"Wir sind alle Weltmeister"

Museovierailu: Saksan Jalkapallomuseo

Vierailin hiljattain Saksan Jalkapallomuseossa Dortmundissa. Tässä tekstissä käyn läpi neljän tunnin pituiseksi venähtäneen käynnin antia ja arvioin näyttelyn sisällöllisiä ratkaisuja.

Deutsches Fussballmuseum avattiin nykyiselle paikalleen Dortmundin päärautatieaseman kupeeseen lokakuussa 2015. Näyttelyuudistuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastasi berliiniläinen viestintätoimisto Triad, jonka referensseihin lukeutuu myös muun muassa FIFA World Football Museum Zürichissä. Triad ilmoittaa nettisivuillaan olevansa erikoistunut luovaan tilalliseen viestintään, tavoitteenaan ”muuntaa tarinat tiloiksi ja tiedon tunteiksi”. Resursseista ei tämänkään hankkeen osalta ollut pulaa, sillä Saksan jalkapalloliitto myönsi hankkeeseen auliisti varoja MM-kotikisojen 2006 tuotoista.

Pinta-alaltaan 7700 neliömetriä olevan museorakennuksen suunnitteli dortmundilainen arkkitehtitoimisto HPP Architects.

Triadin näyttelykonsepti jäsentyy jalkapallo-ottelun vaiheiden mukaan nimettyihin kokonaisuuksiin. Noustuaan pelaajatunnelin näköiseksi tehtyjä liukuportaita pitkin museon ylimpään kerrokseen kävijä saapuu ”ensimmäiselle puoliajalle”, joka keskittyy Saksan miesten maajoukkueeseen ja erityisesti neljään maailmanmestaruuteen (1954, 1974, 1990 ja 2014). Samassa kerroksessa esitellään myös Saksan jalkapallohistorian kronologiaa, naisten jalkapalloa ja lajin vaiheita DDR:ssä ja natsi-Saksassa. Tämän jälkeen kävijä jatkaa kulkuaan alemmassa kerroksessa sijaitsevalle ”toiselle puoliajalle”, jonka aiheena on saksalainen seurajalkapallo ja Bundesliigan historia. Tässä kerroksessa pääsee tutustumaan myös Saksan voittamiin palkintopokaaleihin, taktiikoiden ja stadionien kehitykseen sekä erotuomareihin ja faneihin. Pohjakerroksessa olevalla ”jatkoajalla” on vielä tarjolla MM2014 -joukkuetta kuljettanut bussi ja toiminnallisia osioita.

Millaisen jalkapallomuseon saa 36 miljoonalla eurolla? Jälkikäteen mieleen tulee ainakin seuraavia määreitä – tunteisiin vetoava, mahtipontinen, näyttävä, elämyksellinen, värikäs ja äänekäs, maajoukkueorientoitunut. Astuessaan pelaajatunnelista näyttelyn alkuun kävijä tutustuu MM-kisojen 1954 voitosta eli ”Bernin ihmeestä” vastanneen joukkueen pelaajiin ja valmentaja Sepp Herbergeriin Saksan kansallislaulun soidessa taustalla. Viereisessä tilassa Unkaria vastaan pelattua MM-finaalia voi katsella 50-luvun tyylisestä televisiosta. Mukaan on liitetty pätkiä Herbert Zimmermannin legendaarisesta radioselostuksesta – varmuudella tunteikas kokemus jokaiselle saksalaiselle jalkapallofanille.

Jokaisesta MM-kultaa 1954 voittaneesta pelaajasta on esillä kuvia, tekstiä ja esineitä. Etualalla finaalin pelipallo.

Sepp Herbergerin esineitä. Oikealla maajoukkueen käyttöön kisoja varten valmistetut Adidakset. Ruuvattavilla nastoilla varustetut, 50-luvun mittapuulla kevyet kengät tarjosivat Saksalle merkittävän edun Unkaria vastaan Wankdorfstadionin mutaisella nurmella.

Näyttelyn tekninen toteutus on kauttaaltaan erittäin korkealla tasolla. Ensimmäisen puoliajan päättävässä salissa valtava pallonmuotoinen videoinstallaatio kertoo Saksan matkasta maailmanmestaruuteen kesällä 2014. Näyttelykonseptin ajatus ihmisten tunteisiin vetoamisesta on toteutettu tuomalla kultajoukkueen pelaajat ja valmentaja Joachim Löw mukaan näyttelyyn paitsi esineiden ja kuvien kautta, myös videoina ja jopa virtuaalisina itsenään. Viimeksi mainittu toteutuu ensimmäisen kerroksen päättävässä 3D-elokuvateatterissa, jossa pyörii 12 minuuttia kestävä filmi – aiheena jälleen kultainen kesä 2014. Filmin juontavat pelaajat: kolmiulotteiselle virtuaalinäyttämölle astelevat muun muassa Bastian Schweinsteiger, Thomas Müller, Mats Hummels, Philipp Lahm ja ratkaisevan maalin laukonut Mario Götze. Pelaajien rentoa jutustelua ja läpänheittoa katsellessa suupielet venyvät väkisinkin ylöspäin. 

Mies, jolta Jari Litmanen sai lempinimensä: lähes 100 ottelua Saksan maajoukkuessa 1980-luvulla pelannut laitahyökkääjä, Pierre Littbarski.

Sisällöllisesti Saksan maajoukkueen menestys saa siis suuren huomion. Varsinkin nykyisiltä huipuilta on saatu yllättävänkin paljon aineistoa: pelivarusteiden ja palkintojen lisäksi mielenkiintoisia olivat muun muassa kulissien takaista elämää valottava materiaali kuten Saksan valmennusjohdon käsintehdyt muistiinpanot MM-kisojen ajalta. Kävijälle annetaan tiiviisti mutta kattavasti selitys siitä, miten ja miksi saksalainen jalkapallo nousi vuosituhannen taitteen lamasta nykytilanteeseen, jossa maalla on käytännössä usean joukkueellisen verran pelaajia, joilla voisi taistella MM-kullasta. Lähdeteoksena on selvästi käytetty Raphael Honigsteinin mainiota kirjaa Das Reboot, joka löytyy myös suomennettuna nimellä Saksan jalkapallon viritetty kone.

Manuel Neuerin pelivarusteita MM-kisoista 2014.

2000-luvun alussa luotu akatemiajärjestelmä on kasvattanut laajan katraan sekä huippupelaajia että valmentajia.

Mustekala Paul nousi ennustajanlahjoillaan maailmankuuluksi MM-kisojen aikana.

Apuvalmentaja Hansi Flickin muistiinpanoja MM-finaalista Saksa-Argentiina.

Ennen museokäyntiä odotin mielenkiinnolla ennen kaikkea sitä, rajoittuuko näyttelyn kertoma tarina saksalaisen (miesten) jalkapallon saavutusten esittelyyn ja yksipuoliseen narratiiviin jalkapallosta kauniina pelinä. Tavoittaako näyttely jalkapallon yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen merkityksen, kertooko se miten laji on muokannut saksalaisuutta 1900-luvun aikana? Käynnin jälkeen voi todeta, että tavoittaa ja kertoo melko hyvin, mutta parannettavaakin on. Saksalaisen naisjalkapallon nousu lajiliitto DFB:n täyskiellosta maailman huipulle taustoitetaan ja tarinallistetaan kattavasti. Lajin pimeitä puolia tuodaan esiin natsi-Saksaa ja DDR:ä käsittelevissä osioissa. Osa tarinoista ja niihin liittyvistä esineistä on melko kylmääviä. Esimerkkinä mainittakoon asiakirja, jossa Stasin agentti esittelee suunnitelmansa Länsi-Saksaan loikanneen jalkapalloilijan Lutz Eigendorfin murhaamisesta vierellään kuva Eigendorfin romuttuneesta autosta muutamaa vuotta myöhemmin.

DDR:ä ja natsi-Saksaa on toki helpompaa tuoda museoon kuin nykyilmiöitä kuten korruptiota, ottelumanipulaatioita tai huliganismia. Tässä suhteessa museo ei täysin vakuuta. FIFA:n korruptiokohuista vaietaan, varmaankin siksi, että niiden linkit vievät myös Saksaan. Franz Beckenbauerille omistetussa vitriinissä Keisaria kuvaillaan ”saksalaisen jalkapallon hehkuvaksi valoksi”, joka diplomaattisilla taidoillaan varmisti Saksalle MM-kotikisat 2006. Hieman hymyilytti. On toki ymmärrettävää, että pääasiallisia kohderyhmiä ja rahoittajia ei haluta vieraannuttaa, mutta vähän rohkeampaa otetta nykyjalkapallon lieveilmiöiden käsittelyyn olisin kaivannut. Ottelumanipulaatioita olisi voinut lähestyä esimerkiksi Bundesliigaan vuonna 2005 kohdistuneen vedonlyöntiskandaalin kautta, vaikkapa näyttämällä videopätkiä fiksatuista otteluista.

Tämän vitriinin aihe näkyi kauempaakin.

Saksan naisten jalkapallomaajoukkueen voittamia palkintoja.

Fussballmuseumin ilmeinen vertailukohde on Manchesterissä sijaitseva National Football Museum, jossa kävin loppuvuodesta 2014. Kumpikin museo on tehty isolla rahalla, ja molemmissa vierailee vuosittain satoja tuhansia kävijöitä. Sisällöllisesti museoissa on jonkin verran eroja. Englannissa painopiste on selvästi enemmän seurajalkapallossa, ja myös alempien sarjojen joukkueista on esillä paljon tietoa, tarinoita ja aineistoa. Saksassa keskitytään enemmän maajoukkueen menestystarinaan. Huippuseurat pääsevät toki esiin toisessa kerroksessa, mutta mittakaava on pienempi kuin maajoukkueosiossa. Kyse on suunnittelijoiden tekemästä valinnasta, jonka voi myös kyseenalaistaa, ovathan seurat jalkapallokulttuurin kivijalka myös Saksassa. Toinen merkittävä ero koskee kansainvälistä jalkapalloa, johon liittyvää aineistoa löytyy Manchesteristä huomattavasti enemmän. Toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä verrattaessa museot ovat tasavahvoja. National Football Museumin Football Plus -kokonaisuus on rangaistuspotkusimulaattoreineen ja muine laitteineen monipuolisempi kuin Saksan vastaava, mutta audiovisuaaliselta ilmeeltään Saksa voittaa. Saksan kohdalla huomion kiinnitti myös se, että näyttelyä päivitetään jatkuvasti. Tästä kertovat muun muassa esillä olleet pokaalit viime kesän Konfederaatioiden Cupista ja alle 21-vuotiaiden EM-kisoista.

Kaivosmiehen patsas kiteyttää hienosti sen, miksi Ruhrin alueella on tänä päivänä niin monta seuraa 1. ja 2. Bundesliigassa.

 Suurin osa näytteillä olleista pokaaleista oli luonnollisesti kopioita, mutta oli joukossa joitain aitojakin, kuten tämä tuore pokaali kesän Konfederaatioiden Cupista.

Toinen kiinnostava aito pokaali: Saksan Cupin kiertävä palkintopokaali.

Mestarien liigan voittopokaalin kopio.

Vierailuhetkellä perusnäyttelyn lisäksi esillä oli yksi vaihtuva näyttely, jossa esiteltiin valmentaja Sepp Herbergerin kirjakokoelmaa ja sen vaikutusta Bernin ihmettä pedanneen valmennuskonseptin syntyyn. Mielestäni aihevalinta on hieman erikoinen, sillä Herberger on muussa näyttelyssä hyvin esillä, eikä sinänsä kiinnostava teema välttämättä ole parhaimmillaan näyttelynä. Näyttelyn loppuun sijoitettu pimeähkö sali kirjahyllyineen ei juuri houkutellut pysähtymään, enkä näyttänyt olevan ainoa, joka käveli suoraan huoneen läpi.

