Paljain jaloin suunnistamassa - katso kuvat!

Lapsi juoksee paljain jaloin suunnistuskilpailun? Ja voittaa sen! Luulin tietäväni suunnistuksen historiasta kohtalaisen paljon vuosi sitten, kun sain yhdeksi työprojektiksi kirjoittaa kirjan lajin varhaisvaiheista. Nyt tiedän olleeni väärässä, kuten usein käy, kun oikeasti alkaa perehtyä johonkin asiaan.

Nuori suunnistaja Sotilaspoikien suunnistuskilpailun lähdössä.
Kuvatietojen mukaan hän myös voitti kilpailun. Kuva: Urheilumuseo.

Orienteerausta ja oijustusta -kirjaksi konkretisoitunut projekti oli jälleen yksi jännittävä taival historiantutkimuksen poluilla. Tavoitteena oli ymmärtää paremmin 1900-luvun alkupuoliskon suomalaista yhteiskuntaa ja uuden kilpailulajin, suunnistuksen, kasvuvaiheita kymmenien tuhansien ihmisten harrastukseksi. Ehkä onnistuin, ehkä en. Luulisin kuitenkin, että kirjan panos-tuotos-suhde on varsin kohdallaan verrattuna moneen muuhun historia- ja tietokirjaan.

Nykyaikainen kirjapaino mahdollisti myös asian, jota joskus aiemmin jouduttiin miettimään tarkasti kustannussyistä: valokuvien ja karttojen laajamittaisen julkaisemisen. Päädyimme käyttämään kirjassa mahdollisimman paljon laadukkaita valokuvia, joita erityisesti Sven-Erik Fagerholm otti värikamerallaan 1940-luvulla. Näitä kuvia ei ole aiemmin juuri julkaistu, ja ylipäätään värikuvat (ei siis väritetyt kuvat) ovat kohtalaisen harvassa noilta ajoilta. Fagerholmin kokoelma on poikkeuksellisuudellaan kansallisestikin yksi merkittävä liikuntakulttuuria kuvaava valokuvakokoelma. Ei haitannut yhtään, että se sattui juuri oman projektini aineistoksi. Tämän ohella käyttöön kaivettiin erityisesti suojeluskuntien urheiluohjaajien valokuvia 1920- ja 1930-luvuilta. Ja kyllä kannatti, sillä kuvat kertovat paljon omasta ajastaan.

Suunnistajia SFI:n viestikilpailussa 1940-luvulla. Kuva: Sven-Erik Fagerholm, Urheilumuseo.

Mitä kaikkea suunnistuksen alkuvaiheista sitten löytyi, kuvien ja karttojen ohella? Nostan seuraavassa esiin kolme mielenkiintoista piirrettä lajin kasvuvaiheista:


Urheilutoimittajat

Suunnistus muuttui vakavasti otettavaksi kilpaurheiluksi 1930-luvun alussa, kun urheilutoimittajat innostuivat lajista. Kaveriporukan vetämänä ja ihan mielenkiinnostakin, akateemiset urheilutoimittajat, Martti Jukola etunenässään, päättivät ottaa akateemisen suunnistuskilpailun yhdeksi urheilutoimittajien kilpailuksi. Jukola ja kumppanit lähtivät intoa puhkuen rämpimään länsi-uusimaalaisille rämeiköille ja vaikuttuivat uudesta lajista syvästi. He ryhtyivät kirjoittamaan tiedustelujuoksusta eli orienteerauksesta eli suunnistuksesta urheilulehtien palstoilla ja sanomalehtien urheilusivuilla. Aiemmin lajista oli uutisoitu lähinnä armeija- ja suojeluskuntayhteyksissä. Urheilusivuilla kuntoa ja päätä vaatinut suunnistus sai muutakin kuin sotilaallista painoarvoa ja huomiota uudenlaisissa piireissä.

Vaikka lajilla oli runsaasti sotilaallisia arvoja, oli Suomessa myös pitkät perinteet retkeilyyn. Suunnistus tarjosi retkeilyyn uudet työkalut – kartan ja kompassin – joiden avulla retkeilyjä uskalsi suunnata uusille seuduille. Monilla muodostui viikonloppujen vapaa-ajanviettotavaksi kävely- ja pyöräretket lähiseuduilla, toisinaan ilman karttaa, toisinaan kartan kanssa. Joka tapauksessa opiskelijat ja urheilutoimittajat toimivat näiden taitojen levittäjinä ja innostajina varsin vahvasti jo 1920–30-luvulla.

Kartta Akilles OK:n järjestämästä kilpailusta Porvoossa 1938. Urheilumuseo, Yrjö Vehmersalon arkisto.

Sotilaspoikakilpailut

Sotien aikana lapsille suunnattu liikuntakasvatus tiivistyi asevelvollisuusikää nuorempien osalta erityisesti sotilaspoikien ja lottatyttöjen toimintaan. Suunnistus oli tärkeä osa sekä poikien että tyttöjen liikuntaa, koska monet lotat toimivat ilmavalvonnassa ja pojat lähetteinä. Toisaalta talvisodan kokemusten perusteella sotarintamalla kaivattiin erityisesti suunnistustaidon osaavia miehiä. Suunnistuskoulutusta lisättiinkin selvästi sotien välisenä aikana. Lottien suunnistusopetukseen voi tutustua oikein videolta 5:48 kohdasta alkaen: http://www.elonet.fi/fi/elokuva/604822.

