Matkakertomus: ISHPES Congress 2018, Münster

Kuuman kesän 2018 yksi kohokohdista ainakin meille urheiluhistorioitsijoille koitti heinäkuussa, kun 19. ISHPESin kongressi alkoi Saksan Münsterissä. ISHPES on urheilu- ja liikuntahistorian suurin kansainvälinen kattojärjestö. Jokavuotinen kongressi on avara ikkuna urheilu- ja liikuntahistorian kansainväliselle tutkimuskentälle ja ainutlaatuinen tilaisuus tavata saman alan tutkijoita eri puolilta maailmaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut pitkälti yli 100 osallistujaa 30 maasta; edustettuina olivat kaikki maanosat. Suomalaisedustuksesta vastasivat allekirjoittaneiden lisäksi suomalaisen urheiluhistorian yksi uranuurtajista, ISHPESin perustajajäsen Leena Laine, ja professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Isäntäkaupungin valintaan vaikutti tällä kertaa vahvasti kansainvälinen politiikka: vuoden 2018 kongressi oli alun perin määrä järjestää Turkin Antalyassa, mutta viime vuonna ISHPESin hallitus päätti pyörtää päätöksen Turkin poliittisen tilanteen takia. Münster – tai tarkemmin Münsterin yliopiston urheiluhistorian ja -pedagogian laitos – tuli siis sisään vaihtopenkiltä, mutta järjestelytoimikunnan monet ISHPES-veteraanit pitivät huolen siitä, että käytännön järjestelyissä tämä ei näkynyt. Kongressitilat tarjosi katolisen hiippakunnan alaisuudessa toimiva Franz Hitze Haus -akatemia hieman Münsterin keskustan ulkopuolella. Talon luonne näkyi myös sessioille varatuissa tiloissa, joista yksi oli talon kappeli. 

Münster on pienehkö yliopistokaupunki, joka tunnetaan ennen kaikkea kahdesta asiasta: kolmikymmenvuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta 1648 ja pyöräilystä. Münsteriä kutsutaan Saksan pyöräilypääkaupungiksi, eikä tässä nimityksessä muutaman päivän otannalla ole pätkääkään liioittelua.

Nelipäiväisen kongressin tieteellisestä avauksesta vastasi meritoitunut nimi. Gigliola Gori, jonka mukaan ISHPESin nuorille tutkijoille vuosittain myöntämä artikkelipalkinto on nimetty, on pitkällä urallaan ehtinyt varsin vaihtelevien aiheiden pariin – etruskien urheilusta italialaisnaisten liikuntakulttuurin muotoutumiseen ja urheilun ja fasismin kytköksiin. Tällä kertaa aiheena oli kuvataiteiden rooli Mussolinin fasistihallinnon ruumiinkulttuuriin kytkeytyvässä propagandassa 1930-luvulla. Gorin keynoten jälkeen alkoivat sessiot. Teemoittain järjestetyt puolentoista tunnin rinnakkaissessiot sisälsivät yleensä kolme esitelmää – 20 minuuttia aikaa itse esitelmälle, 10 minuuttia kysymyksille ja keskustelulle. Vakiintuneen akateemisen käytännön varjopuolena on luonnollisesti se, että valtaosa esitelmistä jää kuulematta. Siksipä alla olevat nostot ovat vain pintaraapaisu kongressin koko mittavasta kattauksesta.

Jo ensimmäinen sessio tarjosi ajatuksia herättäneitä aiheita. Romanialaistutkija Pompiliu-Nicolae Constantin, joka kuulemma jakaa aikansa tutkijan ja Englannin Valioliigan TV-kommentaattorin hommien välillä, esitteli tutkimustaan romanialaisen jalkapallon sopupelikulttuurista kylmän sodan aikana. Constantinin mukaan Romaniassa vallitsi vuosikymmeniä järjestelmä, jossa pääsarjassa pelanneiden seurojen sijoitukset olivat käytännössä etukäteen määrättyjä. Romanialaisfutista johti ”Cooperativana” tunnettu mafiahenkinen verkosto, jossa olivat mukana käytännössä kaikki vallanpitäjät, alkaen jalkapalloliigan ja -liiton puheenjohtajista. Pelejä fiksattiin tuomaripelillä siihen malliin, että jos pelaaja halusi esimerkiksi voittaa mestaruuden, ainoa tapa oli hankkiutua sellaiseen seuraan, jolle mestaruus oli pedattu (yleensä Dynamo tai Steaua Bukarest). Pelaajat tiesivät tämän myös itse, mutta muutaman pelin häviäminen tahallaan vuodessa oli pieni hinta maksettavaksi, kun vaakakupissa oli pääsarjajalkapalloilijan sosioekonominen asema, josta kommunistisessa maassa kannatti pitää kiinni.

