Vieraskynä: Ottelupäivä on juhlapäivä

Tänään ei ole mikään tavallinen päivä. Kävellessäni kaupungin läpi huomaan, miten Keskuskentän ylpeät valot palavat. Kadulta ei näe itse pelikenttää, mutta Keskuskenttä on olemuksellaan ja äänellään osa Pietarsaarta. Ottelun alkuun on melkein tunti, joten katsomo on vielä tyhjä ja hiljainen. Stadion ilman ääniä on tyhjä stadion. Mitä lähemmäksi tulen sitä paremmin näen, miten liput liehuvat. Kolme punaista FF Jaron lippua liehuu tangossa, vieressään Palloliiton sekä Suomen lippu. Tänään ei ole mikään tavallinen päivä.

Kävelen Keskuskentän toiselle puolen, kuten aina. Luulen, että se on stadionin pääportti, mutta se ei ole kovin vaikuttava portti. Minulle se on yhden tekevää: kuljen aina samaa reittiä, se on tuttua ja turvallista. Lipunmyyjä on vanha lapsuuden tuttuni, vaihdamme muutaman sanan ja hän kysyy ystävällisesti, kuten aina, olenko opiskelija. Valitettavasti en ole enää opiskelija.

Keskuskenttä on olemuksellaan ja äänellään osa Pietarsaarta.

”Tapahtumatorilla” tuoksuu kebab ja pyttipannu. Juttu lentää ja ihmiset ovat hyvällä tuulella. Kesällä täällä on livemusiikkiakin, mutta vielä on ehkä liian kylmä. Haen kioskista kahvia ja moikkaan vastaan tulevia tuttavia. Guy nauraa, kun veikkaan Jarolle 3–0 voittoa. Kahvin kanssa etsin ”paikkani” C-katsomosta. En ole kausikorttilainen, joten on tultava hyvissä ajoin, että löytää hyvän paikan. Joukkueet lämmittelevät jo kentällä. Vuoden aikaan nähden Keskuskentän pelikenttä näyttää olevan hyvässä kunnossa.

En muista kuinka kauan olen istunut C-katsomossa. Ensimmäiset muistot ovat 1980-luvun loppupuolelta, kun Jaro nousi ensimmäistä kertaa liigaan. Isosisko seurusteli Jaron silloisen ”teipparin” kanssa. Muistan vahvasti Jaron Diadora-asusteet ja joukkueen nimmarit ovat vielä tallessa jossain. Richard Wilson, Hannu Touru, Timo Kivilompolo, Chris Gawara, Sergej Ratnikov, Jason Lilis… Muistoja.

Paikkani löytyy. Vieressäni istuu yleensä hyvä ystävä, jolla on kausikortti ja saapuu siksi yleensä aika myöhään. Yleisöä saapuu enemmän ja enemmän paikalle. Erik on täällä, Rogerkin vaimoineen. He istuvat aina samoilla paikoilla. Muutama vuosi sitten, kun poikani kävi kanssani otteluissa, hän pyysi, että istuisimme lähellä sitä miestä, joka aina huutaa ”HYI!” (yleensä, kun vieraat taklaavat rumasti tai filmaavat). C-katsomossa kaikki tietävät, kuka huutaa sen kuuluisan ”hyin”.

Takanani istuu porukka, joka elää hyvin vahvasti mukana ottelussa. En ihan pidä heidän kommenteistaan, koska niissä paistaa pienen paikkakunnan valtava Janten laki läpi. Silti tämä paikka on tuttu ja turvallinen. Olen osa tätä paikkaa, sen historiaa ja yleisöä. Paikan äänet ovat vahva osa sen historiaa. Käyn yleensä yksin otteluissa, mutta en ole koskaan yksin Jaron otteluissa.

