10. kesäkuuta 2013

Vieraskynä: Urheilutoimittajan työvälineet silloin ennen - Remington, paperi, kynä, sakset ja liima

Aloittaessani urheilutoimittajan urani 1960 Helsingin Sanomissa elettiin vanhaa hyvää aikaa, oikeastaan samanlaista kuin ennen sotia. Ilmapiiri oli leppoisa, kiire oli aika vieras sana. Työkaluina olivat ikivanhat Remington tai Adler kirjoituskoneet, toimistomallia. Lisävarusteina olivat paperi, kynä, sakset ja liima.

Stadionilta, Bollikselta tai Ruskeasuolta köröteltiin pelin jälkeen ratikalla Erottajalle, kiivettiin Ludviginkadun sokkeloisen talon neljänteen kerrokseen. Siellä istui jo Eino ”M-o-n-i” Soinio Klubi suupielessään ja ”Suomenleijona” eli valkoinen terrieri jalkojensa vieressä. Hän takoi samalla etusormitekniikalla, kuin me muutkin, painijuttuaan. Pomona tuohon aikaan urheilutoimituksessa oli Aaro Laine, suuresti arvostettu pakinoitsija Mr. A, pituushyppääjä (Kalevan kisojen pitkäaikainen ennätysmies) ja pikajuoksija Viipurista.

Kun aikansa oli rapistellut konettaan, ja saanut selostuksensa valmiiksi, se piti tietysti oikolukea itse. Korjaukset tehtiin kynällä rivien väliin. Tästä oli tuloksena usein sekasotkua, niinpä otettiin sakset ja pistettiin paperi poikki. Selkeä välikappale liimattiin sitten oikeaan kohtaan. Samalla tekniikalla lisättiin väliotsikot. Valmis tuote kiikutettiin ”listamiehelle”, eli päivän lehden kokoajalle.

Jos kirjoittaja ei ollut tehnyt, listamies laati siihen otsikon, ja liimasi sen ykkösliuskaan.(Poikkeuksen tähän ”ensin juttu-sitten otsikko-menetelmään” teki painiavustaja Arvo Ilmari Leino, hän teki ensin otsikon, ”että pysyy asiassa”). Listamiehellä oli vain summittainen käsitys, kuinka paljon urheilujuttuja mahtuisi tekeillä olevaan lehteen. Varmuus saatiin lähempänä puolta yötä, kun lehden takaosan ilmoitukset oli saatu paikoilleen. Tästä johtuen juttuja usein lyhennettiin viime hetkellä, yleensä mitan mukaan lopusta. Vasta vuosien jälkeen saatiin sivukohtaiset skemat, joissa näki myös mahdolliset ilmoitukset.

Jo tuohon aikaan urheilutoimittajat matkustivat tärkeimpiin tapahtumiin paikan päälle.  Mukana piti olla tietysti matkakone ja nippu paperia. Jutun lähettäminen toimitukseen olikin sitten aina tarina sinänsä. Lähetys tapahtui puhelimella sanelemalla. Puhelujen kanssa oli usein suuriakin ongelmia. Elettiin lankapuhelinten aikaa ja kaukopuhelut piti aina tilata keskukselta. Hermot olivat usein tiukalla, kun puhelun saanti kesti tuntikausia. Varsinkin ns. itäblokin maissa riesa oli jatkuva. Sitä tosin onnistuttiin joskus helpottamaan paikallisin keinoin.

Puhelimen löytäminen oli sekin joskus hankalaa. Pienessä majatalossa sellainen löytyi vaikkapa isäntäperheen keittiöstä. Juttua puhelimeen sanellessa paistinpannujen taustakolinassa piti olla erityisen tarkkana nimien kanssa, nehän piti luetella kirjaimittain: sakari-iivari-xerxes-taneli-eemeli-niilo, siis Sixten…

Toimituksessa oli erillinen uutisten vastaanotto-osasto, joka huolehti matkalla olevien toimittajien juttujen lisäksi kirjeenvaihtajien ja avustajakunnan juttujen purkamisesta. Talon keskus ohjasi puhelun vastaanottajille, jotka ottivat sanelun levylle. Sanelusta oli etuna, että automaattisesti tuli korjanneeksi tukun kömpelyyksiä. Vastaanottajat oikoivat virheitä lisää kirjoittaessaan jutun levyltä puhtaaksi paperille.

Listamieheltä jutut kulkivat vahtimestarien kiikuttamina latomoon, ja kun vahtimestarien työaika loppui, toimittajat kantoivat ne itse. Latomossa odotti faktori sakset kourassa ja leikkasi erilaisilla sik-sak-kuvioilla otsikon irti, antoi sen otsikon valmistajille, tekstin sai latoja, joka kirjoitti sen ns. kuumaladonnalla palstan levyisiksi lyijyisiksi riveiksi. Ladotulle jutulle löytyi oikea otsikko tuon leikkauskuvion avulla.

Näin matkalta annettu juttu kirjoitettiin kolmeen eri kertaan ennen kuin se pääsi painokoneeseen. Kaikki oli kirjaimellisestikin ottaen käsityötä.

