Näyttelyprosessin loppurutistus: rakennusviikko

Urheilumuseon urheilumediaprojektin sysäsi liikkeelle kesäksi ja syksyksi 2013 museoon suunniteltu urheilumedia-aiheinen vaihtuva näyttely. Blogissa on kevään mittaan seurattu näyttelyn käsikirjoitustyötä sekä siihen liittyvää taustatutkimusta. Kuten blogiteksteistä on saatu lukea, on prosessi vaatinut runsaasti pohdintoja ja tuonut esiin monia mielenkiintoisia asioita. Tutkimus- ja kirjoitustyön lisäksi on myös muun muassa etsitty näyttelyyn sopivia esineitä ja kuvitusta, valittu ääni- ja filmimateriaalia sekä tehty yhteistyötä ulkopuolisen näyttelysuunnittelijan kanssa.

Työ ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän, vaan näyttelyprosessin lopussa odotti vielä konkreettinen rakennustyö. Vaihtuvat näyttelyt rakennetaan olosuhteiden pakosta usein varsin nopealla aikataululla; tälläkin kerralla aikaa vanhan näyttelyn purkamiselle ja uuden rakentamiselle oli ainoastaan viikko. Rakennusviikko on varsin intensiivinen ja työllistää koko museon henkilökuntaa tavallisista hyvinkin poikkeavilla tehtävillä. Museon kävijät pääsevät kuitenkin näkemään vasta valmiin lopputuloksen, sillä rakennustyö tehdään yleisöltä näkymättömissä. Mitä suljettujen ovien takana sitten oikein tapahtuu ja mitä kaikkea rakennustyö pitää sisällään?

Tästä lähdettiin: suurin osa edellisen näyttelyn taideteoksista on jo haettu pois vaihtuvien näyttelyiden salista.

Uuden näyttelyn tekstitaulut on tuotu sisään ja lasifirma kokoaa vitriinejä. Museon henkilökunnan tehtävänä on pitää lasit pystyssä, kunnes kehikko on paikoillaan.

Pesupartio vitriinilasien sormenjälkien kimpussa aseinaan Putsol, vesi ja sanomalehti

Uutta mattoa asennetaan tiililattian peitoksi

Isoimmat rakenteet on helpointa tuoda sisään ikkunan kautta.

Näyttelysuunnittelija kiinnittää kuvaa näyttelyrakenteen pintaan

Tekniikan museosta haettiin lainaan 1930-luvun radio. Pienen esineen kuljetus hoitui näppärästi henkilöautolla.

Vitriineihin asetettavien esinenumeroiden järjestelyä ja etsintää

Lehtimiesten käsivarsinauhat asetettiin esille pahviputken ympäri pingotettuina. Putki vain sahalla sopivan pituiseksi…

…kangas päälle, merkit järjestykseen ja kiinnitys nuppineuloilla…

…ja lopuksi ripustus vitriiniin sopivalle korkeudelle.

Lainaan saatua Telefunken-mikrofonia puretaan paketistaan kuljetuksen jäljiltä

Esineiden sommittelua vitriiniin

Valot suunnataan valaisemaan näyttelyn esineitä ja tekstitauluja

Kirjoja asetellaan paikoilleen pöytävitriiniin

Makutuomarit pohtimassa esineiden sijoittelua

Timo Jutilan Hockey Night -pikkutakkia ripustetaan roikkumaan vitriinin kattoon

Sitten vain viimeiset lasit paikoilleen ja vielä kerran pinnat puhtaiksi

Paperille tulosteut QR-koodit pohjattiin kapalevylle kaksipuoleisen tarrapaperin avulla…

…ja kiinnitettiin seinälle. Molemmissa vaiheissa tarvittiin kärsivällisyyttä ja vakaata kättä.

Vielä vähän puunausta: tällä kertaa vanhat liimajäljet pois lattiasta

Ja lopulta: tattadaa! Urheilumuseon uudenkarhea Sähkeestä someen -näyttely valmiina muutamaa tuntia ennen avajaisia.

Henriikka Heikinheimo

Vieraskynä: Urheilutoimittajan työvälineet silloin ennen - Remington, paperi, kynä, sakset ja liima

Aloittaessani urheilutoimittajan urani 1960 Helsingin Sanomissa elettiin vanhaa hyvää aikaa, oikeastaan samanlaista kuin ennen sotia. Ilmapiiri oli leppoisa, kiire oli aika vieras sana. Työkaluina olivat ikivanhat Remington tai Adler kirjoituskoneet, toimistomallia. Lisävarusteina olivat paperi, kynä, sakset ja liima.

Stadionilta, Bollikselta tai Ruskeasuolta köröteltiin pelin jälkeen ratikalla Erottajalle, kiivettiin Ludviginkadun sokkeloisen talon neljänteen kerrokseen. Siellä istui jo Eino ”M-o-n-i” Soinio Klubi suupielessään ja ”Suomenleijona” eli valkoinen terrieri jalkojensa vieressä. Hän takoi samalla etusormitekniikalla, kuin me muutkin, painijuttuaan. Pomona tuohon aikaan urheilutoimituksessa oli Aaro Laine, suuresti arvostettu pakinoitsija Mr. A, pituushyppääjä (Kalevan kisojen pitkäaikainen ennätysmies) ja pikajuoksija Viipurista.

Kun aikansa oli rapistellut konettaan, ja saanut selostuksensa valmiiksi, se piti tietysti oikolukea itse. Korjaukset tehtiin kynällä rivien väliin. Tästä oli tuloksena usein sekasotkua, niinpä otettiin sakset ja pistettiin paperi poikki. Selkeä välikappale liimattiin sitten oikeaan kohtaan. Samalla tekniikalla lisättiin väliotsikot. Valmis tuote kiikutettiin ”listamiehelle”, eli päivän lehden kokoajalle.

Jos kirjoittaja ei ollut tehnyt, listamies laati siihen otsikon, ja liimasi sen ykkösliuskaan.(Poikkeuksen tähän ”ensin juttu-sitten otsikko-menetelmään” teki painiavustaja Arvo Ilmari Leino, hän teki ensin otsikon, ”että pysyy asiassa”). Listamiehellä oli vain summittainen käsitys, kuinka paljon urheilujuttuja mahtuisi tekeillä olevaan lehteen. Varmuus saatiin lähempänä puolta yötä, kun lehden takaosan ilmoitukset oli saatu paikoilleen. Tästä johtuen juttuja usein lyhennettiin viime hetkellä, yleensä mitan mukaan lopusta. Vasta vuosien jälkeen saatiin sivukohtaiset skemat, joissa näki myös mahdolliset ilmoitukset.

Jo tuohon aikaan urheilutoimittajat matkustivat tärkeimpiin tapahtumiin paikan päälle.  Mukana piti olla tietysti matkakone ja nippu paperia. Jutun lähettäminen toimitukseen olikin sitten aina tarina sinänsä. Lähetys tapahtui puhelimella sanelemalla. Puhelujen kanssa oli usein suuriakin ongelmia. Elettiin lankapuhelinten aikaa ja kaukopuhelut piti aina tilata keskukselta. Hermot olivat usein tiukalla, kun puhelun saanti kesti tuntikausia. Varsinkin ns. itäblokin maissa riesa oli jatkuva. Sitä tosin onnistuttiin joskus helpottamaan paikallisin keinoin.

Puhelimen löytäminen oli sekin joskus hankalaa. Pienessä majatalossa sellainen löytyi vaikkapa isäntäperheen keittiöstä. Juttua puhelimeen sanellessa paistinpannujen taustakolinassa piti olla erityisen tarkkana nimien kanssa, nehän piti luetella kirjaimittain: sakari-iivari-xerxes-taneli-eemeli-niilo, siis Sixten…

Toimituksessa oli erillinen uutisten vastaanotto-osasto, joka huolehti matkalla olevien toimittajien juttujen lisäksi kirjeenvaihtajien ja avustajakunnan juttujen purkamisesta. Talon keskus ohjasi puhelun vastaanottajille, jotka ottivat sanelun levylle. Sanelusta oli etuna, että automaattisesti tuli korjanneeksi tukun kömpelyyksiä. Vastaanottajat oikoivat virheitä lisää kirjoittaessaan jutun levyltä puhtaaksi paperille.

Listamieheltä jutut kulkivat vahtimestarien kiikuttamina latomoon, ja kun vahtimestarien työaika loppui, toimittajat kantoivat ne itse. Latomossa odotti faktori sakset kourassa ja leikkasi erilaisilla sik-sak-kuvioilla otsikon irti, antoi sen otsikon valmistajille, tekstin sai latoja, joka kirjoitti sen ns. kuumaladonnalla palstan levyisiksi lyijyisiksi riveiksi. Ladotulle jutulle löytyi oikea otsikko tuon leikkauskuvion avulla.