Saksan Jalkapallomuseota ei syyttä ole kuvailtu ”jalkapallon mekaksi”. Saksalaisen jalkapallon tarinaa kerrotaan hyödyntämällä ajallisesti ja temaattisesti runsasta esinekokoelmaa ja moderneimpia esittelytapoja ja tekniikoita. Tyylilaji on paikoin häpeilemättömän paatoksellinen, eikä kaikista kielteisistä ilmiöistä mainita, mutta luulen, ettei suurin osa museon yli 200 000 vuosittaisesta kävijästä pidä tätä ongelmana. Elämyksiä on tarjolla koko rahan edestä – eli melko paljon, kun ottaa huomioon suolaisen 17 euron pääsymaksun. Museokäynnin kustannuksia tosin alentaa se, jos saapuu paikalle esimerkiksi junalla: vierailupäivänä pääsylippu käy nimittäin matkalippuna julkisessa liikenteessä koko Rhein-Ruhrin alueella. Suosittelen käyntiä lämpimästi, etenkin kun reissuun on helppoa yhdistää yksi tai useampi 1. tai 2. Bundesliigan ottelu.

Maailmanmestarien bussi. Myös sisään pääsi ihmettelemään.

Potkimista pohjakerroksessa.

Jouni Lavikainen

Kesähessujen tilinteko - Urheilumuseo renkailla

Urheilumuseo renkailla -näyttelykiertueen tarina tuli päätökseen maanantaina 31.7. klo 19:30, kun näyttelyrekka kaarsi pois viimeiseltä tapahtumapaikaltaan Paavo Nurmen patsaalta Olympiastadionin vierestä. Perävalot katosivat hiljalleen hämärtyvässä Helsingin kesäillassa, kun rekka suuntasi kohti kotiaan ja uusia seikkailuja. Rekalla oli takanaan yhteensä 47 tapahtumapäivää ja 24 eri paikkakuntaa. Ajokilometrejä kiertueen aikana kertyi 6529.

Kiertue starttasi toukokuun puolessa välissä kuun loppuun asti kestäneellä koulukiertueella. Vierailimme kouluissa ympäri Suomea pitäen lyhyitä näyttelykierroksia koululaisille. Kesäkuussa aloitimme kaikille avoimen tapahtumakiertueen, joka kesti aina heinäkuun viimeiseen päivään saakka. Muutamia kiertuepaikkoja mainitaksemme pohjoisin paikkamme oli Kemi ja eteläisin Hanko.

Me kesätyöntekijät, Aksel ja Teemu, olimme rekan mukana melkein kaikissa tapahtumissa ja voimme kertoa Urheilumuseo renkailla-hankkeen olleen menestys. Näyttely sai positiivisen vastaanoton jokaisella paikkakunnalla ja ainoa negatiivinen palaute, jota saimme, oli se, ettemme jääneet tapahtumapaikoille pidemmäksi aikaa. Valitettavasti emme aikataulumme vuoksi voineet vierailla paikkakunnilla muutamaa päivää pidempään. Kaiken kaikkiaan rekassa vieraili näyttelyn aikana reilut 25 000 kävijää, joka on loistava saavutus. Keskiarvona katsottaessa rekassa vieraili päivittäin reilut 500 asiakasta. Parhaana päivänämme rekan ollessa Kalevan Kisoissa Seinäjoella siellä vieraili yli 1700 ihmistä.

Veikkaus toi pajatsonsa terassillemme Porin SuomiAreenassa. Teemu innostui pelaamaan.

Näyttelykiertue oli meille nuorille miehille loistava kokemus. Pääsimme kiertämään ympäri Suomea ja näkemään paikkoja ja tapahtumia, joihin ei muuten välttämättä tulisi mentyä, esimerkkinä Kaustisen moukarikarnevaali ja sen ainutlaatuinen tunnelma. Siellä rekassamme vieraili paikallisia Helsingin olympialaisten soihtuviestiin osallistuneita henkilöitä. Heidän kokemuksensa olympiasoihdun kantamisesta oli hienoa kuultavaa.

Monella paikkakunnalla meitä haastateltiin paikallislehteen ja -radioon. Lisäksi Jyväskylän Neste-rallissa Akselia haastateltiin jopa televisioon! Aurinko seurasi meitä, sillä suurimmalla osalla paikkakunnista se paistoi ja lämpötila nousi 20 asteen paremmalle puolelle. Eritysesti pohjoisenreissun, eli Oulun ja Kemin, jälkeen Helsinkiin palasi päivettyneitä kesätyöntekijöitä.

Aksel paistattelee päivää Kemissä.

Joskus työreissumme olivat melko pitkiä ja meidän täytyi lähteä niille jopa viideltä aamulla. Reissut sujuivat kuitenkin mukavasti, sillä meitä oli mukava porukka. Meidän kesätyöntekijöiden lisäksi mukana matkasi rekkakuskimme Janne, joka kiertueen alusta asti osoittautui mukavaksi ja ahkeraksi kaveriksi. Tapahtumapaikoilla päivämme alkoivat yleensä hotelliaamiaisella, jonka jälkeen suuntasimme laittamaan rekan näyttelykuntoon. Tässä vaiheessa Janne oli jo käynyt avaamassa rekan ja kokoamassa sen ulkoiset osat, kuten esimerkiksi takaterassin, joka aurinkoisilla keleillä osoittautui erittäin hyväksi kahvitaukopaikaksi. Näyttelyn ollessa auki toimimme oppaina ja näyttelyn sulkeuduttua laitoimme yhdessä Jannen kanssa paikat kuntoon seuraavaa aamua varten.

Janne valmiina loppusiivoukseen Loimaalla.

Iltaisin meillä oli yleensä aikaa tutustua kauniisiin suomalaisiin kesäkaupunkeihin, ja niiden ilta-aktiviteetteihin. Seuraavan aamun aikataulusta riippuen tutuiksi saattoivat tulla joko paikalliset lenkkipolut tai terassit.  Hauskaa on ollut!

Terveisin,

kesähessut Aksel ja Teemu

Verkostoitumista Tartossa

Olympic Museums Networkin kokoelmatyöryhmän tapaaminen, Tartto 1.6.–2.6.2017

Urheilumuseon tärkein kansainvälinen yhteistyötaho on Sveitsin Lausannessa sijaitsevan Olympiamuseon koordinoima Olympic Museums Network. Verkostoon kuuluu tällä hetkellä 28 olympiahistoriaan erikoistunutta tai siihen kokoelma- ja näyttelytoiminnassaan paneutuvaa museota eri puolilta maailmaa. Verkoston kokoaa yhteen yleiskokouksen lisäksi kokoelmatyöryhmän vuosittainen tapaaminen, jota tänä vuonna isännöi Tartossa sijaitseva Viron urheilu- ja olympiamuseo.

Kokoelmatyöryhmässä käsitellään museoita yhdistäviä teemoja kuten esineiden provenienssia – eli esineen alkuperää ja täydellistä omistushistoriaa – digitointia ja kokoelmapolitiikkaa. Viime vuosina pinnalle ovat nousseet myös tieto- ja viestintätekniikan tuomat mahdollisuudet kokoelmapalveluille ja näyttelytoiminnalle. Tarton kaksipäiväinen tapaaminen sisälsi neljä keynote-esitelmää sekä vierailut Viron urheilu- ja olympiamuseoon ja viime vuoden elokuussa täysin uusittuna avautuneeseen Viron Kansallismuseoon. Seminaarivieraat saivat myös tilaisuuden kertoa omien museoidensa kuulumisista. Urheilumuseo renkailla -näyttelykiertue sai varsin kiinnostuneen vastaanoton.

Keynote-esitelmät tarjosivat kattauksen perinteisiä ja tuoreempia aineksia. Puhujat käsittelivät muun muassa provenienssia, Moskovan olympialaisten 1980 aineistoihin liittyviä kysymyksiä, esineiden ja rakennusten 3D-mallinnusta näyttely- ja verkkokäyttöön, julkisten valokuvakokoelmien ”geotäggäämisen” mahdollistavaa Ajapaik.ee. -karttasovellusta sekä siihen liittyvää laajempaa teemaa, digitaalisten aineistojen ja avoimen datan hyödyntämistä museoissa.

Ajapaik.ee:n Vahur Puikin esitelmä digitaalisten kokoelmien julkaisusta ja yleisöjen osallistamisesta metadatan tuottamiseen oli seminaarin kiinnostavinta antia. 

Museot ja avoin data 

Kaikki esitelmät olivat kiinnostavia, mutta eniten ajatuksia herätti museoalalla paljon keskustelua nostattanut avoin data. Monet suuret museot ja muut kulttuurialan toimijat – mm. Rijksmuseum Hollannissa, Tanskan Kansallisgalleria, British Library ja useat yhdysvaltalaismuseot – ovat viime vuosina julkaisseet digitaalisia kokoelmiaan avoimen saatavuuden periaatteella ilman käyttörajoituksia. Suomessa merkittäviä avauksia tällä rintamalla ovat Kansallisen digitaalisen kirjaston asiakasliittymä Finna, johon on lähiaikoina tulossa myös Urheilumuseon aineistoa, sekä Helsingin kaupunginmuseon helsinkikuvia.fi -sivusto, jonne on siirretty kaupunginmuseon kokoelmista yli 40 000 korkean resoluution valokuvaa vapaan käytön mahdollistavalla lisenssillä. 

Avoimesta datasta esitelmöinyt Vahur Puik kertoi, että avoimeen saatavuuteen liittyy museoalalla vielä monia ennakkoluuloja ja huolia, vaikka kokoelmiaan avanneiden museoiden kokemukset ovat olleet pääosin positiivisia. Saavutettuja hyötyjä ovat olleet muun muassa uusien rahoitusmuotojen löytyminen ja museon brändin vahvistuminen, asiakas- ja verkkosivustokäyntien määrän tuntuva nousu ja aineistojen odottamattomankin laaja jatkokäyttö. Esteitäkin toki löytyy – suurimpana valokuvia koskeva tekijänoikeuslainsäädäntö – mutta suuntaus näyttää selvältä: julkisina instituutioina museot pyrkivät avaamaan yhä suuremman osan kokoelmistaan yleisölle ilman käyttörajoituksia. Tämä on myös kokoelmatyön keskiöön nousseen digitoinnin perimmäinen tarkoitus – ei vain se, että museo voisi käyttää omia kokoelmiaan tehokkaammin, vaan ennen kaikkea aineistojen käytettävyyden paraneminen asiakkaan näkökulmasta.

Mikä sitten on Ajapaikk.ee? Ajapaikissa (viroksi aika ja paikka) voi hakea valokuvia palveluun liittyneiden museoiden kokoelmista ja tutkia karttanäkymän avulla, miltä tutut paikat ovat menneisyydessä näyttäneet. Myös Finna on Ajapaikissa, joten Suomessakin otettuja kuvia riittää. Valtaosa palvelun piirissä olevasta 103 055 valokuvasta on tägätty kartalle niin, että kuvan suunta on merkitty nuolella. Mielenkiintoista on, että paikantajina eivät ole museoiden tai Ajapaikin henkilökunta, joille urakka olisi ollut aivan liian suuri, vaan käyttäjät itse. Palvelun ydinajatuksena on osallistaa käyttäjiä valokuvien metadatan tuottamiseen ja kuvien paikantamiseen crowdsourcing-periaatteella. Vastaanotto on ollut innostunut. Ajapaikin taustalle on syntynyt aktiivinen käyttäjäyhteisö, joka tuottaa kuvista sellaistakin tietoa, jonka löytämiseen yksittäisen museotoimijan resurssit eivät välttämättä riittäisi. Wikipedian tyyliin käyttäjät vastaavat myös tietojen moderoinnista. 

Museovierailut

Viron Kansallismuseo avattiin elokuussa 2016 vuosikausia kestäneen uudistustyön jälkeen. Mediahuomio oli melkoinen paitsi Virossa myös kansainvälisesti: muun muassa brittilehti The Guardian julkaisi museosta ylistävän arvion. Kansallismuseo sijaitsee kaksi kilometriä Tarton keskustasta puna-armeijan entisen lentotukikohdan kiitoradan päällä. 355 metrin pitkän rakennuksen on suunnitellut Pariisissa toimivan arkkitehtitoimisto DGT:n italialais-libanonilais-japanilainen trio Dan Dorell, Lina Ghotmeh ja Tsuyoshi Tane.

Kuva: Wikimedia Commons/Klarqa

Vierailumme sisälsi kierroksen museon kokoelmatiloissa ja näyttelyissä. Esinekokoelmia säilytetään varastotiloissa, jotka sijaitsevat puolittain maan alla. Olosuhteet vaikuttivat jotakuinkin niin ihanteellisilta kuin ne museossa voivat olla. Museon uutuudesta kertoo se, että varastohuoneissa oli vielä kymmeniä banaanilaatikoita täynnä esineitä, joita ei vielä ollut ehditty asettaa paikoilleen. Museo saa laatikoita veloituksetta virolaisten kauppaketjujen kanssa tehtyjen yhteistyösopimusten perusteella. Varastohuoneiden lisäksi alakerrassa on omat laajat tilansa esineiden konservoinnille ja valokuvaamiselle. Suomalaistakin väriä löytyi: modernit arkistokaapit, joista osa oli sähköisesti liikuteltavia, on valmistanut hyvinkääläinen A. Laaksonen Oy.

Reilun tunnin kierros näyttelyssä oli lähinnä nopea pintaraapaisu. Massiivisessa rakennuksessa avarien tilojen käyttö tuntui jopa tuhlailevalta: esimerkiksi kirjaston lukuhuoneen seinälle oli sijoitettu parikymmentä metriä korkea kirjahylly puhtaana sisustuselementtinä. Tilankäyttö saa museovierailijan tuntemaan itsensä pieneksi, mikä tukee ovelasti näyttelyn sisällön painotuksia – tavallisen ihmisen arkea maailmanpolitiikan myllerryksissä. ”Museo voisi olla voitonriemuinen tai sentimentaalinen, mutta se ei ole kumpaakaan. Parhaimmillaan näyttely on koskettava ja ajatuksia herättävä ilman heroismia”, Guardianin kriitikko Rowan Moore toteaa osuvasti. Hitunen sankaripaatosta on toki tarjolla huoneessa, joka on varattu 1800-luvun lopussa virolaisten opiskelijoiden valmistamalle ensimmäiselle Viron lipulle. Neuvostoaikoina trikolori kuului kiellettyihin symboleihin, jonka hallussapidostakin saattoi joutua tyrmään.

Interaktiivisuutta ja modernia teknologiaa oli tarjolla odotetun paljon. Tällä ruudulla pystyi tutkailemaan muun muassa suomalaisten ja latvialaisten turistien liikkumista Virossa yhden vuorokauden aikana. 

Toisin kuin Kansallismuseo, Viron urheilu- ja olympiamuseo sijaitsee aivan Tarton keskustassa. Baltian maiden suurimmalla urheilumuseolla on näyttelytiloja useissa kerroksissa. Virolaista urheiluhistoriaa esittelevän perusnäyttelyn lisäksi tarjolla on tällä hetkellä vaihtuvat näyttelyt shakin suurmestarista Paul Keresistä, Rion olympialaisista 2016 ja palloilulajien historiasta Virossa. Modernia henkeä näyttelyyn puhaltaa ennen kaikkea toiminnallisuus: katutason kerros oli omistettu lähes kokonaan erilaisille toiminnallisille osioille, joissa sai potkia, heittää, selostaa ja kuvauttaa itseään erilaisia taustoja vastaan. 

Projektijohtaja Kalle Voolaid esittelee Viron urheilu- ja olympiamuseon perusnäyttelyä.

Rio 2016 -näyttelyssä huomion kiinnittivät autenttiset, viime kesänä voitetut olympiamitalit. Riossahan Viro sijoittui mitalitaulukossa Suomen kanssa samalle, jaetulle 78. sijalle yhdellä pronssimitalilla. Viron kohdalla pronssimitaleita on tosin neljä kappaletta, sillä lajina oli miesten pariaironelonen soudussa. Projektijohtaja Voolaid kertoi, että museolla on mitalijoukkueen kanssa sopimus, jonka mukaan urheilijat voivat hakea mitalinsa omaan käyttöönsä silloin kun haluavat, ja muun ajan ne ovat esillä museossa virolaisten ihailtavina. Vierailuhetkellä neljästä mitalista oli esillä kaksi.

Liina, Lily ja Leila Luik juoksivat Riossa naisten maratonilla kautta aikojen ensimmäisinä kolmosina.

Virolaisurheilijoiden voittamia olympiamitaleita oli esillä runsaasti.

Museovierailu ja sitä myöten seminaari päättyi käyntiin Viron urheilumuseon varastotiloissa, jotka sijaitsevat samassa rakennuksessa näyttelyn kanssa. Ensi vuonna kokoelmatyöryhmän tapaaminen päätettiin järjestää Norjan uusitussa olympiamuseossa Lillehammerissa.

Museon varastoratkaisu oli melko erilainen kuin meillä Urheilumuseossa.

