20. joulukuuta 2016

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Stadionlinna nousee -kuvatarina

Töölön Tivolinmäellä kulki 118 828 hevoskuormallista maata ja tarvikkeita helmikuusta 1934 marraskuuhun 1935. Massiivinen maanrakennusoperaatio muokkasi mäen uuteen uskoon tulevan stadionin perustuksia varten. Kuorma-autojen käyttö oli vähäistä, sillä stadiontyömaa oli yksi 1930-luvun laman elvytyskohteista. Uljaan urheilulinnan rakentamisella haluttiin saada aikaan mahdollisimman suuri työllistävä vaikutus. Elvytyksen ajan muita keskeisiä helsinkiläisiä rakennustyömaita olivat esimerkiksi Lasipalatsi, Naistenklinikka, Messuhalli ja Tilkka. Osattiin sitä ennenkin elvyttää infraa rakentamalla.

Stadiontyömaa käynnistyi ensimmäisen puun kaadolla 12.2.1934.

Maansiirto tehtiin pääasiassa ihmis- ja hevosvoimin.

Työ eteni nopeasti, vaikka kärryihin mahtui välillä vain
pari kiveä kerrallaan.

Erilaiset vinssit auttoivat kivien nostamisessa.

Kahvitauot rytmittivät työpäivää myös keväällä 1934.

Stadionin työmaalla oli parhaimmillaan vuonna 1934 noin 340 työntekijää ja useampi tallillinen hevosia. Tavoitteeksi oli linjattu stadionin valmistuminen vuoden 1940 olympiakisoihin, vaikka tässä vaiheessa olympiakisoista lähinnä haaveiltiin. Perustustöihin liittyi niin tasoitusta, salaojitusta kuin viemäröintiä. Käytännössä erilaisia tasoitustöitä sekä putkistojen ja kaapelien upotuksia tehtiin noin 8,5 hehtaarin alueella.

Putkilinjojen vetämistä.

Stadionin kentän alle tehtiin tunneli, ennen itse kentän tekoa.
Tunneli etenee.
Keskikentän nurmenlaatua testailtiin Suomen Laidunyhdistyksen perusteellisilla tutkimuksilla eri heinälaatujen ja ruohon osalta. Juoksuratojen testijuoksijana ja asiantuntijana käytettiin juoksija Anton Husgafvelia (Salmenkylä vuodesta 1936), jonka mielipiteet eivät kaikilta osin tulleet hyväksytyiksi. Husgafvelin piikkarit ovat muuten Urheilumuseon kokoelmissa – ehkä juuri ne, joilla hän koetteli alkuperäisen radan pintaa ensimmäisenä urheilijana. Mielenkiintoinen yksityiskohta stadionin nurmen alla oli tunneli, joka rakennettiin pääkatsomon pukeutumistiloista kentälle.

Kentän pohjustusta. Ensin levitettiin ja tasoitettiin multa.
Sitten multaa tunkattiin tiukemmaksi.
Multa jyrättiin pääasiassa miesvoimin.
Sitten äestettiin, kylvettiin ja lannoitettiin nurmi.

Juoksuradan pohjustamiseen saatiin käyttää moderneja työkoneita.
Kun keskeinen kenttäalue oli pohjustettu, päästiin tekemään urheilupaikkojen ympärille urheilulinnan muureja, eli katsomoita. Stadionin maanpäällisten rakenteiden pääurakoitsijaksi valikoitui helsinkiläinen Oy Rakennustoimi, varsinaisia töitä toteutti useita kymmeniä eri yrityksiä.

Stadion alkoi nousta kentän ympärille tornin perustusten rakentamisella. Stadionin peruskivi muurattiin juhlavissa tunnelmissa 8.6.1936 stadionin tornin juureen. Lieriöön laitettiin stadionin peruskirjan ohella Suomen markkoja. Rakennustyömiehet heittivät perään omia nikkelikolikoitaan, jotta pääsisivät Kallion kuppiloissa rehvastelemaan juuri oman nikkelikolikkonsa pitelevän tornia pystyssä.