Näin matkalta annettu juttu kirjoitettiin kolmeen eri kertaan ennen kuin se pääsi painokoneeseen. Kaikki oli kirjaimellisestikin ottaen käsityötä.

Näin oli toimittu vuosikausia ja vielä pitkälle 60-luvullakin. Ensimmäinen ”tekniikan ihme” taisi olla putkiposti, joka korvasi vahtimestarin välillä toimitus latomo. Vahtimestarilla oli myös toinen tärkeä tehtävä tiedonkulussa. Useamman kerran päivässä vahtimestari kävi hakemassa STT:stä Mannerheimintieltä nivaskan toimiston tuottamaa tekstiä, Hesarin kohdalla postia haettiin myös kadun toiselta puolelta UPI:n toimistosta. Sieltä tuli ulkomainen urheilutieto.

Jo 60-luvun alkupuolella moderni teleprintteri, telex, ilmestyi helpottamaan työtä. Ensimmäisen kerran tutustuin sellaiseen jääkiekon MM-kisoissa Tukholmassa 1963. Helsingin Sanomilla ja Ilta-Sanomilla oli suuren maailman tyyliin Johanneshovetin hallissa oma ”toimisto”, ahdas siivouskomero. Siellä moppien ja ämpärien keskellä taioimme Ilta-Sanomien kollegan, Juhani Syväsen kanssa raportit Helsinkiin.

Telex oli käytössä myös Innsbruckin olympiakisoissa 1964 ja Mexicossa neljä vuotta myöhemmin. Se toimi UPI:n hoidossa niin, että kannoimme valmiit jutut pitkäpartaisen Johnin naputeltaviksi. Mexicossa olin Hesarin puolesta yhdessä Heikki Parkkosen kanssa, Syvänen hoiti Iltiksen. Päivätuotoksemme kolmeen mieheen oli noin 50 liuskaan päivässä. Määrä oli lähes sama kuin ison UPI:n monikymmenpäisen joukon tuotanto. Ei ihme, että tämä John piti meitä hulluina.

Aikaa myöten tiedonvälityksen tekninen kehitys sai eloa, 80-luvulla vauhti oli jo todella huimaa. Suorien puhelinlinjojen avautuminen oli ensimmäinen suuri helpotus, tosin itään yhteydet eivät avautuneet. Poikkeuksen teki Moskovan olympiakisat. KOK oli asettanut suorat linjat länteen kisojen saannin ehdoksi. Kisojen lehdistökeskuksista saattoikin soittaa vapaasti kaikkialle maailmaan – maksutta. Likimain olympiatulen sammumisen kanssa samaan aikaan, sammuivat myös suorat puhelinlinjat.

Yksi tekninen uudistus oli kirjoituskoneen korvannut kannettava kirjoituslaite, jonka ensimmäiseen versioon, pyöreään muistiin, eli kuplaan, juttu tallentui. Helsinkiin se siirrettiin edelleen puhelimella liittämällä luuri kumisiin tutteihin. Radikaali muutos tuli kännykän myötä. Soulin kisoissa 1988 Nokian ”tiiliskivet” olivat huippumoderneja, yhteydenpito oli jo vaivatonta. Hyvin nopeasti siirryttiin matkoilla kannettaviin tietokoneisiin, joihin kännykkä yhdistettiin piuhalla.

Kuvat ovat aina olennainen osa lehden urheilusivuja. Kuvaajien matkavarustus oli melkoinen, kun piti raahata toimiva kuvalaboratorio mukana. Kameroitten ja filmien lisäksi tarvittiin filmien kehitysvälineet, kuvien kehittämiseen kehitteet ja kiinnitteet, suurennuskone ja kuvien lähetyslaitteet. Majapaikassa kuvaaja valtasi yleensä kylpyhuoneen, teippasi itsensä sinne valotiiviiseen tilaan kehittämään kuvia. Katastrofi oli valmis, jos joku tempaisi oven auki tai valoa pääsi pimiöön. Siinä tuhoutui helposti päivän työ.

Kuvien lähettäminen kotitoimitukseen oli pitkä prosessi, kun kopio pyöri telefotolähettimen rummulla.

Kun digikamerat valtasivat markkinat, muutos oli radikaali. Kuvat saattoi lähettää vaikka kannon nokasta tietokoneella. Ei tarvittu enää sähköä eikä kemikaaleja eikä kopiopapereita. Työjärjestyskin kääntyi toisin päin. Aikaisemmin kuvaaja jäi vielä uurastamaan kuviensa kanssa kun toimittaja oli työnsä tehnyt. Uusi tekniikka merkitsi sitä, että kuvaajan urakka oli valmis, kun reportteri vielä pähkäili mitä kirjoittaisi.

Kun tänä päivänä kaikki tiedonsiirto tapahtuu digitaalisesti ja vain napin painalluksella sekunnissa lehden nettisivulle, on nykypolven varmasti vaikea ymmärtää millaista näpräämistä toimittaminen oli lähes koko 1900-luvun.

Pitkälle on päästy Helsingin Sanomain ensimmäisestä kolmen rivin olympiauutisesta 1906: ”Hufvudstadsbladetin saaman sähkösanoman mukaan Verneri Järvinen on voittanut Ateenassa diskoksenheitossa kultaisen mitalin”.

Esa Sulkava

Helsingin Sanomain urheilutoimittaja 1960–70

Ilta-Sanomissa 1970–2002.

Pro-Urheilu –mitali 2011

Urheilua elävissä kuvissa

Urheilumediasta puhuttaessa unohtuu usein, että valkokankaalla näkyneet uutiskatsaukset, valistusfilmit ja kokoillan elokuvat ovat muovanneet käsityksiä urheilusta ja ruumiillisuudesta. 2010-luvulla ajattelua muokkaa lisäksi se, että elävää kuvaa voi tuottaa lähes kuka tahansa.

Elävät kuvat loihtivat jo 1900-luvun alussa katsojien silmien eteen kuvia ulkomaisista urheilukilpailuista. Ensimmäiset elokuvat Tukholman olympiakisoista ehtivät Helsinkiin jo kilpailuiden aikana. Loppuvuoden 1912 kaikkialla Suomessa esitettiin koosteita kisoista. Filmejä päätyi kiertävien elokuvanesittäjien mukana jopa maaseudulle.

Luonteeltaan dokumentaarisen elokuvan merkitys oli urheilussakin suuri television aikakauteen asti. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto teki maailmansotien välillä elokuvilla urheilupropagandaa, kuten tuolloin vielä saattoi ujostelematta sanoa. Myös lajiliitot tilasivat omia elokuviaan, joita kuvasi muun muassa Suomi-Filmi. Pesäpallon esittelyfilmin (1933) käsikirjoittamiseen osallistui myös pelin kehittänyt Lauri Pihkala. Voimisteluliiton 1930-luvun alussa teettämä elokuva herätti kiinnostusta Suomen lisäksi ainakin Norjassa ja Japanissa. Filmissä hyödynnettiin lähikuvia ja hidastustekniikkaa.

Urheilu on taipunut melko heikosti toimiviksi kokoillan elokuviksi niin Suomessa kuin maailmalla. Urheilun sankaritarinoiden ainekset ovat riittäneet harvoin kunnon leffan tarpeiksi. Tunnetuin Suomessa ennen toista maailmansotaa tehty urheiluaiheinen filmatisointi perustuu Urho Karhumäen Berliinissä 1936 kirjallisuuden kultamitalin voittaneeseen ”Avoveteen”-romaaniin. Samanniminen elokuva valmistui syksyllä 1939 seuraavan vuoden Helsingin olympiakisoja ennakoiden. Avoveteen on nähty lukuisia kertoja televisiossa. Komeimman katsojamäärän elokuva saavutti tammikuussa 1981, kun sen näki liki kaksi miljoonaa suomalaista.

Sotavuosina mielialaa pitivät yllä osaltaan reipashenkiset uutiskatsaukset, joissa esiintyi reippaita urheilijoita. Urheilu soveltui hyvin hienovaraisen vaikuttamisen välineeksi. Urheilijat kertoivat kansan elinvoimasta ja viestittivät, että sodan keskelläkin yhteiskunnan pyörät pyörivät.

Sotien jälkeen elokuvat tyydyttivät jälleenrakennusvuosien viihdenälkää. Filmit rakensivat osaltaan viihdetaiteilija ja olympiasankari Tapio Rautavaaran julkisuuskuvaa. Näyttelijänä Rautavaara ei ollut omimmalla kentällään, mutta jäykähköt roolisuoritukset tukivat hänestä muotoutunutta kuvaa rehtinä suomalaisena miehenä. 