Vielä on hetki aikaa lukea ottelun käsiohjelmaa. Seilailen FC Interin kokoonpanoa. Tiedän että 3–0 voitto Jarolle oli hieman naiivi veikkaus, mutta uskoa löytyy. Samalla ottelun kuuluttuja toivottaa yleisön tervetulleeksi päivän otteluun, molemmilla kotimaisilla kielillä tietysti. Olen seurannut sen verran paljon erilaisia tapahtumia, että rohkenen sanoa, että Jarolla on erittäin hyvä kuuluttaja. Pietarsaaressa on hyvin tärkeää ,että kuulutukset tehdään sujuvasti sekä ruotsin että suomen kielellä. Ensimmäiset äänimainokset soitetaan. Tiedän kyllä mihin mennä, kun ”autokuume iskee”.

C-katsomossa on hyvä olla

Pelaajat lämmittelevät vielä kentällä, mutta lähtevät pikkuhiljaa kohti pukuhuonetta. Pieni joukko junnuja tervehtii jokaista pelaajaa. Helmke on suosikki. Nyt Peppekin saapuu, hänellä on aina pitkät kalsarit, joskus jopa kahdet – joskus jopa heinäkuussa. Jutellaan hetki, kunnes tuomarin vihellys kuuluu pelaajakäytävältä. Se on signaali, että kohta lähdetään.

Keskuskentän katoksettomalla aurinkopuolella FC Interin huutosakki laulaa. Bussilastin verran on tullut porukkaa Turust. Kiva, nyt saadaan kunnon vastakkainasettelu myös äänimaisemassa. Se antaa aina lisämausteen. Jeppis Dynamites vastaa heti haasteeseen, mekin ollaan täällä. Toivottavasti ”Kom igen Jaro, kom igen” ja sen suomenkielinen versio ”Taistele Jaro, taistele” sekä hauska ”Tii baa på baa”-huuto raikaa myös vierasotteluissa tänä vuonna. Yksi joukkue, kahdella kielellä.

Tuttu marssi Alte Kameraden soi ja joukkueet marssivat sisään. Marssia soitettiin kuulemma jalkapallo-ottelujen yhteydessä Pietarsaaressa jopa ennen FF Jaron perustamista 1965 ja perinne herätettiin henkiin muutama vuosi sitten. Pietarsaarelaisyleisö on intoa täynnä eikä taputuksellaan ihan jaksa seurata marssin hitaan puoleista tempoa. Viime vuoden syyskausi meni aivan penkin alle, mutta yleisön hyvä meno on säilynyt. Hienoa.

Joukkueet ja niiden pelaajat toivotetaan tervetulleiksi. Jaron pelaajat saavat lämpimät aplodit. Hendrik Helmke on tietenkin erityisen tervetullut. Itse iloitsen aina kun näen paljon omia kasvatteja avauskokoonpanossa. Nyt kokoonpanossa on esim. paluumuuttaja Fredrik ”Mini” Svanbäck. Kouluajasta muistan, kun täällä Keskuskentän juoksuradoilla juostiin Cooper-testit. Mini oli aina ylivoimainen ”voittaja”, itse olin häntäpäässä. Mutta musiikki ei kokonaan pelastanut minua urheilulta.

Joukkueet vaihtavat puolta Veikkausliigan-äänilogon soidessa. Tuomari viheltää. Ottelu potkaistaan käyntiin. Tänään ei ole mikään tavallinen päivä. Tänään on ottelupäivä. Ottelupäivä on juhlapäivä. Ja tästä se lähtee – Pietarsaaren jalkapallokesä!

Kaj Ahlsved
Åbo Akademin musiikkitieteen tohtorikoulutettava, joka ”tunnustaa väriä” vuoden ympäri



P.S. Itse ottelu ja minun optimistinen 3–0 veikkaukseni ei mennyt ihan nappiin. Takkiin tuli 2–0 ja se oli kyllä Interille ansaittu voitto. Ottelun jälkeen Inter ja sen kannattajien huudot dominoivat Keskuskentän äänimaisemaa samalla tavalla kuin Interin otteet pelikentällä. Olisitte toki pärjänneet ilman pommejanne, jotka räjäytitte stadionin ulkopuolella. Veikkaan, että Keskuskentällä nähtiin ainakin yksi mitalijoukkue tänään. Nolla tehtyä maalia tarkoitti myös, että se kaikista kaunein laulu, Stormwingin Jeppis Dynamites, jäi soittamatta. Onneksi tulee taas uusia mahdollisuuksia laulun kuulemiseen.

