Jalkapallokulttuuria kansien välissä: Matsipäivä – Suomifutista valokuvina

Saimme kirjakokoelmaamme hiljattain mielenkiintoisen lisäyksen. Matsipäivä on valokuvakirja, joka koostuu yhdeksän suomalaiseen jalkapalloon erikoistuneen valokuvaajan (ks. alas) kuvista. Kuvaajat ovat itse valinneet suosikkiotoksensa, jotka kirja-idean isä Tommi Jäkkö on koonnut kansien väliin.

Kirja pelaa samalla pelikentällä kuin Mikko Auerniityn ja Harri Heinosen muutaman vuoden takainen Football Landscapes -näyttely ja sen pohjalta laadittu Urheilumuseosäätiön kustantama julkaisu. Matsipäivän tausta on erilainen, sillä se on toteutettu joukkorahoituksella Mesenaatti.me -palvelun avulla. Se nostaa omalta osaltaan suomalaisen jalkapallon jo entuudestaan vahvaa profiilia palvelussa. Joukkorahoituksella on aiemmin kerätty rahaa hyvällä menestyksellä ainakin Jalkapallolehdelle, Atik Ismailin Maestrot-kirjalle ja Panu Aution Futsalistalle.

Siinä missä Auerniitty ja Heinonen tarkastelivat jalkapalloa osana urbaania maisemaa eri maissa, Matsipäivä rajautuu kotimaisen jalkapallon arkeen ja juhlaan. Suomalaiseen jalkapalloon liittyviä mielleyhtymiä hallitsevat ihmisten puheissa ja valtamedian kirjoituksissa maajoukkueen tuottamien pettymysten vuosikymmenien pituinen jatkumo. Pinnan alta löytyy kuitenkin muutakin, ja juuri sitä, suomifutiksen arpisen ihon alla sykkivää sydäntä, Matsipäivässä raaputetaan esiin. ”On tärkeää kertoa tarinoita suomalaisesta jalkapallosta. Ei niitä, jotka olemme tottuneet kuulemaan. Tiedättehän, niitä joista siitä puuttuu jotain. On kerrottava tarinoita suurista pelaajista, kiihkeistä taisteluista ja yhteisöistä, kodeista, jotka olemme jalkapallon ympärille ajan saatossa muodostaneet", maalailee Joel Aaltonen esipuheessa.

Millaisia tarinoita valokuvakirja voi jalkapallosta tuoda esiin? Kuten Aaltonen kirjoittaa, jalkapallo-ottelu perustuu pelaajien symbioottiseen liikkeeseen isolla pelialueella. Esteettisimmät, sykähdyttävimmät, päräyttävimmät pelitilanteet syntyvät pelin jatkuvan virtauksen aikana. Valokuvassa virtaus on kuitenkin padottava; vain yksi ohikiitävä hetki on mahdollista taltioida. Tämä ristiriita tuo jalkapallon kuvaamiseen haasteita, mutta toisaalta se mahdollistaa sellaisten asioiden nostamisen esiin, jotka yleensä jäävät huomaamatta. Valokuvan keinoin voidaan myös tarttua osuvasti vihreän veran ulkopuolella ja ympärillä oleviin ilmiöihin – kaikkeen siihen, josta jalkapallokulttuuri muodostuu.

Valokuvakirjassa jalkapallokuvat asettuvat valokuvataiteen kentälle, jossa kuvien perimmäinen tarkoitus eroaa journalistisista uutiskuvista. Parhaat taidekuvat eivät niinkään dokumentoi vaan puhuttelevat; ne antavat kehykset tarinalle, jonka lukija/katsoja kirjoittaa itse. Tässä tapauksessa kirjan kohderyhmällä on tällaiselle merkityksenannolle hyvät edellytykset, sillä Matsipäivän käsiinsä saaneet ovat suurella todennäköisyydellä kokeneet monenlaista suomifutiksen parissa. Pystyvätkö Matsipäivän kuvat Aaltosen sanoin valjastamaan ”ymmärryksemme pelin lainalaisuuksista kertoakseen tarinan kohteistaan”?

Matsipäivän 144 sivua pitävät sisällään laajan jalkapallokattauksen. Miesten seura- ja maajoukkuejalkapallon lisäksi esiin pääsevät naisten jalkapallo, juniorit ja jopa alasarjafutaajat. Ilmiöistä korostuvat odotetusti fanikulttuuri ja olosuhteet. Kokonaisuutena kuvat ovat laadukkaita ja kertovat kuvaajiensa ammattitaidosta. Joukkoon mahtuu myös otoksia, jotka jäävät mielestäni tässä kontekstissa hieman pinnalliselle tasolle – hyviksi pelitilannekuviksi, joiden ottaja voi onnitella itseään ajoituksesta, mutta joita on vaikea kytkeä mihinkään sen laajempaan. Osa kuvista kuitenkin pitää otteessaan pidempään – alla muutama nosto.

Mari Hietala: Tehtaan kenttä 27.7.2013

Jalkapallo-ottelu on parhaimmillaan moniaistinen kokemus. Tämä Valkeakosken jalkapallopyhätöllä otettu kuva tavoittaa erinomaisesti sen aistin, joka usein unohdetaan ja jota tämän päivän kliinisillä tekonurmiareenoilla ei edes kohtaa – hajun. Vastaleikatun nurmen tuoksu jalkapallo-ottelussa kuumana kesäpäivänä jää mieleen, vaikka ottelu unohtuisikin.

Olli Jantunen: Jari Litmanen 3.3.2010

Päänsä painaneen, keskittyvän Kuninkaan kuva pysäyttää. Poikkeuksellisista yksilötaidoistaan huolimatta Litmanen tunnettiin nöyränä joukkuepelaajana, joka toistuvasti asetti maajoukkueen edustamisen seurajoukkueuransa edelle. Sitä tämä kuva alleviivaa jokaisella pikselillään.

Olli Jantunen: Olympiastadion 11.10.2014

Valaistu Olympiastadion pimeässä syysillassa kajastaa kuvan keskeltä kuin unelma maajoukkueen arvokisapaikasta – melkein käsin kosketeltavana, mutta silti tavoittamattomana. Kuva sijoittaa taitavasti katselijansa stadionia kohti marssivien kannattajien joukkoon, mikä saa muistamaan ne monet kerrat, kun on itse todella ollut joukon osana.

Olli Jantunen: Pasi Rautiainen 13.7.2009

Yleensä kovilla kierroksilla käyvä Rautiainen on tässä kuvassa kerrankin seesteinen, jopa sanaton. Kuva on tehokas, koska se esittää kaikille tutun kohteensa uudessa, odottamattomassa valossa. Mitähän lienee ottelussa tapahtunut, katselija voi vain miettiä. 

Niko Karumaa: MPS Old Stars-KontU/LA, Helsingin Nelonen 2.5.2014

Tämä alasarjapelien hengen mainiosti kiteyttävä kuva voi jäädä etäiseksi niille, jotka eivät ole kokeneet kuvankaltaisia tilanteita omakohtaisesti. Malmilaisen taklaajan intensiivinen katse porautuu pelivälineen sijaan vastapuolen pelaajan sääreen, jota on juuri jalallaan kopauttamassa. Pallo pomppii hallitsemattomasti jo aivan muualla, eikä sille ole kuvassa tarjolla kuin sivurooli.

Jaakko Stenroos: Paraisten Pajbackan tulostaulu Suomen Cupin ottelussa TPS-Ilves 9.6.2010

Lämminhenkinen kuva huokuu menneiden vuosikymmenten tunnelmaa. Sympaattinen kentänhoitaja perinteisen puisen tulostaulun äärellä on katoavaa kulttuuriperintöä myös jalkapallossa.

Ylläolevat kuvat havainnollistavat myös valokuvien kirjalliseen esillepanoon liittyviä haasteita. Aukeaman kokoiset kuvat kärsivät selvästi sivujen välisestä saumasta. Kirjan taitto ei tältä osin yllä samalle tasolle Football Landscapesin kanssa. Matsipäivä on silti paitsi kulttuuriteko myös todiste kotimaisten jalkapalloyhteisöjen elinvoimaisuudesta ja laajasta kirjosta.

Jouni Lavikainen

Matsipäivässä mukana olevat valokuvaajat: Mari Hietala, Olli Jantunen, Niko Karumaa, Teemu Kvist, Riku Laukkanen, Petteri Lehtonen, Miska Savolainen, Jaakko Stenroos, Joppe Survonen

Kokoelmia uudella tavalla verkossa

Urheilumuseon uusilla verkkosivuilla on käytössä uudenlaista 3D-tekniikkaa, joka antaa mahdollisuuden tarkastella museoesineitä todella tarkasti eri puolilta. Parhaiten tämä onnistuu kosketusnäytöllä, mutta myös tarkentaminen ja kääntely tietokoneen rullahiirellä onnistuvat mainiosti.