Heti avauspäivänä tuleen joutui myös toinen allekirjoittaneista (Lavikainen). Hiihtourheilun ammattimaistumista Suomessa käsitellyt esitelmä perustui Lavikaisen väitöskirjan yhteen osa-artikkeliin. Tiivistetysti väitöskirjassa tarkastellaan urheilijoiden ammattilaisuuden etenemisestä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle; miten näennäisestä amatööriydestä ja sala-ammattilaisuudesta siirryttiin täysammattilaisuuden aikaan, ja miten urheilijoiden sosioekonominen asema eri lajeissa muuttui tämän seurauksena. Esitelmän jälkeisten keskusteluiden perusteella ammattimaistumiseen ja kaupallistumiseen liittyvät kysymykset urheilun historiassa kiinnostavat muuallakin. Kongressien parasta antia on juuri vuorovaikutus: se tarjoaa välineitä työstää omaa ajattelua ja luo yhteyksiä samanlaisten kysymysten parissa painivien tutkijoiden välille.

Toisen kongressipäivän avanneen keynoten piti norjalaisprofessori Matti Goksøyr, aiheena urheilun yhteiskunnalliset roolit toisen maailmansodan aikana, vastarinnan ja kollaboraation teemojen kautta. Goksøyr käsitteli pääasiassa kotimaataan Norjaa, jossa norjalaiset urheilujärjestöt organisoivat ”urheilulakon” vallattuun Norjaan pystytettyä natsien urheilujärjestelmää vastaan. Boikotin piirissä oli muun muassa valtakunnallinen vedonlyöntiyhtiö. FIFAn ja FISin omaksumaa suhtautumista natseihin Goksøyr kuvaili ”tarkoituksellisen sokeuden politiikaksi”.

Päivän sessioiden aiheet olivat jälleen hyvin kirjavat. Kolme gender-sessiota kertovat siitä, että sukupuolinäkökulmat ovat urheiluhistorian(kin) tutkimuksessa kansainvälisesti vahvasti esillä, eikä kiinnostus rajoitu ainoastaan kilpa- tai huippu-urheiluun. Esimerkkinä tästä iranilaislähtöisen tutkija Shahrzad Mohammadin esitelmä pyöräilystä naispuolisten turvapaikanhakijoiden emansipaation ja sosiaalisen integraation välineenä Saksassa.

Toisen allekirjoittaneista (Rantala) aiheeseen läheisesti kytkeytyi Dave Dayn esitelmä ’No fee was to be charged for their services’: British coaching cultures in the 1930s. Valmentamisen ammattilaistuminen oli hankalaa ja hidasta amatööriyteen kytkeytyneissä herrasmieslajeissa. Dayn mukaan brittivalmentajat karsastivat amerikkalaista "win at all costs" -mentaliteettia ja pyrkivät fyysisen suorituskyvyn maksimoinnin sijaan kasvattamaan urheilijoitaan peribrittiläisiin arvoihin, kuten reilun pelin periaatteeseen. Tämä selittää myös sitä miksi Iso-Britannia ei ollut olympiaurheilussa todellakaan mikään mahtimaa ja jäi esimerkiksi Suomen kaltaisten kehitysmaiden taakse olympiakisojen mitalitilastoissa 1930-luvulla. Briteissä resurssien laittaminen huippu-urheiluun oli selvästi nihkeämpää kuin Suomessa vielä tuolla aikakaudella, mikä selittää osin maan heikohkoa menestystä suhteessa pienempiin kilpailijamaihinsa.