Ihanaa, Leijonat, ihanaa!

Toukokuinen sunnuntai 19 vuotta sitten on jäänyt monen suomalaisen mieleen. Tuolloin päättyi suomalaisen jääkiekkokansan pitkä odotus, kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekon MM-kultaa. Tukholman Globenissa 7.5.1995 pelatussa finaalissa Ruotsi kaatui selvästi numeroin 4–1. Suomen voittoa todisti täysi halli, runsaat 13 000 katsojaa, ja lisäksi ottelua seurasi parhaimmillaan television ääressä peräti 2,3 miljoonaa suomalaista. Finaalin ehdottomaksi sankariksi nousi kolme maalia Tre Kronorin verkkoon iskenyt Ville Peltonen.

Mestaruutta seurannut juhlinta paisui kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaisen urheilun juhlaksi. Leijonajoukkue juhli ensin Tukholmassa isäntämaan voitonjuhlia varten valmistellulla Sergelin torilla, jonne kokoontui noin 20 000 juhlijaa. Myös Helsingissä juhlat käynnistyivät heti ottelun päätyttyä. Katujen liikenne ruuhkautui ja autojen torvet soivat taukoamatta. Mantan patsas puettiin maajoukkuepaitaan ja mailaksi asetettiin kainaloon Suomen lippu.

Suomeen tuoreet mestarit palasivat seuraavana päivänä Finnairin järjestämällä erikoislennolla, jonka numero oli CHAMPS. Satakunnan lennosto lähetti kaksi hävittäjää saattamaan Leijonia heidän ehdittyään Suomen ilmatilaan. Perillä Helsinki-Vantaalla pelaajia oli vastaanottamassa tuhansia faneja. Pääjuhla järjestettiin Helsingin Kauppatorilla, jonne saapui yli 100 000 juhlijaa. Myös muualla Suomessa juhlittiin.

Pelaajat ja joukkueen johto saapuivat Kauppatorin kansanjuhlaan autosaattueessa. Fanit seurasivat kulkuetta ja keräsivät nimikirjoituksia. Kuva: Urheilumuseo/Hannu Lindroos.

Railakas juhlinta poiki rallin jos toisenkin, joita laulettiin vielä vuosien päästäkin. ”Suomi on uusi maailmanmestari, hei, maailmanmestari, hei, maailmanmestari…” kaikui heti finaalivoiton jälkeen Globenissa ja Ruotsin mestaruuslauluksi sävelletty ”Den glider in” omittiin Suomen tunnuslauluksi.

Oman osansa maailmanmestaruushuumaan toi myös ensimmäistä kertaa urallaan MM-kisat selostanut Antero Mertaranta. Viimeistään tämän jälkeen Mertaranta oli kaikkien urheilua seuraavien suomalaisten tiedossa.

Juhlijoita Helsingin Kauppatorilla 8.5.1995. Samaan tapaan juhlittiin myös toista mestaruutta vuonna 2011. Kuva: Urheilumuseo/PF/Kristiina Kuisma.

Seuraava maailmanmestaruutta saatiin odotella 16 vuotta ja se tapahtui Slovakiassa vuonna 2011. Tuolloinkin loppuottelussa kaatui Ruotsi, nyt murskaluvuin 6–1. Myös toista mestaruutta juhlittiin näyttävästi Helsingin Kauppatorilla. Kansanjuhlan ohjelmaan mahtuivat niin musiikkiesitykset, presidentti Tarja Halosen onnittelut kuin ilotutulituskin. Leijonajoukkue innostui esittämään valtavalle yleisölle tutut jääkiekkorallatukset Suomi on uusi maailmanmestari ja Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Vuoden 2011 maailmanmestaruuden juhlinnasta mieliin on erityisesti jäänyt maalivahtivalmentaja Pasi Nurmisen ”ilmaveivi”.

Urheiluidolit-näyttely Urheilumuseossa 28.3.–12.10.2014
Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut Minskissä 9.−25.5.2014

Henriikka Heikinheimo

Fanikulttuurin ääripäässä

Ultrat ovat fanikulttuurin värikkäin, äänekkäin ja pahamaineisin muoto. Mistä ultrakulttuurissa on kyse, ja miten se ilmenee Suomessa?

Yleisenä määritelmänä ultraryhmälle on urheilujoukkueen fanaattinen kannattajaryhmä, jonka repertuaariin kuuluvat katsomokoreografiat, yhteislaulut ja -huudot, soihdut, paukkupommit ja joukkueen värien tunnustaminen. Ultra on latinankielinen sana ja tarkoittaa ”tuolla puolen”, viittauksena kannattamisen ulottamiseen kaikkien rajojen ulkopuolelle. Ilmiön alkuperämaana pidetään yleisesti Italiaa, jossa ensimmäiset ultra-nimen käyttöön ottaneet kannattajaryhmät saivat alkunsa 1960- ja 1970-luvuilla. Ultrat liittyvät lähimmin jalkapalloon, mutta varsinkin Etelä-Euroopassa moni ryhmä on aktiivinen myös oman seuransa koripallo- ja lentopallo-otteluissa.

Jalkapallokulttuuria, siinä merkityksessä kuin sen nykyisin tunnemme, ei olisi syntynyt ilman ultria. Valtavat tifot sekä värikkäät liput, banderollit ja muut symbolit ovat luoneet katsomokuvaston, joka liittyy lähtemättömästi tämän päivän jalkapalloon. 1900-luvun jälkipuoliskolla ultrat ovat Italian lisäksi saaneet näkyvän roolin Itä-, Keski- ja Kaakkois-Euroopassa, viime vuosikymmeninä myös Pohjoismaissa. Kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, sillä ryhmien ideologiassa ja toimintatavoissa on suuria eroja. Muualla maailmassa ultria voi nähdä varsinkin Pohjois-Afrikassa.

 

Etelä-Amerikan omaleimaista jalkapallokulttuuria hallitsevat ultrille sukua olevat torcidat Brasiliassa ja barra brava -ryhmät muualla latinalaisessa Amerikassa. Kuvassa brasilialaisen Flamengon torcida vuonna 2004. Kuva: Juha Tamminen.

Kansainvälistä ultra- ja torcidakulttuuria: http://www.youtube.com/watch?v=nd3UoxI0OHI

Kannattamisen lisäksi ultrat myös vastustavat. Oman seuran kilpailijoiden lisäksi kohteena ovat usein poliittiset vallanpitäjät ja koko kaupallistunut valtavirtakulttuuri. Poliittinen aktiivisuus on näkynyt muun muassa ultrien isona roolina viime vuosien suurmielenosoituksissa Turkissa, Egyptissä ja Ukrainassa. Monessa demokratiakehityksen alkuvaiheessa olevassa maassa kannattajayhdistykset kuuluvat kansalaisyhteiskunnan parhaiten organisoituneimpiin osiin. Esimerkiksi arabimaissa ultrat ovat viime vuosina nousseet esiin voimakkaimpana itsevaltaista valtiovaltaa vastustavana, ei-uskonnollisena ryhmittymänä.

Englannissa ultrakulttuuri ei koskaan lyönyt läpi. Brittein saarten jalkapallokulttuurin keskeisimpiä osia 1970- ja 1980-luvuilla oli niin sanottu casuals-alakulttuuri, jonka jäsenten ulkoiset tunnusmerkit olivat seuran värien ja pelipaitojen sijaan neutraalit merkkivaatteet. Syy rentoon tyyliin oli vähemmän rento: ilman seuran värejä ja symboleja oli mahdollista välttää poliisien ja järjestyksenvalvojien huomio ja saada etulyöntiasema kilpailevia ryhmiä ja poliisia vastaan käydyissä joukkotappeluissa. ”Firmoihin” organisoituneille casuals-huligaaneille väkivaltaiset yhteenotot ovat itsetarkoitus; ultrien kohdalla huliganismi on enemmän suurien kannattajaryhmien ympärille muodostunut lieveilmiö.

