Kekkonen hiihti ja Kekkonen kalasti, mutta mitä teki Svinhufvud?

Presidentillisiä esineitä Urheilumuseon kokoelmissa

 

Kesällä 2017 Urheilumuseo vastaanotti kokoelmiinsa presidentti Mauno Koivistolle kuuluneita lentopalloesineitä. Lahjoitukseen sisältyi Reebok-merkkiset pelikengät, Sikariporras-seuran pelikassi, kisapassi Tampereella vuonna 2000 järjestetyistä veteraanien MM-kisoista, mitaleita veteraanien lentopalloturnauksista sekä Koiviston 90-vuotisjuhliin teetetty ns. "Manu-mitali". 

Presidentti Mauno Koiviston lentopallovälineistöä.

Presidentti Koivistoon liittyvää lentopalloaineistoa oli tullut kokoelmiin jo aiemminkin, mutta uusin lahjoitus täydensi kokoelmia hienosti. Koivisto tunnettiin pitkänlinjan intohimoisena lentopalloilijana; hänen harrastuksensa oli alkanut jo jatkosodan aikana rintamalla. Koivisto pelasi lentopalloa maineikkaassa Sikariporras-seurassa, jota oli itse perustamassa vuonna 1970.

Urheilevista presidenteistä kenties maineikkain oli Urho Kekkonen, jolla oli sormensa urheilupelissä monella tavalla. Nuorena hän oli aktiivinen yleisurheilija ja Suomen mestaruuksia tuli muun muassa korkeushypystä. Jätettyään kilpaurheilun Kekkonen siirtyi järjestöpuolen jyräksi ja vaikutti sekä Suomen Olympiakomitean että Suomen Urheiluliiton johtotehtävissä. 

Urheilu ja liikunta olivat hänelle elämäntapa ja kaikki, ainakin aikalaiset, muistavat lukuisat valokuvat hiihtävästä presidentistä perässähiihtäjineen. Kekkonen otti voimakkaasti kantaa liikuntaan ja urheilupolitiikkaan ja ohjeisti myös kansalaisia liikunnan pariin. ”Jokainen syy, joka estää kuntoilun, on tekosyy”, hän totesi dokumentissa Presidentin päivä vuodelta 1977.

Kekkoseen liittyvää esineistöä museon kokoelmissa on jonkin verran. Varastosta löytyvät tietenkin sukset, mutta myös rekkitanko ja voimistelurenkaat sekä pari kisaohjelmaa vuodelta 1932.

Ohjelmalehtiset liittyvät Suomen joukkueen olympiamatkaan Los Angelesiin 1932. Kekkonen oli tuolloin Urheiluliiton puheenjohtaja ja matkusti kisoihin yleisurheilujoukkueen johtajana. Kekkosen ja koko muun joukkueen matkaa varjosti ns. Nurmi-jupakka. Ammattilaissyytösten takia Paavo Nurmelta evättiin osallistuminen olympialaisiin. Lievitystä Nurmi-jupakan aiheuttamaan mielipahaan toi Suomen kohtalaisen hyvä olympiamenestys. Kultamitaleita tuli kaikkiaan viisi kappaletta ja keihäänheitosta jopa kolmoisvoitto. Hyppylajeissa, joissa Kekkonen oli kilpailutuomarina, menestys jäi vaatimattomaksi.

Kisojen jälkeen pidettiin jälkiolympialaiset Chicagossa, jonne myös suomalaisia yleisurheilijoita matkasi Kekkosen johdolla. Ohjelmalehtisen mukaan Kekkonen tuomaroi myös Chicagossa hyppyissä. Chicagosta osa joukkueesta siirtyi Worcesteriin, jossa he ottivat osaa amerikansuomalaisten urheiluseurojen järjestämään näytöskilpailuun. 

Jälkiolympiakisat 1932 pidettiin Chicagon maineikkaalla Soldier Field -urheilukentällä.

Suomalaiset ovat hiihtokansaa ja tämän vahvistaa myös vuonna 1932 museoon tullut lahjoitus: presidentti Pehr Evind Svinhufvudille kuuluneet siperialaismalliset poronnahkasukset. Sukset ovat mielenkiintoinen palanen Suomen autonomisen ajan historiaa, tarkemmin sanottuna toista sortokautta, jonka uhriksi silloinen kihlakunnantuomari Svinhufvud joutui. Tiukkana perustuslaillisten ajatusten kannattajana Svinhufvud ei hyväksynyt venäläisten sortotoimia. Hän protestoi voimakkaasti ja rangaistukseksi venäläiset karkottivat hänet Länsi-Siperiaan loppuvuodesta 1914. Kotimaahan Svinhufvud pääsi palaamaan vasta 1917 suoraan keskelle itsenäistyvää Suomea. 