Kansainvälisessä urheiluhistoriantutkimuksessa varsin pientä osaa näyttelevää jääkiekkoa sivuttiin, kun Russell Field esitteli tutkimustaan Pennies from Heaven: Gallery gods, spectatorship, and making of sport spaces. Field analysoi miten kaupungin kolmannen Madison Square Gardenin ylärivien yleisö käyttäytyi vuonna 1925 avatussa tilassa. Paperin otsikko pohjautui luonnollisesti jäälle heitettyjen kolikkojen aiheuttamiin naurunpyrskähdyksiin pelaajien kaatuillessa. Ylipäätään Madison Square Garden oli vahvasti esillä, kun yliatlanttinen tutkijakolmikko tarkasteli kukin samaa muuttuvaa tilaa eri näkökulmista, kaupunkilaisten vapaa-ajan mäenlaskusta ja mäkihypystä urheilustadionin arkkitehtuuriin.

Nuorille tutkijoille välipalan tarjosi sessio, jossa esiteltiin muun muassa tieteellisten journalien julkaisuperiaatteita. Päivä päättyi odotettuun kongressi-illalliseen Franz Hitse Hausin lähistöllä sijaitsevassa Mühlenhofin ulkomuseossa. Muualta kuljetettuine historiallisine tuulimyllyineen ja muine rakennuksineen paikkaa voisi kuvata paikalliseksi Seurasaareksi.

Kolmannen päivän avanneen keynoten sai kunnian pitää tänä vuonna Gigliola Gori -palkinnon pokannut englantilaistutkija Lydia Furse. Furse tarttui paperissaan barretteen, naisten suosimaan rugbyn johdannaiseen maailmansotien välisessä Ranskassa. Fursen mukaan barrette on kestämättömin perustein rajattu ulos rugbyn historiankirjoituksesta; vain kosmeettisesti emälajistaan eronnut barrette tarjosi ranskalaisnaisille harvinaisen, joskin ajallisesti ja maantieteellisesti rajallisen väylän kontaktilajin harjoittamiseen, mikä oli jyrkässä ristiriidassa urheilukulttuurin silloisten konventioiden kanssa. Selkeästi ja analyyttisesti puhunut Furse oli esiintymiseltään kongressin kärkikaartia.

Kolmannen päivän sessioissa tartuttiin muun muassa jalkapalloon ja baseballiin Saksassa, itämaisten kamppailulajien kulttuurisiin merkityksiin, vammaisurheiluun ja olympialaisiin. Markwart Herzog purki myyttiä Bayern Münchenistä natsijärjestelmän uhrina ja yhtenä harvoista järjestelmää vastaan taistelleista urheiluseuroista. Kyse on Saksassa ajankohtaisesta ja paljon keskustelua herättäneestä historiapoliittisesta kysymyksestä. FC Bayernin sankarimyyttiä alettiin rakentaa jo 1940-luvulla, ja sen kyseenalaistaminen viime vuosina on nostattanut Saksassa kiistaa, jota on kuvattu termillä Sporthistorikerstreit, viittauksena kaikkien historian opiskelijoiden hyvin tuntemaan Historikerstreitiin. Alleviivaa kai tämäkin jalkapallon yhteiskunnallista merkitystä Saksassa.

Päivän aikana ääneen pääsi myös Kalle Rantala. Esitys otsikolla 'The Development of Finnish Olympic Athletes' Support Between the World Wars' käsitteli Rantalan väitöskirjan keskeistä aihetta eli miten Suomen urheilujärjestelmä kehittyi tukemaan urheilijoita, jotka tavoittelivat kansainvälistä kilpailumenestystä. Kokonaiskuvassa kolmella asialla oli todellista merkitystä: lajien vahvalla priorisoinnilla, valmennuksen modernisoinnilla systemaattiseksi ja kokonaisvaltaiseksi toiminnaksi sekä koulutus- ja ohjaustoiminnan laajentamisella yhä tavoittavammaksi ja sisällöiltään kehittyneemmäksi.