Osallistujat ryhmäkuvassa. Ylhäältä vas. Fuad Al Mudahka (Qatarin olympia- ja urheilumuseo, Doha), Siim Randoja (Viron urheilu- ja olympiamuseo, Tartto), Jens Hünefeld (Qatarin olympia- ja urheilumuseo), Yasmin Meichtry (Olympiamuseo, Lausanne), Bregt Brosens (Sportimonium, Hofstede, Belgia), Kalle Voolaid (Viron urheilu- ja olympiamuseo), Zdenka Letenayova (Slovakian olympia- ja urheilumuseo, Bratislava), Raül Vázquez (Olympia- ja urheilumuseo Juan Antonio Samaranch, Barcelona), Siri Velle Segelstad (Norjan olympiamuseo, Lillehammer). Alhaalta vas. Jouni Lavikainen (Urheilumuseo, Helsinki), Marzena Jaworska (Urheilun ja turismin museo, Varsova), Pekka Honkanen (Urheilumuseo), Patricia Reymond (Olympiamuseo). 

Jouni Lavikainen 

Smithsonian Institution Archivesin Effie Kapsaliksen artikkeli avoimen saatavuuden vaikutuksista muisti- ja kulttuuriperintöalan organisaatioihin:

Kapsalis, Effie: The Impact of Open Access on Galleries, Libraries, Archives, & Museums. South by Southwest, 2016.

Urheilijan silmin ja korvin

Urheilumuseon järjestämässä asiakaspajassa esitettiin toive nähdä lajisuorituksia urheilijan näkökulmasta. Miltä mahtoi tilanne näyttää maalivahdin silmin, kun Mikael Granlund veivasi kiekon maaliin Suomen ja Venäjän välisessä MM-jääkiekon välierässä? No, tätä emme ihan pysty toteuttamaan.

Innostuneena haasteesta, aloitimme uuden videotallennusprojektin nimeltä Urheilijan silmin. Tavoitteenamme on ollut kuvata mahdollisimman monta suomalaisten harrastamaa lajia siten, miltä se näyttää ja kuulostaa urheilijan silmin ja korvin. Olemme tottuneet näkemään lajit televisiosta tai katsomoiden lehtereiltä perinteisesti yläviistosta ja kokonaisuutena. Nyt yritämme päästä vähän syvemmälle urheilun kokemuksiin kiinni. Yhteistyössä eri-ikäisten, eri tason ja eri lajien urheilijoiden kanssa olemme tuottaneet, tallentaneet ja jakaneet videoita eri lajien suorituksista ja harjoittelusta liikkujan omasta näkökulmasta. Verkkosivullamme on lajeja tällä hetkellä 27 ja lisää on tulossa.



Tallennuksessa olemme käyttäneet kevyitä GoPro-kameroita, joita urheilijat kantavat päässään tai rinnassaan suorituksensa aikana.

Eri lajien harrastajat ovat lähteneet innokkaasti mukaan, koska myös heille on avautunut uusi foorumi esittäytyä yleisölle. Moni on myös kokenut hienoksi sen, että Urheilumuseo on kiinnostunut eri lajeista ja lajin tallentamisesta uudesta näkökulmasta. Iloksemme monet harrastajat ovat löytäneet sivustomme ja tarjonneet omia videoitaan esitettäväksi lajeista, joita sivustolla ei vielä ole ollut. Kaukaisin kontakti on tähän mennessä saatu Uudesta-Seelannista asti wakeboardingin merkeissä. Kameroita on kuljetettu ja lainattu kuvauksiin melko vilkkaasti kuluneen vuoden aikana. Mikä parasta, olemme saaneet uusia ja tavanneet monia vanhoja tuttuja kuvausten aikana. 

Editointiohjelmina on käytetty GoPro Studiota ja Adoben Premiere Pro CC:ia.

Museolla olemme käyneet läpi kaikki videot ja haastattelut sekä editoineet ne lopulliseen muotoon verkkosivustoa varten. Tavoitteemme, saada ihmiset kiinnostumaan liikunnasta ja kokeilemaan rohkeasti uusia lajeja, tuo omat haasteet myös editointipöydälle. Yritämme lunastaa lupausta: Urheilumuseo – Suomen liikuttavin museo.

 

Urheilijan silmin -verkkosivulla voit kokea hurjia alamäkiä pyörällä ja luistimilla, upeita maisemia hevosen selässä tai hurjia temppuja laudalla sekä lumella että vedessä. Pientä huonovointisuuttakin osa videoista saattaa aiheuttaa, sen verran kovaa menoa on katsottavana. Aivan kaikkea rosoa ja tärinää ei kannata edes poistaa, sillä tarkoituksemme on tarjota autenttisuutta, ei elokuvaa. Videoiden äärellä voi myös rauhoittua luonnon äärellä kauniissa maisemissa, näitäkin moni laji tarjoaa rakennettujen suorituspaikkojen vastapainoksi.

 

Pyysimme osalta osallistujilta myös haastattelua, jossa kaikille annettiin samat peruskysymykset. Harrastajien mielestä omassa lajissa parasta ovat lajin fyysisyys, vauhti, adrenaliini, yhteisöllisyys, kaverit, itsensä ylittäminen, uuden oppiminen, flow, kilpailut sekä onnistuneet tekniset suoritukset. Urheiluun liitettiin voimakkaita tunnekokemuksia kuten yhdessä tekeminen, joukkueena koetut voitot ja tappiot, Suomen edustaminen arvokilpailuissa ja niissä onnistuminen. Mainittiinpa myös urheilumenestyksen ansiosta saatu kutsu linnan juhlille.



Harrastamisessa on myös ikäviä puolia, ja merkittävin vastoinkäyminen oli ymmärrettävästi erilaiset loukkaantumiset. Muita harmin aiheita olivat suorituksessa tai kilpailussa epäonnistuminen, harjoittelun vaatima aika, eli nuorilla esimerkiksi koulun ja harjoittelun vaatiman ajan yhdistäminen. Hieman edelliseen liittyen epäkohtana koettiin myös oman lajin harrastuspaikkojen vähyys, joka taas aiheuttaa mm. arki-iltaisin myöhäisiä harjoitusaikoja.



