Urheilumuseon blogi on siirtynyt uusituille verkkosivuillemme. Kuukausittain julkaistavien uusien tekstien lisäksi löydät uudesta osoitteesta myös kaikki tällä sivulla julkaistut blogitekstit.
Kiitoksia kaikille lukijoillemme ja tervetuloa tutustumaan myös uuteen blogiimme!
Urheilumuseon blogissa käsitellään museon ajankohtaisia projekteja ja hankkeita sekä kurkistetaan kulissien takaiseen museotyöhön. Lisäksi pureudutaan raikkain ottein urheiluhistoriaan. Täällä ei tökätä tikulla silmään vanhojen muistelusta – joskaan ajankohtaisiakaan ilmiöitä ei unohdeta! Katso myös www.urheilumuseo.fi!
5. maaliskuuta 2019
29. lokakuuta 2018
Urheilulajista historiateos
Lokakuussa julkaistun Koko kansan leijonat -kirjan myötä suomalainen jääkiekko sai lajihistoriansa. Jääkiekkojuttusarjamme päätösosassa avataan, millainen hanke tilaushistorian kirjoittaminen ja julkaiseminen on kokonaisuutena, ja millaisia seikkoja sitä suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon.
Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.
Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.
Mikäli lajinne historiaa ei ole vielä perusteellisesti
tutkittu, Urheilumuseosta löytyy asiantuntemusta. Täällä selvitetään, miten
laji tuli Suomeen, ketkä sitä harrastivat ja miten se levisi eri puolille maata.
Entä miten aikalaiset siihen suhtautuivat? Nämä ovat peruskysymyksiä, kun
lähdetään aukaisemaan lajin varhaisvaiheita, suoranaista esihistoriaa
ajanjaksolta, jolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä lajiliittoa.
Menneisyyden takapeiliin aletaan vilkuilla varsinkin lajiliiton
määrävuosien lähestyessä. Tällöin olennaista on olla ajoissa liikkeellä. Hyvin
tehty historiakirja vie aikaa useamman vuoden. Esimerkiksi Urheilumuseon viimeksi
tuottamat yli 300-sivuiset jääkiekon 90- ja pöytätenniksen 80-vuotishistoriat
ottivat aikaa kolmatta vuotta.
Kirjoittajat pääsevät sukeltamaan aiheeseensa kunnolla, kun
aikaa on riittävästi. Aiheen analysointi ja johtopäätösten tekeminen vaativat perusteellista
paneutumista. Aika ei yksin riitä. Paneutua ei voi, jos aineisto puuttuu. Urheilumuseo
ei lähde mukaan sellaisiin kirjoitushankkeisiin, joilla ei ole vankkaa pohjaa:
alkuperäisiä lähteitä. Niitä ovat urheilujärjestön itsensä tuottamat asiakirjat
kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja järjestölehdet.
Urheilumuseon arkisto on kerännyt jo 33 vuotta suomalaisen
liikunnan ja urheilun keskeisimmän asiakirja-aineiston pysyvään säilytykseen.
Parhaassa tapauksessa lajisi historia lajiliiton ja seurojen arkistojen
ansiosta on tänne jo tallennettu ja se kaipaa vain täydennystä viimeisten
vuosikymmenten osalta. Huonoimmassa vaihtoehdossa aineistoa ei ole meillä ja
sitä on esimerkiksi muuttojen yhteydessä päässyt katoamaan, jolloin peli on useimmiten
menetetty. Kadonnutta aineistoa on erittäin vaikea saada takaisin tai paikata
reikiä millään muulla. Vanhojen järjestöjyrien haastattelut antavat
parhaimmillaan mukavasti lisätietoa, mutta puuttuvan alkuperäisaineiston
korvaajiksi niistä ei ole.
Mitä maksaa? Mistä rahat?
Historioita on mukava tehdä, mutta niitä varten tarvitaan
varoja. Käsikirjoitus ei synny ilmaiseksi. Taittajakin tarvitsee työstään
korvauksen kuten myös kirjapaino. Budjettia määriteltäessä yksi tärkeimmistä
päätöksistä on määritellä käsikirjoitukselle sivumäärä. Kirjan näköiseen
lopputulokseen päästään jo viidellä arkilla eli 80 sivulla. Sen kustannusarvio
alhaisimmillaan liikkuu 10 000 euron paikkeilla.
Taitto- ja painokustannusten muuttujia ovat kirjaan
laitettavien kuvien lukumäärä ja painosmäärä. Taittoon menee noin tuhat euroa
sadalla kuvalla ja 500 kpl:n kirjapainotyöhön 3000–4000 euroa.
Harvalla järjestöllä on tällaisia rahoja. Hankkeen yksi
mahdollistaja on kustannusten jakaminen 2–4 vuodelle. Eräs seura nosti väliaikaisesti
jäsenmaksujaan ja keräsi niillä sievoisen summan. Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin
kautta on mahdollista hakea rahoitusta. Kirjaa voidaan myydä etukäteen. Juhlavuoden
päätapahtumasta kannattaa tehdä liiton näyttävä tilaisuus, jonne myydään
illalliskortteja ja paikan päällä uutta historiateosta. Opetus- ja
kulttuuriministeriöltä voi hakea ylimääräistä avustusta. Erilaiset säätiöt ovat
aika nihkeitä avustamaan, mutta toki niiltäkin voi yrittää jotain saada.
Useita kirjoittaja vai yksi
Urheilumuseo on käyttänyt laajimmissa hankkeissa useita
kirjoittajia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tekstiä syntyy useammalta
kirjoittajalta ja näin laaja työ ei jää yhden kontolle. Toisaalta useamman
kirjoittajan kanssa voi tulla ikäviä aikatauluongelmia, jos kaikki eivät
pysy sovitussa deadlinessa.
Parhaimmillaan kirjoittajat toimivat hyvänä vertaisryhmänä,
jossa toista tsempataan ja keskustelujen kautta avautuu tutkimusaiheisiin uusia
näkökulmia. Toisaalta kirjoittajien kesken on haasteellista sopia teemoista
niin tarkasti, että päällekkäisyyksiltä kokonaan vältyttäisiin. Tällöin
tekstejä toimittavalla täytyy olla riittävästi karsimisrohkeutta. Lisäksi
toimittajan tulee puuttua teksteihin, jos eri kirjoittajien kirjoitustyylit ja
aiheen käsittelytavat poikkeavat liikaa toisistaan.
Riittävän ammattitaitoinen ja ahkera kirjoittaja toki
selviää laajastakin hankkeesta, mikäli siihen vain varataan riittävästi aikaa.
Kokopäiväisesti tehden tekstiä tulee syntyä lähes 200 sivua vuodessa. Yhden
kirjoittajan hankkeessa jäsentelystä on helpompaa tehdä innovatiivisempi ja
vetävämpi kuin jos soppaan osallistuu useampi.
Kirjoitussopimus ja ohjausryhmä
Kirjoitussopimus kannattaa aina tehdä riippumatta siitä,
onko kirjoittajia yksi vai useampia. Sopimuksessa määritellään keskeisimmät
lähteet, työn laajuus, valmistumisajankohta ja maksamisaikataulu. Tyypillistä
on, että kirjoittajalle maksetaan kirjoituspalkkioita työn aikana, mikä on
kohtuullista varsinkin useamman vuoden kestävissä hankkeissa.