Ultria muistuttavia faniryhmiä on 1990-luvulta alkaen nähty myös kotimaisissa jalkapallo- ja jääkiekkokatsomoissa. Ryhmät ovat ottaneet ohjelmaansa Euroopan jalkapallostadioneilta tuttuja kannatuslauluja ja koreografioita, joita on höystetty suomalaiskansallisilla piirteillä. Suhtautuminen vähälukuisiin kannattajayhdistyksiin vaihteli aluksi ihmettelystä naureskeluun ja paheksuntaan. Pääasiassa nuorista miehistä koostuneiden ryhmien tunteikkaat yhteislaulut ja kahnaukset auktoriteettien kanssa eivät sopineet perinteisiin käsityksiin suomalaisesta urheilukannattamisesta tai soveliaasta julkisesta käyttäytymisestä.

2000-luvulla kannattajaryhmät ovat siirtyneet suomalaisen kannattajakulttuurin marginaalista kohti keskiötä. Uskottavuutta on lisännyt ryhmien koon kasvu: kenellekään tulisi tuskin enää mieleen naureskella Pohjoiskaarteelle tai esimerkiksi HJK:n kannattajayhdistyksille, joiden vaikutuksesta myös HJK:n kotiottelut ovat alkaneet näkyä ja kuulua Töölön katukuvassa. Ryhmät ovat kannattajien äänekkäin, aktiivisin ja sitoutunein osa. Puhuminen ylimääräisestä kenttäpelaajasta ei ole liioittelua, sillä vahva kannatus on joukkueurheilussa tärkeän kotiedun kulmakivi, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys myös vieraissa, kuten nähtiin esimerkiksi koripallon EM-kisoissa viime kesänä.

Vuonna 1999 perustettu Forza HJK on yksi ensimmäisistä jalkapallon kannattajaryhmistä Suomessa. Kuva: Juha Tamminen.

Ultrien toimintaa ohjaa sekä intohimo että anarkismi, mikä asettaa heidät jo lähtökohtaisesti eri puolille järjestystä valvovan tahon kanssa. Suomessa vastakkainasettelu poliisien ja järjestyksenvalvojien ja kannattajaryhmien välillä on ilmennyt enimmäkseen yksittäisinä järjestyshäiriöinä, eikä se ole kärjistynyt väkivallaksi. Soihdutuksen ja muiden sääntörikkeiden seurauksena moni kuitenkin luokittelee ultrat mieluummin huligaaneiksi kuin faneiksi – enemmän fanikulttuurin uhaksi kuin mahdollisuudeksi. Uhkakuvia luovat myös kansainväliset esimerkit äärifanien aiheuttamista mellakoista.

Näkemys, jossa kaikki fanaattiset kannattajaryhmät rinnastetaan huligaaneihin, ampuu kuitenkin ohi maalin. Urheilukatsomot kuvastavat yhteiskuntaansa siinä kuin muukin urheilu: uhmakkaasta ulosannista ja satunnaisista ylilyönneistä huolimatta suomalaisten kannattajaryhmien koostumus ja toimintatavat eroavat selvästi jopa ruotsalaisista ultrista. Täysin harmitonta ultrakulttuuri ei silti Suomessakaan ole. Mitä suuremmaksi ryhmät kasvavat, sitä suuremmaksi kasvaa myös se vähemmistö, joka etsii urheilun fanikulttuurista puitteita omien aggressioiden purkamiselle.

Ultria voi syystä pitää kaksiteräisenä miekkana. Parhaimmillaan kannattajaryhmät ovat kuitenkin juuri sitä, mihin koko hyvinvoiva urheilukulttuuri perustuu: fanikulttuurin katalyyttejä, jotka levittävät uusia kannattamistyylejä katsomoihin ja tukevat joukkuettaan myös vaikeina aikoina.

Urheiluidolit-näyttely Urheilumuseossa 28.3.–12.10.2014.

Jouni Lavikainen

Kyllä fanikansa tietää?

Olin tiistaina 24.9.2013 Yle Puheen Liikuntatunnilla keskustelemassa aiheesta ”Miten hurraa suomalainen urheiluhullu?” Jutustelu eteni leppoisasti, vaikka aineksia tiukempaan ajatustenvaihtoon olisi ollut. Toisena vieraana oli nimittäin FC Lahden faneista kertovan dokumentin ”Jalkapallomaa” ohjaaja Teppo Airaksinen.

Käsittelimme toki fanikulttuurin vaikutusta urheilutapahtumaan, mutta aika pintaan jäimme sanoillamme vatkaamaan. Käsittelimme fanittamista myötäsukaisesti, vaikka ilmiön eri puolissa riittää ruodittavaa myös Suomessa.

Ohjelman jälkeen aloin pohtia fanien asemaa seurassa ja katsomossa. Urheilukatsomo on aina ollut aluetta, jonne ovat kehittyneet omat kirjoittamattomat käyttäytymiskoodinsa. Fanit ovat muuttaneet tapaa seurata ottelua karnevalistiseen ja kantaaottavaan suuntaan. He ovat tuoneet lisää tunnetta ja väriä urheilutapahtumiin.

Kuva: Jari Toivonen

Aktiivisimmat kannattajat kokevat mitä ilmeisimmin omaavansa valtaa katsomossa enemmän kuin muut katsojat. Uskolliset tukijat tuntevat olevansa joukkueensa tukiranka. Airaksisen sanomaa tiivistäen: fanit ovat kulkeneet joukkueen mukana pidempään kuin valmentaja tai pelaajat, mikä tekee heistä joukkueen ytimen.

Fani-sana on johdettu suomeen englannin kautta sanasta fanaattinen, joka alun perin on tarkoittanut asiastaan mielipuolisesti, mutta jumalallisesti haltioitunutta. Määritelmä kuvaa hyvin myös fanikulttuuria. Antaumuksellinen urheilufani on usein raivokkaan omistautunut asialleen.

Osa faneista näyttää tulkitsevan koetellun ja todistetun uskollisuuden antavan rajattoman vallan pelikentän reunalla. Katsomo on aluetta, jolla kaikki on sallittua. Aggressiivinen puhe ja homottelu ovat osalle faneista lähes ainoa tapa ilmaista itseään katsomossa. Törkeimmätkin mokat ovat ylilyöntejä.

Vastuuta fanit eivät edesottamuksistaan juuri ota. Kielteinen julkisuus on muiden tai korkeintaan onnettomien yhteensattumien syytä. Järjestysmiehet ovat niuhoja, poliisi on turha tiukka, tuomarit ovat puolueellisia ja lajia tuntemattomat ärsyttävät kommenteillaan.

Ja etenkin kiekkokatsomoissa on pukumiehiä, jotka ketuttavat jo olemuksellaan. Perinteinen herraviha antaakin ryytiä suomalaiseen fanikulttuuriin – vain fanikansa tietää, mikä on pelin henki! Pieni osa faneista näyttää olevan suorastaan nykyajan puukkojunkkareita, jotka hakevat konfliktia esivallan ja seurajohdon kanssa. Paikkakuntien ja joukkueiden välisten vastakohtien paisuttelu kuuluu oleellisesti kokonaisuuteen.

Katsomokulttuuriin intohimoinen kannattaminen voi vaikuttaa sekä myönteisesti että kielteisesti. Fanit voivat esimerkillään nostattaa tunnelmaa. Kaikki lajista kiinnostuneet eivät kuitenkaan halua tulla paikalle, jos lehtereillä vallitsee heidän mielestään älyvapaa meininki. Fanien alatyylinen melskaaminen pitää osan lapsiperheistä poissa katsomoista, mikä häiritsee uusien kannattajapolvien kasvua. Siten kannattajat voivat jopa tahtomattaan jarruttaa fanikulttuurin kasvua.

Jouko Kokkonen