Karkotusaikaansa Svinhufvudin ei onneksi tarvinnut viettää lukkojen takana, vaan oleskelu oli varsin vapaata. Hän sai aikansa kulumaan muun muassa hiihtelemällä suksilla, jotka paikallinen kauppias hänelle hankki. Sukset ovat ns. tunguusilaista mallia, joissa on poronnahkakappaleista ommellut irtopohjat, jotka kiinnitetään paikoilleen nahkanyöreillä. Vapauden koittaessa sukset matkasivat Svinhufvudin mukana Suomeen. 

Suomeen palattuaan Svinhufvud ei enää hiihdellyt siperialaissuksillaan, vaan käytti mieluimmin suomalaisia suksia, jotka hänen mukaansa olivat "sopivampia ja luistavampia".

Presidentti Svinhufvud, kansanomaisesti Ukko-Pekka, oli myös innokas metsästäjä ja ampumaurheilun harrastaja. Helsingissä pidetyissä ammunnan MM-kisoissa 1937 Svinhufvud ei tyytynyt pelkkään kisakatsomossa oleiluun, vaan osallistui itse kisaan ikämiesten kivääri- ja pistoolisarjassa. 

Suomen tasavallan neljäs presidentti, Kyösti Kallio, oli myös hiihtomiehiä. Hiihto oli erityisesti nuoruusvuosien harrastus ja kilpaladuilta hän saavutti lukuisia palkintoja. Ne eivät päätyneet Urheilumuseoon, vaan muistona hänen harrastuksestaan museolle on lahjoitettu Kallion nahkainen ja kippurakärkinen hiihtokenkä. Vanhemmalla iällään presidentti Kallio innostui kilpahevosten kasvatuksesta, ja kävi ahkerasti raveissa. 

Kyösti Kallion hiihtokenkä 1900-luvun alkupuolelta.

Museossa ei ole varsinaisesti marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin käyttämiä urheiluesineitä, mutta kokoelmissa on esine, joka liittyy sekä häneen että pesäpallon historiaan. Esine on nahkainen pesäpallo ja se on ristitty Marskin palloksi. Tällä sinivalkoisella pallolla heitettiin ensimmäisen kerran avausheitto Itä-Länsi -pesäpallo-ottelussa Jyväskylässä 1949. Mannerheimin signeeraama pallo kiersi näissä otteluissa aina vuoteen 1974 asti.  

Mannerheimin nimikirjoitus on himmeänä nähtävissä pallon kyljessä.

Presidentti Tarja Halonen on muistanut Urheilumuseota lahjoittamalla tänne saamiaan muistolahjoja ja huomionosoituksia eri urheilutapahtumista. Presidentti Martti Ahtisaari tunnetaan golfin ystävänä, ja näyttelyymme saimme aikoinaan lainaksi hänen golfasunsa. Presidenttiehdokas Ahtisaareen liittyy mielenkiintoinen kokoelmissa oleva jalkapallopaita. Presidenttipelin ollessa täydessä käynnissä 1993 oululainen jalkapalloseura FC Oulu teki yhteistyösopimuksen SDP:n ehdokkaan Ahtisaaren kanssa. Tähän sopimukseen kuului, että oululaisseuran pelipaitaan painatettiin Ahtisaaren vaalimainos. Nykypäivänä näin selkeästi politiikan tuominen urheiluun taitaa olla sääntöjen vastaista. Ohessa kollegan mielenkiintoinen blogi aiheesta.

Presidentti Tarja Halosen saama muistoesine Torinon talviolympiakisoista 2006.

FC Oulun Mara-paita kaudelta 1993.

Tällä hetkellä nämä esineet ovat ainoita ns. presidentillisiä esineitä, mutta kokoelmissa on tilaa aina yksille tai kaksille rullaluistimille…

Riitta Forsman

Erään korkeakouluharjoittelijan muistelot

Työtunteja 450, satoja klemmareita ja kotelointeja, yli 20 hyllymetriä järjestettyä aineistoa, summerin jatkuvaa soittelua, niskakipuja eikä yllättäen yhtään paperihaavaa. Näin kulutin kesäni 2017.  

Työskentely Urheilumuseon arkistossa oli kuitenkin pelkkiä lukuja ja luettelointia enemmän. Harjoitteluni alkoi eräänä kesäkuun alun viileänä aamuna. Kesä teki hidasta tuloaan ja herätti hellästi kohmeista elämää ympärilläni. Ennen Helsinkiin muuttoa olin kirjoittanut Turun yliopistossa uraauurtavaa pro graduani vuoden verran. Tutkimus oli edennyt verrattain hyvin vaikka sitä hidastivat aiheen vaativuus ja opintotukikuukausien loppuminen. Harjoitteluun oli kuitenkin päästävä vielä ennen valmistumista. Gradu saisi torkahdella alkutalven ensilumeen. Ehkäpä myös loppuvaiheen opiskelijoille jokseenkin tyypillinen unirytmi tulisi korjatuksi.