Palkkioita maksaessa kannattaa olla selvillä, mistä maksaa.
Kirjoittajalta tulee vaatia raportteja työn etenemisestä ja kohtuullisen pian
jo myös alustavia tekstiosuuksia. Tätä ja yleensäkin kirjoittajaan solmittavaa
rakentavaa yhteydenpitoa varten on hyvä perustaa ohjausryhmä.
Ohjausryhmä neuvoo kirjoittajaa, mutta se ei saa liikaa
sekaantua ammattitutkijan työhön. Tutkijalle täytyy tilaustöissäkin antaa
vapaus tutkia. Historian tilaavan järjestön täytyy kestää se, että aina ei ole
paistanut aurinko. Myös ikäviä asioita on käsiteltävä. Muutoin historiateos menettää
lukijoidensa luottamuksen. Uskottavaan lopputulokseen päästään ainoastaan
avoimuudella.
Uskottavuutta tehdylle työlle tuo myös käytettyjen lähteiden
tarkka merkitseminen. Lähdeviitteet tuovat selkänojaa, johon kirjoittajien on
hyvä nojata, kun aletaan keskustella kirjan johtopäätöksistä ja muista
tuloksista.
Ossi Viita
18. lokakuuta 2018
Elektronista liikuntakulttuuria
Kilpaileminen digitaalisten laitteiden välityksellä, nykyisellä kansankielellä e-urheilu, on viimeisten vuosien aikana noussut valtavirran ilmiöksi. E-urheilu täyttää perinteisen median palstoja, värittää sosiaalista mediaa ja on erityisesti nuoremman sukupolven trendi, vaikka monet iäkkäämmätkin muistavat nuoruudestaan Atari- ja Nintendo-konsolit ja pelihallien videopeliautomaatit.
Digitaalinen pelaaminen on jo vuosikymmeniä vanha ilmiö mutta varsinaista e-urheilua siitä on tullut 1990-luvun lopulta alkaen, kun tekniikan kehitys ja halpeneminen tekivät peleistä yhä koukuttavampia ja laitteistoista saavutettavimpia. Internetin yleistyminen ja tiedonsiirron nopeutuminen mahdollistivat laajamittaisen kilpailemisen ja poistivat maantieteelliset rajoitukset arkisesta kilpapelaamisesta. Vaikka monilta peleissä toisensa kohtaavilta ihmisiltä puuttuu yhteinen puhuttu kieli, ymmärtävät pelaajat toisiaan pelin kautta. Ilmiö on sama kuin nurmikentälle eksyvillä eri maiden nuorilla: anna heille pallo, niin peli kyllä käynnistyy, vaikka yhteistä puhekieltä ei löytyisi. Pelitkin muodostavat jaetun ja tarkoituksenmukaisen toiminnan, normien sekä sääntöjen puitteissa eräänlaisen kielen.
E-urheilussa yhdistyy uudella tavalla perinteisen huippu-urheilun toimintalogiikka, jossa media, markkinat ja yleisö pyörivät urheilun ympärillä ja ruokkivat toisiaan. E-urheilussa pelin omistavat ja hallinnoivat markkinatoimijat ovat tyypillisesti suuryrityksiä. Toisaalta taas media-alustojen kehitys on muuttanut myös perinteisten mediatalojen roolia merkityksettömämmiksi tai ainakin e-urheilutoimijat haastavat vakiintuneita mediataloja sopeutumaan muutokseen.
E-urheilun voikin nähdä nyky-yhteiskunnan kuvaajana: keskiössä ovat teknologia ja sitä virtuoosimaisesti käyttävät yksilöt, joiden avulla markkinatoimijat pyrkivät omiin päämääriinsä – yleensä suorien tai välillisten taloudellisten voittojen kerryttämiseen.
Digitaalinen kilpapelaaminen on joiltain osin hyvin lähellä liikuntakulttuuria, ja monilta osin selvästi sisällä liikuntakulttuurissa. Pelaamiseen liittyy fyysisiä taitoja ja haasteita, joita voi harjoitella ja joissa kilpaillaan. Onkin täysin epäolennaista keskustella siitä, onko e-urheilu urheilua vai ei, sillä urheilun käsitteet rakentuvat jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa. Oleellisempaa on tutkia ja pohtia, mitä kaikkea digitaalinen kilpapelaaminen on ja millaisia piirteitä kilpapelaamiseen liittyy esimerkiksi nuoriso- ja liikuntakulttuurin kontekstissa.
Juuri tästä syystä myös Urheilumuseo otti kopin e-urheilusta ja puristi siitä kirjallisen näkökulman. Kaikki e-urheilusta tarkastelee ja selittää digitaalisen kilpapelaamisen historiaa ja nykypäivää muutoksen näkökulmasta sekä yleisellä että pelikohtaisella tasolla. Suosittelemme sen lukemista johdatuksena e-urheilun maailmaan ja toivomme, että se inspiroi ihmisiä tuottamaan uusia näkökulmia ja syvätason tutkimusta aiheesta, joka on yksi 2000-luvun alun huomattavimmista urheiluun ja todellisuuden digitalisaatioon liittyvistä ilmiöistä.
Samuli Kraneis & Kalle Rantala, 2018. Kaikki e-urheilusta. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 55. Kovakantinen, sidottu, 176 s. ISBN 978-952-6644-13-4
Kirjaa voi tilata esimerkiksi Urheilumuseon verkkokaupasta
Peliautomaatti ja Space Invaders, pelialan suuren nousun käynnistäjä. |
Peliautomaattien kulta-aika jäi jo taakse, kun tasokkaita pelilaitteita alkoi saada koteihin. Kuva Unsplash. |
Nintendo Family Computer, mikä tunnettiin länsimaissa Nintendo Entertainment Systeminä (NES), popularisoi pelikulttuuria. Kuva Unsplash. |
E-urheilussa yhdistyy uudella tavalla perinteisen huippu-urheilun toimintalogiikka, jossa media, markkinat ja yleisö pyörivät urheilun ympärillä ja ruokkivat toisiaan. E-urheilussa pelin omistavat ja hallinnoivat markkinatoimijat ovat tyypillisesti suuryrityksiä. Toisaalta taas media-alustojen kehitys on muuttanut myös perinteisten mediatalojen roolia merkityksettömämmiksi tai ainakin e-urheilutoimijat haastavat vakiintuneita mediataloja sopeutumaan muutokseen.
Perinteinen media seuraa aikaa. Suomen Kuvalehti 1/2018. |
Digitaalinen kilpapelaaminen on joiltain osin hyvin lähellä liikuntakulttuuria, ja monilta osin selvästi sisällä liikuntakulttuurissa. Pelaamiseen liittyy fyysisiä taitoja ja haasteita, joita voi harjoitella ja joissa kilpaillaan. Onkin täysin epäolennaista keskustella siitä, onko e-urheilu urheilua vai ei, sillä urheilun käsitteet rakentuvat jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa. Oleellisempaa on tutkia ja pohtia, mitä kaikkea digitaalinen kilpapelaaminen on ja millaisia piirteitä kilpapelaamiseen liittyy esimerkiksi nuoriso- ja liikuntakulttuurin kontekstissa.