Näin oli toimittu vuosikausia ja vielä pitkälle 60-luvullakin. Ensimmäinen ”tekniikan ihme” taisi olla putkiposti, joka korvasi vahtimestarin välillä toimitus latomo. Vahtimestarilla oli myös toinen tärkeä tehtävä tiedonkulussa. Useamman kerran päivässä vahtimestari kävi hakemassa STT:stä Mannerheimintieltä nivaskan toimiston tuottamaa tekstiä, Hesarin kohdalla postia haettiin myös kadun toiselta puolelta UPI:n toimistosta. Sieltä tuli ulkomainen urheilutieto.

Jo 60-luvun alkupuolella moderni teleprintteri, telex, ilmestyi helpottamaan työtä. Ensimmäisen kerran tutustuin sellaiseen jääkiekon MM-kisoissa Tukholmassa 1963. Helsingin Sanomilla ja Ilta-Sanomilla oli suuren maailman tyyliin Johanneshovetin hallissa oma ”toimisto”, ahdas siivouskomero. Siellä moppien ja ämpärien keskellä taioimme Ilta-Sanomien kollegan, Juhani Syväsen kanssa raportit Helsinkiin.

Telex oli käytössä myös Innsbruckin olympiakisoissa 1964 ja Mexicossa neljä vuotta myöhemmin. Se toimi UPI:n hoidossa niin, että kannoimme valmiit jutut pitkäpartaisen Johnin naputeltaviksi. Mexicossa olin Hesarin puolesta yhdessä Heikki Parkkosen kanssa, Syvänen hoiti Iltiksen. Päivätuotoksemme kolmeen mieheen oli noin 50 liuskaan päivässä. Määrä oli lähes sama kuin ison UPI:n monikymmenpäisen joukon tuotanto. Ei ihme, että tämä John piti meitä hulluina.

Aikaa myöten tiedonvälityksen tekninen kehitys sai eloa, 80-luvulla vauhti oli jo todella huimaa. Suorien puhelinlinjojen avautuminen oli ensimmäinen suuri helpotus, tosin itään yhteydet eivät avautuneet. Poikkeuksen teki Moskovan olympiakisat. KOK oli asettanut suorat linjat länteen kisojen saannin ehdoksi. Kisojen lehdistökeskuksista saattoikin soittaa vapaasti kaikkialle maailmaan – maksutta. Likimain olympiatulen sammumisen kanssa samaan aikaan, sammuivat myös suorat puhelinlinjat.

Yksi tekninen uudistus oli kirjoituskoneen korvannut kannettava kirjoituslaite, jonka ensimmäiseen versioon, pyöreään muistiin, eli kuplaan, juttu tallentui. Helsinkiin se siirrettiin edelleen puhelimella liittämällä luuri kumisiin tutteihin. Radikaali muutos tuli kännykän myötä. Soulin kisoissa 1988 Nokian ”tiiliskivet” olivat huippumoderneja, yhteydenpito oli jo vaivatonta. Hyvin nopeasti siirryttiin matkoilla kannettaviin tietokoneisiin, joihin kännykkä yhdistettiin piuhalla.

Kuvat ovat aina olennainen osa lehden urheilusivuja. Kuvaajien matkavarustus oli melkoinen, kun piti raahata toimiva kuvalaboratorio mukana. Kameroitten ja filmien lisäksi tarvittiin filmien kehitysvälineet, kuvien kehittämiseen kehitteet ja kiinnitteet, suurennuskone ja kuvien lähetyslaitteet. Majapaikassa kuvaaja valtasi yleensä kylpyhuoneen, teippasi itsensä sinne valotiiviiseen tilaan kehittämään kuvia. Katastrofi oli valmis, jos joku tempaisi oven auki tai valoa pääsi pimiöön. Siinä tuhoutui helposti päivän työ.

Kuvien lähettäminen kotitoimitukseen oli pitkä prosessi, kun kopio pyöri telefotolähettimen rummulla.

Kun digikamerat valtasivat markkinat, muutos oli radikaali. Kuvat saattoi lähettää vaikka kannon nokasta tietokoneella. Ei tarvittu enää sähköä eikä kemikaaleja eikä kopiopapereita. Työjärjestyskin kääntyi toisin päin. Aikaisemmin kuvaaja jäi vielä uurastamaan kuviensa kanssa kun toimittaja oli työnsä tehnyt. Uusi tekniikka merkitsi sitä, että kuvaajan urakka oli valmis, kun reportteri vielä pähkäili mitä kirjoittaisi.

Kun tänä päivänä kaikki tiedonsiirto tapahtuu digitaalisesti ja vain napin painalluksella sekunnissa lehden nettisivulle, on nykypolven varmasti vaikea ymmärtää millaista näpräämistä toimittaminen oli lähes koko 1900-luvun.

Pitkälle on päästy Helsingin Sanomain ensimmäisestä kolmen rivin olympiauutisesta 1906: ”Hufvudstadsbladetin saaman sähkösanoman mukaan Verneri Järvinen on voittanut Ateenassa diskoksenheitossa kultaisen mitalin”.

Esa Sulkava
Helsingin Sanomain urheilutoimittaja 1960–70
Ilta-Sanomissa 1970–2002.
Pro-Urheilu –mitali 2011

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti