Ludovika Jakobsson – Suomen ensimmäinen naisolympiamitalisti

Ensimmäisen olympiamitalin Suomelle tuonut nainen oli saksalaissyntyinen Ludovika Jakobsson, joka voitti yhdessä puolisonsa Walter Jakobssonin kanssa pariluistelun olympiakultaa Antwerpenissä vuonna 1920. Jakobssonien kultamitali on lisäksi itsenäisen Suomen ensimmäinen.

Ludovika Eilers syntyi Berliinissä 25.7.1884 ja sai luistimet jalkaansa jo koulutyttönä. Ludovikan mukaan luistelu oli Keski-Euroopassa ollut suosittua jo pidemmän aikaa ja siksi hänen vanhempansakin suhtautuivat harrastukseen kannustavasti. Olipa jopa paikallisen luisteluseurankin johdossa hyvin merkittäviä henkilöitä, muun muassa keisarillisen perheen jäseniä.

Ludovika ja helsinkiläinen Walter kohtasivat ensimmäisen kerran Berliinin uudessa jääpalatsissa keväällä 1908. Ludovika muistelee tuota maanantaipäivää seuraavasti:  

Itävaltalainen luistelunopettaja Hirsh ja minä, yliopiston kirjaston virkailija, kiisimme jäällä valssin tahdissa, kun kolme outoa miestä ilmestyi katselijain paikolle radan viereen. Kun näytäntömme oli päättynyt, he tulivat kiittämään meitä esityksestämme. He ilmoittivat olevansa suomalaisia. Eräs heistä ojensi minulle kimpun orvokkeja.

Walter Jakobsson oli saapunut Berliiniin opiskelemaan Charlottenburgin teknillisessä korkeakoulussa tähdäten sähkö- ja koneinsinöörin tutkintoon. Hän oli Suomessa luistellut paljon ja osallistunut kilpailuihinkin, mutta saapui Saksaan ilman luistimia. Walterin äiti oli nimittäin epäillyt, etteivät opinnot ehkä etenisi toivotulla tavalla, jos aika kuluisi harrastusten parissa. Nähtyään Ludovikan jääpalatsin jäällä Walter oli kuitenkin hankkinut uudet luistimet. Tulevan luisteluparinsa ja vaimonsa lisäksi Walter oli vaikuttunut myös jääpalatsista itsestään: lattiasta kattoon saakka ulottuvilla peileillä varustettu sisärata oli varsin toista kuin suomalaiset luonnonradat.

Walter saapuikin pian uudelleen jäähalliin ja ilmoitti haluavansa harjoitella neiti Eilersin kanssa. Ludovikaa imartelivat eksoottisen pohjoismaalaisen innostus ja ihailu, ja niinpä hän suostui yhteisharjoituksiin. Vuotta myöhemmin pari Eilers-Jakobsson lähetettiin jo berliiniläisseuran edustajina Budapestiin kilpailemaan paikallisen luistinseuran 40-vuotisjuhliin, jossa tämä vielä tuntematon pari sijoittui kolmanneksi. Pian heistä tulikin Berliinin luistinseuran pääedustajat ja Keski-Euroopan luistelijakuuluisuudet.

Ludovika Eilers ja Walter Jakobsson vuonna 1909

Yhdessä vietetty aika harjoitusjäällä ja kilpailumatkoilla johtivat pian parin kihlautumiseen. Walterin aloitteesta he myös muuttivat Suomeen. Ludovikan mukaan alkutaival ei tosin sujunut täysin ilman dramatiikkaa:

Hän tahtoi mennä naimisiin kanssani. Minua oli juhlittu Wienissä ja Pietarissa. Ehkä olin diiva tai käytännöllinen saksalainen tai mitä tahansa – mutta jonkin aikaa Helsingissä oltuani räjähdin. Kysyin, missä oli hänen toimensa ja missä tuleva asuntomme – ei tässä niin vain naimisiin mennä.

Kun Ludovikaa miellyttävää asuntoa ei alkanut löytyä, hän ilmoitti lähtevänsä takaisin Berliiniin. Walterin oli taivuttava ja matkustettava mukana takaisin Saksaan. Häät kuitenkin vietettiin seuraavana kesänä Berliinissä ja pian sen jälkeen he muuttivat pysyvästi Helsinkiin. Asunto sijaitsi Punavuorenkadulla ja tällä kertaa se kelpasi myös Ludovikalle. Suomi sai heistä tyylikkään luistelijaparin, jonka saavutuksiin kuuluvat muun muassa maailmamestaruudet vuosina 1911 ja 1914 sekä maailmanmestaruuskisojen hopeamitalit vuosina 1912 ja 1913.