Pelien immersio vahvistuu jatkuvasti. Kuva Unsplash. |
Kalle Rantala & Samuli Kraneis |
Samuli Kraneis & Kalle Rantala, 2018. Kaikki e-urheilusta. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 55. Kovakantinen, sidottu, 176 s. ISBN 978-952-6644-13-4
Kirjaa voi tilata esimerkiksi Urheilumuseon verkkokaupasta
12. lokakuuta 2018
Ei vain politiikkaa – KHL:n merkitys Suomi-kiekolle
Jääkiekkosarjamme
kolmannessa osassa tarkastellaan venäläisen jääkiekkoliiga KHL:n urheilullisia
vaikutuksia Suomi-kiekolle. Teksti liittyy lokakuussa julkaistavaan,
Urheilumuseon tuottamaan jääkiekkohistoriaan Koko kansan Leijonat.
Venäjän Superliigan vuonna 2008 korvannut Kontinentaalinen
jääkiekkoliiga KHL on monella mittarilla maailman toiseksi kovin
jääkiekkosarja. Vaikka sarja on luonteeltaan vahvasti venäläisen kulttuurin
levitykseen liittyvä poliittinen projekti, voi sitä arvioida myös
urheilullisilla perusteilla. Ja toisaalta yhtä lailla NHL levittää
pohjoisamerikkalaisia aatteita ja propagandaa Aasiaan ja Eurooppaan
Hollywood-elokuvien tapaan, ja monet Aasian ja Lähi-idän valtiot mainostavat
itseään muille tai omalle kansalleen urheiluorganisaatioiden avulla, ilman
suorien taloudellisten voittojen saamista.
Suomalaiselle jääkiekolle KHL:llä on ollut merkitystä
useilla tavoilla. Ensinnä, se on tarjonnut ammattijääkiekkoilijoille yhä
enemmän taloudellisesti merkittäviä työpaikkoja vaihtelevan tasoisissa
organisaatioissa. Toiseksi, KHL on lisännyt mielekkääseen vuorokaudenaikaan
suorana katsottavien kovatasoisten jääkiekkopelien määrää, vaikkakaan se ei ole
imagoltaan noussut NHL:n tasolle. Kolmanneksi, suomalaisseura Helsingin Jokerit
on pelannut sarjassa kaudesta 2014–2015, mikä on tuonut KHL:n Suomeen myös
konkreettisesti.
Vain harva suomalainen sai pelikokemusta KHL:n edeltäjästä
Venäjän Superliigasta. Eniten pelejä vyölleen kertyi Tero Lehterälle, 78.
Yhteensä suomalaisia pelasi Superliigassa ilmeisesti vain seitsemän. Yli
kymmeneen otteluun pääsivät Lehterän ohella Ari Vallin, Jukka Hentunen ja Tony
Salmelainen. Nimekkäin Venäjältä Superliiga-aikana vauhtia hakenut oli Sean
Bergenheim, joka pelasi Lokomotiv Jaroslavissa yhdeksän ottelua kaudella
2006–2007 ennen lopullista läpilyöntiään NHL-kaukaloissa.
Suomalaispelaajien
määrä KHL-sarjassa (vähintään 10 ottelua)
2008–09 8
2009–10 15
2010–11 18
2011–12 32
2012–13 36
2013–14 36
2014–15 47
2015–16 39
2016–17 46
2017–18 38
Kun Putinilta, tai ainakin Venäjän hallinnolta, kävi käsky
KHL:n perustamiseksi, alkoi suomalaiskiekkoilijoiden virta KHL-seuroihin, joita
oli ja on Venäjän ohella muutamissa Itä-Euroopan maissa ja nykyään Suomessakin.
Ensimmäisellä kaudella 2008–2009 jäällä kamppaili yhteensä kahdeksan pelaajaa,
toisella kaudella seitsemäntoista ja kolmannella yhdeksäntoista. Varsin suuri
osa KHL-joukkueisiin päässeistä suomalaista pelasi enemmän kuin vain muutaman
ottelun, eli matkat Siperiaan saakka eivät jääneet vain kokeiluiksi. Suomalaisista
tulikin pian KHL:n suurimpia pelaajaryhmiä venäläisten jälkeen. Viime vuosina
vain kanadalaisia on ollut hieman enemmän.
Kun Suomi voitti maailmanmestaruuden 2011 oli Leijonien joukkueessa
kahdeksan KHL-pelaajaa eli kolmannes joukkueesta. Kuvaavaa on, että vuonna 2008
yksikään Venäjällä pelanneista ei pelannut MM-kisoissa, jotka toisaalta
pelattiin silloin Kanadassa muuten ensimmäistä kertaa koskaan. KHL-pelaajien
määrä maajoukkueessa lisääntyi nopeasti, mikä johtui pääasiassa siitä, että
KHL-joukkueisiin lähti pääasiassa varsin hyvätasoisia suomalaisia pelaajia,
sillä Venäjältä löytyy riittävästi peruspelaajia omasta takaa. Lisäksi KHL myös
päästää pelaajia Euro Hockey Tourin turnauksiin talven aikana ja KHL päättyy
keväällä aiemmin kuin NHL, mikä vapauttaa pelaajia nopeammin esimerkiksi
MM-kisoja varten. Voikin arvioida, että KHL:n johto tukee kansainvälistä maiden
kilpailemista enemmän kuin NHL, mikä ei ole ihme sarjan taustatekijät
huomioiden.
KHL-pelaajien määrä
Suomen joukkueessa MM-kisoissa
2009 2
2010 5
2011 8
2012 12
2013 9
2014 9
2015 10
2016 6
2017 10
2018 6
(Joukkueen koko on
ollut 26 pelaajaa)
KHL-pelaajien määrä
Suomen joukkueessa olympiakisoissa
2010 4
2014 8
2018 11
KHL:stä on muihin sarjoihin verrattuna tullut eniten
pelaajia Suomen maajoukkueeseen MM-kisoissa – enimmillään käytännössä puolet
(2012). Yhtä lailla KHL-pelaajia on esiintynyt Suomen olympiajoukkueissa,
erityisen paljon vuonna 2018, kun NHL ei päästänyt pelaajiaan olympiakisoihin.
Yksittäisten pelaajien ja maajoukkuetoiminnan ohella KHL
on vaikuttanut Suomen jääkiekkoon myös organisaatiotasolla, kun yksi Suomen
tunnetuimmista urheilubrändeistä, Jokerit siirtyi sarjaan kaudeksi 2014–2015.
Suomen Liigalle ja Liiga-seuroille tämä oli merkittävä isku, sillä Jokerit toi
Liigalle merkittävää näkyvyyttä erityisesti pääkaupunkiseudulla. Paikalliskamppailut
HIFK:n kanssa olivat molemmille osapuolille taloudellisesti erittäin
merkittäviä, usein loppuunmyytyjä otteluita.
Toisaalta Jokereiden siirtyminen KHL:ään tarkoitti sitä,
että joukkue, jossa pelaa merkittävän monta suomalaista, pelaa Liigaa
kovemmassa sarjassa ja tarjoaa siten yhä useammalle suomalaiselle säännöllisiä
kovatasoisia otteluita. Tämä edesauttaa pelaajien yksilöllistä kehitystä, mutta
toisaalta tarjoaa myös maajoukkueen käyttöön yhä enemmän pelaajia, jotka
pelaavat arjessaan kovatasoisempia otteluita kuin Euroopan kansallisissa
sarjoissa. Jokereiden siirron myötä suomalaisten KHL-pelaajien määrä kasvoi,
mutta kausittainen vaihtelu on viime vuosina ollut huomattavaa.
KHL:n imu on tarkoittanut myös pelaajapaikkojen
vapautumista Suomen Liigassa, josta pääosa suomalaissiirroista tapahtuu.
Nuorten pelaajien määrä Liiga-joukkueissa on lisääntynyt ja osaltaan tarjonnut
yhä useammalle nuorelle mahdollisuuden pelata aiemmin miesten sarjaotteluita.
Tämä on todennäköisesti auttanut nuoria olemaan yhä valmiimpia sekä
ikäluokkansa maaotteluihin, että toisaalta valmistanut nuoria mahdollisen
NHL-varauksen myötä siirtymään kapeisiin kaukaloihin yhä sujuvammin. Liigalla
on selkeä merkitys kasvattajasarjana, jota ei olisi, jos useita kymmeniä
suomalaispelaajia ei pelaisi KHL-sarjassa. Nuorten maajoukkuemenestys lisääntyi
merkittävästi 2010-luvulla, juuri samalla, kun KHL:n imu kasvoi, ja Liigan
joukkuemäärää kasvatettiin. Suomalaisten määrä Ruotsin pääsarjassa on
vähentynyt selvästi, mihin KHL:n vetovoima ja palkkakilpailukyky sekä Liigan
joukkuemäärän lisääntyminen todennäköisesti vaikuttivat yhdessä.
Suomalaisen jääkiekon pelaajakehityksellä, ainakin
miesten sarjoissa, joita tässä artikkelissa tarkasteltiin, menee joka
tapauksessa lujaa. Tämän kiteyttävät sekä nuorten maajoukkueiden menestys, että
ennätystasolle kohonnut suomalaisten NHL-pelaajien määrä. Viime vuosina NHL:ään
on siirtynyt nopealla tahdilla paljon suomalaisia nuoria. Suomalaisnuorten
suhteellisesti parantuneen tason taustalla on luonnollisesti lukuisia
tekijöitä, joista merkityksettömin ei varmasti ole Liigan profiilin muutos
nuorille helpommin saavutettavaksi. Toisaalta esimerkiksi Suomen
Jääkiekkoliiton satsaukset taitovalmentajahankkeeseen ja nuorten
maajoukkuevalmennukseen ovat olleet mittavia, ja ovat omalta osaltaan
korostaneet yksilönkehityksen merkitystä.
Vaikutukset eivät ole jääneet pelaajiin, sillä KHL:ssä on
valmentanut lukuisia suomalaisia, joista päävalmentajina ovat kuluvalla
kaudella Lauri Marjamäki Jokereissa ja Jussi Tapola Kunlun Red Starissa.
KHL:ssä päävalmentajien urakaari on monesti jäänyt lyhyeksi varsin
purskahtelevan johtamiskulttuurin takia. Varhaisimman kokemuksen
KHL-valmentamisesta keräsi Kari Heikkilä, joka oli Lokomotiv Jaroslavin
peräsimessä menestyksekkäästi jo Superliiga-aikana. Ensimmäisellä KHL-kaudella
Heikkilä valmensi seuran liigassa toiseksi. Jaroslavin irtisanottua Heikkilän häntä
seurasi Jaroslavin valmentajana Kai Suikkanen. Lisäksi Raimo Summanen valmensi
Avangard Omskia ja Heikkilä löysi uuden seuran Metallurg Magnitogorskista.
Myöhemmin KHL:ssä ovat valmentaneet esimerkiksi Jukka Rautakorpi, Erkka
Westerlund ja Jukka Jalonen. Apuvalmentajina kaikilla on yleensä ollut
suomalaisia.
Ylipäätään voi sanoa, että KHL on
jääkiekkovaikutuksiltaan ollut positiivinen hanke suomalaiselle jääkiekolle.
Lisäksi venäläiset ovat maksaneet Jokereiden toiminnan tappiot, eli käytännössä
venäläismiljonäärit rahoittavat merkittävästi suomalaisten jääkiekkoilijoiden
uria. Varjopuoliakin asialla luonnollisesti on, sillä esimerkiksi epämääräiset
omistusjärjestelyt veroparatiiseissa sijaitsevien pöytälaatikkoyhtiöiden kautta
eivät lisää luottamusta toimintaan, vaikka taustalla kuinka olisi sarjan ja
kulttuurin markkinointipolitiikka ja miljardöörien urheilukäteiskassat. Tällä
hetkellä odotellaan mielenkiinnolla, kenelle Jokerien pääomistaja Harry Harkimo
on osuutensa myymässä.
KHL ei kuitenkaan eroa toimintalogiikaltaan juuri muista
kaupallisista huippusarjoista, sillä suurimman osan organisaatioista omistavat
tai niitä tukevat valtaisia varallisuuksia pyörittävät yritykset, joiden
taustalla on arabisheikkejä, Thaimaan kuninkaallisia, it-miljardöörejä tai
vaikka Yhdysvaltain laivasto, joka käyttää erityisesti NFL-sarjaa hyväkseen. Erilaisia
poliittisia tai kaupallisia intressejä urheilun tukemiselle on kaikkialla,
vaikka urheilijat eivät itseään useimmiten ajattele poliittisen tai muun
viestin levittäjinä tai katsojat vastaanottajina. KHL on eittämättä auttanut
suomalaisia jääkiekkoilijoita urallaan sekä suoraan että välillisesti. Tämä ei
kuitenkaan saa peittää alleen sitä, että urheilun, kuten kaiken muunkin yhteiskunnan
toiminnan on oltava säännöllisesti myös kriittisen tarkastelun kohteena
esimerkiksi eettisistä näkökulmista.
Kalle Rantala
Keskeiset lähteet:
Koko kansan leijonat – Suomi-kiekon historia (Docendo, 2018)
28. syyskuuta 2018
Työmies on palkkansa ansainnut – NHL-ammattilaisten palkkakehitys 1970–2018
Jääkiekkosarjamme
toisessa osassa tutkaillaan pohjoisamerikkalaisten ammattilaisliigojen
palkkakehitystä 1970-luvulta nykypäivään. Fokus on erityisesti jääkiekkoliiga
NHL:ssä. Teksti liittyy lokakuussa julkaistavaan, Urheilumuseon tuottamaan
jääkiekkohistoriaan Koko kansan Leijonat.
Vuonna 2017 liigojen mediaanipalkat olivat seuraavat: NBA 2,3 milj. $, NFL 1,13 milj. $, NHL 0,95 milj. $ ja MLB 0,70 milj. $. Eri urheilulajien liigoja vertailtaessa on muistettava ottaa huomioon joukkueiden erilaiset koot: NFL-joukkueeseen kuuluu nykyään 53 pelaajaa, MLB-joukkueeseen 40 pelaajaa ja NHL-joukkueeseen keskimäärin 32 pelaajaa. NBA-joukkueissa esiintyy kauden mittaan keskimäärin vain parikymmentä pelaajaa.