Tässä viisimetrisessä montussa seisoo stadionin torni edelleen.
Käytännön rakennustyöt etenivät siten, että eteläkaarre ja pääkatsomo (länsisivu, eli se millä torni sijaitsee) alkoivat rakentua ensin ja pohjoiskaarre myöhemmin. Alkuvaiheessa itäsivua ei rakennettu ollenkaan. Koska asiaa on tekstimuodossa vaikeampi hahmottaa, esittelen asian kiteytetysti kuvina.

Maaliskuussa 1934 Helsinki oli harmaa.

Joulukuussa 1934 maanrakennustyöt oli saatu
kenttä- ja rata-alueen osalta varsin pitkälle. Taustalla keskellä kohoaa
Messuhallin eli nykyisen Kisahallin työmaa.

Keväällä 1935 työt keskittyivät edelleen kenttään ja perustuksiin.
Messuhalli kerkisi jo taustalla valmiiksi.

Heinäkuussa 1935 kentälle leviteltiin multakerroksia.

Marraskuussa 1935 kentän ja radan pohjat alkavat olla valmiit.
Etualalla kentällä näkyy tunnelin katettu suuaukko.

Kesäkuussa 1936 stadionin eteläkaarteen länsipuoli on jo kohonnut
eikä Messuhallista näy siksi kuin katto.

Työ eteni ripeää tahtia heinäkuussakin.

Elokuussa 1936 myös pääkatsomo alkaa hahmottua.
Oikealla näkyvä torni ei ole vielä SE torni,
vaan se pienempi torni Urheilumuseon siiven katolla.

Lokakuu 1936, Messuhallin suunnalta. Torni alkaa kohota korkeuksiin.

Joulukuu 1936. Eipä juuri näkynyt lunta Helsingissä tasan 80 vuotta sitten.

Kesäkuussa 1937 päästiin paljastamaan se,
mitä korkeat rakennustelineet kätkivät alleen.

Syyskuussa 1937 etelästä katsottuna stadion näytti jo valmiilta.

Tammikuussa 1938 vaalea urheilulinna istui lumenpeittämään maisemaan
kuin valettu.

Elokuussa 1938 stadionin vihkiäiset (12.6.1938) olivat jo onnistuneesti
takana. Stadion-säätiö vastaanotti stadionin hallinnan virallisesti
luovutustarkastuksessa 22.8.

No mutta, mitä nyt? Helsinki sai olympiakisat 1940 järjestettäväkseen
ja stadionille piti rakentaa lisää kapasiteettia.
Puisten katsomoiden rakennustyöt olivat käynnissä
elokuussa 1939.

Puurakenteiset katsomot nousivat vauhdilla lokakuussa 1939.

Puisen lisäkatsomon ja valmistuneen itäsivun katsomon ansiosta
Stadionin kapasiteetti oli lokakuussa 1939 62 000.
Sehän kävi näppärästi: Viidessä vuodessa Tivolinmäelle nousi noin 3 000 työntekijän panoksen tuloksena suomalaisen urheilun uljas uusi stadion, jolle saatiin jopa olympiakisat heti pidettäväksi. 

Toisin kuitenkin kävi. Vaikka stadionin varustelua kisakuntoon jatkettiin toiveikkaina talvella 1939-40, oli päivänpolttava asia maailmalla leimunnut sota, johon Suomikin oli joutunut osalliseksi loppusyksystä 1939. Olympiakisat jouduttiin lopulta perumaan.

Helsingin olympiakisojen 1940 järjestelykomitean ja Suomen olympiakomitean
kirje Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtaja Henri de Baillet-Latourille
kisojen perumisesta.


Palataan kuitenkin rakennusvaiheiden pariin. Ensin katetun pääkatsomon nousuun:

Tästä se sitten lähti. A-katsomon alku etelästä kuvattuna.
Vasemmalla takana näkyy tanssipaviljonki.

Pääkatsomo, torni ja selostamo kohosivat kerros kerrokselta. Nyt kuvattuna
Urheilumuseon siipirakennuksena tunnetun osan katolta.



Täältä suomalaisen urheilun tulkit pääsivät myöhemmin selostamaan.
Pääkatsomo katettiin, joten ensin piti rakentaa rakennustelineet,
jonka päällä katto rakennettiin. Alkoihan se tornikin kohota.
Torni on jo kohonnut pilviin, joten on juhlan aika.

18.11.1936 vietettiin harjannostajaisia.
Hieman kuitenkin oli tehtävää harjannostajaisten jälkeen.




