Elektronista liikuntakulttuuria

Kilpaileminen digitaalisten laitteiden välityksellä, nykyisellä kansankielellä e-urheilu, on viimeisten vuosien aikana noussut valtavirran ilmiöksi. E-urheilu täyttää perinteisen median palstoja, värittää sosiaalista mediaa ja on erityisesti nuoremman sukupolven trendi, vaikka monet iäkkäämmätkin muistavat nuoruudestaan Atari- ja Nintendo-konsolit ja pelihallien videopeliautomaatit.

Peliautomaatti ja Space Invaders, pelialan suuren nousun käynnistäjä.

Peliautomaattien kulta-aika jäi jo taakse, kun tasokkaita pelilaitteita alkoi saada koteihin. Kuva Unsplash.

Nintendo Family Computer, mikä tunnettiin länsimaissa Nintendo Entertainment Systeminä (NES), popularisoi pelikulttuuria. Kuva Unsplash.

Digitaalinen pelaaminen on jo vuosikymmeniä vanha ilmiö mutta varsinaista e-urheilua siitä on tullut 1990-luvun lopulta alkaen, kun tekniikan kehitys ja halpeneminen tekivät peleistä yhä koukuttavampia ja laitteistoista saavutettavimpia. Internetin yleistyminen ja tiedonsiirron nopeutuminen mahdollistivat laajamittaisen kilpailemisen ja poistivat maantieteelliset rajoitukset arkisesta kilpapelaamisesta. Vaikka monilta peleissä toisensa kohtaavilta ihmisiltä puuttuu yhteinen puhuttu kieli, ymmärtävät pelaajat toisiaan pelin kautta. Ilmiö on sama kuin nurmikentälle eksyvillä eri maiden nuorilla: anna heille pallo, niin peli kyllä käynnistyy, vaikka yhteistä puhekieltä ei löytyisi. Pelitkin muodostavat jaetun ja  tarkoituksenmukaisen toiminnan, normien sekä sääntöjen puitteissa eräänlaisen kielen.

E-urheilussa yhdistyy uudella tavalla perinteisen huippu-urheilun toimintalogiikka, jossa media, markkinat ja yleisö pyörivät urheilun ympärillä ja ruokkivat toisiaan. E-urheilussa pelin omistavat ja hallinnoivat markkinatoimijat ovat tyypillisesti suuryrityksiä. Toisaalta taas media-alustojen kehitys on muuttanut myös perinteisten mediatalojen roolia merkityksettömämmiksi tai ainakin e-urheilutoimijat haastavat vakiintuneita mediataloja sopeutumaan muutokseen.

Perinteinen media seuraa aikaa. Suomen Kuvalehti 1/2018.

E-urheilun voikin nähdä nyky-yhteiskunnan kuvaajana: keskiössä ovat teknologia ja sitä virtuoosimaisesti käyttävät yksilöt, joiden avulla markkinatoimijat pyrkivät omiin päämääriinsä – yleensä suorien tai välillisten taloudellisten voittojen kerryttämiseen.

Digitaalinen kilpapelaaminen on joiltain osin hyvin lähellä liikuntakulttuuria, ja monilta osin selvästi sisällä liikuntakulttuurissa. Pelaamiseen liittyy fyysisiä taitoja ja haasteita, joita voi harjoitella ja joissa kilpaillaan. Onkin täysin epäolennaista keskustella siitä, onko e-urheilu urheilua vai ei, sillä urheilun käsitteet rakentuvat jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa. Oleellisempaa on tutkia ja pohtia, mitä kaikkea digitaalinen kilpapelaaminen on ja millaisia piirteitä kilpapelaamiseen liittyy esimerkiksi nuoriso- ja liikuntakulttuurin kontekstissa.

Pelien immersio vahvistuu jatkuvasti. Kuva Unsplash.

Juuri tästä syystä myös Urheilumuseo otti kopin e-urheilusta ja puristi siitä kirjallisen näkökulman. Kaikki e-urheilusta tarkastelee ja selittää digitaalisen kilpapelaamisen historiaa ja nykypäivää muutoksen näkökulmasta sekä yleisellä että pelikohtaisella tasolla. Suosittelemme sen lukemista johdatuksena e-urheilun maailmaan ja toivomme, että se inspiroi ihmisiä tuottamaan uusia näkökulmia ja syvätason tutkimusta aiheesta, joka on yksi 2000-luvun alun huomattavimmista urheiluun ja todellisuuden digitalisaatioon liittyvistä ilmiöistä.