Vallilan sarastus painoi silmäluomissa vaikka auringon säteet hyväilivät tuulen kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä tuuheita hiuksiani. Kävellessäni kohti Kalasatamaa mietin määränpäätäni. Olin tavannut tulevan esimieheni, tutkimuspäällikkö Ossi Viidan, sekä erikoistutkija Kalle Rantalan pikaisesti muutamaa kuukautta aiemmin työhaastatteluni merkeissä. Ensikosketukseni tuolloin siitä pienehköstä mutta kodikkaasta museosta jäi pikaiseksi: nopeita katseita, tervehdyksiä ja kättelyitä. Vaikutelmia tunkeutui aisteihini mutta ne viipyivät vain hetken. Oman habitukseni tarkkailu ja terävöittäminen veivät tuolloin kaiken huomioni. Muistan kuitenkin, että ilmapiiri oli lämmin ja ammattitaitoinen. Aamuaurinko oli vihdoin herännyt ja lämmitti ihmisiä. Ohittaessani Teurastamon kulttuurialueen huomasin jännityksen kasvavan kavalasti. Vuosien varrella olin oppinut kestämään tätä oloa mutta en täysin sitä hallitsemaan. Laitoin musiikkia kovemmalle ja annoin säkeiden hoivata levotonta mieltäni.

Vanhalle talvitielle päästyäni otin vuositarkastuksia paenneen henkilöhissin 7. kerrokseen. Kävelin palo-oven läpi metalliselle turvaovelle ja painoin varovaisesti summeria. Pärisevä ääni kantautui oven toiselta puolelta. Joku oli rekisteröinyt sen kuuloreseptoreissaan ja aistin heikkojen askelien lähestyvän ovea. Ovi avautui. Seurasi katse silmiin ja lattiaan. Vieno hymy. Sitten rentouduin. Tästä tulisi hyvä kesä, ajattelin.  

Kolme kuukautta Urheilumuseossa vierähti nopeammin kuin olisin uskaltanut toivoakkaan. Sain työskennellä mahtavien ja osaavien asiantuntijoiden kanssa, joille toivon jääneen positiivinen kuva myös minusta. Varsinkin alussa sain apua aina kun sitä tarvitsin ja tunsin olevani oikea osa työyhteisöä alipalkatun ja riistetyn korkeakouluharjoittelijan sijaan. Tästä olen hyvin kiitollinen koko Urheilumuseon väelle. Vaikka urheiluhistoria aihepiirinä ei ole ikinä ollut aivan mielenkiintoni keskiössä, käytännön arkisto- ja tietopalvelutyöskentely osoittautui sekä hyödylliseksi että mielenkiintoiseksi. Samalla huomasin kuinka paljon maamme urheilun historiaankin mahtuu valtapeliä, poliittista suhmurointia, katkeruutta mutta myös hienoja saavutuksia ja ihmiskohtaloita. Vuosikymmeniä kattavista aineistoista oli kiehtovaa käydä läpi liittojen ja seurojen hallinnollisia käytänteitä sekä seurata vanhaa kirjeenvaihtoa. Viihdyttävimpiä painotuotteita olivat ehdottomasti 1960- ja 1970-luvun urheiluseurojen päihdekasvatusoppaat, 1980-luvun taitteen hotelliesitteet sekä konkurssiasiakirjat. Kahvitauoilla sain usein hämmästellä erikoistutkija Vesa Tikanderin loputonta tietomäärää, etenkin ajankohtaisissa tietokilpailukysymyksissä. 

Arkistointikoteloita pinossa.

Aikaisemmin täysi hyllykkö kumisee nyt tyhjyyttään.

Koen, että koulutukseni myötä kertynyt tieto ja osaaminen pääsivät riittävästi käyttöön ja soveltuivat tarkkuutta, systemaattisuutta sekä tutkimuksellista otetta vaativiin tehtäviin varsin hyvin. Pelkäksi kahvin keittelyksi homma ei siis mennyt ja tietystä järjestelmällisyydestä nauttivalle luonteelleni oli mielekästä saada hyllymetreittäin käyttökelpoista aineistoa makasiinien hyllyille. Yliopisto-opintojeni pitkälti käsitteellisestä ja teoreettisesta luonteesta johtuen, olen ajoittain huomannut oman ydinosaamiseni sanallistamisen ja tiivistämisen hankaluuden. Tämä harvoin johtuu em. osaamisen puutteesta vaan pikemminkin opitun hienovaraisesta, moniulotteisesta ja analyyttisesta luonteesta, jolta puuttuu osittain kosketuspinta käytäntöön tai kokemukseen. Tällaisen kokonaisuuden pilkkominen riittävän yksinkertaisiin ja myyviin paloihin työmarkkinoita varten voi olla haastavaa. Merkittävää onkin, että sain hahmottaa ja jäsentää ajatteluani suhteessa konkreettiseen asiantuntijatoimintaan sekä laajentaa omaa käyttökelpoisuuteni alaa. Näin on todettava, että arkistotoimesta saamani kokemus ja tietotaito ovat uskoakseni hyvin hyödyllisiä myös laajemmassa asiakirjahallinnan ja asiantuntijaorganisaatioiden kentässä. 

Järjestelyhuoneen ikkunasta voi ihailla Kalasataman estetiikkaa.

Yksikään harjoittelupaikka ei voi kuitenkaan tarjota kaikelle ajatukselle, halulle tai näkemykselle sijaa. Tärkeämpää onkin ymmärtää harjoittelun luonne mahdollisuuksia luovana, tulevaisuuden tavoitteita selkiinnyttävänä ja työllistävää itsetuntemusta lisäävänä askeleena. Jotta harjoittelu olisi näin tarkoituksenmukainen, ainakin kolmen ehdon tulee täyttyä: harjoittelijalle pitää antaa riittävästi vastuuta, työtehtävissä tulee olla monipuolisuutta ja ohjauksen on oltava dynaamista mutta jättää tilaa virheille. Aina nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä mutta omalla kohdallani voin ilokseni todeta ehtojen täyttyneen. Koska en tykkää kaunistella asioita, on todettava, että ajoittain satojen asiakirjojen systemaattinen järjestely ja seulominen kävivät puuduttavaksi. Asiakaspalvelu, tiedon haut ja muut pienemmät projektit onneksi rytmittivät työpäiviä sopivasti ja pelastivat pahimman taantumisen kourista.

Haluan antaa vielä vaatimatonta harjoittelijatason tunnustusta Ossin ja Kallen erinomaisesta ohjauksesta ja esimiestyöstä sekä Matin kirjastopuolen toimintaan johdattelusta. Pekkaa, Kaisaa, Henriikkaa, Jonnaa, Piaa, Riittaa, Jounia, Merjaa, Vesaa, Teemua ja Akselia unohtamatta, kiitän lämpimästi kuluneesta kolmesta kuukaudesta ja kaikesta avusta!

Loppuun tyylikkäästi latinaa:

Quidquid latine sit, altum videtur!

Samuli Kraneis

Liikuntatieteen aalloilla

Sisäilmassa ei ollut liian kosteuden tuntua, kun Alvar Aallon funktionalismia hengittävä Jyväskylän yliopiston liikunnan rakennus otti jälleen suojiinsa Liikuntatieteen päivät. Tapahtuma on merkittävin kotimainen tieteenalan päiden yhteentörmäys, joten Urheilumuseon allekirjoittanut tutkija osallistui päiviin liikuntakulttuurin tilaa tarkkaillen.

Melko ennalta arvattavien avauspuheenvuorojen kliimaksina Kiinan delegaatio pääsi tervehtimään terävästi suomalaisia kollegoitaan. Itäisen, mutta kovasti länsimaistuvan, liikuntakulttuurin sanansaattajana professori Dong Zhan iloitsi Suomen ja Kiinan välisen talviurheiluyhteistyön tiivistymistä Pekingin 2022 olympiakisoihin liittyen. Suomellehan tämä yhteistyö on merkittävää monessa mielessä, sillä Kiinassa on kysyntää niin liikuntapaikkarakentamisen osaamiselle kuin valmentajillekin. Jos ei kotimaassa ole rahaa valmentajien palkkaamiseen, niin Kiinasta sitä kyllä löytyy. Ostavatkohan kohta muutaman köyhyysrajalla elelevän nuoren suomalaisen talviurheilijankin? Paitsi eihän Kiina mikään Turkki ole.

Itse kongressipäivät koostuivat sekä pidemmistä lektioista että lyhyistä tutkimusesittelyistä. Vaikka aiheiden kirjo oli mitä monipuolisin, pystyi suomalaisen, ja pohjoismaisen, liikuntatieteellisen tutkimuksen megatrendit piirtämään esiin. Kuumimmassa ytimessä ovat tällä hetkellä ikääntyvien liikunta sekä ympäristön ja liikunnan suhde. Tämäpä roima yllätys näinä ilmastonmuutoksen ja ikääntyvien länsimaisten kansakuntien aikoina.

Liikumme vähän, mutta miksi

Liikuntagerontologian professori Sarianna Sipilä piiskasi puheenvuorossaan opetusministeriön liikuntatutkimuksen suunta-asiakirjaa. Tämä herätti kolmesataapäisen yleisön joukossa heti kärkeen pientä kuohuntaa, joka jatkui seuraaviin päiviin ja aina liikuntasosiologian professori Hannu Itkosen ja Valtion liikuntaneuvoston pääsihteeri Minna Paajasen päätösluentoihin saakka. Uusi suunta-asiakirja onkin juuri valmisteilla. Siitä on mahdollisuus tehdä huomattavasti parempi ja, erityisesti, vähemmän biotieteitä sortava, jos se entinenkään niitä sorsi.

Sarianna Sipilä liikuntatieteen tutkimuksen kimpussa.

Minna Paajanen esittelee valtion näkökulmia.

Sipilä kiteytti katsauksessaan, että liikuntatieteellinen tutkimus on määrältään muiden tieteiden joukossa kapeahko sektori, mutta laadultaan varsin korkea eri indekseillä vertailtuna. Yleistavoitteena tutkimuksessa voisi hiljalleen olla siirtyminen ”liikkumattomuuden” seurauksista ilmiön syihin. Kärjistetysti, tiedämme jo varsin hyvin, millaiset seuraukset liian runsaalla istumisella on (se tappaa...), mutta emme tiedä miksi ihminen ei motivoidu nousemaan ylös riittävän usein. Ihmisen sisäisen liikuntapalon puuttuessa myös yhteiskunnalta ovat liikuttava keppi ja houkuttava porkkana enemmän tai vähemmän kateissa.

Opetusministeriön ylijohtaja Esko Ranton sormi heristi tutkijoita parempaan viestintään. Tutkimushankkeet ovat hyvätasoisia, mutta ”hankkeiden viestintäsuunnitelmat ovat vaatimattomia”, jyrähti entinen Kustannus Oy Demarin toimitusjohtaja. Tieteelliset tulokset eivät tahdo saavuttaa ihmisiä riittävän laajasti. Toisessa yhteydessä yksi tilaisuudessa palkittu tutkija puolustautuikin, että määräaikaiselle projektitutkijalle ainoa ansioluetteloon merkittävä asia on kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu, eikä silloin ole aikaa tehdä juuri muuta viestintää. Että helppoa se on varmalta työpaikalta muutakin kuin vertaisarvioituja julkaisuja vääntää.

Oulu on autoilukaupunki, jossa pyöräillään paljon

Liikahdetaanpa sitten enemmän kongressin ydinsisältöihin keskittyneeseen puoleen. Ympäristö ja sen vaikutus ihmisten liikkumiseen oli keskiössä monissa tutkimushankkeissa. Esimerkiksi kaavoituksen, ja lopulta rakentamisen, vaikutukset ihmisten arkiliikunnan mahdollisuuksiin on yhteiskunnan ja yksilön kannalta äärimmäisen tärkeä seikka.

Kovin vaikeaa on iäkkään liikkua kotoaan rollaattorin avulla, jos on paljon kynnyksiä ja hankalia tienylityksiä lähikauppaan. Tämä on erittäin tärkeää, sillä jo vähäinen viikoittainen kävely ylläpitää iäkkään ihmisen kävelykykyä. Professori Taina Rantanen kiteytti tylysti tutkimuksiensa ydinviestin:

”laaja elinpiiri ei takaa hyvää elämänlaatua, mutta pieni elinpiiri takaa huonon.” 

On karua, mutta nykypolitiikalla totta, että esimerkiksi kotihoidon lisääminen ei lisää ihmisten elämänlaatua, sillä elinpiirit pienenevät toimintakykyyn nähden huonosti sopivissa kodeissa ja lähiympäristöissä.

Eikä pyöräilymääräkään merkittävästi lisäänny, jos kaavoituksessa ei huomioida sujuvaa liikkumista kyseisellä kulkimella. Lohdullista oli kuulla tutkija Mikko Kärmeniemen näkemys, että liikenneministeriössä asia on jo huomioitu, ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kehitys pyöräilyn hyväksi on ollut positiivinen.

Mielenkiintoinen työkalu kaavoituksen parantamiseen on niin sanottu pehmoGIS, jossa pyritään saamaan uudenlaista näkökulmaa ja tietoa esimerkiksi täydennysrakentamisen todellisista vaikutuksista ihmisten arkeen tutkimalla yksilöllisesti elinympäristön koettua laatua. Alueella asuvalle yksilölle elinympäristö tuntuu aika erilaiselta kuin kaavoittajalle.

Kokonaan toinen teema on ympäristönmuutoksen aiheuttamat haasteet sekä arkiliikunnalle että kilpaurheilulle. Tutkijatohtori Mikko Simulan luennolla perehdyttiin esimerkiksi vakaiden talviolosuhteiden harvinaistumiseen ja sen johdannaisena muuttuvaan liikuntakulttuuriin. Mitä sitten, jos lähinnä hiihtämisestä kiinnostunut kuntoilija menettää viimeisenkin hiihtomahdollisuutensa? Korvautuuko harrastaminen toisella liikuntamuodolla vai passivoituuko ihminen?

Football is medicine

Varttuneemman väestön liikuntakyky oli todellakin kantava teema läpi seminaarin. Yksi merkittävä projekti asian tiimoilta on ollut ehkä pian Suomeenkin laajeneva ”Football fitness” -hanke, jossa on tutkittu pallopelien, erityisesti jalkapallon, soveltuvuutta ikäihmisten liikkumiseen.