Ja kappas, sieltähän ne rakenteet paljastuivat tammikuussa 1937!

Pohjoiskatsomo nousi talven ja kevään 1937 aikana kuin eteläkatsomo konsanaan.
Ja jouluna 1937 sekin oli rakenteiltaan valmis. Kuvasta voi
huomata myös ne kuuluisat stadionin penkit, joissa tässä vaiheessa ei ollut vielä
selkänojia, koska ihmisillä oli tuohon aikaan hyvä ryhti. Saattoi siinä olla muukin syy.
Edellisien kuvien oikeassa reunassa näkyy aukko. Tämä johtuu siitä, että vuonna 1937 D-katsomoa ei ollut. Eikä ollut vielä kesällä 1938 vihkiäisten aikaan. Aukko täytettiin syksyn 1938 ja kesän 1939 välisenä aikana, kuten seuraavassa ilmenee.

Joulukuussa 1938 ei taaskaan ollut lunta, kun D-katsomon
rakennustyöt alkoivat edetä.

Tornista otettu kuva D-katsomon rakennustöistä helmikuussa 1939.
Taustalla näkyy kaupunginpuutarha.

Toukokuussa 1939 katsomon muoto on jo selvä.

Kesällä 1939 alkavat erottua myös pohjoiskaarteen laajennustyöt.

Elokuussa 1939 laajennetaan D-katsomoakin puuosilla.
Katsomorakenteet alhaalta.

Stadionin tornin varjo lankeaa lähes valmiille katsomoille syyskuussa 1939.
Helsingin olympiastadion täydessä loistossaan 13.11.1939.
Pilvet synkkenivät taivaanrannassa.
Stadionin rakennusvaiheet dokumentoi pääasiassa Foto Roos. Kuvia on yhteensä yli 600 vuosilta 1934-40, joten ei tässä vielä kaikki, vaan nyt on vielä luvassa muutama yksittäinen hetki stadionin noususta loistoonsa.

Suomeen rakennettava stadion oli siinä mielessä merkittävä, että myös toinen myöhemmin samat olympiakisat menettävä maa halusi ottaa oppia siitä. Japanilaisdelegaatio tutustui kesällä 1936 rakennustyömaahan Stadion-säätiön sihteeri Jussi Tossavaisen opastuksella.


Työmaa oli vahvasti miesvaltainen, mutta kuten pääkatsomon kävelyhallissa otetusta
kuvasta näkyy, myös naisia osallistui rakennustöihin.
Tekipä yksi heistä yksin koko tornin kalkkilaastin: nainen, joka rakensi tornin.
Tässä murskataan tiiliä...

 jotta päästiin levittämään tiilimurskaa radalle. Rataa valiteltiin kovaksi.
Valitukset vaimenivat kummasti Taisto Mäen murskatessa
2 mailin, 3 mailin, 5 000 metrin, kuuden mailin
ja 10 000 metrin maailmanennätykset kesällä 1939.
Ei rata aivan huono voinut olla.
Juoksurataa tiivistettiin koneiden lisäksi käsin tunkkaamalla.

Tanssipaviljonki jäi valtavan stadionin katveeseen.

Penkit valmistettiin puusta suoraan paikalleen.
#Penkkiurheiluviikko merkeissä 2016 ei kuitenkaan sahailtu juuri näitä penkkejä.
Stadionin kapasiteetiksi tuli pysyvälle betoniosalle 27 000 istumapaikkaa
Helsingin olympiakisoja 1940 varten.
Katsomon penkit ovat osa stadionin hienoa visuaalista ilmettä.

Stadionin lämmittämiseksi rakennettiin kattilahuone.
Hiilikattiloiden lämmittäjänä toimi pitkään maratonin olympiavoittaja
Albin Stenroos. (ei kuvassa)

Stadionin alla yhdistyivät funktionaalinen betonirakenne
ja lisäkatsomojen puurakenteet.

Urheilumuseo muutti olympiastadionille 1943.
Museon portailta avautuu näkymä stadionin julkisivuun
ja kohti kaupunkia.

Lisäkatsomoiden korkeus hahmottuu hyvin suhteessa torniin.

Yksi unohdetuista maisemista. D-katsomon lisäkatsomon puurakenteet,
jotka istuivat hyvin metsäiseen maisemaan.

