypti voitti koko turnauksen.

Paljon on tapahtunut koripallossa sitten alkuvuosikymmenten ja viime vuosien ehkä positiivisin asia on ollut Suomen miesten maajoukkueen hieno esiintyminen EM-kisoissa Sloveniassa syyskuussa 2013. Joukkue sijoittui turnauksessa hienosti yhdeksänneksi ja loi uskoa suomalaisen koripallon nousuun maailman tai ainakin Euroopan huipulle. Koripallomaajoukkue sai osuvasti lempinimekseen Susijengi, ja nimi kuvaakin monella tapaa joukkuetta EM-kisoissa: Suomalainen, Urheilullinen, Sisukas ja Iloinen jengi.

Riitta Forsman

Olympialaiset nousevan auringon maassa

Lauantaina 7.9.2013 valitsi Kansainvälinen olympiakomitea vuoden 2020 olympiakisojen isäntäkaupungiksi Tokion. Japanin pääkaupungista tulee näin ollen ensimmäinen Aasian kaupunki, joka saa kunnian järjestää kesäolympialaiset toistamiseen. Seitsemän vuoden päässä häämöttäviä olympialaisia odotellessa kannattaa käyttää hetki niiden edellisten Tokion kisojen muisteluun.

Tokiossa piti järjestää kesäolympialaiset ensimmäisen kerran jo vuonna 1940. Japanin keskittyessä 1930-luvun lopulla lähinnä sotimiseen siirrettiin kisat Helsingille. Lopulta vuoden 1940 olympialaisia ei toisen maailmansodan takia järjestetty lainkaan. Tokion aika koitti 24 vuotta myöhemmin. Kesäolympialaiset järjestettiin nousevan auringon maassa 10.10.–24.10.1964. Suomi saavutti kisoissa kolme kultaa sekä kaksi pronssia.

Kisoista on siis aikaa, mutta muutama mielenkiintoinen yhtymäkohta vuoteen 2013 löytyy. Koripallon miesten A-maajoukkue esitti tänä syksynä hienoja otteita Slovenian EM-kisoissa ja "Susijengiksi" ristitty joukkue on synnyttänyt pienoisen koripallobuumin Suomeen. Koripallo oli kova sana myös vuonna 1964. Suomen koripallomiehet nimittäin selvittävät tiensä upeasti Geneven karsintaturnauksesta aina olympiaparketeille asti. "Koripalloilijat suosiossa" otsikoi Suomen Urheilulehti olympialaisten alla tekemänsä artikkelin, jossa selvitettiin suomalaisten mielipiteitä Tokioon lähtevistä urheilijoista. Itse kisoissa Kalevi Tuomisen ja Robert Petersenin luotsaama joukkue joutui alkulohkossa taipumaan koripallon mahtimaille USA:lle, Brasilialle, Jugoslavialle sekä Uruguaylle. Australiasta, Perusta sekä Koreasta Suomi otti voiton. Alemman loppusarjan jälkeen Suomi kohtasi sijoitusottelussa Meksikon. Tuon ottelun Suomi voitti pisteellä ja tuloksena oli 11. sija. Vuoden 1964 koripallojoukkue on edelleen ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on karsintojen kautta selvinnyt mukaan olympialaisiin.

Suomen vuoden 1964 koripallojoukkue

Tokion tulevan isännyyden ratkaisseessa Buenos Airesin kokouksessa oli mukana Kansainvälisen olympiakomitean jäsen Peter Tallberg. Vuoden 1964 kisoissa Tallberg oli mukana urheilijana. Hän purjehti Henrik-veljensä kanssa Star-luokassa sijalle neljä. Tämä oli purjehtija Peter Tallbergin viidet kisat sisältäneen olympiauran paras sijoitus, eikä kultamitalikaan jäänyt kuin pisteen päähän.

Jotain kumman tuttua on myös siinä, että yleisurheilumenestys lepäsi miesten keihäänheiton varassa. Keihäskarjut kantoivatkin vastuunsa komeasti. Pauli Nevala kiskaisi kuuluisalla kaamealla heitollaan 82,66 metriä ja voitti kultaa. "Äänekosken pikkujättiläinen" Jorma Kinnunen säesti kuudennella sijallaan. Keihäsmiesten lisäksi ainoa kahdeksan parhaan joukkoon yltänyt yleisurheilija oli seiväshyppääjä Pentti Nikula. 