Tanskalaisprofessori Peter Krustrup esitteli, kuinka matalan kynnyksen liikuntamuoto on tuottanut erinomaisia tuloksia esimerkiksi luiden tiheyden parantumiseen ja lihasvoimatasojen kehittymiseen eläkeikäisillä. Oleellista kahdesti viikossa tapahtuvassa rennossa pelaamisessa on muokatut säännöt, pelikentän sopivan pieni koko, loukkaantumisten välttäminen ja tapahtumien säännöllisyys. Kansanterveydelle ja -taloudelle esimerkiksi eläkeikäisten luunmurtumien vähentymisellä on todella merkittävät vaikutukset.

Ei ole vaikea arvata, minkä lajin valmentajanakin Peter Krustrup toimii.

On tietysti tiedetty jo pitkään, kaiken tutkimustiedon kasaantuessa, että liikunta on lääke. Mutta ehkä vielä tärkeämpää on muistaa, että liikunta ei ole vain lääke, vaan se on myös monilta vammoilta ja sairauksilta ennaltaehkäisevä elämäntapa. Pienikin liikuntamäärä voi riittää elämänlaadun parantumiseen.

Kokonaisuudessaan Liikuntatieteen päivät olivat tutkijoille oma piristävä vitamiiniannoksensa. Liikuntatiede voi selvästi varsin hyvin, mutta kyllä Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellistä tiedekuntaa voisivat muut yliopistot haastaa yhä enemmän hankkeillaan. Se toisi mukavasti lisää virettä liikuntatieteeseenkin, sillä suuri osa liikuntakulttuurista on kilpailua.

Kalle Rantala

"Wir sind alle Weltmeister"

Museovierailu: Saksan Jalkapallomuseo

Vierailin hiljattain Saksan Jalkapallomuseossa Dortmundissa. Tässä tekstissä käyn läpi neljän tunnin pituiseksi venähtäneen käynnin antia ja arvioin näyttelyn sisällöllisiä ratkaisuja.

Deutsches Fussballmuseum avattiin nykyiselle paikalleen Dortmundin päärautatieaseman kupeeseen lokakuussa 2015. Näyttelyuudistuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastasi berliiniläinen viestintätoimisto Triad, jonka referensseihin lukeutuu myös muun muassa FIFA World Football Museum Zürichissä. Triad ilmoittaa nettisivuillaan olevansa erikoistunut luovaan tilalliseen viestintään, tavoitteenaan ”muuntaa tarinat tiloiksi ja tiedon tunteiksi”. Resursseista ei tämänkään hankkeen osalta ollut pulaa, sillä Saksan jalkapalloliitto myönsi hankkeeseen auliisti varoja MM-kotikisojen 2006 tuotoista.

Pinta-alaltaan 7700 neliömetriä olevan museorakennuksen suunnitteli dortmundilainen arkkitehtitoimisto HPP Architects.

Triadin näyttelykonsepti jäsentyy jalkapallo-ottelun vaiheiden mukaan nimettyihin kokonaisuuksiin. Noustuaan pelaajatunnelin näköiseksi tehtyjä liukuportaita pitkin museon ylimpään kerrokseen kävijä saapuu ”ensimmäiselle puoliajalle”, joka keskittyy Saksan miesten maajoukkueeseen ja erityisesti neljään maailmanmestaruuteen (1954, 1974, 1990 ja 2014). Samassa kerroksessa esitellään myös Saksan jalkapallohistorian kronologiaa, naisten jalkapalloa ja lajin vaiheita DDR:ssä ja natsi-Saksassa. Tämän jälkeen kävijä jatkaa kulkuaan alemmassa kerroksessa sijaitsevalle ”toiselle puoliajalle”, jonka aiheena on saksalainen seurajalkapallo ja Bundesliigan historia. Tässä kerroksessa pääsee tutustumaan myös Saksan voittamiin palkintopokaaleihin, taktiikoiden ja stadionien kehitykseen sekä erotuomareihin ja faneihin. Pohjakerroksessa olevalla ”jatkoajalla” on vielä tarjolla MM2014 -joukkuetta kuljettanut bussi ja toiminnallisia osioita.

Millaisen jalkapallomuseon saa 36 miljoonalla eurolla? Jälkikäteen mieleen tulee ainakin seuraavia määreitä – tunteisiin vetoava, mahtipontinen, näyttävä, elämyksellinen, värikäs ja äänekäs, maajoukkueorientoitunut. Astuessaan pelaajatunnelista näyttelyn alkuun kävijä tutustuu MM-kisojen 1954 voitosta eli ”Bernin ihmeestä” vastanneen joukkueen pelaajiin ja valmentaja Sepp Herbergeriin Saksan kansallislaulun soidessa taustalla. Viereisessä tilassa Unkaria vastaan pelattua MM-finaalia voi katsella 50-luvun tyylisestä televisiosta. Mukaan on liitetty pätkiä Herbert Zimmermannin legendaarisesta radioselostuksesta – varmuudella tunteikas kokemus jokaiselle saksalaiselle jalkapallofanille.