Liikunta on harrastajille monella eri tavalla tavoitteellista. Tavoitteet vaihtelevat oman kunnon ylläpitämisestä maajoukkuepaikan kurkotteluun ja arvokilpailuissa menestyksekkäästi kilpailemiseen. Innostuksen lähteenä toimii merkittävästi omien taitojen kartuttaminen ja ylläpitäminen. Usein harrastus on aloitettu nuorena, jopa 3–4 vuotiaana, mutta aikuisena aloittaminenkaan ei ole ollut este kilpamenestykselle. Joillain oli jäänyt kytemään lapsuuden rakkaus lajiin ja he ovat palanneet aikuisena lapsuuden harrastuksen pariin. Käytännössä useimmat harrastivat ja harrastavat lajiaan siksi, että se vain yksinkertaisesti on kivaa monin eri tavoin.

Jatkamme tallennusprojektia ainakin vuoden 2017 loppuun saakka, ja päivitämme sivustolle kourallisen uusia lajeja aina noin parin kuukauden välein. Katsotaanpa millaista lajikirjoa vähäluminen kesä tuo tullessaan!

Videogalleriaan:

 

Saarnamiehiä, rock-tähtiä ja jäämoottoripyöräilijöitä – Helsingin Olympiastadionin värikäs tapahtumahistoria

Helsingin Olympiastadionin historia on kirjava kudelma urheilua, kulttuuria ja jopa uskontoa. Kun stadion suljettiin remontin vuoksi loppuvuodesta 2015, se oli ehtinyt isännöidä yli 2800 erilliseksi luettavaa tapahtumaa. Ikonisten urheiluhetkien, kuten kotiolympialaisten, yleisurheilun arvokisojen ja jalkapallon karsintaotteluiden, lisäksi joukkoon mahtuu paljon muutakin mieleenpainuvaa.

Stadion otti välittömästi valmistuttuaan Pallokentän paikan suomalaisen urheiluelämän keskuksena. 12. kesäkuuta 1938 reilut 16 000 katsojaa todisti, kun olympiavoittaja Matti Järvinen sinkosi Stadionin vihkiäiskilpailuissa keihäänsä lukemiin 73,39. Lokakuuhun 1939 mennessä Stadionilla oli ehditty nähdä kahdet Kalevan Kisat, kaksi pesäpallon Itä-Länsi-ottelua, seitsemän jalkapallomaaottelua ja kolme Taisto Mäen maailmanennätysjuoksua. Helsinkiläiselle jalkapallolle stadionin merkitystä kuvannee se, että reilussa vuodessa siellä oli pelattu 16 paikallispeliä – osapuolina SM-sarjan neljä helsinkiläisseuraa HJK, HIFK, HPS ja Helsingin Toverit.

Kaksinkertainen maailmanmestari ja olympiavoittaja Italia oli ensimmäisiä Olympiastadionille saapuneita jalkapallomaajoukkueita. 20.7.1939 pelattu maaottelu päättyi Italian niukkaan 3-2 -voittoon.

HPS ja HJK kohtaavat Olympiastadionin nurmella yhdessä monista Helsingin paikallispeleistä.

Sotavuosina Stadionin käyttö jatkui runsaana, siitäkin huolimatta, että torni oli varattu ilmapuolustuksen käyttöön, eikä taisteluiden aikana ohjelmaa juuri järjestetty. Suomen, Ruotsin ja Saksan välinen yleisurheilumaaottelu syyskuussa 1940 – kaikkien aikojen ensimmäisen vakioveikkauskupongin kohde numero 1 – oli ensimmäinen todellinen suurtapahtuma. Kaksipäiväisessä maaottelussa katsojia oli kumpanakin päivänä noin 50 000. Seuraavan vuoden uutuus oli talvisesonki, joka käynnistyi uudenvuodenpäivänä 1941 pelatulla SM-sarjan jääpallo-ottelulla HPS–Viipurin Ilves ja päättyi luistelumaaotteluun Suomi-Ruotsi. Vuoden 1941 päätti aseveljien välinen jalkapallomaaottelu Suomi-Saksa, joka pelattiin vain muutama päivä sen jälkeen kun suomalaisjoukot olivat vallanneet Petroskoin. Saksa voitti 6-0.

Suomi jäi yleisurheilun kolmoismaaottelussa syyskuussa 1940 pisteissä sekä Ruotsin että Saksan taakse.

Jäädytetty Olympiastadionin kenttä iltavalaistuksessa 20. tammikuuta 1941.

Helsingin olympialaisissa Stadion pääsi siihen käyttöön, johon sitä oli visioitu jo ennen Suomen itsenäistymistä. Olympialaisten avajaisissa 19. heinäkuuta 1952 rikkomattomaksi yleisöennätykseksi kirjattiin 70 435 katsojaa. Seuraavaksi suurimmat lukemat syntyivät yleisurheilun päätöspäivänä 27. heinäkuuta – 69 106 – eikä kauas jääty yleisurheilun muinakaan kilpailupäivänä. Yleisurheilu oli yleisölajina vielä selvästi jalkapallon edellä, joskin olympiafinaali Unkari-Jugoslavia houkutteli sentään lähes 60 000 katsojaa. Samana päivänä avajaisten kanssa pelatussa Suomen ja Itävallan kohtaamisessa katsomot olivat puolillaan, mikä merkitsi 33 000 katsojaa – sekin toki enemmän kuin yhdessäkään Suomessa pelatussa jalkapallo-ottelussa aiemmin.

Stadionin yleisöennätys tehtiin Helsingin olympialaisten avajaisten sateessa 19. heinäkuuta 1952.