Keihäänheittäjä Pauli Nevala

Mistä muualta kuin keihäästä niitä mitaleita Suomelle sitten siunaantui? Lajiryhmistä menestyksekkäin oli ammunta. Sekä Pentti Linnosvuo että Väinö Markkanen tähtäsivät kultamitaliin Asakan ampumaradalla. Suomalaiset ovat Tokion jälkeenkin olleet tarkkoina Aasiassa. Pekingin olympialaisissa vuonna 2008 ammunta nousi kulta- ja pronssimitalin ansiosta Suomen parhaaksi lajiryhmäksi. Suomen nyrkkeilyjoukkueen vahvimmaksi lenkiksi nostettiin vuoden 1964 kisojen ennakkospekulaatioissa Pertti Purhonen. "Purtsi" oli kaiken luottamuksen arvoinen ja iski Korakuen jäähallissa pronssille sarjassa 67 kiloa. Pronssimitalin saavutti myös voimistelija Hannu Rantakari, joka nappasi mitalinsa hypyn loppukilpailusta.

Pertti Purhonen Tokiossa 1964

Naisurheilijoista Suomen parhaaksi perhosteli Eila Pyrhönen, joka sijoittui 100 metrin perhosuinnissa neljänneksi. Pyrhösen jälkeen naisuimareista ainoastaan Hanna-Maria Seppälä on yltänyt yhtä kovaan suoritukseen olympia-altaassa. Ennen kisojen alkua miesten 4 x 200 metrin vapaauintiviestiin asetettiin jopa pienoisia mitaliodotuksia. Joukkue Ilkka Suvanto, Hannu Vaahtoranta, Tuomo Hämäläinen ja Matti Kasvio sai kuitenkin tyytyä kymmenenteen sijaan. Kasvion sukuun napsahti olympiamitali 28 vuotta myöhemmin kun Matin poika Antti kauhoi pronssia Barcelonan kisoista.  

Kisojen suomalaiskonnan viitan sai kantaakseen Jämsän äijä Kyösti Lehtonen. Melbournen kisoissa 1956 kultaa paininut "Köpi" Lehtonen oli Tokiossakin kolmen ottelun jälkeen hyvissä asemissa. Ennen neljättä kierrosta Lehtonen kuitenkin suljettiin kilpailuista vaa'an näytettyä ylipainoa peräti kaksi ja puoli kiloa. Tätä eivät suomalaiset sulattaneet. Entisen kultasankarin epäiltiin syöpötelleen ja ennen kaikkea juopotelleen itsensä ylipainoiseksi. Tarinat "Köpin" rilluttelureissuista paisuivat kansan suussa suorastaan suhteettoman värikkäiksi, eikä lehdistöltä armoa herunut. Suomen Urheilulehdessä kirjoitettiin 21.10.1964: "Mitkään selitykset eivät auta. Ei miehen paino nouse kilokaupalla ellei syö ja juo. Kaiketi luonto petti." Lehtonen sai Suomeen palattuaan tottua siihen, että moni entinen selkääntaputtelija suhtautui häneen kuin maanpetturiin. Lehtosen asemaa ei helpottanut se, että perinteinen menestyslaji paini oli Tokiossa, ja ylipäätänsä 1960-luvulla, pienoisessa aallonpohjassa.

Tässä kirjoituksessa on muisteltu vuoden 1964 kisoja muutaman sinivalkoisen tuokion kautta. Toki Tokion olympialaisia voi lähestyä lukuisista eri näkökulmista. Esimerkiksi Lauri Ylä-Jussila on pro gradu -työssään ”Tuhkasta nousee uusi elämä.” Japanilaisen nationalismin ilmenemismuodot ja kanavointikeinot Tokion olympiakisoissa 1964 tutkinut Tokion kisojen hakuprosessia ja itse olympialaisia osana kansallisen identiteetin muokkausprojektia. Tutkimuksesta selviää muun muassa, että olympialaiset valjastettiin japanilaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Toinen maailmansota pyrittiin häivyttämään kisayleisön mielestä korostamalla Japanin historiaa ennen imperialismia sekä sodan jälkeistä, modernia talousihmettä. Esimerkiksi olympiarakennukset edustivat tyyliltään perinteistä japanilaista arkkitehtuuria ollen samalla moderneja ja massiivisia.

Selviytyykö susijengi vuoden 2020 olympialaisiin? Nojautuuko Suomen yleisurheilussa taasen keihäsmiehiin? Joutuuko Tokiossa jälleen joku jämsäläinen konnan rooliin? Aika näyttää toistaako historia itseään sekä myös sen, millaisia mielikuvia japanilaiset isännät ja emännät tahtovat kisaturisteille tarjoilla. Ennen Tokion kisoja järjestetään kuitenkin lukuisia uljaita urheilutapahtumia, muun muassa Rio de Janeiron kesäolympialaiset.

Henri Palmroth

Suomen Urheiluarkiston kesäharjoittelija
historian opiskelija, HuK