”…Eläintarhan ponnistuspaikat hyppypaikoilla ovat kehnot; sinne ei pääse raitiotiellä vaan on käveltävä kolme kilometriä ja siellä on otettava pölykylpyjä á la Sahara; jalkapalloa ei pelata ruohokentällä; ratapyöräilyä ei voi ollenkaan harjoittaa; kenttää ei ympäröi aita, vaan on seurojen pingotettava kallis kangas kentän ympäri”, sanailtiin Suomen Urheilulehdessä 24.7.1913.
Hannes Kolehmaisen johdolla saavutetut voitot Tukholman olympiakisoista 1912 olivat kirkkaana urheilusta kiinnostuneiden kansalaisten mielissä. Menestyksen ja, lievästi sanottuna, kansallismielisten aatteiden johdosta haaveilu omien olympiakisojen järjestämisestä kyti useiden urheiluaktiivien ajatuksissa. Tätä varten tarvittaisiin oma urheilulinna, suurkilpailujen arvoinen stadion, jolla Suomen urheilukunniaa voitaisiin edistää ja sementoida Suomi maailmankartalle omana kansakuntana.
 |
Lauri Pihkala johtaa viestijuoksukilpailua
Eläintarhan kentällä 1910-luvun alussa. |
Helsingin kaupunginarkkitehti Bertel Jung ja ripeäotteinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton urheiluohjaaja Lauri Pihkala laativat vuonna 1916 aloitteen stadionin rakentamisesta Kaisaniemeen, kasvavan Helsingin kaupungin ytimeen. Kaisaniemessä oli paljon tyhjää tilaa, se oli rautatieaseman vieressä ja alue oli valmiiksi urheilukäytössä. Sinnehän se stadion kuului! Epäviralliseksi jäänyt suunnitelma jakoi kuitenkin mielipiteitä, eikä se päässyt lopulta edes päätöksentekoelimien käsittelyyn. Kipinä keskustelulle oli kuitenkin syttynyt.
 |
Etenkin ylioppilaat olivat aktiivisia
Kaisaniemen käyttäjiä 1900-luvun alussa. |
Kaisaniemen jälkeen stadionin vahvimmaksi sijoituspaikaksi kohosi pöytäpuheissa Kamppi. Vuonna 1918 Helsingin Seurahuoneella perustettiin innostuneiden miesten kesken toimikunta valmistelemaan jälleen stadionaloitetta. Itsenäistymisen jälkimainingeissa teot jäivät jälleen puheiden tasolle. Toimikunta ei kokoontunut kertaakaan ja stadion-asia jäi roikkumaan ilmaan.
Valtaisa menestys vuoden 1920 olympiakisoissa herätti stadioninnostuksen entistä voimakkaammaksi. Syksyllä perustettiin Oy Stadion Ab, jonka tehtävä oli vakaannuttaa Suomen menestys ja mahdollistaa olympiakisojen järjestäminen ”vastaisuudessa” Helsingissä. Oy:n kantavaksi voimaksi nousi Erik von Frenckell, yksi Helsingin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Osakemerkintä kuitenkin epäonnistui ja hanke osakeyhtiöineen kuopattiin jo vuonna 1921.
 |
Suomen menestyksekäs olympiajoukkue marssi Pallokentällä
vuoden 1920 kisoista palattuaan. |
Frenckell ei lannistunut vaan alkoi viritellä omistamansa Pallokenttä Oy:n puolella stadionhanketta. Töölön Pallokentän eteläpäähän sijoitettava stadion olisi vahvistanut Pallokenttien seutua Helsingin tärkeimpänä liikuntakeskittymänä. Olihan alueella kenttien lisäksi jo hyppyrimäki ja ulkovoimisteluvälineitä. Talvisin Bolliksen alueella hiihdettiin, luisteltiin ja pelattiin jääpalloa, kesäisin esimerkiksi jalkapalloa, pesäpalloa ja tennistä, mutta myös järjestettiin suuria voimistelunäytöksiä. Stadionista ja sen alueesta laaditut piirustukset sekä pienoismalli olivat nähtävillä Stockmannin tavaratalossa kesällä 1926. Käytännössä 1-kentän paikalle sijoitettu stadionluonnos herätti innostusta, mutta ei lopulta konkreettista toimintaa.
Samoihin aikoihin Alvar Aalto ja Itsenäisyyden Liitto ideoivat tahoillaan itsenäisyyden muistomerkkiä, joka yhdistyisi stadion-ajatukseen. Suomi tarvitsi symbolisia rakennuksia. Sijaintipaikaksi ehdotettiin mahtipontisesti Tähtitorninmäkeä, joka järkisyistä unohtui nopeasti – eihän alueelle mahtuisi stadionia, saati sen vaatimia parkkipaikkoja, vaikka autokanta olikin vielä pieni.
 |
Erik von Frenckell (oik.) toivottaa Kansainvälisen
jalkapalloliiton FIFA:n puheenjohtajan Jules Rimetin
tervetulleeksi FIFA:n kongressiin Helsinkiin vuonna 1927. |
Vuodesta 1926 tuli kuitenkin merkkipaalu hankkeen konkretisoitumisesta. Urheilujärjestöjen lukuisat kokoukset johtivat Stadion-säätiön perustamiseen ja oikeasti yhtenäiseen kantaan stadionin tarpeellisuudesta. Tasavallan presidentti vahvisti Erik von Frenckellin johtaman säätiön olemassaolon helmikuussa 1928. Säätiön hallinnossa syntyi nopeasti yksimielisyys siitä, että stadion-hankkeen tuli olla kaikelle kansalle suunnattu. Tavoitteeksi tuli perustaa mittava liikunta- ja virkistyspuisto, jonka keskeiselle paikalle tulisi itse stadion. Taktisesti viisaasti von Frenckell lahjoitti omistamansa Oy Pallokentän osakkeet kaupungille marraskuussa 1928, jolloin kaupungista tuli Töölön liikuntamahdollisuuksien pääomistaja ja kehittäjä. Käytännössä ajatus oli se, että stadion tulisi juuri Töölön liikuntakeskittymän äärelle, von Frenckellin suosikkialueelle. Töölössä asui voimakkaan rakentamisen seurauksena jo lähes 40 000 ihmistä vuonna 1930.
Käytännössä suunnitelman puistokokonaisuudesta sen vaatimine liikuntapaikkoineen laati Lauri Pihkala. Pihkalan kynäilemä esitys hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa syyskuussa 1929. Liikuntapuistolle ja erityisesti stadionille päätettiin myöntää varaus jo vuonna 1914 keskuspuistoksi perustetulta alueelta, sillä ehdolla, että alueen käytöstä järjestettiin kaupungin vetämä suunnittelukilpailu vuonna 1930.
 |
| Helsingin kaupungin kartta vuodelta 1925. Karttaan merkitty paikat, joihin stadionia suunniteltiin 1910-20-luvuilla. |
Kilpailuun ryhtyi ilahduttavasti 28 osallistujaa. Merkittävin painotus suunnittelussa oli stadionin sijoittamiseen liittyvät näkökulmat. Kaupunki oli määritellyt lähinnä, että stadionin tulee sijaita Urheilukadun, Nordenskiöldinkadun, tulevan rautatiealueen ja Helsinginkadun jatkon välisellä alueella. (katso kartta yllä) Parhaiksi arvioiduissa töissä stadionin sijainniksi tuli Töölön Tivolinmäki, jonka laidalla, Pallokentän yläpuolella sijaitsi tanssipaviljonki. Suomen Arkkitehtiliitto ehdotti vielä kilpailun jälkeen, että stadion sopisi paremmin Ruskeasuon Reijolan alueelle, mutta Stadion-säätiö ja kaupungin urheilulautakunta pitivät kiinni Tivolinmäestä. Kun kaupungin kiinteistölautakuntakin kannatti Tivolinmäkeä, oli stadionin sijainti saanut viimeisen leimansa vuonna 1932.
 |
Liikuntapuiston suunnittelukilpailun voittotyö, O. J. Enroth.
Teoksessa Helsingin Olympiastadion (Helge Nygren 1978).
|
 |
| O. J. Enrothin voittotyön pienoismalli. |
Millainen urheilulinna rakennetaan?
Kun sijaintiasia oli vatvottu maaliin, päästiin hahmottelemaan itse stadionia. Käytännön toteutukseksi järjestettiin jälleen kilpailu. Vuonna 1932 pidettyyn vaativaan stadionin suunnittelukilpailuun lähetettiin vajaat 30 työtä. Kilpailu oli historiallinen, sillä se oli siihen asti vaikein suunnittelukilpailu, mitä Suomessa oli järjestetty.
Kilpailutyöt luokiteltiin kolmeen eri luokkaan, ja kahteen parhaaseen sijoittuneiden kesken päätettiin järjestää jatkokilpailu kesällä 1933. Kilpailun toisen vaiheen olennaisin lisävaatimus oli se, että suunnittelijoita vaadittiin suunnittelemaan stadionille torni. Torneja ei ensimmäisessä vaiheessa oltu juuri nähty, mutta idea tornista kiehtoi kilpailun järjestäjiä. Voittoon nousi lopulta Yrjö Lindegrénin ja Toivo Jäntin työ ja heidän toinen kilpailutyönsä sijoittui kolmanneksi. Lindegrén ja Jäntti oli siten helppo valita lopullista stadionia suunnittelemaan.
  |
| Suunnitelukilpailun toisen osan voittajatyö: Toivo Jäntti, Yrjö Lindegrén (ja avustaja Vera Rosendahl). |
Kaikkiaan stadionin perusratkaisun ohella suunniteltavana oli valtava määrä erilaisia toimisto- ja harjoitustiloja, tunneleita ja käytäviä, katsomorakenteita ja tietysti tilaajan haluama korkea torni. Monet eri tahot urheilulääkäreistä alkaen halusivat tiloja stadionilta. Lopulliset stadionin piirustukset hahmottuivat hiljalleen vuosien 1934-35 aikana.
Jäntti ja Lindgren kiersivät stadioneita ympäri Eurooppaa ja hakivat ideoita yksityiskohtiin. Taustalla oli koko ajan paine kaupungilta – alkuperäisen maankäyttösopimuksen mukaan Stadion-säätiön tuli saada louhintatyöt alkuun vuoden 1935 aikana ja itse stadion valmiiksi vuoteen 1943 mennessä. Näistä ei tullut ongelmia, sillä työmaa käynnistyi suuren innon siivittämänä helmikuussa 1934. Kahden vuosikymmenen stadionhaaveilu oli vihdoin konkretisoitumassa.
 |
| Stadiontyömaa käynnistyi virallisesti ensimmäisen puun kaadolla 12.2.1934. |
Kalle Rantala
Lähteet:
Alaja, E. 2015. Bollis. Töölön Pallokentän 100 vuotta.
Nygren, H. 1978. Helsingin Olympiastadion.
Urheilumuseo, Stadion-säätiön arkisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti