Urheilulajista historiateos

Lokakuussa julkaistun Koko kansan leijonat -kirjan myötä suomalainen jääkiekko sai lajihistoriansa.  Jääkiekkojuttusarjamme päätösosassa avataan, millainen hanke tilaushistorian kirjoittaminen ja julkaiseminen on kokonaisuutena, ja millaisia seikkoja sitä suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon. 

Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.

Mikäli lajinne historiaa ei ole vielä perusteellisesti tutkittu, Urheilumuseosta löytyy asiantuntemusta. Täällä selvitetään, miten laji tuli Suomeen, ketkä sitä harrastivat ja miten se levisi eri puolille maata. Entä miten aikalaiset siihen suhtautuivat? Nämä ovat peruskysymyksiä, kun lähdetään aukaisemaan lajin varhaisvaiheita, suoranaista esihistoriaa ajanjaksolta, jolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä lajiliittoa. 

Menneisyyden takapeiliin aletaan vilkuilla varsinkin lajiliiton määrävuosien lähestyessä. Tällöin olennaista on olla ajoissa liikkeellä. Hyvin tehty historiakirja vie aikaa useamman vuoden. Esimerkiksi Urheilumuseon viimeksi tuottamat yli 300-sivuiset jääkiekon 90- ja pöytätenniksen 80-vuotishistoriat ottivat aikaa kolmatta vuotta. 

Kirjoittajat pääsevät sukeltamaan aiheeseensa kunnolla, kun aikaa on riittävästi. Aiheen analysointi ja johtopäätösten tekeminen vaativat perusteellista paneutumista. Aika ei yksin riitä. Paneutua ei voi, jos aineisto puuttuu. Urheilumuseo ei lähde mukaan sellaisiin kirjoitushankkeisiin, joilla ei ole vankkaa pohjaa: alkuperäisiä lähteitä. Niitä ovat urheilujärjestön itsensä tuottamat asiakirjat kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja järjestölehdet. 

Urheilumuseon arkisto on kerännyt jo 33 vuotta suomalaisen liikunnan ja urheilun keskeisimmän asiakirja-aineiston pysyvään säilytykseen. Parhaassa tapauksessa lajisi historia lajiliiton ja seurojen arkistojen ansiosta on tänne jo tallennettu ja se kaipaa vain täydennystä viimeisten vuosikymmenten osalta. Huonoimmassa vaihtoehdossa aineistoa ei ole meillä ja sitä on esimerkiksi muuttojen yhteydessä päässyt katoamaan, jolloin peli on useimmiten menetetty. Kadonnutta aineistoa on erittäin vaikea saada takaisin tai paikata reikiä millään muulla. Vanhojen järjestöjyrien haastattelut antavat parhaimmillaan mukavasti lisätietoa, mutta puuttuvan alkuperäisaineiston korvaajiksi niistä ei ole.

Mitä maksaa? Mistä rahat?

Historioita on mukava tehdä, mutta niitä varten tarvitaan varoja. Käsikirjoitus ei synny ilmaiseksi. Taittajakin tarvitsee työstään korvauksen kuten myös kirjapaino. Budjettia määriteltäessä yksi tärkeimmistä päätöksistä on määritellä käsikirjoitukselle sivumäärä. Kirjan näköiseen lopputulokseen päästään jo viidellä arkilla eli 80 sivulla. Sen kustannusarvio alhaisimmillaan liikkuu 10 000 euron paikkeilla. 

Taitto- ja painokustannusten muuttujia ovat kirjaan laitettavien kuvien lukumäärä ja painosmäärä. Taittoon menee noin tuhat euroa sadalla kuvalla ja 500 kpl:n kirjapainotyöhön 3000–4000 euroa.

Harvalla järjestöllä on tällaisia rahoja. Hankkeen yksi mahdollistaja on kustannusten jakaminen 2–4 vuodelle. Eräs seura nosti väliaikaisesti jäsenmaksujaan ja keräsi niillä sievoisen summan. Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin kautta on mahdollista hakea rahoitusta. Kirjaa voidaan myydä etukäteen. Juhlavuoden päätapahtumasta kannattaa tehdä liiton näyttävä tilaisuus, jonne myydään illalliskortteja ja paikan päällä uutta historiateosta. Opetus- ja kulttuuriministeriöltä voi hakea ylimääräistä avustusta. Erilaiset säätiöt ovat aika nihkeitä avustamaan, mutta toki niiltäkin voi yrittää jotain saada.

Useita kirjoittaja vai yksi

Urheilumuseo on käyttänyt laajimmissa hankkeissa useita kirjoittajia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tekstiä syntyy useammalta kirjoittajalta ja näin laaja työ ei jää yhden kontolle. Toisaalta useamman kirjoittajan kanssa voi tulla ikäviä aikatauluongelmia, jos kaikki eivät pysy sovitussa deadlinessa. 

Parhaimmillaan kirjoittajat toimivat hyvänä vertaisryhmänä, jossa toista tsempataan ja keskustelujen kautta avautuu tutkimusaiheisiin uusia näkökulmia. Toisaalta kirjoittajien kesken on haasteellista sopia teemoista niin tarkasti, että päällekkäisyyksiltä kokonaan vältyttäisiin. Tällöin tekstejä toimittavalla täytyy olla riittävästi karsimisrohkeutta. Lisäksi toimittajan tulee puuttua teksteihin, jos eri kirjoittajien kirjoitustyylit ja aiheen käsittelytavat poikkeavat liikaa toisistaan. 

Riittävän ammattitaitoinen ja ahkera kirjoittaja toki selviää laajastakin hankkeesta, mikäli siihen vain varataan riittävästi aikaa. Kokopäiväisesti tehden tekstiä tulee syntyä lähes 200 sivua vuodessa. Yhden kirjoittajan hankkeessa jäsentelystä on helpompaa tehdä innovatiivisempi ja vetävämpi kuin jos soppaan osallistuu useampi.

Kirjoitussopimus ja ohjausryhmä

Kirjoitussopimus kannattaa aina tehdä riippumatta siitä, onko kirjoittajia yksi vai useampia. Sopimuksessa määritellään keskeisimmät lähteet, työn laajuus, valmistumisajankohta ja maksamisaikataulu. Tyypillistä on, että kirjoittajalle maksetaan kirjoituspalkkioita työn aikana, mikä on kohtuullista varsinkin useamman vuoden kestävissä hankkeissa.

Palkkioita maksaessa kannattaa olla selvillä, mistä maksaa. Kirjoittajalta tulee vaatia raportteja työn etenemisestä ja kohtuullisen pian jo myös alustavia tekstiosuuksia. Tätä ja yleensäkin kirjoittajaan solmittavaa rakentavaa yhteydenpitoa varten on hyvä perustaa ohjausryhmä.

Ohjausryhmä neuvoo kirjoittajaa, mutta se ei saa liikaa sekaantua ammattitutkijan työhön. Tutkijalle täytyy tilaustöissäkin antaa vapaus tutkia. Historian tilaavan järjestön täytyy kestää se, että aina ei ole paistanut aurinko. Myös ikäviä asioita on käsiteltävä. Muutoin historiateos menettää lukijoidensa luottamuksen. Uskottavaan lopputulokseen päästään ainoastaan avoimuudella. 

Uskottavuutta tehdylle työlle tuo myös käytettyjen lähteiden tarkka merkitseminen. Lähdeviitteet tuovat selkänojaa, johon kirjoittajien on hyvä nojata, kun aletaan keskustella kirjan johtopäätöksistä ja muista tuloksista.

Ossi Viita

Pitkä taival Suomen ensimmäiseen jääkiekon olympiamitaliin

Suomen jääkiekon ensimmäinen olympiamitali 30 vuoden takaa, hopea vuoden 1988 Calgaryn olympiakisoissa, on edelleen hieno saavutus. Sen jälkeen Suomi on kuulunut olympiakiekon huippumaiden joukkoon mitalimäärän kasvettua kuuteen.

Edessä on jälleen suuren unelman tavoittelu: olympiakulta.

Menestystä odotettiin vuosikymmeniä. Sen eteen piti käydä pitkä ja vaiherikas taival, jota kuvataan tarkasti ensi syksynä ilmestyvässä Suomen jääkiekon 90-vuotishistoriassa.

Suomen olympiajääkiekon historia ulottuu vuoteen 1936. Suomalaiset jääkiekkoilijat eivät olleet mitanneet kansainvälistä osaamistaan yksissäkään arvokisoissa 1930-luvun puoliväliin mennessä. Jääkiekkopiireissä virisi toive joukkueen saamisesta vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympiakisoihin. 

Joukkue ilmoitettiin kisoihin, joihin oli tulossa 17 jääkiekkojoukkuetta. Suomi arvioitiin neljän heikoimman maan joukkoon yhdessä Japanin, Belgian ja Latvian kanssa. Osallistumista kisoihin pidettiin tärkeänä. Se koituisi meille ”arvaamattomaksi opiksi”. Ruotsista tiedusteltiin valmentajaa, mutta aika nopeasti hyväksyttiin realiteetit, eikä joukkueen lähettämisestä enää keskusteltu. Suomen jääkiekko oli tuolloin vielä aivan liian vaatimatonta. Joukkueita oli vain vähän yli kaksikymmentä.

Garmischin olympialaisissa jääkiekkoa pelattiin näissä maisemissa Riessersee-järvellä. Kuvassa jääkiekko-ottelu hieman ennen olympialaisia.

Joukkueen sijaan Suomi lähetti Garmisch-Partenkircheniin kaksi innokasta jääkiekkomiestä. Lehtori Niilo Tammisalo ja maisteri Aaro Kivilinna matkustivat Saksaan Suomen Olympiakomitean 12 000 markan apurahalla tarkkailemaan, miten jääkiekkomaat pelaavat olympiamitaleista. Samalla he edustivat Suomea Kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) kokouksessa. Tarkoituksena oli, että kaksikko hankkii Suomelle lisätietoja jääkiekon tekniikasta, taktiikasta, pelivarusteista, erotuomaritoiminnasta ja kisojen järjestelyistä.

Niilo Tammisalo (toinen oik.) ja Aaro Kivilinna (ensimmäinen vas.) pelasivat jääkiekon Suomen mestaruuden 1929 voittaneessa HJK:n joukkueessa.

Valmentaja Aaro Kivilinna ja pelaaja harjoituksissa Pallokentän jäällä 1939.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton kongressissa suomalaisedustajat kannattivat Ruotsia seuraavien MM-kisojen isännäksi, mutta Englanti voitti tiukan äänestyksen jälkeen. Kivilinna ja Tammisalo saivat myös henkilökohtaista huomiota, sillä heidät nimettiin kansainvälisiksi jääkiekkoerotuomareiksi. He osallistuivat keskustelutilaisuuksiin pelisäännöistä ja niiden tulkinnoista.

Aaro Kivilinna ja Niilo Tammisalo eivät olleet turhaan matkassa. He rakensivat Suomen jääkiekkosuhteita. Lajin tekniikkaa, taktiikkaa ja pelivälineitä selvitettiin tekemällä huomioita otteluissa ja harjoittelussa sekä keskustelemalla useiden asiantuntijoiden kanssa. Erityisen mielekkäitä olivat keskustelut suomalaissyntyisen Kanadan joukkueen valmentajan Albert Pudaksen ja joukkueen suomalaissyntyisten pelaajien Gus Saxbergin ja Ray Miltonin kanssa. 

Lisäksi keskustelukumppanina olivat Kanadan jääkiekkoliiton puheenjohtaja Gilroy, kisojen paras erotuomari Brown, kv. jääkiekkoliiton puheenjohtaja Paul Loicq ja sihteeri H.G. Poplimont, Englannin joukkueen kapteeni Erhardt ja lukuisia muita eri maiden jääkiekkovaikuttajia. Ruotsin jääkiekkoliiton puheenjohtajan Anton Johanssonin ja rahastonhoitaja Viking Harbomin kanssa suomalaiset puhuivat yhteistoiminnasta Pohjoismaiden kesken. 

Kivilinnan ja Tammisalon suhdetyö toi Suomelle useita maaottelukutsuja, mutta taloudellisista syistä niistä suurin osa piti hylätä.