Päivän päätteeksi puntaroitiin kiintoisaa kysymystä: Mikä on Viron kansallisurheilua? Eukonkanto, hyttystentappokilpailu, humalauinti. Ehkä myös hiihto ja paini. Viron kirjallisuusmuseon Piret Voolaid esitteli kyselytutkimustaan, jossa selvitettiin virolaisten käsityksiä ”kansallisurheilusta”. Vaikka kyselytutkimus kosketti pienehköä ja ei-yleistettävää joukkoa, antoi se mielenkiintoisia kulmia siihen, miten ihmiset käsittävät niin sanotun kansallislajin ja toisaalta vastaavat jopa tarkoitushakuisen stereotyyppisesti tällaisiin kyselyihin. Kansallisuuteen liittyy vahva perinteiden monimutkaisen muotoutumisen ja kulttuurien leviämisen piirre, mitä osoittaa esimerkiksi Suomesta Viroon kulkeutuneen eukonkannon nostaminen ohuen kepin nokkaan.

Kongressin päätöspäivä tarjosi vielä viimeisen keynoten, jonka Christopher Young piti sairastumisen takia skypen välityksellä, yhden rinnakkaissession ja paneelikeskustelun. Antropologi Dario Nardini esitteli yhtä hauskimmista tutkimusprojekteista viimeisen vuoden aikana: aiheena oli Australian Gold Coastin surffausperinteiden rakentuminen ja ylläpito. Nardini luonnollisesti asusteli paikalla ja surffasi jatkuvasti, eli vapaa-aikakin meni työn parissa. Palkitun tutkijan esitys oli jälleen kerran täyttä timanttia ja tarjosi mielenkiintoisia näkökulmia siitä, miten surffauskulttuuriin pumpataan lisävoimaa niin kaupungin päättäjien kuin itse surffaajien suunnasta. Nardini kuvaili Gold Coastin olevan myös vahvasti kilpailullisen surffikulttuurin keskus, jossa esimerkiksi olympialiikkeen kosiskeluun suhtaudutaan pääasiassa positiivisesti, vaikka vapaan ja ”itsenäisen” surffauskulttuurin puritaanit nostavat välillä päätään mammuttijärjestöä vastaan.

Paneelikeskustelu urheiluhistorian tämän hetken näkymistä ja tulevaisuuden tutkimuskohteista oli kongressille piristävä päätös. Konsensushakuisen jutustelun sijaan se tarjosi paikoin räväkkää akateemista väittelyä urheilun luonteesta tutkimuskohteena. Christiane Eisenberg herätteli keskustelua argumentoimalla sitä valtavirtaa olevaa ajatusta vastaan, että urheilu olisi yhteiskunnan peili ja väitti päinvastoin, että urheilua olisi pidettävä omien lakiensa mukaan toimivana, muusta yhteiskunnasta ”aidoilla” erotettuna tilana. Paneelissa muistutettiin aiheellisesti, että urheiluhistoriaa kannattaa pyrkiä tuomaan tutkimustraditioiltaan vakiintuneempien historia-alan suuntausten alle. Liikunta ja urheilu tarjoavat kiintoisia kulmia hyvinkin monelle alueelle, olipa kyse taloudesta, politiikasta, kulttuurista tai vaikkapa lääketieteen historiasta. Tulevaisuuden tutkimustarpeita arvioitiin löytyvän esimerkiksi tunteiden historian parista, ovathan tunteet, niiden kokeminen ja käsittely urheilun kovaa ydintä.

Päätöstilaisuudessa oli vuorossa palkitsemisia. Nuorten tutkijoiden Routledge Presentation Award myönnettiin tällä kertaa kolmelle esitelmöitsijälle, ja ilahduttavasti mukana oli suomalaisväriäkin: 75 punnan lahjakortin Routledgen valikoimaan pokkasivat Ricardo Assumpção, Justus Kalthoff ja Kalle Rantala.

ISHPES 2018 jätti mielikuvan urheiluhistoriasta kenttänä, jossa tutkitaan todella vaihtelevia aiheita kuitenkin melko samanlaisella tutkimusotteella. Suurin osa esitelmistä nojasi asiakirja- tai lehdistöaineistoja hyödyntävään perustutkimukseen, eli melko perinteiseen tapaan tutkia historiaa. Teoreettisempaakin otetta esitelmien joukosta löytyi, ja sille olisi enemmänkin tilausta. Esiintymistavoissa erot olivat juuri niin suuria kuin saattoi odottaakin. Eteenpäin on kuitenkin menty ainakin powerpoint-aikoja edeltäneistä ISHPESin ensimmäisistä kongresseista, joissa tapana oli erään kokeneen italialaistutkijan mukaan se, että esitelmän pitäjä aloitti jakamalla kuulijoille paperikopiot esitelmästään – ja luki sitten saman paperin huoneen edessä ääneen.