Sotilaspoikien suunnistustapahtumien määrät olivat erittäin suuria: kilpailutapahtumia oli satoja ja osallistujia vuosittain noin kaksikymmentätuhatta. Ei ole varsinainen ihme, että sotien jälkeisinä vuosina suunnistusseurojen määrä kasvoi voimakkaasti, kun osa lapsista ja nuorista innostui lajista sodan aikana. Myös rintamalla suunnistustoiminta oli aktiivista muutenkin kuin kuolemanpelossa: asemasotavaiheessa urheiltiin monipuolisesti. Suunnistusta harjoiteltiin laajamittaisesti, koska sillä oli myös koulutuksellista antia.

Myös sotien aikana suunnistettiin muistakin kuin maanpuolustuksellisista syistä. Esimerkiksi työpaikkojen liikuntaseura UPI järjesti Helsingin seudulla suunnistustapahtumia. Vuoden 1944 kilpailuun tehtiin lisähaastetta muokkaamalla karttaa.

Suunnistusfilosofia

Suunnistuksen varhaisvaiheissa 1930–40-luvulla käytiin kiivasta keskustelua siitä, millaista kilpasuunnistuksen pitäisi olla. Joidenkin mielestä oli jopa ikävää, kun toiset juoksivat vaahtopäinä asemalta toiselle, kun lajin ideahan oli kartan avulla kulkeminen. Kaikki olivat sentään yhtä mieltä siitä, että kompassia tuli osata käyttää karttojen heikohkon tarkkuuden vuoksi, mutta itse lajin kilpailumuodosta oltiin montaa mieltä. Sanaharkka kiteytyi kahden aktiivisen suunnistusmiehen, Lauri Pihkalan ja Jussi Kirjavaisen, välille 1940-luvun puolivälissä.

Pihkala oli sitä mieltä, että oleellisinta oli paikoittelu eli oman sijainnin päätteleminen kartan avulla. Lajissa tulisi siis merkata karttaan maastossa vastaan tuleva tarkastusasema, useimmiten polkuja tai vastaavia viitoitettuja reittejä pitkin kulkien, jalan tai hiihtäen. Paikoitteluja järjestettiin erityisesti hiihtosuunnistuksena, esimerkiksi Helsingissä jopa viikoittain keväällä 1945.

Kirjavainen taas kannatti ehdottomasti hakeutumissuunnistusta eli kartalta määrätyn paikan löytämistä – siis lajin nykymuotoa. Pihkalan ajatusten haastaminen ei ollut aivan jokapäiväistä kansanhuvia, sillä ”Tahkoa” pidettiin yleisesti yhtenä Suomen terävimmistä kynäilijöistä: ”Ei sen kanssa kukaan pysty väittelemään – osaa kirjoittaa niin nerokkaasti, että oikeassa olevakin näyttää hävinneeltä”, kuvaili Kirjavainen yleisiä tuntoja Pihkalaa kohtaan. Kirjavainen kuitenkin totesi, että pitää suunnistusasiaansa varmana, oikeana ja kyllin tärkeänä, jotta kannatti heittäytyä Pihkalan ”sanontarunsauden labyrinttiin.”

Lauri Pihkala (vas.) jakamassa ajatuksiaan Sulo Kolkalle (kesk.). Huomaa Pihkalan rinnalla telineessä oleva marssikompassi.
Kuva: Urheilumuseo.

Vaikka Pihkala oli valmis ”marssimaan oman kantansa puolesta vaikka polttoroviolle”, ei Kirjavainenkaan suostunut antamaan periksi vaan tyrmäsi Pihkalan kohta kohdalta, lause lauseelta. Pihkala oli kohdannut vihdoin vertaisensa väittelijän ja joutui lopulta vetäytymään lajin kehityksessä taka-alalle. Pihkalaa ei esimerkiksi valittu Suunnistamisliiton ensimmäiseen johtokuntaan, vaikka hänkin oli liittoa suunnittelemassa, ehdolla johtokuntaan ja paikalla kokouksessa. Hakeutumissuunnistuksen puolestapuhujat ottivat lajin haltuunsa. Saattoi olla, että suunnistuksen kehityksen kannalta tämä oli yksi ratkaiseva tekijä siinä, että lajista tuli Suomessa sellainen, millaisena sen nyt tunnemme. (Lainaukset, Urheilu 18.4.1945, ”Kirjavainen Tahkon kimpussa.”)

Mikäli suunnistuksen varhaisvuodet herättävät kiinnostusta, sivukaupalla lisää tietoa löytyy kirjasta Orienteerausta ja oijustusta – suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945, jonka voi hankkia Suunnistusliiton kautta vaikkapa painamalla tästä.

Kalle Rantala