Olympiajääkiekko osoittautui suosituksi. Noin 10 000 henkeä vetävä katsomo jäi pieneksi. Hallissa ei pelattu, mutta onneksi vain yhdessä ottelussa lumipyry häiritsi. Kaikkiin, myöhemmin hyviksi osoittautuneisiin käytäntöihin suomalaiset eivät olleet tyytyväisiä. ”Peliajan päättymisen ilmoittajana käytettyä sireeniä pidettiin epäonnistuneena epämääräisyytensä takia. Joissakin otteluissa käytettiin starttipistoolia.” Laidat olivat kaukana nykyisestä, mutta Kivilinna ja Tammisalo olivat tyytyväisiä ”vaarattomiin laitoihin”. Ne olivat ”parrua”, korkeus vain 12,5–17,5 senttiä. ”Yläkulmat pyöristämällä se oli tehty jokseenkin vaarattomiksi, sen yli saattoi hypätä ja se pysyi riittävän tukevasti paikoillaan kiekon kimmotessa siitä riittävästi.” Päädyt olivat reunoja korkeammat. Ne oli korotettu kahteen metriin irtonaisella lauta-aidalla ja verkoilla.

Niilo Tammisalon ja Aaro Kivilinnan matkaraportti:

Kovin kaukana ei kuitenkaan ollut suomalaisten jääkiekkoilijoiden ensimmäinen arvokisamatka, mistä on osin kiittäminen Kivilinnan ja Tammisalon työtä maamme jääkiekon hyväksi. Suomi osallistui Sveitsin MM-kisoihin 1939, mutta vain osallistui, sillä kaikki viisi ottelua päättyivät tappioon. Suomi jäi viimeiselle, 13. sijalle yhdessä Jugoslavian kanssa. 

Suomen ja Saksan joukkueet Baselin stadionilla MM-kisoissa 1939. Saksa voitti ottelun 12-1.

 

Suomen MM-joukkue 1939.

Ensimmäisen kerran olympiakiekossa Suomi oli mukana vasta Oslossa 1952, jolloin otettiin voitot Norjasta ja Länsi-Saksasta. Ne toivat kisoissa 7. sijan. Joukkueessa pelasi suomalaisen jääkiekon merkittäviä nimiä, kuten Karhu-Kissojen Unto Viitala maalivahtina ja Ilveksen Aarne Honkavaara joukkueen kapteenina.

Tilanne Unto Viitalan vartioimalla Suomen maalilla Oslon olympialaisten 1952 ottelussa Suomi-Ruotsi. Ruotsi voitti ottelun 9-2 ja sijoittui lopulta turnauksessa kolmanneksi.

Ossi Viita

Paljain jaloin suunnistamassa - katso kuvat!

Lapsi juoksee paljain jaloin suunnistuskilpailun? Ja voittaa sen! Luulin tietäväni suunnistuksen historiasta kohtalaisen paljon vuosi sitten, kun sain yhdeksi työprojektiksi kirjoittaa kirjan lajin varhaisvaiheista. Nyt tiedän olleeni väärässä, kuten usein käy, kun oikeasti alkaa perehtyä johonkin asiaan.

Nuori suunnistaja Sotilaspoikien suunnistuskilpailun lähdössä.
Kuvatietojen mukaan hän myös voitti kilpailun. Kuva: Urheilumuseo.

Orienteerausta ja oijustusta -kirjaksi konkretisoitunut projekti oli jälleen yksi jännittävä taival historiantutkimuksen poluilla. Tavoitteena oli ymmärtää paremmin 1900-luvun alkupuoliskon suomalaista yhteiskuntaa ja uuden kilpailulajin, suunnistuksen, kasvuvaiheita kymmenien tuhansien ihmisten harrastukseksi. Ehkä onnistuin, ehkä en. Luulisin kuitenkin, että kirjan panos-tuotos-suhde on varsin kohdallaan verrattuna moneen muuhun historia- ja tietokirjaan.

Nykyaikainen kirjapaino mahdollisti myös asian, jota joskus aiemmin jouduttiin miettimään tarkasti kustannussyistä: valokuvien ja karttojen laajamittaisen julkaisemisen. Päädyimme käyttämään kirjassa mahdollisimman paljon laadukkaita valokuvia, joita erityisesti Sven-Erik Fagerholm otti värikamerallaan 1940-luvulla. Näitä kuvia ei ole aiemmin juuri julkaistu, ja ylipäätään värikuvat (ei siis väritetyt kuvat) ovat kohtalaisen harvassa noilta ajoilta. Fagerholmin kokoelma on poikkeuksellisuudellaan kansallisestikin yksi merkittävä liikuntakulttuuria kuvaava valokuvakokoelma. Ei haitannut yhtään, että se sattui juuri oman projektini aineistoksi. Tämän ohella käyttöön kaivettiin erityisesti suojeluskuntien urheiluohjaajien valokuvia 1920- ja 1930-luvuilta. Ja kyllä kannatti, sillä kuvat kertovat paljon omasta ajastaan.

Suunnistajia SFI:n viestikilpailussa 1940-luvulla. Kuva: Sven-Erik Fagerholm, Urheilumuseo.

Mitä kaikkea suunnistuksen alkuvaiheista sitten löytyi, kuvien ja karttojen ohella? Nostan seuraavassa esiin kolme mielenkiintoista piirrettä lajin kasvuvaiheista:


Urheilutoimittajat

Suunnistus muuttui vakavasti otettavaksi kilpaurheiluksi 1930-luvun alussa, kun urheilutoimittajat innostuivat lajista. Kaveriporukan vetämänä ja ihan mielenkiinnostakin, akateemiset urheilutoimittajat, Martti Jukola etunenässään, päättivät ottaa akateemisen suunnistuskilpailun yhdeksi urheilutoimittajien kilpailuksi. Jukola ja kumppanit lähtivät intoa puhkuen rämpimään länsi-uusimaalaisille rämeiköille ja vaikuttuivat uudesta lajista syvästi. He ryhtyivät kirjoittamaan tiedustelujuoksusta eli orienteerauksesta eli suunnistuksesta urheilulehtien palstoilla ja sanomalehtien urheilusivuilla. Aiemmin lajista oli uutisoitu lähinnä armeija- ja suojeluskuntayhteyksissä. Urheilusivuilla kuntoa ja päätä vaatinut suunnistus sai muutakin kuin sotilaallista painoarvoa ja huomiota uudenlaisissa piireissä.

Vaikka lajilla oli runsaasti sotilaallisia arvoja, oli Suomessa myös pitkät perinteet retkeilyyn. Suunnistus tarjosi retkeilyyn uudet työkalut – kartan ja kompassin – joiden avulla retkeilyjä uskalsi suunnata uusille seuduille. Monilla muodostui viikonloppujen vapaa-ajanviettotavaksi kävely- ja pyöräretket lähiseuduilla, toisinaan ilman karttaa, toisinaan kartan kanssa. Joka tapauksessa opiskelijat ja urheilutoimittajat toimivat näiden taitojen levittäjinä ja innostajina varsin vahvasti jo 1920–30-luvulla.

Kartta Akilles OK:n järjestämästä kilpailusta Porvoossa 1938. Urheilumuseo, Yrjö Vehmersalon arkisto.

Sotilaspoikakilpailut

Sotien aikana lapsille suunnattu liikuntakasvatus tiivistyi asevelvollisuusikää nuorempien osalta erityisesti sotilaspoikien ja lottatyttöjen toimintaan. Suunnistus oli tärkeä osa sekä poikien että tyttöjen liikuntaa, koska monet lotat toimivat ilmavalvonnassa ja pojat lähetteinä. Toisaalta talvisodan kokemusten perusteella sotarintamalla kaivattiin erityisesti suunnistustaidon osaavia miehiä. Suunnistuskoulutusta lisättiinkin selvästi sotien välisenä aikana. Lottien suunnistusopetukseen voi tutustua oikein videolta 5:48 kohdasta alkaen: http://www.elonet.fi/fi/elokuva/604822.

Sotilaspoikien suunnistustapahtumien määrät olivat erittäin suuria: kilpailutapahtumia oli satoja ja osallistujia vuosittain noin kaksikymmentätuhatta. Ei ole varsinainen ihme, että sotien jälkeisinä vuosina suunnistusseurojen määrä kasvoi voimakkaasti, kun osa lapsista ja nuorista innostui lajista sodan aikana. Myös rintamalla suunnistustoiminta oli aktiivista muutenkin kuin kuolemanpelossa: asemasotavaiheessa urheiltiin monipuolisesti. Suunnistusta harjoiteltiin laajamittaisesti, koska sillä oli myös koulutuksellista antia.

Myös sotien aikana suunnistettiin muistakin kuin maanpuolustuksellisista syistä. Esimerkiksi työpaikkojen liikuntaseura UPI järjesti Helsingin seudulla suunnistustapahtumia. Vuoden 1944 kilpailuun tehtiin lisähaastetta muokkaamalla karttaa.

Suunnistusfilosofia

Suunnistuksen varhaisvaiheissa 1930–40-luvulla käytiin kiivasta keskustelua siitä, millaista kilpasuunnistuksen pitäisi olla. Joidenkin mielestä oli jopa ikävää, kun toiset juoksivat vaahtopäinä asemalta toiselle, kun lajin ideahan oli kartan avulla kulkeminen. Kaikki olivat sentään yhtä mieltä siitä, että kompassia tuli osata käyttää karttojen heikohkon tarkkuuden vuoksi, mutta itse lajin kilpailumuodosta oltiin montaa mieltä. Sanaharkka kiteytyi kahden aktiivisen suunnistusmiehen, Lauri Pihkalan ja Jussi Kirjavaisen, välille 1940-luvun puolivälissä.

Pihkala oli sitä mieltä, että oleellisinta oli paikoittelu eli oman sijainnin päätteleminen kartan avulla. Lajissa tulisi siis merkata karttaan maastossa vastaan tuleva tarkastusasema, useimmiten polkuja tai vastaavia viitoitettuja reittejä pitkin kulkien, jalan tai hiihtäen. Paikoitteluja järjestettiin erityisesti hiihtosuunnistuksena, esimerkiksi Helsingissä jopa viikoittain keväällä 1945.

Kirjavainen taas kannatti ehdottomasti hakeutumissuunnistusta eli kartalta määrätyn paikan löytämistä – siis lajin nykymuotoa. Pihkalan ajatusten haastaminen ei ollut aivan jokapäiväistä kansanhuvia, sillä ”Tahkoa” pidettiin yleisesti yhtenä Suomen terävimmistä kynäilijöistä: ”Ei sen kanssa kukaan pysty väittelemään – osaa kirjoittaa niin nerokkaasti, että oikeassa olevakin näyttää hävinneeltä”, kuvaili Kirjavainen yleisiä tuntoja Pihkalaa kohtaan. Kirjavainen kuitenkin totesi, että pitää suunnistusasiaansa varmana, oikeana ja kyllin tärkeänä, jotta kannatti heittäytyä Pihkalan ”sanontarunsauden labyrinttiin.”

Lauri Pihkala (vas.) jakamassa ajatuksiaan Sulo Kolkalle (kesk.). Huomaa Pihkalan rinnalla telineessä oleva marssikompassi.
Kuva: Urheilumuseo.

Vaikka Pihkala oli valmis ”marssimaan oman kantansa puolesta vaikka polttoroviolle”, ei Kirjavainenkaan suostunut antamaan periksi vaan tyrmäsi Pihkalan kohta kohdalta, lause lauseelta. Pihkala oli kohdannut vihdoin vertaisensa väittelijän ja joutui lopulta vetäytymään lajin kehityksessä taka-alalle. Pihkalaa ei esimerkiksi valittu Suunnistamisliiton ensimmäiseen johtokuntaan, vaikka hänkin oli liittoa suunnittelemassa, ehdolla johtokuntaan ja paikalla kokouksessa. Hakeutumissuunnistuksen puolestapuhujat ottivat lajin haltuunsa. Saattoi olla, että suunnistuksen kehityksen kannalta tämä oli yksi ratkaiseva tekijä siinä, että lajista tuli Suomessa sellainen, millaisena sen nyt tunnemme. (Lainaukset, Urheilu 18.4.1945, ”Kirjavainen Tahkon kimpussa.”)

Mikäli suunnistuksen varhaisvuodet herättävät kiinnostusta, sivukaupalla lisää tietoa löytyy kirjasta Orienteerausta ja oijustusta – suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945, jonka voi hankkia Suunnistusliiton kautta vaikkapa painamalla tästä.

Kalle Rantala