3 900 tonnia sementtiä, 1 200 tonnia betonirautaa, 6 120 kiloa dynamiittia, niillä on stadion tehty, arvioivat Rakennustoimi Oy:n edustajat jo stadionin vihkiäisissä 1938. Olympiastadionista kehkeytyi yksi suomalaisuuden ja Helsingin symboleista. Stadionin nimeksi vakiintui olympiastadion vuonna 1938, kun Helsinki sai olympiakisat järjestettäväkseen. Siihen asti nimiehdotuksia oli urheilulinnasta erilaisiin "stadion" -päätteisiin nimiin: Helsingin, Itsenäisyyden, Suomen ja esimerkiksi Vapauden stadion. Myös pelkkä Stadion ja Kansallisstadion olivat esillä.

Sotavuosien edetessä olympiastadion pysyi vuoden 1940 asussa. Siellä järjestettiin kymmeniä urheilutapahtumia ja tähystettiin tornista lentoliikennettä. Helsingin pommituksissa helmikuun lopussa 1944 vaurioituivat lähinnä pääkatsomo ja sen alla olleet tilat, vaikka stadionille osui useita pommeja. Ikkunaruutuja hajosi tuhansia ja tulostaulukin sai osansa sirpaleista. Tarvittavat korjaukset tehtiin vuosien 1944 ja -45 aikana ja stadionilla nähtiin rauhan tultua jälleen lukuisia urheilujuhlia. 

Uutta sykettä stadionin remontoimiseen syntyi, kun kesäkuussa 1947 KOK:n 40. istunto myönsi Helsingille oikeuden XV olympiadin kisojen järjestämiseen vuonna 1952. Tästä jatkamme seuraavassa osassa.

Kalle Rantala

6. joulukuuta 2016

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Haaveita urheilulinnasta

”…Eläintarhan ponnistuspaikat hyppypaikoilla ovat kehnot; sinne ei pääse raitiotiellä vaan on käveltävä kolme kilometriä ja siellä on otettava pölykylpyjä á la Sahara; jalkapalloa ei pelata ruohokentällä; ratapyöräilyä ei voi ollenkaan harjoittaa; kenttää ei ympäröi aita, vaan on seurojen pingotettava kallis kangas kentän ympäri”, sanailtiin Suomen Urheilulehdessä 24.7.1913.

Hannes Kolehmaisen johdolla saavutetut voitot Tukholman olympiakisoista 1912 olivat kirkkaana urheilusta kiinnostuneiden kansalaisten mielissä. Menestyksen ja, lievästi sanottuna, kansallismielisten aatteiden johdosta haaveilu omien olympiakisojen järjestämisestä kyti useiden urheiluaktiivien ajatuksissa. Tätä varten tarvittaisiin oma urheilulinna, suurkilpailujen arvoinen stadion, jolla Suomen urheilukunniaa voitaisiin edistää ja sementoida Suomi maailmankartalle omana kansakuntana.

Lauri Pihkala johtaa viestijuoksukilpailua
Eläintarhan kentällä 1910-luvun alussa.
Helsingin kaupunginarkkitehti Bertel Jung ja ripeäotteinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton urheiluohjaaja Lauri Pihkala laativat vuonna 1916 aloitteen stadionin rakentamisesta Kaisaniemeen, kasvavan Helsingin kaupungin ytimeen. Kaisaniemessä oli paljon tyhjää tilaa, se oli rautatieaseman vieressä ja alue oli valmiiksi urheilukäytössä. Sinnehän se stadion kuului! Epäviralliseksi jäänyt suunnitelma jakoi kuitenkin mielipiteitä, eikä se päässyt lopulta edes päätöksentekoelimien käsittelyyn. Kipinä keskustelulle oli kuitenkin syttynyt.
Etenkin ylioppilaat olivat aktiivisia
Kaisaniemen käyttäjiä 1900-luvun alussa.

Kaisaniemen jälkeen stadionin vahvimmaksi sijoituspaikaksi kohosi pöytäpuheissa Kamppi. Vuonna 1918 Helsingin Seurahuoneella perustettiin innostuneiden miesten kesken toimikunta valmistelemaan jälleen stadionaloitetta. Itsenäistymisen jälkimainingeissa teot jäivät jälleen puheiden tasolle. Toimikunta ei kokoontunut kertaakaan ja stadion-asia jäi roikkumaan ilmaan.

Valtaisa menestys vuoden 1920 olympiakisoissa herätti stadioninnostuksen entistä voimakkaammaksi. Syksyllä perustettiin Oy Stadion Ab, jonka tehtävä oli vakaannuttaa Suomen menestys ja mahdollistaa olympiakisojen järjestäminen ”vastaisuudessa” Helsingissä. Oy:n kantavaksi voimaksi nousi Erik von Frenckell, yksi Helsingin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Osakemerkintä kuitenkin epäonnistui ja hanke osakeyhtiöineen kuopattiin jo vuonna 1921.

Suomen menestyksekäs olympiajoukkue marssi Pallokentällä
vuoden 1920 kisoista palattuaan.
Frenckell ei lannistunut vaan alkoi viritellä omistamansa Pallokenttä Oy:n puolella stadionhanketta. Töölön Pallokentän eteläpäähän sijoitettava stadion olisi vahvistanut Pallokenttien seutua Helsingin tärkeimpänä liikuntakeskittymänä. Olihan alueella kenttien lisäksi jo hyppyrimäki ja ulkovoimisteluvälineitä. Talvisin Bolliksen alueella hiihdettiin, luisteltiin ja pelattiin jääpalloa, kesäisin esimerkiksi jalkapalloa, pesäpalloa ja tennistä, mutta myös järjestettiin suuria voimistelunäytöksiä. Stadionista ja sen alueesta laaditut piirustukset sekä pienoismalli olivat nähtävillä Stockmannin tavaratalossa kesällä 1926. Käytännössä 1-kentän paikalle sijoitettu stadionluonnos herätti innostusta, mutta ei lopulta konkreettista toimintaa.

Samoihin aikoihin Alvar Aalto ja Itsenäisyyden Liitto ideoivat tahoillaan itsenäisyyden muistomerkkiä, joka yhdistyisi stadion-ajatukseen. Suomi tarvitsi symbolisia rakennuksia. Sijaintipaikaksi ehdotettiin mahtipontisesti Tähtitorninmäkeä, joka järkisyistä unohtui nopeasti – eihän alueelle mahtuisi stadionia, saati sen vaatimia parkkipaikkoja, vaikka autokanta olikin vielä pieni.

Erik von Frenckell (oik.) toivottaa Kansainvälisen
jalkapalloliiton FIFA:n puheenjohtajan Jules Rimetin
tervetulleeksi FIFA:n kongressiin Helsinkiin vuonna 1927.
Vuodesta 1926 tuli kuitenkin merkkipaalu hankkeen konkretisoitumisesta. Urheilujärjestöjen lukuisat kokoukset johtivat Stadion-säätiön perustamiseen ja oikeasti yhtenäiseen kantaan stadionin tarpeellisuudesta. Tasavallan presidentti vahvisti Erik von Frenckellin johtaman säätiön olemassaolon helmikuussa 1928. Säätiön hallinnossa syntyi nopeasti yksimielisyys siitä, että stadion-hankkeen tuli olla kaikelle kansalle suunnattu. Tavoitteeksi tuli perustaa mittava liikunta- ja virkistyspuisto, jonka keskeiselle paikalle tulisi itse stadion. Taktisesti viisaasti von Frenckell lahjoitti omistamansa Oy Pallokentän osakkeet kaupungille marraskuussa 1928, jolloin kaupungista tuli Töölön liikuntamahdollisuuksien pääomistaja ja kehittäjä. Käytännössä ajatus oli se, että stadion tulisi juuri Töölön liikuntakeskittymän äärelle, von Frenckellin suosikkialueelle. Töölössä asui voimakkaan rakentamisen seurauksena jo lähes 40 000 ihmistä vuonna 1930.

Käytännössä suunnitelman puistokokonaisuudesta sen vaatimine liikuntapaikkoineen laati Lauri Pihkala. Pihkalan kynäilemä esitys hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa syyskuussa 1929. Liikuntapuistolle ja erityisesti stadionille päätettiin myöntää varaus jo vuonna 1914 keskuspuistoksi perustetulta alueelta, sillä ehdolla, että alueen käytöstä järjestettiin kaupungin vetämä suunnittelukilpailu vuonna 1930.