Ensi kesänä ISHPES kokoaa urheiluhistorioitsijat Madridiin ja vuonna 2020 Sapporoon. Suomessa kongressi on järjestetty kerran, Turussa vuonna 1992. Ehkäpä lähivuosina voisi olla taas aika?

Jouni Lavikainen                 Kalle Rantala

Matkakertomus: Holmenkollenin hiihtomuseo, Oslo ja Norjan olympiamuseo, Lillehammer

Delegaatiomme matkusti huhtikuisena tiistaina Norjaan tutustumaan kahteen paikalliseen urheilumuseoon, Holmenkollenilla sijaitsevaan hiihtomuseoon ja vastikään uusittuun Norjan olympiamuseoon Lillehammerissa.
 

Tiistai 10.4.2018, Holmenkollenin hiihtomuseo

Lensimme Osloon aamukoneella ja suuntasimme metrolla kohti Holmenkollenia, jonne pääsee kätevästi suoraan kaupungin keskustasta. Ikkunasta avautui maisemia, jollaisia kovin monessa maailman metrossa ei ole tarjolla. Holmenkollenin asemalta on lyhyt matka hiihtomuseolle – ainakin teoriassa. Googlen perusteella helppo siirtymä osoittautui muutaman sadan metrin ylämäeksi norjalaisella vuorenrinteellä.

Päivän pohjetreenin jälkeen saavuimme museolle, jossa meidät otti vastaan museonjohtaja Birgitte Espeland, joka oli lupautunut esittelemään näyttelyitä. Hiihtomuseo sijaitsee hiihdon MM-kisoihin 2011 valmistuneen uuden hyppyrimäen alla, osittain kallion sisällä. Arkkitehdin esikuvana kyseisessä laajennusosassa on ollut Helsingin Temppeliaukion kirkko. Hissi ylös hyppytorniin sijaitsee museon sisällä. Museoon ja hyppytorniin on yhteislippu, jonka hinnat ovat kohtuulliset: aikuiset 15 € ja lapset (6-18-vuotiaat) 7,50 €.

Näyttelyn ensimmäinen ”esine” on täytetty jääkarhu, jonka tarkoitus on kuvata ihmisen ja luonnon suhdetta. Seuraavassa vitriinissä on esillä Roald Amundsenin Etelämanner-retkikunnan (1911) esineistöä ja jälleen täytetty eläin: yksi retkikunnan mukana olleista vetokoirista. Samassa vitriinissä on esillä myös Robert F. Scottin sukset, jotka norjalainen etsintäpartion jäsen oli tuonut kotimaahansa. Omista suksistaan tämä oli tehnyt ristin Scottin hautapaikalle. Vitriinin esineistö ja siihen liittyvät Espelundin kertomat tarinat olivat todella mielenkiintoisia. Esinetekstejä vitriinissä ei kuitenkaan ole ollenkaan, mutta sellaiset on tarkoitus toteuttaa, kunhan oikea toteutustapa on keksitty. Löytöretkiteeman täydensi Fridtjof Nansenin Grönlannin halkihiihdosta (1888) koostettu osuus. Tätä osaa näyttelystä ei juuri ollut muutettu 1980-luvun jälkeen.

Saamelaisten talvista liikkumista esittelevä nurkkaus.

Alakerran kierroksen päätti kolmas täytetty eläin, hirvi, joka on kuulemma museon eniten valokuvattu kohde.

Yläkerran näyttelysalissa oli esillä muun muassa norjalaisten hiihtäjäsuuruuksien suksia, kuninkaallisten talvisia ulkoiluasuja ja Holmenkollenin eri aikojen hyppyrimäkien pienoismalleja. Salin keskellä on lieriönmuotoinen valkokangas, jonka ulkopintaan on heijastettu videoita. Valitettavasti kangas on niin ohut, että video näkyy väärinpäin olevin tekstein myös lieriön sisäpuolella.