WHA kuittasi komeasti. Uusi liiga sai vuonna 1972 keulakuvakseen yhden NHL:n kaikkien aikojen kuuluisimmista pelaajista, Chicagon luistelu- ja lämäri-ihmeen Bobby Hullin. WHA-seura Winnipeg Jets solmi Hullin kanssa joukkueurheiluhistorian ensimmäisen kausikohtaisen miljoonasopimuksen. Muut WHA-seurat maksoivat yhdessä miljoonan verran Hullin sopimuksesta.
Hull allekirjoitti kontrahdin, joka takasi hänelle 1,75 miljoonan palkan – tosin jaettuna peräti 10 vuodelle. Sopimuksen miljoonan dollarin allekirjoituspalkkio teki hänestä kuitenkin, kaikki lajit huomioiden, ensimmäisen ammattilaispelaajan, joka tienasi vuodessa yli miljoona dollaria (1,175 milj. $, 2018: 6,9 milj. $).
NHL-ammattilaiset tienaavat miljoonia dollareita kaudessa. Palkkasummat ovat
kuitenkin pienempiä kuin Pohjois-Amerikan muiden lajien pääliigoissa: koripallossa,
amerikkalaisessa jalkapallossa ja baseballissa. Vai ovatko?
Usein on tyydytty toteamaan, että ammattilaiskiekko oli
kilpaileviin urheilumuotoihin verrattuna palkkakuopassa jo 1970-luvun alussa,
kun palkat kautta linjan lähtivät voimakkaaseen nousuun. Todellisuudessa
jääkiekon suurimmat tähdet olivat 1970-luvulla hetken aikaa maailman
kovapalkkaisimpia joukkuelajien urheilijoita.
NHL-keskipalkka on noussut vuoden 1970 18 000 dollarin
tasolta nykyiseen liki 3 miljoonaan dollariin. Paremmin tulojen keskitasoa
kuvaava mediaanipalkka lähentelee sekin NHL:ssä nykyään miljoonaa dollaria. Muissa
liigoissa kasvu on kuitenkin ollut vielä rajumpaa.
Amerikkalaisten ammattiliigojen korkein palkkataso on jo pitkään
ollut koripallon NBA-liigassa. Minimipalkkojen osalta NBA oli tilastokärki jo
vuonna 1972, kun NBA-pelaaja tienasi kaudessa vähintään 17 500 dollaria. Vuonna 1968 NBA-koripalloilijan
minimitienestit olivat olleet vain 10 000 dollaria (vuoden 2018
rahanarvoon muutettuna muutos olisi 70 000 dollarista 100 000 dollariin).
Vuonna 1972 NHL:n
minimipalkka oli 15 000 dollaria. Sama summa maksettiin myös baseballin
MLB:ssä (2018: 88 000 $). Amerikkalaisen jalkapallon NFL-seuroissa
minimipalkaksi oli rajattu vain 12 000 dollaria (2018: 70 000 $).
Vuonna 2017 liigojen mediaanipalkat olivat seuraavat: NBA 2,3 milj. $, NFL 1,13 milj. $, NHL 0,95 milj. $ ja MLB 0,70 milj. $. Eri urheilulajien liigoja vertailtaessa on muistettava ottaa huomioon joukkueiden erilaiset koot: NFL-joukkueeseen kuuluu nykyään 53 pelaajaa, MLB-joukkueeseen 40 pelaajaa ja NHL-joukkueeseen keskimäärin 32 pelaajaa. NBA-joukkueissa esiintyy kauden mittaan keskimäärin vain parikymmentä pelaajaa.
KUN JOPA
SUOMEN PALKAT KESTIVÄT VERTAILUN
Suomalaisten huippujääkiekkoilijoiden tulotaso 1960–70-luvun
vaihteessa kesti vertailun jopa NHL-pelaajiin. Pimeinä maksetut ”amatööripelaajien”
palkkiot yhdistettynä siviilityöstä saatuihin palkkoihin nostivat suomalaishuippujen
tulot samalle tasolle kuin perustason NHL-pelaajilla.
Ilveksen Lasse Oksanen oli käynyt Vancouver Canucksin
harjoitusleirillä 1970, ja seuraavana syksynä kutsun lähetti St. Louis Blues. Taitava ja nopea Ilveksen hyökkääjä
totesi, ettei NHL-seuran palkkatarjous ollut olennaisesti parempi kuin se summa,
jonka hän sai tuloina omistamaltaan huoltoasemalta ja Ilveksen maksamina
verottomina korvauksina.
1970-luvulla ero alkoi kuitenkin kasvaa. Suomessa pelaajapalkkiot
tulivat ennakonpidätyksen alaisiksi, ja samaan aikaan Pohjois-Amerikan
ammattilaisten palkat kasvoivat vauhdilla. Ammattilaisuus muuttui
taloudellisestikin järkeväksi vaihtoehdoksi. Toisaalta Atlantin takana alettiin
myös suhtautua eurooppalaisiin jääkiekkoilijoihin mahdollisuutena eikä pelkkänä
uhkana.
Suomi-kiekon palkkioista 1970-luvulla
kertoo tarkemmin jääkiekkoblogisarjamme edellinen, Jouni
Lavikaisen kirjoittama osa Ryminällä keskiviivalle, hitaammin päätyyn – suomikiekon ammattilaistumisen kiemuroita.
KILPAILEVAT
LIIGAT KASVATTIVAT PALKKOJA
Koripallossa ja jääkiekossa, osin amerikkalaisessa
jalkapallossakin, pelaajapalkkioiden nopeaa kasvua 1970-luvulla selittää osaltaan
kapitalistisen järjestelmän keskeinen ominaisuus – kilpailu. NBA oli saanut
haastajakseen vuonna 1967 ABA-liigan, joka toimi vuoteen 1976 saakka. NHL
päätyi kilpailutilanteeseen vuonna 1972, kun Pohjois-Amerikkaan perustettiin
jääkiekon uusi ammattilaisliiga WHA (World
Hockey Association). Kapitalismin lainalaisuuksia edusti myös WHA:n loppu:
liiga oli jo kuuden kauden jälkeen käytännössä konkurssissa ja kilpailija (NHL)
otti haltuunsa parhaan osan liiketoiminnasta. Edmonton Oilers, New England Whalers, Quebec Nordiques ja Winnipeg Jets
aloittivat uusina NHL-seuroina 1979.
Jääkiekon palkkakehitystä oli vauhdittanut myös uuden NHL-pelaajayhdistyksen
(The National Hockey League Players'
Association, NHLPA) perustaminen 1967. Yhdistyksen toimintaa pyörittänyt kanadalaisjuristi
Alan Eagleson neuvotteli jääkiekon superlupaukselle Bobby Orrille rahakkaan
sopimuksen Boston Bruinsin kanssa vuonna 1966 ja käynnisti samalla
pelaaja-agenttien aikakauden.
Agenttien taito kilpailuttaa ja neuvotella
sopimuksia näkyi pelaajien palkankorotuksina.