Jokaisesta MM-kultaa 1954 voittaneesta pelaajasta on esillä kuvia, tekstiä ja esineitä. Etualalla finaalin pelipallo.

Sepp Herbergerin esineitä. Oikealla maajoukkueen käyttöön kisoja varten valmistetut Adidakset. Ruuvattavilla nastoilla varustetut, 50-luvun mittapuulla kevyet kengät tarjosivat Saksalle merkittävän edun Unkaria vastaan Wankdorfstadionin mutaisella nurmella.

Näyttelyn tekninen toteutus on kauttaaltaan erittäin korkealla tasolla. Ensimmäisen puoliajan päättävässä salissa valtava pallonmuotoinen videoinstallaatio kertoo Saksan matkasta maailmanmestaruuteen kesällä 2014. Näyttelykonseptin ajatus ihmisten tunteisiin vetoamisesta on toteutettu tuomalla kultajoukkueen pelaajat ja valmentaja Joachim Löw mukaan näyttelyyn paitsi esineiden ja kuvien kautta, myös videoina ja jopa virtuaalisina itsenään. Viimeksi mainittu toteutuu ensimmäisen kerroksen päättävässä 3D-elokuvateatterissa, jossa pyörii 12 minuuttia kestävä filmi – aiheena jälleen kultainen kesä 2014. Filmin juontavat pelaajat: kolmiulotteiselle virtuaalinäyttämölle astelevat muun muassa Bastian Schweinsteiger, Thomas Müller, Mats Hummels, Philipp Lahm ja ratkaisevan maalin laukonut Mario Götze. Pelaajien rentoa jutustelua ja läpänheittoa katsellessa suupielet venyvät väkisinkin ylöspäin. 

Mies, jolta Jari Litmanen sai lempinimensä: lähes 100 ottelua Saksan maajoukkuessa 1980-luvulla pelannut laitahyökkääjä, Pierre Littbarski.

Sisällöllisesti Saksan maajoukkueen menestys saa siis suuren huomion. Varsinkin nykyisiltä huipuilta on saatu yllättävänkin paljon aineistoa: pelivarusteiden ja palkintojen lisäksi mielenkiintoisia olivat muun muassa kulissien takaista elämää valottava materiaali kuten Saksan valmennusjohdon käsintehdyt muistiinpanot MM-kisojen ajalta. Kävijälle annetaan tiiviisti mutta kattavasti selitys siitä, miten ja miksi saksalainen jalkapallo nousi vuosituhannen taitteen lamasta nykytilanteeseen, jossa maalla on käytännössä usean joukkueellisen verran pelaajia, joilla voisi taistella MM-kullasta. Lähdeteoksena on selvästi käytetty Raphael Honigsteinin mainiota kirjaa Das Reboot, joka löytyy myös suomennettuna nimellä Saksan jalkapallon viritetty kone.

Manuel Neuerin pelivarusteita MM-kisoista 2014.

2000-luvun alussa luotu akatemiajärjestelmä on kasvattanut laajan katraan sekä huippupelaajia että valmentajia.

Mustekala Paul nousi ennustajanlahjoillaan maailmankuuluksi MM-kisojen aikana.

Apuvalmentaja Hansi Flickin muistiinpanoja MM-finaalista Saksa-Argentiina.

Ennen museokäyntiä odotin mielenkiinnolla ennen kaikkea sitä, rajoittuuko näyttelyn kertoma tarina saksalaisen (miesten) jalkapallon saavutusten esittelyyn ja yksipuoliseen narratiiviin jalkapallosta kauniina pelinä. Tavoittaako näyttely jalkapallon yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen merkityksen, kertooko se miten laji on muokannut saksalaisuutta 1900-luvun aikana? Käynnin jälkeen voi todeta, että tavoittaa ja kertoo melko hyvin, mutta parannettavaakin on. Saksalaisen naisjalkapallon nousu lajiliitto DFB:n täyskiellosta maailman huipulle taustoitetaan ja tarinallistetaan kattavasti. Lajin pimeitä puolia tuodaan esiin natsi-Saksaa ja DDR:ä käsittelevissä osioissa. Osa tarinoista ja niihin liittyvistä esineistä on melko kylmääviä. Esimerkkinä mainittakoon asiakirja, jossa Stasin agentti esittelee suunnitelmansa Länsi-Saksaan loikanneen jalkapalloilijan Lutz Eigendorfin murhaamisesta vierellään kuva Eigendorfin romuttuneesta autosta muutamaa vuotta myöhemmin.

DDR:ä ja natsi-Saksaa on toki helpompaa tuoda museoon kuin nykyilmiöitä kuten korruptiota, ottelumanipulaatioita tai huliganismia. Tässä suhteessa museo ei täysin vakuuta. FIFA:n korruptiokohuista vaietaan, varmaankin siksi, että niiden linkit vievät myös Saksaan. Franz Beckenbauerille omistetussa vitriinissä Keisaria kuvaillaan ”saksalaisen jalkapallon hehkuvaksi valoksi”, joka diplomaattisilla taidoillaan varmisti Saksalle MM-kotikisat 2006. Hieman hymyilytti. On toki ymmärrettävää, että pääasiallisia kohderyhmiä ja rahoittajia ei haluta vieraannuttaa, mutta vähän rohkeampaa otetta nykyjalkapallon lieveilmiöiden käsittelyyn olisin kaivannut. Ottelumanipulaatioita olisi voinut lähestyä esimerkiksi Bundesliigaan vuonna 2005 kohdistuneen vedonlyöntiskandaalin kautta, vaikkapa näyttämällä videopätkiä fiksatuista otteluista.

Tämän vitriinin aihe näkyi kauempaakin.

Saksan naisten jalkapallomaajoukkueen voittamia palkintoja.

Fussballmuseumin ilmeinen vertailukohde on Manchesterissä sijaitseva National Football Museum, jossa kävin loppuvuodesta 2014. Kumpikin museo on tehty isolla rahalla, ja molemmissa vierailee vuosittain satoja tuhansia kävijöitä. Sisällöllisesti museoissa on jonkin verran eroja. Englannissa painopiste on selvästi enemmän seurajalkapallossa, ja myös alempien sarjojen joukkueista on esillä paljon tietoa, tarinoita ja aineistoa. Saksassa keskitytään enemmän maajoukkueen menestystarinaan. Huippuseurat pääsevät toki esiin toisessa kerroksessa, mutta mittakaava on pienempi kuin maajoukkueosiossa. Kyse on suunnittelijoiden tekemästä valinnasta, jonka voi myös kyseenalaistaa, ovathan seurat jalkapallokulttuurin kivijalka myös Saksassa. Toinen merkittävä ero koskee kansainvälistä jalkapalloa, johon liittyvää aineistoa löytyy Manchesteristä huomattavasti enemmän. Toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä verrattaessa museot ovat tasavahvoja. National Football Museumin Football Plus -kokonaisuus on rangaistuspotkusimulaattoreineen ja muine laitteineen monipuolisempi kuin Saksan vastaava, mutta audiovisuaaliselta ilmeeltään Saksa voittaa. Saksan kohdalla huomion kiinnitti myös se, että näyttelyä päivitetään jatkuvasti. Tästä kertovat muun muassa esillä olleet pokaalit viime kesän Konfederaatioiden Cupista ja alle 21-vuotiaiden EM-kisoista.

Kaivosmiehen patsas kiteyttää hienosti sen, miksi Ruhrin alueella on tänä päivänä niin monta seuraa 1. ja 2. Bundesliigassa.

 Suurin osa näytteillä olleista pokaaleista oli luonnollisesti kopioita, mutta oli joukossa joitain aitojakin, kuten tämä tuore pokaali kesän Konfederaatioiden Cupista.

Toinen kiinnostava aito pokaali: Saksan Cupin kiertävä palkintopokaali.

Mestarien liigan voittopokaalin kopio.

Vierailuhetkellä perusnäyttelyn lisäksi esillä oli yksi vaihtuva näyttely, jossa esiteltiin valmentaja Sepp Herbergerin kirjakokoelmaa ja sen vaikutusta Bernin ihmettä pedanneen valmennuskonseptin syntyyn. Mielestäni aihevalinta on hieman erikoinen, sillä Herberger on muussa näyttelyssä hyvin esillä, eikä sinänsä kiinnostava teema välttämättä ole parhaimmillaan näyttelynä. Näyttelyn loppuun sijoitettu pimeähkö sali kirjahyllyineen ei juuri houkutellut pysähtymään, enkä näyttänyt olevan ainoa, joka käveli suoraan huoneen läpi.

Saksan Jalkapallomuseota ei syyttä ole kuvailtu ”jalkapallon mekaksi”. Saksalaisen jalkapallon tarinaa kerrotaan hyödyntämällä ajallisesti ja temaattisesti runsasta esinekokoelmaa ja moderneimpia esittelytapoja ja tekniikoita. Tyylilaji on paikoin häpeilemättömän paatoksellinen, eikä kaikista kielteisistä ilmiöistä mainita, mutta luulen, ettei suurin osa museon yli 200 000 vuosittaisesta kävijästä pidä tätä ongelmana. Elämyksiä on tarjolla koko rahan edestä – eli melko paljon, kun ottaa huomioon suolaisen 17 euron pääsymaksun. Museokäynnin kustannuksia tosin alentaa se, jos saapuu paikalle esimerkiksi junalla: vierailupäivänä pääsylippu käy nimittäin matkalippuna julkisessa liikenteessä koko Rhein-Ruhrin alueella. Suosittelen käyntiä lämpimästi, etenkin kun reissuun on helppoa yhdistää yksi tai useampi 1. tai 2. Bundesliigan ottelu.

Maailmanmestarien bussi. Myös sisään pääsi ihmettelemään.

Potkimista pohjakerroksessa.

Jouni Lavikainen