Hiihtomuseossa oli parhaillaan kaksi vaihtuvaa näyttelyä. ”Freedom on Snow – Frihet på snø” esitteli lumilautailua ja laskettelua. Näyttelyssä oli esillä muun muassa 1960-luvun snurffereita ja kattava sarja nykyaikaisia laskettelusuksia ja lumilautoja. Isolla screenillä pyöri filmi vapaalaskusta. Leffan katsomo oli vapaamuotoinen ”vuori”, jonka keskellä oli pallomeri valkoisine palloineen. Toinen vaihtuva näyttely oli Norjan ilmatieteenlaitoksen kanssa yhteistyössä toteutettu ilmastonmuutoksesta kertova ”Be Prepared – Vær og føre - føre var”. Näyttely esitteli epäilemättä päteviä faktoja ilmastonmuutoksesta yleensä, mutta urheiluun liittyvää näkökulmaa oli vähänlaisesti.

Sää sattui olemaan hieno – eikä sumuinen, kuten Holmenkollenilla kuulemma yleensä – joten maisemien katselu ylhäältä hyppytornista kuului luonnollisesti ohjelmaan. Hissiin mahtui enimmillään 15 ihmistä – eli kolme kertaa Stadionin tornin hissin kapasiteetti. Ylhäältä avautuivat odotetun komeat maisemat keväisessä auringonpaisteessa kylpevään Osloon.

Kierros päättyi museokauppaan, jossa oli tarjolla kattava valikoima matkamuistoja ja erilaisia tekstiilejä. Kaupan toisella seinällä oli vitriini, jossa oli esillä runsaasti hieman puutteellisin tekstityksin varustettuja palkintopokaaleja. Espeland kertoi, että museokaupan myynti on vuodessa noin 1,5 miljoonaa euroa. Suosituin tuote on tupsupipo, jossa on edessä Norjan lippu.

Vierailun lopuksi testasimme museon ulkopuolella olevaa simulaattoria. Ison kapselin sisällä pääsee istuen kokemaan, miltä laskettelu ja mäkihyppy tuntuvat. Simulaattori on brittiläistä tuotantoa, ja lippu siihen pitää ostaa erikseen. Ulkopuolella on kaksi näyttöä, joista toisesta voi nähdä simulaattorin sisällä istujat ja toisesta filmiä laskettelusta ja mäkihypystä. Espelundin mukaan simulaattori maksoi noin 0,5 miljoonaa euroa. Testauksen perusteella saatoimme todeta, että huvipuistojen laitteista tuttua höykytystä oli kyllä tarjolla, mutta kokonaisuus jäi ehkä hieman yksipuoliseksi – ainakin kun verrokkina on Lahden hiihtomuseon mäkihyppysimulaattori.

Vas. Kaisa Laitinen, Birgitte Espeland, Pekka Honkanen.

Keskiviikko 11.4.2018, Norjan olympiamuseo, Lillehammer

Norjan olympiamuseo sijaitsee Maihaugenin ulkomuseoalueen laidalla. Museoilla on yhteinen asiakaspalvelupiste ja museomyymälä. Olympiamuseoon pääsymaksu on aikuisilta noin 14 euroa ja lapsilta noin 6,50 euroa. Jos ostaa lipun myös Maihaugenin ulkomuseoon tai alueella sijaitsevaan Postimuseoon, saa Olympiamuseon pääsymaksusta 25 %:n alennuksen.

Museon näyttelytyöryhmässä mukana olleet Mari Stakston ja Sebastian Kühn esittelivät meille helmikuussa 2016 avattua uudistettua museota. Noin 650 m² kooltaan oleva näyttely oli valmistunut juuri ennen Lillehammerissa järjestettyjä nuorten talviolympialaisia. Rahoituspäätöksen museo oli saanut Norjan hallitukselta vasta 10 kuukautta ennen avaamista, joten toteutusvaihe oli kuulemma ollut hyvin intensiivinen. Hankkeen kustannusarvio oli lähes 20 miljoonaa Norjan kruunua (noin 2 miljoonaa euroa).

Näyttelyn ulkoasun ja toteutustapojen suunnittelusta on vastannut brittiläinen firma Mather & Co, jonka kädenjälki näkyy useissa viimeaikaisissa urheilumuseoiden uudistuksissa (mm. Lausannen Olympiamuseo, National Football Museum Manchesterissa, Wimbledonin tennismuseo ja edelleen työn alla oleva Qatarin olympiamuseo). Näyttelyn tekniikan on toteuttanut Bright Group, joka on Pohjoismaiden johtava tapahtumatekniikan tuotteita ja palveluita tarjoava yritys. Useat videoprojektorit, erikokoiset kosketusnäytöt ja värivalot tekevät näyttelytilan ulkoasusta hyvin modernin. Tunnelmallinen lisä pääsaliin on keskiosaa hallitseva näyttävä revontuli-installaatio.