Elokuvat ovat muokanneet vahvasti ihmisten käsityksiä ruumiillisuudesta. 1930-luvun lopulla käsityksiin vaikuttivat voimallisesti kansallissosialistiseen estetiikkaan pohjautuvat Leni Riefenstahlin Berliinin kisoista kertovat elokuvat Olympia I – Kansojen juhla ja Olympia II – Kauneuden juhla (1938). Ohjaaja sai innostuneen vastaanoton Helsingissä, kun hän vieraili elokuviensa Suomen ensi-illassa. Riefenstahl yhdisti olympiakisat kerronnassaan sekä natsien rotuideologiaan että antiikin tarustoon.

Erik von Frenckell ja Risto Orko olisivat halunneet Riefenstahlin Helsingin 1952 kisojen olympiafilmin ohjaajaksi. Ohjaaja kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, ettei yltäisi Berliinin saavutuksensa tasolle. Riefenstahlin kiistatta vaikuttavat Berliini-työt olivat ohjelmistossa Helsingin olympiaviikkojen aikana, eikä asiaa paheksuttu elokuvien natsiyhteyksistä huolimatta.

Kokoillan elokuvat ovat vaikuttaneet jopa enemmän ihmisten käsityksiin ruumiillisuudesta kuin dokumentaariset tuotokset. Sylvester Stallonen tähdittämät Rocky-elokuvat (I–VI, 1976–2006) luovat karskin ja romantisoidun kuva miehisestä nyrkkeilymaailmasta. James Bond-elokuvat voi nähdä myös elitistisen extreme-urheilun varhaisena ylistyslauluna. Ja millä muilla kuin lihaksilla Arnold Schwarzenegger murtautui filmitähdeksi? Olipa karateleffoista mitä mieltä hyvänsä, niin ne ovat vaikuttaneet käsityksiin itämaisista kamppailulajeista ja jopa ajatuksiin Aasiasta.

Internet on muuttanut urheiluaiheisten elokuvien medialuonnetta. Elävien kuvien perinne on yhdistynyt uuteen sosiaaliseen mediaan. Lumilautailuun ja skeittaukseen kuuluu erottamana osana suoritusten videointi ja kuvallisten kokemusten jakaminen esimerkiksi Youtubessa.

Internet antaa mahdollisuuden myös omaehtoiseen televisiotoimintaan. Urheilutapahtuman lähettäminen pienistäkin lajeista kiinnostuneille kohdeyleisölle onnistuu pienin kustannuksin. Asiaan uppoutuneet voivat myös kommentoida näkemäänsä ja tuottaa omia sisältöjään. Laajoja yleisöjä tavoitteleva televisio ei ole vielä täysin kuollut, mutta ainakin kuvakerronnan harvainvalta on kadonnut.

Jouko Kokkonen

Televisio ja jalkapallo - näin ne sovitettiin yhteen 60- ja 70-luvuilla

Vanhempani hankkivat television kotiimme Helsingin Hämeentielle juuri ennen Rooman olympiakisoja 1960. Kuuluimme siis niiden noin 100 000 muun kotitalouden piiriin, joilla tuohon aikaan oli televisio. Viisivuotiaana ei mielikuvia kuitenkaan muistiin juuri tarttunut. Tai yksi kylläkin. Raivostuin pikkupojan kiihkeydellä kun Eeles Landström pudotti seiväshypyssä riman kolme kertaa. Tai ainakin näin minulle on kerrottu.

Eeles Landström saavutti Roomassa 1960 pronssimitalin, ainoan yleisurheilumitalimme.  Ainoasta kultamitalististamme Eugen Ekmanista sen sijaan ei ole jäänyt tuolta ajalta minkäänlaista mielikuvaa. Kai hänenkin suorituksensa TV-lähetyksessä kuitenkin näytettiin. Yleisurheilussa mitalit olivat paljon tärkeämpiä ja arvokkaampia kuin voimistelussa, ainakin pikkupojan mielestä.