Pitkä ja monivaiheinen 3D-projekti alkoi lokakuussa 2014. Aluksi kokoelmista valittiin 50 esinettä kuvauksia varten. Valinnan tekeminen ei ollut helppoa, mutta vähitellen lista valmistui. Kriteerinä oli luonnollisesti esineiden urheiluhistoriallinen merkittävyys. Pyrimme myös valikoimaan esineitä mahdollisimman monesta urheilulajista sekä esineryhmästä; mitalien ja piikkareiden lisäksi joukossa on urheiluvälineitä, taide- ja muistoesineitä sekä asuja.

Esineiden arviointia ennen kuvauspäätöksen tekemistä. Salibandymaalivahdin kypärä ei soveltunut 3D-kuvattavaksi.

Melko pian kuvausten edetessä kävi selväksi, että alun perin tekemämme lista kuvattavista kokoelmien helmistä ei toteutuisikaan.  Valokuvaustekniikka ei soveltunut esimerkiksi kiiltäville palkintoesineille tai nahkaisille mustille esineille.  Urheilumuseon esinekokoelmassa on noin 34 000 esinettä, joten epäkelpojen tilalle uusien miettiminen onnistui melko mukavasti.

Varsinainen esineiden 3D-kuvaaminen oli verrattain hidasta puuhaa. Käytännön työn teki firma nimeltään Versoteq.  Yhden esineen kuvaaminen kesti muutamasta minuutista jopa 15 minuuttiin ja kuvauspäiviä kertyi kaikkiaan 12. Museon henkilökuntaa tarvittiin lähinnä esineistön kuljettamiseen ”kuvausstudioon”, kuvausten valvomiseen sekä olemaan välillä teknisenä avustajana kuvaajalle.

Legendaarisen urheiluselostajan Pekka Tiilikaisen lakki kuvattavana.

Valokuvaamisen lisäksi kuvat vaativat luonnollisesti jälkikäsittelytyön, jonka Versoteqin ammattilaiset tekivät kuvausten jälkeen ja meidän tehtäväksemme jäi joko lopputuloksen hylkääminen tai hyväksyminen.  Pitkä projekti alkoi olla tältä osin olla lopuillaan huhtikuussa 2015.

Pelkkä 3D-kuva uusilla nettisivuilla ei tietenkään riitä, vaan kuvat tarvitsevat tuekseen faktatietoa ja tarinoita. Aika monesta esineestä löytyikin helposti tarina kerrottavaksi, mutta joidenkin kohdalla tietojen löytäminen vaati hieman salapoliisityötä. Kollega ilahtui suunnattomasti etsiessään tietoja Karhun valmistamasta kiekosta ja törmäsi Suomen Urheilulehden juttusarjaan vuodelta 1935, jossa kerrottiin japanilaisryhmän vierailusta Suomessa. Otsikot ”Nipponin pojat ovat tulleet” ja ”Japanilaiset Suomea samoilemassa” kirvoittivat leveän hymyn huulille ja sai kynän syyhyämään.  Aiheesta syntyikin sekä esinetarina että blogiteksti.

Melkein poikkeuksetta sivuilla olevat urheiluvälineet ja useat jalkineet ovat Karhun valmistamia ja onneksi museossa on lähdemateriaalia liittyen juuri näihin Karhun valmistamiin esineisiin. Vanhimmat tuotekuvastot ovat 1920-luvulta, ja niissä on upeita piirroskuvia ja tietoja näistä välineistä. Useamman kuin kerran askeleet johdattivat t arkistomakasiinin tietylle hyllylle Karhun aineistojen pariin.

Karhun retkeilykuvastossa vuodelta 1936 esitellään erityyppisiä jalkineita.

Museon uudet nettisivut avautuivat kesäkuun alkupuolella ja ensimmäiset 15 3D-mallinnosta revähtivät ruudulle kaiken kansan tarkasteltavaksi.  Projekti on edelleen vaiheessa, sillä loput 35 valittua esinettä odottavat edelleen pääsyä nettisivuille. Sitä odotellessa tutustukaa ihmeessä näihin ensimmäisiin valittuihin paloihin ja tarinoihin niiden takaa. 

http://urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3914

Kannattaa vierailla myös Versoteqin omassa 3Dmusea-sivustolla, jolta löytyy Urheilumuseon esineiden lisäksi myös muiden museoiden esineistöä.

http://www.3dmusea.com/

Riitta Forsman

Urheiluidentiteettiä rakentamassa

Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä, joka koostuu monesta eri palasesta. Yksi näistä paloista on usealla myös urheiluidentiteetti. Lähes jokaiselta löytyy joku mielipide urheilusta niin hyvässä kuin pahassa, ja nämä mielipiteet korostuvat usein suurien urheilutapahtumien aikaan. Urheiluidentiteetti on myös kansallinen. Suuret massat ovat kiinnostuneita samoista lajeista ja fanitus on joillekin jopa elämäntapa.

Kesätöissäni Urheilumuseossa sain tutkailla omaa suhtautumistani ja käsitystäni varsinkin suomalaista, mutta myös ulkomaista urheilumenestystä kohtaan. Tätä toteutin käymällä läpi suurta kuvalahjoitusta - kuvia olympialaisista ja urheilulajeista - sekä valokuvaamalla urheilutekstiilejä.

Kesätyöntekijöiden työpisteeltä

Aloittaessani työt omistin pienen tietouden suomalaisesta urheilukulttuurista, joka suurimmalta osalta rajoittui menestykseen 2000-luvulla. Nimet kuten Heli Rantanen, Toni Nieminen ja Tomi Poikolainen eivät herättäneet suurempaa liikettä aivoissani kuin tiedon, että kaikki olivat menestyneitä omassa lajissaan. Kuvat kertoivat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, ja käymällä läpi olympialaisia vuoden 1976 kesäolympialaisista Montrealista lähtien, opin hiljalleen enemmän ja enemmän urheiluhistoriaa. Olympialaiskuvien jälkeen siirryin eri urheilulajeja koskeviin kuviin ja kävin esimerkiksi jääkiekon MM-kisoja läpi 1980-luvulta lähtien. Vuoden 1995 kisojen jälkeistä juhlahumua oli monta kymmentä kuvaa, ja se sai pohtimaan fanitusta ja sitä, mitä urheilu voi ihmisille merkitä.

Kesätyöntekijän kuvaama Otakar Janeckyn jääkiekkopaita. Paita on ollut käytössä Jokereiden voittamassa jääkiekon Euroopan cupissa vuonna 1995. Huomaa komea Urheilumuseon mainos!

Historia monessa muodossaan sitoutuu usein identiteettiin, ja niin se tuntuu tekevän myös urheilun osalta. Voitot, mutta myös katkerat häviöt, muistetaan pitkään. Kuvissa pettymyksen tunteet näkyivät yhtä selkeästi kuin voitonriemu. Identitteettiin kuuluvat erilaiset puolet, ja omalta osaltani pääsin tutkailemaan tätä puolta itsestäni: mitä urheilu minulle oikeasti merkitsee ja mitä siitä haluan edes tietää. Ymmärsin nopeasti, että tietoni rajoittuvat paljolti 2000-luvulle ja tämän ajan valtalajeihin, joita televisiossa näkee jatkuvasti. Kiinnitin myös huomiota siihen, että koulussa eri oppiaineissa menestyjistä kerrotaan aina. Musiikintunneilla kuunnellaan ja soietaan hittibiisejä, äidinkielentunneilla luetaan klassikkokirjailijoiden teoksia. Liikuntatunneilla yritetään kasvattaa intoa omatoimiseen liikuntaan, mutta unohdetaan urheiluhistoria täysin. Historiantunneilla saatetaan sivuuttaa Hannes Kolehmaista ja Paavo Nurmea, mutta urheilu ja sen valtapeli jätetään täysin käymättä läpi.

Miten siis voidaan olettaa, että kunnioitus, tieto ja ymmärrys urheilua ja sen menestyjiä kohtaan voisi jatkua. Katoaako identiteetistä osa, jos urheilun osalta sen historia tippuu pois tiedosta tai katoaa kokonaan? Jos perustamme tietomme ja intomme viimeisen 10 vuoden tapahtumille tai valtamedian mainostamille urheilijoille ja lajeille, unohdammeko jossain vaiheessa historialliset urheilijat?

Juoksupaita, jota Hannes Kolehmainen käytti paita Antwerpenin olympialaisten maratonilla vuonna 1920 ja voitti kultaa.

Tajusin oman urheiluidentiteettini muuttuneen viimeistään viimeisenä työpäivänäni. Kuvasin urheilutekstiilejä ja ennen jokaista laatikkoa kävin läpi listan, mistä yleissilmäykseltä näin, mitä oli luvassa. Joskus kyseessä oli uima-asuja, joskus olympialaisista tuotuja toimitsijapaitoja. Sykkeet kohoilivat tasaiseen tahtiin kun nostin laatikon kantta ja poimin vaatteiden seasta lopulta Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen urheiluvaatteita. Omassa urheiluidentiteetissäni oli muuttunut jotain, eikä vähiten kunnioitus suomalaista urheilua ja sen historiaa kohtaan. Voisi sanoa, että hieno päätös hienolle kesätyölle.

Eeva Tolonen
Urheilumuseon kesätyöntekijä kesällä 2014

Vieraskynä: Ainekset hyvään lumilautailukuvaan

Lumilautailu tulee olemaan taas olympialaisten yhteydessä esillä myös valtamediassa – onhan lajissa kohtuulliset mahdollisuudet mitaleihin. Suurissa sanomalehdissä kuten Helsingin Sanomissa ja Iltapäivälehdissä esiintyvät lumilautailukuvat ovat lähes poikkeuksetta surullista katsottavaa. Kuvaaja, jolla ei ole lumilautailun lajitituntemusta, on vähän sama kuin lähettäisi Hippo-lehden toimittajan Syyriaan. Lajia tuntemattoman kuvaajan onnistuminen tosipaikan tullen on hyvin epätodennäköistä. Lumilautailu on äärimmäisen esteettinen laji, temppujen näyttävyyden rakentuessa tyylin ja kehon hallinnan ympärille. Kuvaajan taitojen sekä näkemyksen lisäksi tarvitaan vielä hyvät olosuhteet, hieno lokaatio ja laskijat, jotka osaavat hommansa sekä ripaus onnea.

Laskija: Jani Sorasalmi

Täysin lajin ulkopuoliselle temppujen nyanssit ja lajin estetiikka eivät varmasti aukene ihan hetkessä, joten pyrimme tuomaan esiin näkökohtia, jotka huomioon ottamalla onnistuneen laskukuvan perusteet ovat kunnossa vaikka ei täysin lajia ymmärtäisikään. Toivottavasti seuraavat vinkit inspiroivat ottamaan hienoja kuvia!

1. Vältä liian tiivistä rajausta
Tyypillisesti valtamediassa rajataan kuva liian tiiviiksi. Lumilautailussa myös hypyn korkeus määrittää tempun vaikeutta ja näyttävyyttä. Jokaisessa kuvassa pitäisi näkyä hyppyrin nokka, pipen reuna tai muu paikka mistä on hypätty. Myös alastulopaikka on hyvä näkyä tempun korkeuden havainnollistamiseksi. Älä siis rajaa kuvasta lumen reunaa pois.

Myöskin itse suorituspaikka saattaa olla esteettisesti kiinnostava, joten senkään takia ei kuvaa kannata rajata liian tiiviiksi. Hurraava yleisö, pipen kaari, näyttävät pilvet ja valo, lumen pinta, lumiset puut tai kaupunkimaisema ovat hyviä mausteita.

Kuten valokuvauksessa yleensä, perussäännöt luovat hyvän pohjan, jolta on erittäin kannattavaa lähteä etsimään omaa tyyliään. Joskus riskit kannattavat, mutta etenkin kilpailuissa kannattaa varmuuden vuoksi ottaa yllämainittujen ohjenuorien avulla ”varmat” kuvat pois kuljeksimasta.

Esimerkki:  Epäonnistunut kuva. Temppu ei ole kasassa, laskijan kasvot ovat poispäin kuvasta, rajaus on liian tiivis ja laskija on rajattu keskelle kuvaa.

2. Ota kuva tempun ollessa maksimiasennossa
Lumilautatempussa on monta eri vaihetta. Jotkut laskijat "bounaavat" eli työntävät/vääntävät lautaa tempun aikana johonkin suuntaan pitäen useimmiten kädellä laudasta kiinni.

Hyvässä kuvassa ote on kiinni laudassa ja tempun vääntö maksimissa. Joskus bounaus tapahtuu vasta tempun korkeimman lakipisteen jälkeen, silloin kannattaa priorisoida maksimivääntöä. Jos kyseessä on esimerkiksi pipessä tapahtuva pyöriminen, jossa ei ole selkeää vääntöä, kannattaa kuva ottaa niin, että temppu on lakipisteessä ja ote kiinni laudassa.

Esimerkki: Kädet ovat laudassa kiinni ja tempun vääntö maksimissa. Kuva on otettu ilman salamavaloja. Vallitsevat valo-olosuhteet huomioon ottaen kuvaan olisi saanut salamavaloilla lisää potkua. Laskija:
Antti-Juhani Piirainen.

3. Kasvot näkyviin
Kuvassa kannattaa yrittää saada kasvot tai pää ainakin osittain näkyviin. Kuva, jossa näkyy pelkästään laskijan takapuoli tai niska, on useimmiten epäonnistunut, vaikka temppu sinällänsä olisikin hieno.

4. Valaisu
Luonnonvalolla kuvatessa valoon pätee samat säännöt kuin muunlaisessakin kuvauksessa, hieno auringonnousu tai lasku tai muuten erikoiset valo-olosuhteet toimivat hyvin. Kisatilanteessa ei useimmiten päästä optimivalaistukseen vaan on tyydyttävä siihen, mitä tarjolla on.

Nykyään lumilautakuvauksessa on siirrytty pitkälti kuvien keinotekoiseen valaisuun. Lumilautakuvaus onkin monia muita lajeja esteettisempää ja pelkkä urheilijan raaka suoritus ilman fiilistä ei riitä nykystandardeilla. Salamavalojen käyttö mahdollistaa yökuvauksen ja luovan valaisun.

5. Säädä kuvan sävyjä
Kuvankäsittelyn etiikasta on ollut paljon puhetta. Digikuvaus mahdollistaa nopean “pimiötyöskentelyn” myös uutiskuville. Eettisesti hyväksyttävää kuvankäsittelyä urheilukuvissa on sellainen, jossa kuvasta ei poisteta mitään, ei lisätä mitään eikä varsinkaan jälkikäteen manipuloida esimerkiksi tempun korkeutta.

Sen sijaan kuvan sävyjä on suotavaa hienosäätää. Perinteisestikin käytetyt filmityypit ja pimiötyöskentely ovat mahdollistaneet sävykorjaukset ynnä muut hienosäädöt, joten kuvan värisävyjen korjailussa digiaikana ei ole mitään tuomittavaa. Eri medioilla saattaa tosin olla sisäiset ohjeistukset kuvien säätämisen rajoituksille.

Usein etenkin kisatilanteissa sää saattaa olla huono ja silloin esimerkiksi kuvan muuttamien mustavalkoiseksi saattaa olla hyvä ratkaisu. Fiilis on tärkeä. Pienillä säädöillä tunnelma korostuu ja kuvasta tulee näyttävämpi.

Esimerkki: Säätämätön kuva. Salaman käyttö ei pelasta flättivalossa otettua kuvaa. Laskija:
Keijo Leppälä.

Esimerkki: Säädetty kuva. Taivaaseen on lisätty sinistä sävyä ja vaatteiden sävyä on korostettu. Kyseinen esimerkki on kärjistetty ja usein kuva ei vaadi näin radikaaleja säätöjä.
Laskija:
Keijo Leppälä.

6. Osta lumilautakuvauksen ammattilaiselta 
Parhaat lumilautakuvat ottaa lumilautakuvaukseen erikoistunut kuvaaja. Ei ole mitään järkeä lähettää olympialaisiin lehden omaa tähtikuvaajaa, jos hän ei ymmärrä hölkäsen pöläystä lumilautailun estetiikasta. Et varmaan tilaisi lastesi koulukuvia passikuva-automaatilta?

Esimerkiksi Urheilumuseon Lumi, Lauta ja Laskeminen -näyttelyssä edustettuina olevat suomalaiset kuvaajat ovat ammattilaisia, joista moni kykenee ottamaan myös loistavia kisakuvia. Yhteystiedot löytyvät museolta.

Toivottavasti edellä mainitut ohjeet inspiroivat. Olisihan se huikeaa, jos tänä vuonna olympialaisraportoinninkin yhteydessä olisi ensimmäistä kertaa Suomen historiassa käytetty hyviä lumilautailukuvia!

Mitä mieltä olet?

Linkkejä ja vinkkejä:
Muista myös tsekata Suomen parhaimpien lumilautailukuvaajien kuvat Lumi, lauta ja laskeminen -näyttelyssä. 16.3.2014 asti Urheilumuseossa! Tutustu näyttelyn www-sivuihin tai niiden mobiiliversioon.

Suosittelemme lumilautailukuvauksesta kiinnostuneille tutustumista valokuvaaja Pasi Salmisen blogiin.

Lautailukulttuurin erikoislehti Spine Magazine

Jari Salo
edesmenneen Slammerin ja nykyisen Spine Magazinen art director

Kalle Tarkiainen
edesmenneen Slammerin sekä nykyisen Spine Magazinen päätoimittaja

Kuvaesimerkit Jari Salo