Museon ensimmäinen näyttelyosasto esittelee antiikin olympiakisoja. Esillä olevat esineet ovat kaikki kopioita. Ruukut on teetetty Kreikan Olympiassa ja muut esineet (mm. strigilis ja viisiottelun pituushypyssä käytetyt käsipunnukset) Sveitsissä. Osastolla pyörivä video on saatu Olympiamuseosta Lausannesta. 

Seuraavaksi ovat vuorossa Pierre de Coubertin ja olympialiikkeen tunnukset. Oslon talvikisoissa 1952 käytössä olleen olympialipun edessä on pöytämallinen kosketusnäyttö, josta voi selailla erilaisia olympialaisiin liittyviä faktoja.

Ennen päänäyttelysalia on vielä olympiakisojen avajaisia ja museon olympiasoihtukokoelmaa esittelevä osasto. Isolla videoseinällä on kisojen avajaisia, avauspuheita ja olympiavaloja eri aikakausilta. Videon alkuperäisiä ääniä (mm. olympiavala vannottuna järjestäjämaan kielellä) voi kuunnella kuulokkeista. Antiikin olympiakisoja esittelevän videon tapaan tämäkin toteutus on saatu Lausannesta.

Norjan olympiamuseon kokoelmissa on suunnilleen saman verran olympiasoihtuja kuin meillä Urheilumuseossa.

Lillehammerin olympialaisten 1994 soihtu on asetettu erilleen muista, eikä se ole lasin takana. Soihtu on nimenomaan se, jolla mäkihyppääjä Stein Gruben toi olympiatulen avajaisiin ja prinssi Haakon sytytti olympiatulen.

Sitten tullaan museon päänäyttelysaliin. Tässä kohdassa opas kuulemma antaa ryhmän hajaantua, ja jokainen voi tutustua loppuosaan näyttelystä omaan tahtiin, omia mielenkiinnon kohteita valiten. Näyttelysalin katossa olevat värivalaistut ”naruverhot” kuvaavat revontulia. Keskellä salia on Lillehammerin hyppyrimäkien profiilit, joihin on heijastettu videota, mm. kuningas Harald V avaamassa kisat. Esillä on myös muutamia talviurheiluvälineiden kehityssarjoja, jotka on kytketty norjalaisiin urheilijoihin. 

Päänäyttelysalissa on kaksi Lausannesta hankittua kohdetta: ampumahiihtosimulaattori ja kaikki olympiakisat esittelevä av-kooste. Molemmat on toteutettu alun perin Lausannen Olympiamuseon joulukuussa 2013 avattua näyttelyä varten. Olympiakisoja esittelevä av-kooste on suurella, arviolta noin 50 tuuman kosketusnäytöllä. Tuotannosta vastasi sama brittifirma kuin näyttelyn ulkoasustakin eli Mather & Co. Filmipätkät oli koostettu valokuvista, filmeistä, esinekuvista ja lehtileikkeistä. Sisältöön oli haettu urheilua laajempaa näkökulmaa muun muassa olympialaisten aikaisesta maailmanpoliittisesta tilanteesta. Englanninkielinen selostus oli tuotettu Britanniassa, norjankieliset tekstit Lillehammerissa. Helsingin olympialaisten filmipätkästä mieleemme jäi erityisesti selostuksessa ollut seuraava toteamus, joka kuului jotakuinkin seuraavasti: isäntämaalle kisat eivät olleet urheilullinen menestys, koska tämä jäi tyystin ilman mitaleja(!)

Toiminnallisuutta edusti tyylikkäästi toteutettu ja helppokäyttöinen ampumahiihtosimulaattori. Simulaattorin pitämisessä toimintakunnossa on ollut jonkin verran ongelmia, koska valmistajalla ei ole edustusta Norjassa.