1990-luvun lopussa petoksista vankilaan tuomittu ja muun muassa
Hockey Hall of Fame -nimeämisensä menettänyt Eagleson hoiti pääasiakkaalleen
Bobby Orrille vuonna 1971 jääkiekkohistorian ensimmäisen kokonaisarvoltaan
miljoonan dollarin sopimuksen. Viisivuotinen sopimus Boston Bruinsin kanssa
merkitsi Orrille 200 000 dollarin vuosituloja (2018: 1,2 milj. $).
Bobby Orr |
WHA kuittasi komeasti. Uusi liiga sai vuonna 1972 keulakuvakseen yhden NHL:n kaikkien aikojen kuuluisimmista pelaajista, Chicagon luistelu- ja lämäri-ihmeen Bobby Hullin. WHA-seura Winnipeg Jets solmi Hullin kanssa joukkueurheiluhistorian ensimmäisen kausikohtaisen miljoonasopimuksen. Muut WHA-seurat maksoivat yhdessä miljoonan verran Hullin sopimuksesta.
Bobby Hull |
Hull allekirjoitti kontrahdin, joka takasi hänelle 1,75 miljoonan palkan – tosin jaettuna peräti 10 vuodelle. Sopimuksen miljoonan dollarin allekirjoituspalkkio teki hänestä kuitenkin, kaikki lajit huomioiden, ensimmäisen ammattilaispelaajan, joka tienasi vuodessa yli miljoona dollaria (1,175 milj. $, 2018: 6,9 milj. $).
WHA-seurat, etunenässä Winnipeg Jets, alkoivat hankkia riveihinsä
eurooppalaisia huippukiekkoilijoita. Ensimmäisinä suomalaispelaajina
ammattilaissopimuksen Pohjois-Amerikkaan solmivat Veli-Pekka Ketola ja Heikki
Riihiranta. Suomalaiset aloittivat uransa Atlantin takana syksyllä 1974
seuranaan juuri Winnipeg Jets.
NHL:n ja muiden pohjoisamerikkalaisliigojen kovimmat palkat olivat
1970-luvun puolivälissä 600 000 dollarin luokkaa. Sen summan Bobby Orr
kuittasi kaudesta 1976 alkaen (2018: 2,6 milj. $). Lukuja tarkasteltaessa on
muistettava, että NHL-pelaajien palkoista tuli pelaajayhdistyksen vaatimuksesta
julkisia vasta 1990-luvulla.
MILJOONASARJAAN
LOPULLISESTI GRETZKYN JOHDOLLA
Koripallossa NBA-pelaajan keskipalkka oli vuonna 1976 130 000
dollaria (2018: 527 000 $). Vuonna 1986 lukema oli jo 440 000
dollaria (2018: 985 000 $) ja vuonna 1990 ylittyi miljoonan raja (2018:
1,9 milj. $).
Samaan aikaan NHL:ssä vain kaikkein suurimmat tähdet ylsivät
miljoonatuloihin. Kaikkien aikojen jääkiekkoilija Wayne Gretzky täytti 18
vuotta tammikuussa 1979 ja solmi peräti 21 vuoden mittaisen, futuristiseen
vuoteen 2000 ulottuneen pelaajasopimuksen Edmonton Oilersin kanssa. Sopimuksen
kokonaisarvo oli lähes 5 miljoonaa dollaria, ja historiallista
allekirjoitustapahtumaa seurasi jäähallissa 12 000 katsojaa!
Gretzkyn peruspalkka ei vielä 1980-luvun huippuvuosinakaan
ylittänyt miljoonaa dollaria kaudessa. Lopullisesti jääkiekossa siirryttiin
miljoonatason vuosipalkkoihin 1988, kun Wayne Gretzky myytiin Los Angeles
Kingsin riveihin. Uuden sopimuksen myötä hänen palkkansa oli 2 miljoonaa
dollaria vuodessa (2018: 4,15 milj. $).
Rahanarvon muutoksen huomioiden Bobby Hullin vuonna 1972 saama
palkkio ylittyi vasta 1992, jolloin Philadelphia Flyers maksoi
NHL-tulokkaalle(!) Eric Lindrosille kaudesta 3,5 miljoona dollaria (2018 6,1 milj.
$).
MILJOONAPALKKIOISTA
PALKKAKATTOON
NHL-pelaajien palkoissa rajuin kasvu osui 1990-luvulle.
Pelaajalakon ja työsulun jälkeen vuonna 1995 kolme pelaajaa lähti uuteen
kauteen yli 6 miljoonan dollarin vuosisopimuksella. Los Angeles Kings maksoi
Wayne Gretzkylle kaudesta 1995–96 6,5 miljoonaa (2018 10,5 milj. $). Myös Mark
Messier (New York Rangers) ja Keith Tkachuk (Winnipeg Jets) tienasivat
nykyrahassa 10 miljoonaa vastaavan summan.
Vuonna 1996 Pittsburgh Penguins nosti Mario Lemieux’n kausipalkan
peräti 11,35 miljoonaan dollariin (2018: 17,7 milj. $). Ja vuotta myöhemmin,
kaudella 1997–98 Joe Sakic sai Colorado Avalanchelta huikeat 16,45 miljoonaa
dollaria (2018: 25,1 milj. $). Tämä summa on edelleen kaikkien aikojen suurin
jääkiekkoilijalle yhdestä kaudesta maksettu korvaus.
Myös koripallossa maksettiin kaudella 1997–98 kaikkien aikojen
suurin pelaajapalkkio: Chicago Bullsin Michael Jordan sai vähintään
kohtuullisen 33,1 miljoonan dollarin korvauksen. Summa on ylittynyt parin
viimeisen vuoden aikana, mutta nykyrahassa yli 50 miljoonan dollarin suuruinen
Jordanin palkka on edelleen Pohjois-Amerikan ammattilaissarjojen ennätys.
Teemu Selänne kuittasi kaudella 2000–01 silloiselta seuraltaan San
Jose Sharksilta 9,5 miljoonan dollarin palkan (2018: 13,5 milj. $). Summa on
puolestaan suomalaisten joukkuelajien ammattilaisten ennätys. Jari Kurri oli
parhaimmillaankin saanut ”vain” kaksi miljoonaa dollaria kaudesta 1990-luvun
puolivälissä (2018: 3,2 milj. $).
Talvella 2004–2005 koko NHL-kausi jäi työsulun takia väliin.
Liigan teettämän selvityksen mukaan seurojen budjetista lähes 80 % kului palkkoihin.
Seurat tekivät tappiota yhden kauden aikana reilusti yli 200 miljoonan dollarin
edestä.
Ratkaisuksi yhtälöön tuli vuonna 2005 palkkakatto, joka NBA:ssa
oli ollut käytössä jo vuodesta 1984 ja NFL:ssäkin vuodesta 1994 (MLB-seurojen
palkkakuluja hillitään erityisellä tasausverolla, luxury tax). NHL:n palkkakatto määritteli 2005 suurimmaksi
mahdolliseksi pelaajapalkaksi 7,8 miljoonaa dollaria. 2018 luku on noussut 15,9
miljoonaan, ja sen arvoinen sopimus on Toronto Maple Leafsin John Tavaresilla.