Helsingin kaupungin kartta vuodelta 1925. Karttaan merkitty paikat, joihin stadionia suunniteltiin 1910-20-luvuilla.
Kilpailuun ryhtyi ilahduttavasti 28 osallistujaa. Merkittävin painotus suunnittelussa oli stadionin sijoittamiseen liittyvät näkökulmat. Kaupunki oli määritellyt lähinnä, että stadionin tulee sijaita Urheilukadun, Nordenskiöldinkadun, tulevan rautatiealueen ja Helsinginkadun jatkon välisellä alueella. (katso kartta yllä) Parhaiksi arvioiduissa töissä stadionin sijainniksi tuli Töölön Tivolinmäki, jonka laidalla, Pallokentän yläpuolella sijaitsi tanssipaviljonki. Suomen Arkkitehtiliitto ehdotti vielä kilpailun jälkeen, että stadion sopisi paremmin Ruskeasuon Reijolan alueelle, mutta Stadion-säätiö ja kaupungin urheilulautakunta pitivät kiinni Tivolinmäestä. Kun kaupungin kiinteistölautakuntakin kannatti Tivolinmäkeä, oli stadionin sijainti saanut viimeisen leimansa vuonna 1932.
Liikuntapuiston suunnittelukilpailun voittotyö, O. J. Enroth.
Teoksessa Helsingin Olympiastadion (Helge Nygren 1978).

O. J. Enrothin voittotyön pienoismalli.
Millainen urheilulinna rakennetaan?

Kun sijaintiasia oli vatvottu maaliin, päästiin hahmottelemaan itse stadionia. Käytännön toteutukseksi järjestettiin jälleen kilpailu. Vuonna 1932 pidettyyn vaativaan stadionin suunnittelukilpailuun lähetettiin vajaat 30 työtä. Kilpailu oli historiallinen, sillä se oli siihen asti vaikein suunnittelukilpailu, mitä Suomessa oli järjestetty.

Kilpailutyöt luokiteltiin kolmeen eri luokkaan, ja kahteen parhaaseen sijoittuneiden kesken päätettiin järjestää jatkokilpailu kesällä 1933. Kilpailun toisen vaiheen olennaisin lisävaatimus oli se, että suunnittelijoita vaadittiin suunnittelemaan stadionille torni. Torneja ei ensimmäisessä vaiheessa oltu juuri nähty, mutta idea tornista kiehtoi kilpailun järjestäjiä. Voittoon nousi lopulta Yrjö Lindegrénin ja Toivo Jäntin työ ja heidän toinen kilpailutyönsä sijoittui kolmanneksi. Lindegrén ja Jäntti oli siten helppo valita lopullista stadionia suunnittelemaan.


Suunnitelukilpailun toisen osan voittajatyö: Toivo Jäntti, Yrjö Lindegrén (ja avustaja Vera Rosendahl).
Kaikkiaan stadionin perusratkaisun ohella suunniteltavana oli valtava määrä erilaisia toimisto- ja harjoitustiloja, tunneleita ja käytäviä, katsomorakenteita ja tietysti tilaajan haluama korkea torni. Monet eri tahot urheilulääkäreistä alkaen halusivat tiloja stadionilta. Lopulliset stadionin piirustukset hahmottuivat hiljalleen vuosien 1934-35 aikana.

Jäntti ja Lindgren kiersivät stadioneita ympäri Eurooppaa ja hakivat ideoita yksityiskohtiin. Taustalla oli koko ajan paine kaupungilta – alkuperäisen maankäyttösopimuksen mukaan Stadion-säätiön tuli saada louhintatyöt alkuun vuoden 1935 aikana ja itse stadion valmiiksi vuoteen 1943 mennessä. Näistä ei tullut ongelmia, sillä työmaa käynnistyi suuren innon siivittämänä helmikuussa 1934. Kahden vuosikymmenen stadionhaaveilu oli vihdoin konkretisoitumassa.

Stadiontyömaa käynnistyi virallisesti ensimmäisen puun kaadolla 12.2.1934.

Kalle Rantala

Lähteet:
Alaja, E. 2015. Bollis. Töölön Pallokentän 100 vuotta.
Nygren, H. 1978. Helsingin Olympiastadion.
Urheilumuseo, Stadion-säätiön arkisto.