Vieraskynä: Maaottelu Velodromilla

Kylmänkostea kevätpäivä Helsingin Velodromilla vuonna 2015. Tuuli tuntuu luissa ja ytimissä. Olosuhteista huolimatta ilmassa on vahva urheilujuhlan tuntu. Miesten maahockey-maajoukkue pelaa ensimmäisen maaottelunsa kotikentällään vuosikausiin. Vastustaja on Liettua. Tässä tehdään historiaa. Historiaa on "Velolla" toki tehty ennenkin. Toimihan se olympialaisissa vuonna-52 hockeyn päänäyttämönä. Maineikkaan urheilustadionin eteisaulasta löytyy kuva olympiafinaalista Intia-Hollanti (5-1). 

Mutta itse peliin. Päävalmentaja Jan Nylund näyttää" fläppitaulultaan" viimehetken ohjeita pelaajilleen. Tämä on monille meistä ensimmäinen kotipeli Suomi-paidassa.
Kansallishymnien jälkeen ottelu vihdoin alkaa. Heti toisella peliminuutilla saan hyvän tekopaikan, mutta Liettuan maalivahti torjuu loistavasti. Peli etenee tasaisena. Puolustaja vartioi minua tarkasti.
"Seuraakohan kaveri mua pukuhuoneeseen asti?"

Jakson lopulla saan kuitenkin tekopaikan, kun Jussi Paanasen kova syöttö viuhuu maaliringin sisään. Ohjaan komposiittimailallani pallon kohti maalia, onnistumatta. Harmittaa...
Hetkeä myöhemmin erotuomari Klaus Saijonkiven pilli soittaa jakson päättyneeksi.

Kävellessäni käytävällä kohti pukukoppia, vanhempi herrasmies kysyy nimeäni, ojentaen samalla käteeni vanhan maahockeypallon.
-"Pidä pallosta hyvää huolta."
-"Kyllä, kiitos."

Pukukopissa laitan hiukan hämilläni pallon pelikassiini. Otan huikan vesipullosta ja kuuntelen valmennusjohdon ohjeita "laituri" Markku Rinteen vieressä istuen.

Toisella puoliajalla ei hienouksia nähty. Tiukimmat kaksinkamppailut käydään keskikentän tuntumassa. Viimeisillä minuuteilla maalivahtimme Jussi Luhta venyy kuin purukumi pallojen eteen ja puolustuslinja siivoaa irtopallot väljemmille vesille. Jussin huudot ja ohjeet maalilta meille kenttäpelaajille antavat ainakin minulle lisää virtaa. Taistelemme tasatuloksen taitavaa vastustajaa vastaan. Tasapeli ekassa kotimatsissa on ihan kelpo tulos.

Ai niin. Se pallo! Täällähän se on, pelikassin pohjalla. Siinä on pelaajien nimikirjoitukset ja teksti: Bryssel 1970. Samalla muistelen kohtaamista herrasmiehen kanssa pukukoppikäytävällä.

Palloon on kirjoitettu Brysselin EM-kisoihin 1970 osallistuneen Suomen maajoukkueen pelaajien nimet.

  
Ps. Arvokas pallo on nykyään Suomen Urheilumuseon kokoelmissa.

Tommi Rantala

Kirjoittaja pelaa maahockeyta turkulaisessa HC Kilpparissa ja Suomen maajoukkueessa. Urheilutoimittajien Liitto valitsi Rantalan vuoden 2015 parhaaksi maahockeypelaajaksi Suomessa. Alla kuvia Rantalasta pelitilanteissa ja Rantalan Urheilumuseolle lahjoittamista esineistä.  

Maahockeyn EM-kisojen 2015 ottelu Suomi-Malta, Vilna.

Maahockeyn EM-kisojen 2015 ottelu Liettua-Suomi, Vilna

Maahockeyn SM-sarjan loppuottelu HC Kilppari-Seinäjoki United, Helsingin Velodromi, syyskuu 2017. Kuva: Rainer  Lönnbäck.

Maahockeyn varustekehitystä 1950-luvulta 2000-luvulle.

Mitaleita ja laattoja 1950-1970-luvuilta.

Itäiset pelimatkakohteet tulivat Suomen maahockeymaajoukkueelle tutuiksi 1970-luvulla.

Valto Mattilan saama diplomi osallistumisesta maahockeyn EM-kisoihin 1974 Madridissa.

Muistolahja maahockeymaaottelusta Suomi-Ruotsi kesäkuulta 1976.

Paljain jaloin suunnistamassa - katso kuvat!

Lapsi juoksee paljain jaloin suunnistuskilpailun? Ja voittaa sen! Luulin tietäväni suunnistuksen historiasta kohtalaisen paljon vuosi sitten, kun sain yhdeksi työprojektiksi kirjoittaa kirjan lajin varhaisvaiheista. Nyt tiedän olleeni väärässä, kuten usein käy, kun oikeasti alkaa perehtyä johonkin asiaan.

Nuori suunnistaja Sotilaspoikien suunnistuskilpailun lähdössä.
Kuvatietojen mukaan hän myös voitti kilpailun. Kuva: Urheilumuseo.

Orienteerausta ja oijustusta -kirjaksi konkretisoitunut projekti oli jälleen yksi jännittävä taival historiantutkimuksen poluilla. Tavoitteena oli ymmärtää paremmin 1900-luvun alkupuoliskon suomalaista yhteiskuntaa ja uuden kilpailulajin, suunnistuksen, kasvuvaiheita kymmenien tuhansien ihmisten harrastukseksi. Ehkä onnistuin, ehkä en. Luulisin kuitenkin, että kirjan panos-tuotos-suhde on varsin kohdallaan verrattuna moneen muuhun historia- ja tietokirjaan.

Nykyaikainen kirjapaino mahdollisti myös asian, jota joskus aiemmin jouduttiin miettimään tarkasti kustannussyistä: valokuvien ja karttojen laajamittaisen julkaisemisen. Päädyimme käyttämään kirjassa mahdollisimman paljon laadukkaita valokuvia, joita erityisesti Sven-Erik Fagerholm otti värikamerallaan 1940-luvulla. Näitä kuvia ei ole aiemmin juuri julkaistu, ja ylipäätään värikuvat (ei siis väritetyt kuvat) ovat kohtalaisen harvassa noilta ajoilta. Fagerholmin kokoelma on poikkeuksellisuudellaan kansallisestikin yksi merkittävä liikuntakulttuuria kuvaava valokuvakokoelma. Ei haitannut yhtään, että se sattui juuri oman projektini aineistoksi. Tämän ohella käyttöön kaivettiin erityisesti suojeluskuntien urheiluohjaajien valokuvia 1920- ja 1930-luvuilta. Ja kyllä kannatti, sillä kuvat kertovat paljon omasta ajastaan.

Suunnistajia SFI:n viestikilpailussa 1940-luvulla. Kuva: Sven-Erik Fagerholm, Urheilumuseo.

Mitä kaikkea suunnistuksen alkuvaiheista sitten löytyi, kuvien ja karttojen ohella? Nostan seuraavassa esiin kolme mielenkiintoista piirrettä lajin kasvuvaiheista:


Urheilutoimittajat

Suunnistus muuttui vakavasti otettavaksi kilpaurheiluksi 1930-luvun alussa, kun urheilutoimittajat innostuivat lajista. Kaveriporukan vetämänä ja ihan mielenkiinnostakin, akateemiset urheilutoimittajat, Martti Jukola etunenässään, päättivät ottaa akateemisen suunnistuskilpailun yhdeksi urheilutoimittajien kilpailuksi. Jukola ja kumppanit lähtivät intoa puhkuen rämpimään länsi-uusimaalaisille rämeiköille ja vaikuttuivat uudesta lajista syvästi. He ryhtyivät kirjoittamaan tiedustelujuoksusta eli orienteerauksesta eli suunnistuksesta urheilulehtien palstoilla ja sanomalehtien urheilusivuilla. Aiemmin lajista oli uutisoitu lähinnä armeija- ja suojeluskuntayhteyksissä. Urheilusivuilla kuntoa ja päätä vaatinut suunnistus sai muutakin kuin sotilaallista painoarvoa ja huomiota uudenlaisissa piireissä.