KUINKA PALJON
ON PALJON?
Tavaresin muhkea palkka veisi hänet NBA:n palkkavertailussa vasta
sijalle 70. Lähes yhtä monta paremmin palkattua pelaajaa on MLB-joukkueissa. NFL-pelaajien
joukossakin 15,9 miljoonan palkkapussi riittää hädin tuskin 50 eniten ansaitsevan
joukkoon. NBA:ssa 11 pelaajalla on yli 30 miljoonan dollarin vuosisopimus,
baseballissa rajan ylittää seitsemän pelaajaa ja NFL:ssä heitä on tällä
kaudella viisi. Kun NHL:ssä 15 pelaajan vuosipalkka ylittää 10 miljoonaa
dollaria, baseballin parissa samaan yltää 113 pelaajaa, koripallossa 131 ja
jefussa 139.
Suomalaisista NHL-pelaajista maalivahdit Pekka Rinne ja Tuukka
Rask ovat vuosipalkaltaan seitsemän miljoonan dollarin miehiä. NHL:n
palkkatilastossa potti riittää sijalle 52, mutta NFL:ssä peräti 240 pelaajaa
hankkii vähintään saman verran.
Toista kauttaan NBA:ssa aloittava Lauri Markkanen kuittaa 4,54
milj. $ palkan. NHL:ssä kuusi suomalaista saa enemmän, mutta NHL:n
kolmivuotisen tulokassopimuksen mukaan Patrik Laineen peruspalkka on edelleen
0,925 miljoonaa dollaria. Toivottavasti bonukset kannustavat taas maalintekoon!
Matti Hintikka
Lähteitä:
Kauhala, Hannu: Tavoitteena Stanley Cup. Vuosisata
ammattilaiskiekkoilua. US-Mediat 1990.
Kauhala, Hannu: WHA – Unelmien liiga. Lauri Järvinen 2014.
Kauhala, Hannu: Kiekkoilua yli Atlantin. Tammi 2018.
Kauhala, Hannu: WHA – Unelmien liiga. Lauri Järvinen 2014.
Kauhala, Hannu: Kiekkoilua yli Atlantin. Tammi 2018.
Valkonen, Eero: Kuka kontrolloi peliä? Karisto 1997.
14. syyskuuta 2018
Ryminällä keskiviivalle, hitaammin päätyyn – suomikiekon ammattilaistumisen kiemuroita
Jääkiekkoaiheisen minisarjamme
avausosan aiheena on monipolvinen kehityskulku, jonka aikana kotimaisesta
pääsarjakiekkoilijasta tuli ammattilaisurheilija. Teksti perustuu lokakuussa
julkaistavan, Urheilumuseon tuottaman Koko kansan Leijonat -jääkiekkohistorian artikkeliin
”Ammatiksi jääkiekkoilija”.
Jääkiekko oli 1960-luvun puolivälissä ulkojäiden laji, jota
maajoukkuetasonkin suomalaiskiekkoilijat pelasivat kolmena kuukautena vuodessa,
silloin kun töiltään tai opinnoiltaan ehtivät. SM-tason amatöörijääkiekkoilijan
arkeen kuuluivat pimeästi maksetut korvaukset ja asunto- ja
työpaikkajärjestelyt, joilla huippupelaajia motivoitiin seurasiirtoihin. Pimeät
korvaukset suoritettiin muiden suurten joukkuelajien tavoin ”pinnarahana”
voittoon tai tasapeliin päättyneistä peleistä. Määrältään summat olivat lähinnä
taskurahaa, ottelua kohden 10–50 markkaa. Pinnarahoja enemmän pelaajien
sosioekonomista asemaa pönkittivät seurojen kautta saadut työ- ja
opiskelupaikat.
1960-luvun suomalaisia tähtipelaajia: Veli-Pekka Ketola, Matti Keinonen ja Lasse Oksanen. Kuva: Urheilumuseo/Helge Heinonen. |
Jääkiekon muutos käynnistyi 1960-luvun lopussa. Taustaedellytykset
tarjosi suomalaisen yhteiskunnan laaja-alainen ja nopea murros.
Ammattilaisurheilun perusta on kaupungistuneessa ja teollistuneessa
yhteiskunnassa, jossa urbaanin työväestön ja keskiluokan määrä on suuri.
Tarjolla on oltava paitsi ammattiurheilun harjoittajia ja organisoijia, myös
ihmisiä, joilla on riittävästi aikaa, rahaa ja motivaatiota urheilun
kuluttamiseen. Suomessa nämä edellytykset täyttyivät vasta 1970-luvun alussa. Maaltamuutto
oli tuonut kaupunkeihin suuren joukon uusia asukkaita, jotka olivat
keskiluokkaistuneet hyvinvointivaltion tarjoaman koulutuksen kautta. Toisin
kuin aiemmilla sukupolvilla, uusilla kaupunkilaisilla oli rahaa ja viisipäiväisen
työviikon myötä myös aikaa johonkin ylimääräiseen.
Urheilu on luonteva kohde ylimääräiselle rahalle ja ajalle,
mutta ei välttämättä mikä tahansa urheilu. Osa jääkiekon taustavaikuttajista
ymmärsi, millaista huippu-urheilua modernisoituva Suomi janosi ja loi lajilleen
sellaiset puitteet, jossa tällaista urheilua voitiin sekä harjoittaa että
myydä. Ammattikiekon esitaistelijat tulivat niistä kaupungeista, joihin
jäähallit rakennettiin ensimmäisinä – Tampereelta ja Helsingistä. HIFK pystyi
kasvaneiden pääsylipputulojen myötä 1968 hankkimaan pelaajavalmentajakseen Carl
Brewerin 20 000 dollarin eli noin 100 000 markan palkalla, joka asunto- ja
autoetuineen oli parempi mitä hän olisi saanut NHL:ssä. Brewerillä oli
keskeinen vaikutus koko seuran toimintakulttuurin ammattimaistumiselle. 1960-luvun
lopussa HIFK uudisti korvausjärjestelmäänsä sitomalla kotiotteluista maksetut
pinnarahat katsojamäärään. Tämä nosti rivipelaajienkin ansiot noin 10 000
markkaan kaudessa (15 000 €/2018).
Helsingin jäähallin rakennustyömaata. Halli valmistui SM-sarjan kaudelle 1966/1967. Kuva: Urheilumuseo |
HIFK joukkuekuvassa 1969. Kuva: Urheilumuseo |
HIFK:n maksamien palkkioiden nousuun vaikutti
pääkaupunkiseudulle syntynyt kilpailutilanne Töölön Vesan raunioille perustetun
Jokereiden kanssa. Rakennusmestari Aimo Mäkinen teki Jokereista
kilpailukykyisen ryhmän värväämällä seuran täyteen huippupelaajia lupauksilla
asunnosta, työpaikasta ja siirron yhteydessä maksetusta rahasummasta. Mäkisen
toiminta johti pelaajapalkkioiden nousuun ja pelaajien parantuneeseen asemaan
sopimusneuvotteluissa. Pelaajien mentaliteetti muuttui, kun yhä useampi
tiedosti omaavansa markkina-arvon ja alkoi hyödyntää sitä neuvotteluissa
seurojen kanssa.