Tilastonikkareille on tarjontaa paitsi kosketusnäytöillä myös Oslon ja Lillehammerin kisoja numeroina vertailevalla seinällä. Toteutus on varsin samantyylinen kuin viime kesän Urheilumuseo renkailla -kiertueen rekkanäyttelyssämme.

Päivitettävyys ja sisältöjen jatkuva uudistaminen ovat Lillehammerin olympiamuseon keskeisiä tavoitteita. Museo oli teettänyt viime vuonna näyttelyyn uuden kohteen: VR-laseilla katsottavan alppihiihtofilmin, jossa pääsee mukaan norjalaisen huippulaskijan vauhtiin. Yleisölle oli ollut käytössä kolmet lasit, jotka olivat hajonneet varsin nopeasti. Nyt kokeilusta muistuttavat roikkuvat johdot ja paperiarkeilla peitetty alusta. 

Näyttelyn kuva-/tekstipaneelit noudattavat samaa visuaalista ilmettä. Tekstien pituudesta sisällöntekijät olivat saaneet suunnittelutoimistolta tiukat ohjeet: maksimissaan 70 sanaa. Tekstejä hiottiin pitkään, jotta sekä niiden tietosisältö että luettavuus olisivat hyvät. Vaikutelmamme teksteistä oli, että niitä oli melko sopivasti. Siellä täällä oli lainauksia, jotka oli laitettu seinään isommalla fontilla.

Näyttelyyn sisältyy arviolta 20–30 ihmiselle suunniteltu tila elokuvien katseluun. Isolta, kaarevalta screeniltä katseltavan filmin (3 vaihtoehtoa) voi valita teatterin ulkopuolella olevalta kosketusnäytöltä. Teatterin ulkopuolella olevilla seinillä on kaikkien norjalaisten olympiavoittajien, mukaan lukien paralympialaiset, nimet ja lajit – toisella seinällä talvi- ja toisella kesäkisat. Toteutuksen huono puoli on kuulemma se, että aina, kun listalle lisätään nimiä, joudutaan uusimaan koko seinänkokoinen tuloste. 

Vaihtuville näyttelyille museossa on varattu noin 50 m² tila. Siihen tuotetaan uusia sisältöjä 1-2 kertaa vuodessa. Nyt esillä oli filmiä, esineitä ja kuvia Pyeongchangista. Näyttely oli toteutettu jo ennen kisoja. Stakston ja Kühn kertoivat suunnittelevansa parhaillaan kisojen norjalaismenestystä esittelevää osiota pysyvään näyttelyyn. Museon esinekokoelmaa hallinnoiva säätiö avustaa museota esinehankinnoissa merkittävällä panoksella, etenkin kun kyse on nykyisistä aktiiviurheilijoista. Museon pysyvässä näyttelyssä on omiin kokoelmiin kuuluvien esineiden lisäksi kohtuullisen paljon pitkäaikaisessa lainassa olevia esineitä – muun muassa useita melko hiljattain voitettuja olympiamitaleja.

Museo on saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, että näyttely keskittyy lähes täysin norjalaisiin urheilijoihin, myös Oslon ja Lillehammerin kisoja käsiteltäessä. Tämä on Stakstonin ja Kühnin mukaan ollut tietoinen päätös. Koska kyseessä on Norjan olympiamuseo, oletetaan kävijöiden tulevan museoon tutustuakseen nimenomaan norjalaiseen olympiahistoriaan. Toinen tietoinen valinta oli keskittyminen talviurheiluun. Kesäolympiakisoille museossa on annettu jopa vähemmän tilaa kuin antiikin olympialaisille näyttelyn alussa.

Lopuksi norjalainen erikoisuus:

Kesäkisoja käsittelevällä osastolla oli kahdessa vitriinissä kullanväriseksi maalatut kengät. Erikoisten esineiden tausta juontaa juurensa eräiden takavuosien olympiavoittajien tapaan maalata kultamitalisuorituksessa käyttämänsä jalkineet kultamaalilla. Pyeongchangissa 2018 kaikki norjalaiset olympiavoittajat saivat kultakengät jalkaansa jo ennen palkintopallille nousemista. Tai olisivat saaneet, elleivät kengät olisi loppuneet kesken. Menestys yllätti siis jopa norjalaiset.

Kaisa Laitinen          Pekka Honkanen          Jouni Lavikainen