Intohimoni  jalkapalloilua kohtaan heräsi toden teolla vuonna 1968. Suosikkiseuraksi valikoitui Manchester United, joka voitti Euroopan Cupin finaalissa Benfican 4-1. Tosin minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että ottelu olisi näytetty Suomen televisiossa. Ennen finaalia olin kuitenkin lukenut lehdestä Unitedin joukkueen traagisesta lento-onnettomuudesta Münchenin kentällä vain kymmenen vuotta aikaisemmin. Kyseessä oli joukkue, jolla oli mahtava tarina.

Olin varma, että lehti josta artikkelin luin, olisi ollut Veikkaaja. Selatessani nyt Veikkaajan vuosikertaa vuodelta 1968 ei mainittua artikkelia kuitenkaan löytynyt. Sarjavoittajien Euroopan Cupin finaalista löytyi pelkästään lopputulos. Veikkaajan 4.6.1968 ilmestyneen numeron olivat lähes täysin vallanneet kotimaiset jalkapallosarjat, edellisen viikon julkkisjuorut ja naisten muoti.

Veikkaajakin uudistui sitten 1971 Veikkaus–Lotto -lehdeksi, jonka kannessa komeilivat Englannin I divisioonan joukkueiden värikuvat ja sisäsivuilla esimerkiksi kirjeenvaihtaja Eric Battyn asiantuntevat artikkelit.

Vaikka Veikkaajan ilmestymispäivä oli yleensä maanantai, sai sen lehtipisteistä aikaisintaan tiistaina. Englannin viikonloppupelien kokoonpanoja sai siis odotella kolmisen päivää. Aina ne kuitenkin lehdestä löytyivät. Syventävää tietoa englantilaisesta jalkapallosta etsittiin sitten esimerkiksi  Shoot -lehdestä. Englantilaisen jalkapalloilun raamattuna pidettävä Rothmans Football Yearbook ilmestyi ensimmäisen kerran kaudeksi 1970-71. Sen ostamiseen nuorukaisilla oli kuitenkin harvoin varaa.

1960- ja 1970 -lukujen vaihteesta  lähtien  lauantai-iltapäivien kohokohta oli TV 2:n Englannin ensimmäisen divisioonan ottelu. Valioliigan alku oli vielä hamassa tulevaisuudessa ja televisionkin  lähetykset yleensä mustavalkoisia. Väritelevision aika koitti kotonani vasta 1972, joten Virénin ensimmäiset kultamitalijuoksut  onneksi näin sitten väreissä.

En tarkalleen muista kuka otteluita 1960-luvun viimeisenä vuotena selosti, mutta 1970 -luvun alkupuolelta  lähtien selostajana oli varmasti Aulis Virtanen. Näin jälkikäteen ajateltuna Virtasen selostukset olivat todellista taidetta. Otteluista ei etukäteen tiedetty juuri mitään ja esitettävä ottelu saattoi vielä viime hetkillä vaihtua. Ottelun alussa Virtanen keskittyikin kertomaan katsojille miten mustavalkoisessa lähetyksessä toisen joukkueen tummansinisen paidan erottaa toisen tummanpunaisesta. Ei tietenkään mitenkään. Kun vielä kummankin joukkueen housut olivat valkoiset, oli joukkueiden peliasujen ainoa ero pelisukissa. Toisen joukkueen sukissa oli raidat, toisen ei. 

Jos näytettävä ottelu oli vaihtunut juuri ennen lähetyksen alkua, olisi jopa joukkueiden selvittäminen ollut vaikeaa. Ainakin kerran Aulis Virtanen joutui toteamaan selostaneensa koko ensimmäisen puoliajan joukkueet väärinpäin. Ottelun lopputulos meni siis kuitenkin sitten oikein. Vaikeassa selostustilanteessa kuului katsojille hyvin tulitikun raapaisu ja Virtasen ensimmäiset henkisavut. En tarkalleen tiedä mistä Aulis Virtanen joukkueiden kokoonpanot kaivoi esille. Hänen asiantuntemuksensa  oli joka tapauksessa  melkoinen.

Äitini isä oli innokas vakioveikkaaja, ja 1970-luvulla täytimme kupongin yleensä yhdessä. Vuosittain ilmestyneessä Veikkaajan käsikirjassa annettiin jopa ohjeita joukkueiden ääntämisasusta.  Aasnäl, Bläkböön, Tschelsii  ja Livöpuul tulivat tälläkin tavalla tutuiksi. Minulla ei ole muistikuvaa kuitenkaan siitä miten esimerkiksi Middlesbrough ehdotettiin äännettäväksi.

Pekka Honkanen