Aimo Mäkinen värväsi Lauri "Leuka" Monosen (jäässä) Lahden Reippaasta Jokereihin kaudeksi 1969/1970. |
Tampereella muutoksen tuulia puhalsi Tapparan
seurajohtajaksi vuonna 1970 ryhtynyt Montrealin mailatehtaan pääomistaja Mikko
J. Westerberg ja hänen alaisenaan työskennellyt valmentaja Kalevi Numminen.
Westerbergin ja Nummisen johdolla Tappara siirtyi ensimmäisenä seurana Suomessa
avoimesti puoliammattilaisuuteen. Montreal Oy vuokrasi Tapparan SM-sarjapaikan,
ja Tapparan edustusurheilu erotettiin junioreista omaksi yksikökseen.
Pelaajista tehtiin puoliammattilaisia palkkaamalla heidät Montrealille
jääkiekkomailojen tuotekehittelijöiksi. Palkka maksettiin yhtiön
mainosbudjetista. Sopimus takasi jokaiselle joukkueen 25 pelaajasta vähintään
10 000 markan vuosiansiot – siis jotakuinkin saman verran, jonka HIFK
maksoi rivipelaajilleen pimeästi. Tappara panosti myös kauden ulkopuoliseen
kesäharjoitteluun, joten pelaajien elämää alkoi vuoden ympäri määritellä
jääkiekko. Pääsylipputulojen ohella merkittäväksi tulonlähteeksi nousivat
mainos- ja oheistuotemyynti. Urheilun tuotteistamisessa Tapparaa voi pitää
edelläkävijänä kansainvälisestikin.
Pienelle joukolle suomalaisia jääkiekon pelaamisesta oli tullut
pimeä ammatti, josta maksettu palkka ylitti selvästi Suomen keskiansiotason:
eräs aikakauden tähtipelaajista kertoi ansiotasonsa asettuneen 1970-luvun
alussa 40 000 ja 70 000 markan väliin kaudessa (33 000–58 000
€/2018). Tähtien taakse oli muodostunut kymmeniä pelaajia käsittävä kaarti,
jossa kausiansiot liikkuivat noin 10 000 markassa. Tulotasoltaan ja
ajankäytöltään heitä voi pitää jääkiekon puoliammattilaisina; ansioita oli
täydennettävä myös siviilitöillä, mikä koulutuksen puuttuessa tarkoitti
varasto-, keittiö-, toimisto- tai siivoustöitä. Seurat olivat keskeisessä
roolissa tällaisten työpaikkojen järjestämisessä: moni pelaaja työskenteli
seurajohtajansa alaisena tai hänen suhteillaan järjestetyssä paikassa.
SM-liigan perustaminen 1975 kaupallisti kotimaista
jääkiekkoa ja lisäsi seurojen päätäntävaltaa omista asioistaan, mutta pelaajien
näkökulmasta muutos aiempaan ei ollut kovinkaan suuri. Kausi pidentyi
pudotuspelien myötä, mutta äkillistä nousua harjoitusmääriin tai palkkioihin ei
tullut. Täysammattilaisuus oli yhä kaukana, ja puoliammattilaisuudestakin
puhuttiin julkisuudessa melko varovaisin sanakääntein. Suurin osa seuroista
järjesti liigan ensimmäisinä vuosina pakollisia jääharjoituksia edelleen vain
kerran päivässä, pelaajien töiden loputtua myöhäisiltapäivästä, ja korvaukset
maksettiin vanhaan tapaan pimeästi.
SM-liigan toimitusjohtaja Kalervo Kummola ja Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Göran Stubb, 1981. Kuva: Urheilumuseo/Pressfoto |
Pimeät käytännöt vähenivät vasta kun verottaja alkoi valvoa,
millaisia korvauksia seurat ”amatööriurheilijoilleen” maksoivat. Usean
liigaseuran postiluukkuun tipahti 1980-luvun alussa jälkiverolasku, jonka
loppusumma liikkui sadoissa tuhansissa markoissa. Kontrasti ulkomailla
vallitsevan jääkiekkoammattilaisuuden ja Suomen välillä säilyi suurena. Maalivahti
Jorma Valtonen on kertonut tienanneensa Italiassa ja Länsi-Saksassa
ammattilaisena (1975–81) vuodessa saman verran kuin Suomessa 5–10 vuodessa.
Jos jääkiekko oli siirtynyt epäviralliseen
puoliammattilaisuuteen ryminällä, siirtymä täysammattilaisuuteen oli
huomattavasti hitaampi. Avoimessa jääkiekkoammattilaisuudessa pelaajien
korvaukset maksetaan palkkana, ja pelaajasopimus vastaa lainmukaista
työsopimusta. Liigalle ja seuroille tämä pelaajien kannalta paras ratkaisu
näyttäytyi kuitenkin vielä 1980-luvulla liian kalliina, olisihan se merkinnyt
myös sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen sekä vuosilomakorvausten maksua
ennakonpidätyksen lisäksi. SM-liigan hallitus ei 1980-luvun alussa uskonut eikä
edes halunnut, että jääkiekkoilijasta tulisi Suomessa legitiimi ammatti. Tämä
näkyi muun muassa aktiivisena pyrkimyksenä estää pelaajasopimuksen määrittely
työsopimukseksi. Pelaajien asemaa pyrki parantamaan lähinnä vuonna 1973
perustettu Pelaajayhdistys.
Lakimieheksi kouluttautunut HIFK:n ja maajoukkueen puolustaja Juha Rantasila (kesk.) oli Pelaajayhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. |
Täysammattilaisuus oli asteittain edenneen prosessin
kulminaatio, joka hieman paradoksaalisesti koitti suomalaisessa liigakiekossa
juuri silloin kun rahasta olisi voinut olettaa olevan pulaa – 1990-luvun alun
laman aikana. Kuten Kalle Rantala Koko
kansan leijonat -kirjan päätösosassa selvittää, jääkiekko sementoi asemansa
kansakunnan ykköslajina juuri laman aikana. Seurojen taloutta ja sitä kautta
pelaajien tilipussia lihottivat useat toisiaan tukeneet tekijät: lisääntynyt
viihdejulkisuus, SM-liigan kaupallisen televisioinnin alkaminen ja jopa
alkoholipolitiikan liberalisointi. Kotimaiset panimojätit, joilla riitti rahaa
lamankin keskellä, kiinnostuivat jääkiekosta heti kun alkoholijuomien mainonta
urheilutapahtumissa sallittiin 1991.
Marraskuussa 1993 Helsingin Sanomat kertoi liigapelaajien
tienestien rajautuvan 100 000 ja 500 000 markan väliin
(24 000–120 000 €/2018). Rivimiestenkin tulot olivat näin nousseet tasolle,
jossa ansioita ei tarvinnut eikä edes voinut täydentää siviilitöillä: seurojen ammattimaistunut harjoittelukulttuuri edellytti täyttä
omistautumista lajille. 2000-luvulla liigassa ei juuri puoliammattilaisia ole
kiekkoillut. Vuonna 2016 kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus arvioi, että
Suomen 1170 ammattiurheilijasta ylivoimainen enemmistö, lähes 700, oli
jääkiekkoilijoita.
Jouni Lavikainen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)