Kalle Rantala & Samuli Kraneis

Samuli Kraneis & Kalle Rantala, 2018. Kaikki e-urheilusta. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 55. Kovakantinen, sidottu, 176 s. ISBN 978-952-6644-13-4

Kirjaa voi tilata esimerkiksi Urheilumuseon verkkokaupasta

Jaakko Mikkola, mies 1920-luvun olympiamenestyksen takana

Elokuun alkupuolella Berliinissä järjestettiin yleisurheilun EM-kilpailut. Suomen osalta kisat sujuivat vaisusti, kun lopputuloksena oli nolla mitalia ja kolme pistesijaa. Kokeneen keihäänheittäjän Antti Ruuskasen kuudes sija ja miesten pikaviestijoukkueen finaalipaikka olivat parhaita suomalaissuorituksia.

Kisojen jälkeen syyttävät sormet ovat jälleen osoitelleet suuntaan jos toiseenkin. Suomi jäi edellisen kerran ilman mitalia 52 vuotta sitten Budapestin EM-kilpailuissa, joten nyt on ollut syytä huoleen. Aikaisempina vuosina yksi tai kaksi mitalia on riittänyt pelastamaan suomalaisen yleisurheilun suurimmalta nöyryytykseltä, mutta nyt ei saatu edes sitä yhtä ainoaa. Syyttely ei kuitenkaan auta vaan nyt on annettava suomalaiselle yleisurheiluväelle aikaa rakentaa tulevaisuuttaan, eikä asettaa heidän hartioilleen mitään turhia menestyspaineita.

Tällä välin voimme muistella menneitä ja hakea siitä uskoa tulevaan. Suomi on pärjännyt aiemminkin, miksi se ei pärjäisi myös tulevaisuudessa. Suomen yleisurheiluhistoria on menestyksekäs ja sisältää monia hienoja tarinoita ja persoonia, jotka on vuosien mittaan turhaan unohdettu. Nyt kun uusia idoleita ei jonoksi asti ole, on korkea aika muistella vanhoja.

Olin kuvaamassa vanhoja mitaleita, kun silmiini osui yhdessä mitalissa isoin punaisin kirjaimin lukenut teksti Harvard University. Miksi Urheilumuseon kokoelmissa on mitaleita Harvardin yliopistosta? Kuka kumma siellä on ollut ja vielä 1920-luvulla? Kyselin asiasta työkavereiltani ja sain selville, että vuodesta 1921 aina vuoteen 1952 Harvardissa toimi yleisurheiluvalmentajana suomalainen Jaakko Mikkola. Hän aloitti apuvalmentajana ja vuodesta 1936 eteenpäin hän toimi päävalmentajana. Harvardissa hänestä muodostui legenda, jota kaikki kunnioittivat. Mikkolan valmentamista urheilijoista käytettiin lempinimeä "Mikkolamen" eli suomeksi "Mikkolan miehet". Mikkola oli vaativa valmentaja, joka sai tuloksia aikaan. Autoritäärinen piiskuri hän ei ollut, vaikka osasi tarpeen tullen korottaa ääntään. Ennen kaikkea hän oli ihmislähtöinen valmentaja, joka osasi jo tuolloin kuunnella ja kunnioittaa urheilijoita.

Mikkolan mitaleita Harvardista.

Jaakko Mikkola studiokuvassa 1920-luvun alussa.

Jos Mikkola on legenda Harvardissa, niin on hän sitä myös Suomessa. Harvard ei nimittäin ollut ainoa työpaikka jossa Mikkola niitti mainetta. Jo ennen Yhdysvaltoihin muuttamista Mikkola oli nimetty talvella 1919-1920 Suomen yleisurheilumaajoukkueen historian ensimmäiseksi olympiavalmentajaksi vuoden 1920 Antwerpenin kisoihin. Tuohon aikaan olympiavalmentajan pesti kesti ainoastaan vuoden ja päävalmentajan vastuualue oli huomattavasti laajempi kuin tänä päivänä. Päävalmentaja huolehti esimerkiksi hieronnoista ja välineistä, mikä käy ilmi olympiavoittaja Ville Pörhölän selostuksesta:

Kaartin maneesissa kaupungilla alkoi harjoituksen kolmena päivänä viikossa eikä sitä kertaa ettei Jaakko ollut mukana punnitsemassa joka työntöä ja heittoa ja pieninkin virhe silloin oli koitettava korjata; tai silloin –. Hieronta järjestettiin vuoden vaihteessa jokaiselle mitä mukavimmin. Treenarimme järjesti kaikki tarvittavat välineet, kuten varrelliset, hyvin reilutekoiset piikkikengät, pesurukkaset ja koska talvi oli vastassa, niin lämpöiset tallukat saatiin ja minulla kun oli vielä 7 km. matka hiihdettävänä Santahaminasta Helsinkiin, niin sain käytettäväksi oikein poromiehen sukset. --- Kiitollisuuden velassa maailmanmestaruudestani olen Sotaväen Päällystölle, ---. Samoin myös treenarillemme Jaakko Mikkolalle, hänen yrityksestään saada miehestä mestari millä hintaa hyvänsä. Santahaminassa 8.10.20 Ville Pörhölä. (Suomen Urheilulehti 9.11.1920, ”Olympialaismiehet kertovat. Ville Pörhölä selostaa olympialaisharjoitteluaan”, Ville Pörhölä)

Antwerpenin olympialaisissa Suomi saavutti olympiahistoriansa siihen asti parhaan tuloksen 34 mitalillaan, joista 15 tuli yleisurheilusta. Olympialaisten jälkeen Mikkolan työsuhde luonnollisesti päättyi ja hän lähti Yhdysvaltoihin etsimään töitä ja päätyi vuoden 1921 aikana Harvardiin. Yhdysvalloissa ollessaan Mikkola ei kuitenkaan unohtanut Suomen yleisurheilumaajoukkuetta ja piti tiiviisti yhteyttä amerikansuomalaisiin urheilijoihin tarkoituksenaan saada heidät mukaan vuoden 1924 olympiajoukkueeseen. Tietenkään seuraavaa yleisurheilun olympiavalmentajan paikkaa ei ollut vielä päätetty, mutta Mikkola piti huolen, että olisi itse vahvoilla paikkaa valittaessa. Hän toimi vuodet 1921-1922 Urheilulehden Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana ja piti näin osaamisensa ja nimensä esillä Suomessa. 

Lopulta keväällä 1923 Mikkola nimettiin tehtävään. Kesällä Mikkola saapui Suomeen ja aloitti saman tien urheilijoiden kartoittamisen. Hän kiersi ympäri maata ja tutustui uusiin urheilijoihin sekä herätteli vanhoja taas harjoittelun pariin. Vuoden aikana hän lähetti kirjeitse urheilijoille ohjeita harjoitteluun, sekä tietenkin kiertomatkoillaan ohjeisti urheilijoita. Harjoittelu huipentui keväällä 1924 olympiakarsintoihin ja lopulta kesän olympialeiriin Lahdessa. Yhdysvalloissa ollessaan hän oli myös kirjoittanut kirjan ”Rata- ja kenttäurheilun käsikirja”, jonka avulla hän nyt halusi levittää tietoa harjoittelusta suomalaisten urheilijoiden keskuuteen.

Valmentaja Jaakko Mikkola (vas.) ja Hannes Kolehmainen (2. oik.) Turun satamassa vastaanottamassa Yhdysvalloista saapuvia Ville ja Selma Ritolaa sekä Yrjö Salmista (oik.).

Rata- ja kenttäurheilijan käsikirja sisälsi yksityiskohtaisia ohjeita harjoittelusta.

Pariisin olympialaiset 1924 ovat edelleen Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäimmät olympialaiset. Tuloksena oli 37 mitalia ja mitalitilaston toinen sija. Yleisurheilusta Suomi sai 13 mitalia. Mikkolan mitalisaldo yleisurheilun olympiavalmentajana kaksissa olympialaisissa on siis yhteensä 28 mitalia.

Pariisin olympialaisten jälkeen Mikkola palasi Yhdysvaltoihin ja keskittyi valmentamiseen Harvardissa, jonka päävalmentajaksi hänet nimitettiin vuonna 1936. Harvardissa Mikkolan kokonaisvaltainen ja ihmislähtöinen valmennustyyli jatkui menestyksekkäästi aina vuoteen 1952 jolloin Mikkola kuukausi ennen eläkkeelle jäämistään menehtyi ilmeisesti sepelvaltimotaudista aiheutuneeseen veritulppaan. Jotain Mikkolan urheilijoiden keskuudessa nauttimasta arvostuksesta kertoo se, että hänen valmennettavansa olivat ostaneet hänelle ja hänen vaimolleen eläkelahjaksi matkan Helsingin olympialaisiin. Valitettavasti Jaakko Mikkola ei tälle matkalle päässyt.

Aksel Tuohimaa

Alla vielä linkki tutkijamme Kalle Rantalan laajaan artikkeliin Jaakko Mikkolasta. Kalle on tekemässä väitöskirjaa suomalaisen valmennusjärjestelmän kehityksestä 1900-luvun alkupuolella.

http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=846