Jalkapallon talviharjoittelun varhaishistoriaa – Eerikkilä ja Ola Laaksosen kova linja

Vuonna 2016 Suomessa oli 84 täysimittaista jalkapallohallia ja 331 kolmannen sukupolven tekonurmikenttää. 2005 jalkapallonurmia oli 22, vuonna 1999 ei yhtäkään. Pelkästään näiden lukujen pohjalta voi tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Tekonurmesta on lyhyessä ajassa tullut se alusta, jolla suomalainen jalkapalloilija iästä ja sukupuolesta riippumatta viettää suurimman osan siitä ajasta, jonka hän käyttää jalkapallon pelaamiseen ja harjoitteluun. 2) Suomalainen jalkapalloilija ei ole kenttien suhteen enää luonnonolosuhteiden armoilla. Tänä päivänä monelle alasarjapelaajallekin talviharjoittelu hyvissä olosuhteissa on arkipäivää.

Kun jalkapallon ympärivuotiseen harjoitteluun alettiin panostaa 1960-luvulla, nykyisiä olosuhteita olisi tuskin visionäärisinkään valmentaja osannut kuvitella. Tässä tekstissä hypätään talvisen lajiharjoittelun varhaisiin vuosiin – fokuksena Suomen jalkapallomaajoukkueen talvileirit Eerikkilän Urheiluopistossa ja ne alustat, jotka jalkapalloilijoille tulivat leireillä tutuksi. Teksti liittyy meneillään olevaan kirjahankkeeseen Eerikkilän historiasta, jonka tuotokset julkaistaan painettuna historiakirjana opiston täyttäessä 70 vuotta syksyllä 2019.

Lumella

Päävalmentaja Olavi ”Ola” Laaksosen päätös tuoda Suomen jalkapallomaajoukkue Eerikkilään helmikuussa 1966 herätti kummastusta yhdessä jos toisessakin jalkapallon pelaajassa, johtajassa ja seuraajassa. Tammelassa, noin 100 kilometriä Helsingistä luoteeseen sijaitseva Eerikkilä oli toiminut urheiluopistona vuodesta 1949 lähtien ja profiloitunut Palloliiton leiri- ja koulutuspaikkana. Pelaajaleirit oli kuitenkin tähän saakka järjestetty poikkeuksetta kesäisin. Syy oli yksinkertainen: opistolla ei vielä ollut maapohjahallia, eikä luminen ulkokenttä ollut riittävä houkutin pitkälle matkalle.

Kiffenin ulkoharjoitukset Solvallan Urheiluopistolla pääsiäisenä 1956.

Ola ei antanut hallin puutteen häiritä. ”Mielessäni takoi, että miksi emme käytä Eerikkilää, kun meillä on tällainen hieno opisto. Mutta samalla jouduin miettimään pääni puhki mitä opistolla voidaan tehdä talvipakkasilla”, Laaksonen muisteli jälkeenpäin. Pohdinnan lopputuloksena oli leiriohjelma, joka tuskin inspiroi kovinkaan montaa silloista maajoukkue-ehdokasta. Luvassa oli hiihtoa, hankijuoksua ja voimaharjoittelua.

Eerikkilän Urheiluopiston luminen päärakennus 1960-luvulla.

Laaksosen tavoitteena oli parantaa maajoukkueen kahta perinteistä ongelmakohtaa: pelaajien kestävyyttä ja kurinalaisuutta. Leirille saapuneet maajoukkuemiehet saivat käsiinsä puusukset ja kaksi vaihtoehtoa: 10 kilometriä tai 30 kilometriä. Joukkueen kovimmat hiihtäjät selvittivät pidemmänkin matkan ongelmitta, osalle lyhempikin tuotti ongelmia. Lumijuoksua varten reittejä ei tarvittu. ”Halmeen Masku kysyi, että mistä rata alkaa? Hyppäsin päärakennuksen kupeella kainaloitani myöten hankeen ja vastasin: tästä se alkaa!”. Leiriohjelman täydensi voimaharjoittelu, joka voitiin muusta ohjelmasta poiketen suorittaa sisätiloissa. Eerikkilään oli kaksi vuotta aiemmin valmistunut voimailusali, jonka laitteet ja varustelu olivat aikansa mittapuulla huippuluokkaa.

Fysiikan parantamisen lisäksi päävalmentaja mittasi hiihtoleireillä pelaajien motivaatiota. Ne pelaajat, joiden fysiikka ja pääkoppa kestivät talvisen rääkin, olivat myös niitä, joiden nimet löytyivät ensimmäisinä maaotteluiden kokoonpanolistoilta. Heihin lukeutui muun muassa kovaotteinen libero Timo ”Tilli” Kautonen.

Timo Kautonen voitti urallaan neljä Suomen mestaruutta ja ennätykselliset kahdeksan kertaa Suomen Cupin. Hänet palkittiin Palloliiton ja Veikkausliigan Captain's Ballilla 2004. Kautosen kahdesta pojasta Turosta tuli monivuotinen SM-sarjan pelaaja ja Tommi ylsi maajoukkueeseen saakka. Nykyisin Tommi Kautonen valmentaa SJK:ta.

Hiekalla

Joulukuussa 1967 Eerikkilään valmistui vuosien odotuksen jälkeen maapohjahalli. Hallin myötä Laaksonen pudotti hankijuoksun ohjelmasta pois ja toi tilalle lajinomaisempaa harjoittelua sisätiloissa. Maajoukkue oli tähän saakka käyttänyt halliharjoituksiin lähinnä 1952 valmistunutta Otaniemen maapohjahallia, Suomen ensimmäistä laatuaan.

Nykynäkökulmasta Eerikkilän maapohjahalli näyttäytyy melko primitiiviseltä. Halli oli alkujaan suunniteltu 30 x 50 metrin mittaiseksi, mutta toteutuneessa hallissa kentän mitat olivat vain 30 X 30 metriä. Pinta-alaa sillä oli siis noin kuudesosan verran täysimittaisesta kentästä. Ajatuksena oli ollut, että hallin pituutta laajennettaisiin 50 metriin mahdollisimman pian ensimmäisen rakennusvaiheen jälkeen. Lopulta laajennusta saatiin odottaa 15 vuotta. Kentän pintana oli hiekka, joka Laaksosen mukaan oli aluksi yhtä upottavaa kuin hiekkalaatikossa. Päävalmentajan aloitteesta hiekan paikalle ajettiin sepelituhkaa, joka teki pohjasta hieman pitävämmän. Käytännössä pienessä hallissa voitiin harjoitella erikoistilanteita, potku- ja puskutekniikkaa ja rajatusti joukkueen liikkumista pelitilanteissa.

Maajoukkueen lisäksi myös osa seurajoukkueista alkoi harjoitella talvisin. KuPS-valmentaja Gunnar Bomanin ja Ola Laaksosen ohjelmat tammikuun -68 Eerikkilän leireiltä sisältävät mielenkiintoisia eroja. Naatiskelevasta pelitavastaan tunnetun KuPS:n ohjelmassa on useita tekniikkaharjoituksia, eikä Laaksosen suosimaa hiihtoa ole mukana.

Sahanpurulla

Laaksosen kolmas talvinen innovaatio nähtiin Eerikkilän vanhimmalla, vuonna 1950 valmistuneella pallokentällä, helmi- ja maaliskuussa 1971. Päävalmentajan aloitteesta pallokenttä muutettiin neljää leiriviikonloppua varten talvikentäksi, joka oli päällystetty jäädytetyllä sahanpurulla. Talvikentällä voitiin harjoitella joukkueen pelitaktiikkaa, mikä ei pienessä hallissa onnistunut. Lisäksi voitiin pelata harjoitusotteluita. Laaksonen kutsui maajoukkueen vastustajiksi HJK:n, TPS:n, HIFK:n ja Kuusysin. Pelaajat varustivat itsensä nastoitetuilla kengillä saadakseen pitoa liukkaalla kentällä. ”Se aika on ohi, jolloin kestävyyttä ja taitoa ajettiin läpi maajoukkueen puitteissa. Nyt lähdemme joukkuekokonaisuudesta ja erikoistumme pelkästään pelaamiseen”, kommentoi päävalmentaja Helsingin Sanomissa. Laaksosen lisäksi kokeilun taustalla oli Palloliiton teknillinen komitea, joka oli kiinnostunut erilaisten kestopäällysteiden soveltuvuudesta talvisiin ulkoharjoituksiin.

Laaksonen pelaajineen piti talvileirien antia hyvänä, vaikka tuloksissa oli ollut toivomisen varaa – muun muassa HJK ja TPS olivat kirjauttaneet maajoukkueesta voitot nimiinsä. Jalkapallokautta oli tavalla tai toisella pidennettävä, ja kilpailulliset ottelut kevättalvella olivat siihen omiaan. Maajoukkue pelasi neljällä alkuvuoden leirillään yhteensä ennen kuulumattomat 16 ottelua. Pelaajista huomiota herätti erityisesti verkkoja tiuhaan venyttänyt 24-vuotias hyökkääjä Tommy Lindholm. Saman vuoden syksyllä Lindholm siirtyi ammattilaiseksi turkkilaisen suurseuran Beşiktaşin riveihin.

Liiton teknillinen komitea totesi kesällä kokeilun olleen onnistunut ja päätti jatkaa sitä laajennettuna ja kontrolloidumpana. Lopulta sahanpurukenttä jäi kuitenkin ainakin Eerikkilässä kertaluontoiseksi kokeiluksi, pelaajien kannalta onneksi. Joustamaton ja liukas purukenttä oli taklaustilanteissa suorastaan vaarallinen. Useampikin pelaaja kärsi talvileireillä loukkaantumisista, jotka osaltaan johtuivat siitä, että armoa tuntematon päävalmentaja lietsoi pelaajiaan kovaan taklauspeliin puolustuspäässä.

Tekonurmella

1970-luvun puolivälissä sahanpurua ei tarvinnut enää miettiä. Tekonurmien aika oli ovella. Kun rahoitus Eerikkilän maapohjahallin laajennukselle viimein järjestyi 1980-luvun taitteessa, oli selvää, että kenttä päällystettäisiin samalla alustalla kuin samaan aikaan valmistuneessa Lahden suurhallissa – siirrettävällä Astroturf -tekonurmella. Pelaajien kannalta nurmimatto ei ollut juuri sahanpurua turvallisempi. Vasta 2000-luvulla yleistyneissä kolmannen sukupolven nurmissa loukkaantumisriskiä on saatu pienemmäksi ja pallon käyttäytyminen nurmikenttään lähes verrattavaksi. Eerikkilässä uusi aika koitti 2005, kun kolmannen sukupolven tekonurmet vaihdettiin sekä vanhalle pallokentälle että vuonna 1998 valmistuneeseen täysimittaiseen jalkapallohalliin.

1960-luvun talvileirit olivat osa Olavi Laaksosen ”kovana linjana” tunnettua valmentajafilosofiaa, jonka ytimessä oli ympärivuotinen harjoittelu. Harjoittelun määrän lisäksi Laaksonen ja Palloliiton koulutuspäällikkö Olavi Haaskivi pyrkivät parantamaan sen laatua. Harjoittelun vaikutuksia pelaajien fysiikkaan alettiin mitata ja testata, ja valmennusta pyrittiin viemään tieteelliselle pohjalle. Tässä suhteessa Olavit olivat edelläkävijöitä. Uudet menetelmät näkyivät ainakin jonkin aikaa myös tulostaululla. 1960-luvun puolivälissä Suomi voitti (epäviralliset) Pohjoismaiden mestaruudet 1964 ja 1966 ja saavutti yksittäisiä huipputuloksia MM-karsinnoissa kuten kotivoitot Puolasta ja Espanjasta 1965 ja 1969.

Jalkapallovalmennuksen uudistajat: Olavi Laaksonen (yllä) ja Olavi Haaskivi.

Jouni Lavikainen

Eerikkilän 70-vuotishistoria julkaistaan opiston viettäessä 70-vuotisjuhliaan lokakuussa 2019.

Lähteet:

Eerikkilän Urheiluopiston arkisto. Urheilumuseon arkisto.
Palloliiton toimintakertomus 2016.
Helsingin Sanomat.
Kanerva, Juha: Toreilta tekonurmille. Rakas Jalkapallo. Teos, 2007.
Tuomi, Raimo: Eerikkilän urheiluopisto 1949–1999. Palloilu-Säätiö, 1999.