Anna-Lisa Allardt ja Ludovika Jakobsson MM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1913. Jakobssonit ylsivät pariluistelun hopealle.

Vuonna 1920 ei vielä järjestetty varsinaisia talviolympialaisia. Antwerpenin kesäolympialaisten ohjelmaan oli kuitenkin kesälajien lisäksi sisällytetty myös jääkiekko ja kaunoluistelu, joissa kilpailtiin Antwerpenin jääpalatsissa huhtikuun lopulla 1920. Pariluistelussa Suomea edustivat Jakobssonit.

Kisoja edelsi huolellinen valmistautuminen. Helsingin Pohjoissatamaan varattiin Jakobssoneille tulevan kilpailuhallin kokoinen alue, jossa he saattoivat harjoitella koko talven ajan. Näin varmistettiin, ettei pari ”hämmentyisi” varsinaisessa kisassa. Kesäajan harjoittelu sisälsi muun muassa juoksua – Jakobssonien palvelijan kauhuksi sisällä pariskunnan huoneistossa joka päivä 20 minuutin ajan.

Suomalaiset saapuivat Antwerpeniin joitakin viikkoja ennen kisoja ehtiäkseen valmistautua tuleviin koitoksiin myös kilpailupaikalla. Jakobssonit harjoittelivat aamupäivisin parin tunnin ajan ja vielä iltapäivällä tunnin verran. Välillä pidettiin vapaapäiviä kierrellen Antwerpeniä ja tehden retkiä muun muassa Brysseliin. Ihmetystä herätti luistelu lämpimässä kevätsäässä; olivathan suomalaiset tottuneet luisteluun lähinnä kylmällä talvikelillä.

Myös jääpalatsi, Palais de Glace, teki vaikutuksen suomalaisiin valoisuudellaan ja ilmavuudellaan. Harjoitusolosuhteet viimeisteli ensiluokkainen jää, joka uusittiin joka päivä, jopa kolmekin kertaa. Itse kisoihin jääpalatsi oli valaistu sähkölampuin sekä koristeltu osallistujamaiden lipuin, ja tuomarit sekä runsaslukuinen yleisö olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Pariluistelu kiinnosti yleisöä siinä määrin, etteivät kaikki mahtuneet sisälle, vaan osa joutui kääntymään pettyneenä takaisin. Pariluistelukisaan oli ilmoittautunut kahdeksan paria, ja toisiksi viimeisinä luistelleet Jakobssonit olivat hienoisia ennakkosuosikkeja.

Jakobssonien ohella Antwerpenissä Suomea edustanut taitoluistelija Sakari Ilmanen kertoo:

He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat erinomaisella luistelutuulella. Ei jälkeäkään kilpailukuumeesta, vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Se oli luistelua, joka sai yleisön haltioihinsa. Melkein lakkaamatta koko luistelun ajan osoitti se myrskyisästi suosiotaan eikä niistä luistelun päätyttyä tahtonut loppua tulla.

Myös tuomarit olivat yksimielisiä Jakobssonien paremmuudesta, ja näin kultamitali saatiin Suomeen.

Ludovika ja Walter Jakobsson olivat maailman paras taitoluistelijapari yli 10 vuoden ajan. Kuva on otettu vuonna 1913

Kaksi vuotta olympiavoittonsa jälkeen Jakobssonit saavuttivat MM-hopeaa, ja vuonna 1923 heistä tuli maailmanmestareita kolmannen kerran. Chamonix’n talviolympialaisissa vuonna 1924 he saivat tyytyä hopeamitaliin. Kun Ludovika ja Walter jäivät seuraavissa olympialaisissa Sankt Moritzissa vuonna 1928 viidensiksi, päättivät he lopettaa aktiiviuransa ja keskittyä nuorten luistelijoiden valmennukseen sekä tuomarintehtäviin.

Loistava kilpailu-ura oli ohi, mutta työ luistelun parissa jatkui. Suurimman työnsä Jakobssonit tekivät Helsingin luistinseura HSK:n hyväksi. Ludovika seurasi aktiivisesti taitoluistelua ja sen uusia tuulia kuolemaansa saakka vuonna 1968. Ludovika ja Walter Jakobsson valittiin vuonna 2010 Suomen urheilun Hall of Fameen ensimmäisten joukossa. Vuonna 2013 heidät valittiin myös kansainväliseen taitoluistelun Hall of Fameen.

Henriikka Heikinheimo


(Suorat lainaukset Ludovika Jakobssonin painamattomasta käsikirjoituksesta Luistelijan muistikirja sekä Sakari Ilmasen artikkelista Suomalaisten luistelijain osanotto Antverpenin olympialaisiin kisoihin. Aineisto löytyy Urheilukirjaston ja Urheiluarkiston kokoelmista.)

Varastokertomuksia: Nouskaa pyörillenne ja kiitäkää eteenpäin!

Anni Collan (1876–1962) ei ollut minkään mittapuiden mukaan tavanomainen nainen. Hän oli monilahjakkuus, joka ei tuntenut lausetta ”en osaa”. Taiteellisesti lahjakkaana Anni aloitti kuvanveisto-opinnot 1893 Ateneumin Taideteollisessa koulussa, mutta aika nopeasti hän vaihtoi käytännöllisemmälle uralle, eli opiskeli voimistelunopettajaksi Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Työura alkoi opettajana, mutta vuonna 1919 hän siirtyi hoitamaan kouluhallituksen tyttöjen voimistelun ja terveydenhoidon tarkastajan tehtäviä aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1944.

Pelkkä työasioihin keskittyminen ei riittänyt perheettömälle Annille. Hän ahkeroi suomalaisen naisliikuntakulttuurin kehittäjänä, kansantanssi- ja leikkiperinteen tallentajana sekä suomalaisen partioliikkeen alulle saattajana. Hänen lukuisista saavutuksistaan voisi mainita muun muassa Kisakenttä-lehden perustamisen 1911, naisten urheilumerkkijärjestelmän kehittämisen 1913 sekä Urheilukirjaston perustamisen 1946.

Kuten tästä lyhyestä esittelystä voi jo päätellä, niin Anni Collan ei millään muotoa ollut arka nainen. Hyppääminen pyörän selkään oli hänelle täysin luonnollista, vaikka suurimmalle osalle suomalaisista naisista se vielä 1800-luvun lopulla oli mahdoton ajatus monestakin syystä. Pyöräilijät – olivat he sitten naisia tai miehiä – olivat kaiken kaikkiaan harvinainen näky tuon ajan Suomessa. Pyörät olivat kalliita eikä niitä pystynyt hankkimaan kuin parempi herrasväki. 

Iloinen Anni pyörän selässä vierellään ystävänsä Selma Hirn vuonna 1897.

Korkeapyöräisen pyörän korvasi vähitellen 1880-luvulta lähtien niin sanottu turvapyörä, joka oli matalampi ja sen molemmat pyörät olivat yhtä suuret. Tämä kehitys rohkaisi myös naisia pyöräilemään ja vähitellen pyöräily yleistyi myös muidenkin kuin varakkaiden keskuudessa. Sanomalehdet suorastaan kannustivat naisia pyörän selkään: Huvudstadsbladetin mukaan se oli naisille terveellisempää kuin läpi yön tanssiminen salongeissa. Kirjoittelu tuotti tulosta ja pyöräileviä naisia alkoi esiintyä katukuvassa yhä enemmän ja erään arvion mukaan Helsingissä oli 1897 satoja pyörän omistavia naisia.

Kesäkuun kolmantena päivänä 1896 suuntasi Anni Collan kahden ystävänsä, Edith Kihlgrenin ja Aina Ekqvistin, kanssa pyöräretkelle tarkoituksena matkata halki Suomen. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan he matkasivat ”eteenpäin vaan tuntemattomia kohtaloita kohti”. Asuina heillä oli turkkilaiset housut ja viileä pusero. Housut eivät olleet naisilla mikään kovin yleinen asuste, joten heidän on täytynyt herättää ansaittua huomiota varsinkin maaseudulla pyöräillessään.

Ensimmäinen pidempi pysähdyspaikka oli Nastolan pappila, jossa he lepäsivät muutamia päiviä. Nastolasta matka jatkui Taipalsaareen, mutta kesken matkan yksi pyörä ”sanoi ylös kontrahtin” ja yksi retkeläisistä joutui turvautumaan junakyytiin ja jalkaisin patikointiin. Pyörä lähetettiin Helsinkiin, josta se saapui korjattuna takaisin, ja kolmikon matka jatkui Lappeenrannan ja Imatran kautta Sortavalaan laulujuhlille.

Aina Ekqvist joutui jättämään matkanteon tähän, sillä hänen lomansa loppui ja työt kutsuivat Helsingissä. Anni ja Edith jatkoivat pyöräilyä kohti Kuopiota poiketen sitä ennen Valamon luostariin ja juhannuksen viettoon Punkaharjulle. Kuopiossa kaksikko vietti muutaman päivän, sillä siellä oli paljon tuttavia ja sukulaisia. Anni Collan oli käynyt koulunsa Kuopion Suomalaisessa Tyttökoulussa. Kuopiosta Anni ja Edith jatkoivat matkaa ensin laivalla Karjalankoskelle ja sieltä Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaaniin ja Vaalaan, josta alkoi yksi retken kohokohdista eli koskenlasku. Pyörät ja naiset nostettiin tervaveneeseen ja huima lasku kuohujen keskellä alkoi. ”Onpa viehättävää kiitää eteenpäin huimaavalla vauhdilla tuossa kepeässä venheessä joka viiltää aallon harjalta toiselle kun mikähän lastu, tai juuri törmäämäisillään jotain kallionseinää vastaan, varmasti kääntyy oikealle uralleen. Varsinkin tuo peninkulman pituinen Pyhäkoski on suurenmoinen.”

Anni ja kumppanit jossain päin Suomea kesällä 1896.

Muhokselta he matkasivat laivalla kohti Oulua, ja tuo pohjolan helmi sai Annilta paljon kiitosta osakseen: ”Sievä kaupunki tuo Oulu. Eipä melkein luulis semmoista löytyvän tuolla Pohjanmaan perillä. Muhkeana se komeine rakennuksineen ja runollisine puistoineen Merikosken korvassa sijaitsee.” Pyöräily Oulun seudulla oli huomattavasti helpompaa kuin Itä-Suomen mäkisillä teillä, sillä mäkiä ei ollut juuri ollenkaan ja ajella sai leveitä ja sileitä maanteitä pitkin.

Retkeläiset kiersivät kaikki Oulun ja Vaasan väliset kaupungit ja heihin teki syvän vaikutuksen vieraanvaraisuus, jota he saivat osakseen Pohjanmaalla. Samanlaista he olivat kohdanneet vain Kaakkois-Suomessa. Vaasassa Edithin pyörä koki kolauksen, ja hän joutui jättämään retken kesken ja hänen matkansa jatkui junalla kohti Helsinkiä. Anni jatkoi pyöräilyään yksin kohti Porin seutua, jonne hän asettui loppulomaksi ja pyöräili vasta syksyllä veljensä kanssa takaisin Helsinkiin.

Pyöräretkelle kertyi kilometrejä yli 1700 päivämatkan ollessa keskimäärin 60 kilometriä. Ei ollenkaan huonompi suoritus 1890-luvun lopun Suomessa, jolloin maantiet todellakin koettelivat sekä kulkuvälineitä että matkantekijöitä, eikä joka niemen nokassa nököttänyt ABC-asemaa, tuota nykypäivän matkailijoiden virkistyskeidasta. Kesäinen sää myös suosi retkeilijöitä; vain pari kolme kesäsadetta he saivat niskaansa.

Annin retkellään käyttämä pyörä oli turvapyörämallia. Se oli hyvin samankaltainen kuin hänen Urheilumuseolle vuonna 1950 lahjoittamansa pyörä. Museon kokoelmissa oleva pyörä on amerikkalaisvalmisteinen Western Wheel Worksin valmistama Cresent n:o 4. Pyörä on ketjutonta mallia, joita valmistettiin ainakin Yhdysvalloissa 1890-luvun loppupuolella. Ketjuttomuudesta katsottiin olevan selkeää etua, sillä pyörän ketju oli yksi haavoittuvaisimmista pyörän osista. Vuoden 1898 Urheilulehti suhtautuu tietyllä varauksella tähän kehitykseen ja toteaakin, että on parempi odottaa käyttökokemuksia ennen kuin voi antaa lausunnon ketjullisten tai ketjuttomien pyörien paremmuudesta. 

Anni Collanin Urheilumuseolle lahjoittama pyörä on esillä Naisten voimaa -näyttelyssä 9.5.-12.10.2014.

Tämä pyöräretki ei suinkaan jäänyt Annin viimeiseksi, vaan hän teki niitä ainakin vuosina 1906 ja 1907, jolloin hän kontti selässä pyöräili pitkin Suomen niemeä keräilemässä kansantanhuperinnettä talteen.

Riitta Forsman