Vaikka lajilla oli runsaasti sotilaallisia arvoja, oli Suomessa myös pitkät perinteet retkeilyyn. Suunnistus tarjosi retkeilyyn uudet työkalut – kartan ja kompassin – joiden avulla retkeilyjä uskalsi suunnata uusille seuduille. Monilla muodostui viikonloppujen vapaa-ajanviettotavaksi kävely- ja pyöräretket lähiseuduilla, toisinaan ilman karttaa, toisinaan kartan kanssa. Joka tapauksessa opiskelijat ja urheilutoimittajat toimivat näiden taitojen levittäjinä ja innostajina varsin vahvasti jo 1920–30-luvulla.

Kartta Akilles OK:n järjestämästä kilpailusta Porvoossa 1938. Urheilumuseo, Yrjö Vehmersalon arkisto.

Sotilaspoikakilpailut

Sotien aikana lapsille suunnattu liikuntakasvatus tiivistyi asevelvollisuusikää nuorempien osalta erityisesti sotilaspoikien ja lottatyttöjen toimintaan. Suunnistus oli tärkeä osa sekä poikien että tyttöjen liikuntaa, koska monet lotat toimivat ilmavalvonnassa ja pojat lähetteinä. Toisaalta talvisodan kokemusten perusteella sotarintamalla kaivattiin erityisesti suunnistustaidon osaavia miehiä. Suunnistuskoulutusta lisättiinkin selvästi sotien välisenä aikana. Lottien suunnistusopetukseen voi tutustua oikein videolta 5:48 kohdasta alkaen: http://www.elonet.fi/fi/elokuva/604822.

Sotilaspoikien suunnistustapahtumien määrät olivat erittäin suuria: kilpailutapahtumia oli satoja ja osallistujia vuosittain noin kaksikymmentätuhatta. Ei ole varsinainen ihme, että sotien jälkeisinä vuosina suunnistusseurojen määrä kasvoi voimakkaasti, kun osa lapsista ja nuorista innostui lajista sodan aikana. Myös rintamalla suunnistustoiminta oli aktiivista muutenkin kuin kuolemanpelossa: asemasotavaiheessa urheiltiin monipuolisesti. Suunnistusta harjoiteltiin laajamittaisesti, koska sillä oli myös koulutuksellista antia.

Myös sotien aikana suunnistettiin muistakin kuin maanpuolustuksellisista syistä. Esimerkiksi työpaikkojen liikuntaseura UPI järjesti Helsingin seudulla suunnistustapahtumia. Vuoden 1944 kilpailuun tehtiin lisähaastetta muokkaamalla karttaa.

Suunnistusfilosofia

Suunnistuksen varhaisvaiheissa 1930–40-luvulla käytiin kiivasta keskustelua siitä, millaista kilpasuunnistuksen pitäisi olla. Joidenkin mielestä oli jopa ikävää, kun toiset juoksivat vaahtopäinä asemalta toiselle, kun lajin ideahan oli kartan avulla kulkeminen. Kaikki olivat sentään yhtä mieltä siitä, että kompassia tuli osata käyttää karttojen heikohkon tarkkuuden vuoksi, mutta itse lajin kilpailumuodosta oltiin montaa mieltä. Sanaharkka kiteytyi kahden aktiivisen suunnistusmiehen, Lauri Pihkalan ja Jussi Kirjavaisen, välille 1940-luvun puolivälissä.

Pihkala oli sitä mieltä, että oleellisinta oli paikoittelu eli oman sijainnin päätteleminen kartan avulla. Lajissa tulisi siis merkata karttaan maastossa vastaan tuleva tarkastusasema, useimmiten polkuja tai vastaavia viitoitettuja reittejä pitkin kulkien, jalan tai hiihtäen. Paikoitteluja järjestettiin erityisesti hiihtosuunnistuksena, esimerkiksi Helsingissä jopa viikoittain keväällä 1945.

Kirjavainen taas kannatti ehdottomasti hakeutumissuunnistusta eli kartalta määrätyn paikan löytämistä – siis lajin nykymuotoa. Pihkalan ajatusten haastaminen ei ollut aivan jokapäiväistä kansanhuvia, sillä ”Tahkoa” pidettiin yleisesti yhtenä Suomen terävimmistä kynäilijöistä: ”Ei sen kanssa kukaan pysty väittelemään – osaa kirjoittaa niin nerokkaasti, että oikeassa olevakin näyttää hävinneeltä”, kuvaili Kirjavainen yleisiä tuntoja Pihkalaa kohtaan. Kirjavainen kuitenkin totesi, että pitää suunnistusasiaansa varmana, oikeana ja kyllin tärkeänä, jotta kannatti heittäytyä Pihkalan ”sanontarunsauden labyrinttiin.”

Lauri Pihkala (vas.) jakamassa ajatuksiaan Sulo Kolkalle (kesk.). Huomaa Pihkalan rinnalla telineessä oleva marssikompassi.
Kuva: Urheilumuseo.

Vaikka Pihkala oli valmis ”marssimaan oman kantansa puolesta vaikka polttoroviolle”, ei Kirjavainenkaan suostunut antamaan periksi vaan tyrmäsi Pihkalan kohta kohdalta, lause lauseelta. Pihkala oli kohdannut vihdoin vertaisensa väittelijän ja joutui lopulta vetäytymään lajin kehityksessä taka-alalle. Pihkalaa ei esimerkiksi valittu Suunnistamisliiton ensimmäiseen johtokuntaan, vaikka hänkin oli liittoa suunnittelemassa, ehdolla johtokuntaan ja paikalla kokouksessa. Hakeutumissuunnistuksen puolestapuhujat ottivat lajin haltuunsa. Saattoi olla, että suunnistuksen kehityksen kannalta tämä oli yksi ratkaiseva tekijä siinä, että lajista tuli Suomessa sellainen, millaisena sen nyt tunnemme. (Lainaukset, Urheilu 18.4.1945, ”Kirjavainen Tahkon kimpussa.”)

Mikäli suunnistuksen varhaisvuodet herättävät kiinnostusta, sivukaupalla lisää tietoa löytyy kirjasta Orienteerausta ja oijustusta – suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945, jonka voi hankkia Suunnistusliiton kautta vaikkapa painamalla tästä.

Kalle Rantala

Kesätöissä Urheilumuseossa

On pimeä helmikuinen ilta hyytävässä Oulussa. Istun sängyllä pienessä opiskelija-asunnossani ja katson Netflixistä Frendejä, kun yhtäkkiä puhelimeni soi. Äiti soittaa. En millään jaksaisi vastata, koska tiedän hänen tivaavan minulta kesätöistä, joita en ole vieläkään hakenut. Päätän kuitenkin vastata ja onnistun koulukiireideni taakse piiloutumalla välttämään suurimmat saarnat kesätyöhakemusten ajoissa lähettämisen tärkeydestä.

Puhelun jälkeen mietiskelen ja kannan hieman jopa syyllisyyttä laiskuudestani. Tiedän äitini olevan oikeassa ja ajattelevan vain parastani. Tajuan, että jos en kohta ala hakemaan kesätyöpaikkoja aktiivisesti, niin olen lopulta taas koko kesän puhelinmyynnissä töissä myymässä ihmisille pelastushelikopterin tukipaketteja, mikä tosin on arvokasta työtä sekin, mutta ei ehkä siitä mielekkäimmästä päästä. Päätän ryhdistäytyä saman tien ja suljen television, Frendit voi katsoa loppuun myöhemmin.

Istuudun tietokoneeni ääreen ja mietin paikkoja joihin haluaisin hakea. Omaan opiskelualaani eli historiaan liittyvät työt kiinnostavat. Jostain mieleeni juolahtaa Urheilumuseo, mutta en ole varma, onko se tällä hetkellä auki ollenkaan, koska tiedän Olympiastadionin olevan pitkään kestävässä remontissa ja Urheilumuseon sijaitsevan stadionin tiloissa. Menen museon nettisivuille ja huomaan sieltä heidän siirtyneen väistötiloihin Kalasatamaan, joissa heillä on käytössään ainoastaan toimistotilat ja kirjasto, joten näyttely on kiinni koko stadionin remontin ajan. He eivät myöskään hae kesätyöntekijää erillisellä ilmoituksella, joten olen jo hylkäämässä ajatukseni heille töihin hakemisesta, kunnes mieleeni muistuu hyvä ystäväni, joka pääsi BMW:lle töihin vain lähettämällä rohkeasti hakemuksen sähköpostilla. Päätän itsekin olla rohkea ja tehdä saman. Kaivan museon sähköpostin esille ja alan kirjoittamaan hakemusta.

Hakemuksestani tulee lopulta ihan hyvä ja uskallan lähettää sen. Vähän mietin CV:tä tehdessäni, että kehtaanko laittaa lukioaikaistani puutarhurin kesätyötä siihen ollenkaan, mutta päätän lopulta senkin laittaa.

Muutaman viikon kuluttua sähköpostiini tulee vastaus, jossa minut kutsutaan työhaastatteluun Urheilumuseoon. Olen haljeta innostuksesta ja nyt minä soitan ylpeänä äidille. Äitikin on tietysti iloinen puolestani ja toivottaa onnea haastatteluun, joka on muutaman viikon päästä.
Haastattelupäivä koittaa ja vähän jännittää. Onnistun kuitenkin psyykkaamaan itseni hyvin ja haastattelu sujuu oikein mukavissa merkeissä, kun tajuan museonjohtajan huoneen seinällä olevan suuren Sir Alex Fergusonin kanssa otetun yhteiskuvan perusteella olla kertomatta pitäväni enemmän Chelseasta kuin Manchester Unitedista. Jään odottamaan lopullista kohtaloani, joka tuleekin yllättävän nopeasti jo samana iltapäivänä ja on erittäin mieluinen – minä sain kesätöitä! Soitan taas äidille.

Nyt tuosta haastattelusta on kulunut melkein viisi kuukautta ja minulla on kahden kuukauden työrupeama takana Urheilumuseossa ja voin sanoa, että mahtavaa on ollut. Työni on koostunut pääasiassa kuvien digitoimisesta ja asiasanoittamisesta sekä lisäämisestä verkkokauppaan. Voi kuulostaa tylsältä, mutta se on oikeasti ollut aika mahtavaa hommaa tällaiselle urheiluhistoriafanaatikolle. Työn aikana olen nähnyt paljon upeita vanhoja kuvia esimerkiksi Helsingin vuoden 1952 olympialaisista ja oppinut valtavasti uutta menneistä tapahtumista.

Työpiste

Työympäristönä Urheilumuseo on ollut loistava ja kahvipöytäkeskusteluihin oli helppo lähteä mukaan heti ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Vaikka työkaverit täällä ovat minua vanhempia, niin jutut ovat kuitenkin yhtä nuorekkaita kuin minun. Ja kyllä täällä osataan olla vakavia aikuisiakin ja sitä on ollut hieno seurata. Olen päässyt läheltä katsomaan millaista oman alani ammattilaisten työ oikeasti on ja se on ollut todella tärkeä kokemus.

Omaa työtäni on myös arvostettu ja pidetty tärkeänä, mikä on aina tärkeää kesätyöntekijän motivaation kannalta. En ole ollut vain pelkkä kesätyöntekijä, jolle pitää vaivautuneesti keksiä jotain uutta hommaa. Minulla oli jopa yksi työmatka, tosin ei minnekään New Yorkiin, vaan Jyväskylään tai oikeastaan ei edes sinne vaan Muurameen. Mutta se oli hieno työmatka ja sain jälleen arvokasta kokemusta tämän alan työtehtävistä tutkiessamme menehtyneen suomalaisen urheilukirjailijan meille jättämiä papereita.

Kaiken kaikkiaan tämä työkokemus on ollut loistava enkä vaihtaisi siitä päivääkään pois. Käteen on jäänyt Teurastamon ravintoloiden makuelämysten lisäksi erittäin paljon arvokkaita sekä hienoja työkokemuksia ja työkavereita. Tulen milloin vain uudestaan töihin Urheilumuseoon, jos minut vain huolitaan.

Niistä puutarhurin kesätyökokemuksista oli muuten hyötyä CV:ssä, koska olemme kasvattaneet kesäprojektina Teurastamon pihalla olympiamitalisteja Nurmea, Kanervaa, Mansikkaa, Petäjää ja Katajaa ja myös minun hartioilleni laitettiin vastuu niiden istuttamisesta ja huolenpidosta.

Levittämässä haketta Teurastamon pihalla kasvaville olympiamitalisteille

Aksel Tuohimaa