Olympiastadionin ympärivuotinen tapahtumakäyttö jatkui 1960-luvun puoliväliin saakka. Kansallisten kilpailuiden ja maaotteluiden lisäksi stadikan jäällä nähtiin neljät pikaluistelun MM-kisat (1948, 1953, 1958, 1964) ja kolmet EM-kisat (1950, 1956, 1961) sekä yksi jääpallon MM-turnaus (1957). Eksoottisen lisänsä lopputalveen toivat useana vuonna moottoripyöräkilpailut jäädytetyllä radalla. 1960-luvun puolessa välissä talvikäyttö hiipui. Jääpallon katselu Olympiastadionin lumivalleilla ei houkutellut keskiluokkaistuvaa kaupunkilaisyleisöä yhtä paljon kuin nouseva laji jääkiekko, jota pystyi seuraamaan sisätiloissa vasta perustetussa Helsingin jäähallissa. 

Jääpallon MM-turnaus pelattiin stadikalla vuonna 1957. Suomi hävisi loppuottelussa Neuvostoliitolle 6-1.

Toivo Salonen luistelee pikaluistelun MM-kisoissa 1958. Kuva: Urheilumuseo/Helge Heinonen.

Yleisurheilu ja jalkapallo toivat kansainvälistä tunnelmaa Olympiastadionille myös olympialaisten jälkeen. Yleisurheilun kilpailukautta rytmittivät maaottelut, joissa Suomen joukkue kohtasi vakiovastustaja Ruotsin lisäksi säännöllisesti muitakin Euroopan maita. Keskikesän perinteeksi muodostui vuodesta 1959 alkaen Maailmankisat. Kaksipäiväinen, kahden vuoden välein järjestetty tapahtuma toi Suomeen huippunimiä ja keräsi mittavia yleisömääriä 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen saakka. 

Kenian Kipchoge Keino ja Ranskan Michel Jazy 5000 km:n juoksun jälkeen Maailmankisoissa 1965.

Olli Mäen ja Davey Mooren nyrkkeilyn MM-ottelua elokuussa 1962 saapui katsomaan lähes 25 000 katsojaa.

Jalkapallossa seura- ja maajoukkueiden kilpailujärjestelmät hakivat muotoaan, joten kansainvälisissä otteluissa saattoivat kohdata hyvinkin erilaiset joukkueet. Esimerkiksi Suomen maajoukkueen ohjelmaan vuosina 1952–1953 sisältyivät ottelut brasilialaista Corinthiansia, kroatialaista Hajduk Splitiä ja Helsingin kaupunkijoukkuetta vastaan. 1950- ja 1960-lukujen taitteessa helsinkiläisistä seurajoukkueista koottu ja kesälomaa viettävillä Ranskan suomalaisammattilaisilla vahvistettu Allianssi kohtasi useita tasokkaita ulkomaalaisia seuroja Olympiastadionilla. Eniten katsojia keräsivät brasilialaisia Vasco da Gamaa, Fluminensea ja Flamengoa vastaan pelatut ottelut.

Monelle stadion-kävijälle läheisimmät muistot liittyvät niihin hetkiin, kun ikonisen urheiluareenan kenttään on päässyt painamaan oman jälkensä. SVUL:n suurkisat, TUL:n liittojuhlat ja eri ammattijärjestöjen massatapahtumat toivat kulkueita ja voimistelunäytöksiä stadionille useiden vuosikymmenten ajan. 1970-luvulta lähtien pääsyn Stadionille ovat taanneet erityisesti juoksutapahtumat. Ruotsinkielisten koulujen viestijuoksukilpailu Stafettkarnevalen on juostu pääasiassa Olympiastadionilla vuodesta 1964 lähtien. Pitkän matkan juoksukilpailuista pisimmät perinteet omaa Helsinki City Marathon, jonka maali sijoitettiin Stadionin sisälle ensimmäistä kertaa vuonna 1984.

TUL:n liittojuhlat 1959. Kuva: Urheilumuseo/Helge Heinonen.

Stafettkarnevalen 2011.

Oman juonteensa ovat tuoneet tilaisuudet, joissa urheilupyhättöä on pyhitetty myös sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä suhteessa peli avattiin huhtikuussa 1945 pidetyllä raamattuesitelmällä, jota saapui kuuntelemaan 7500 ihmistä. Sittemmin Stadionilla on esitelmöity uskonnollisista aiheista useaan otteeseen, yleensä laajalle kuulijakunnalle. Amerikkalainen evankelista Billy Graham puhui kesäkuussa 1954 30 000 suomalaiselle. Elokuussa 1987 sama mies palasi Suomeen Missio Helsinki-tapahtuman pääpuhujana ja varasi koko Stadionin – Urheilumuseo mukaan luettuna – käyttöönsä kuudeksi päiväksi. 180 000 ihmistä saapui saarnalle. Massatapahtuman onnistumisen varmisti 5200 vapaaehtoista työntekijää. Lähes samaan kokoluokkaan lukeutuvat Jehovan todistajien kansainväliset konventit vuosina 1965 ja 1973.

Billy Graham puhuu Olympiastadionilla elokuussa 1987.

2. syyskuuta 1970 suomalaisille tarjoiltiin aikaansa edellä ollut tilaisuus, kun toista Euroopan-kiertuettaan aloitellut The Rolling Stones esiintyi Olympiastadionilla. 5500 katsojaa saapui paikalle. Lukema oli juuri ja juuri suurempi kuin kaksi päivää aiemmin pelatussa SM-sarjan jalkapallo-ottelussa HIFK-MP ja kymmenen kertaa pienempi kuin kolme päivää myöhemmin alkaneessa yleisurheilun Ruotsi-ottelussa. Rollareiden palattua Stadionille 25 vuotta myöhemmin katsojamäärät olivat kääntyneet päälaelleen: 53 500 katsojaa kerännyt kesäkuun 1995 keikka oli vuoden ylivoimaisesti suurin yleisötapahtuma, kaukana Ruotsi-ottelun edellä, jalkapallosta puhumattakaan. Suurkonsertit ovat 1990-luvun puolesta välistä lähtien vastanneet Taka-Töölön suurimmista yleisömassoista. Ulkomaisista vieraista useamman käynnin ovat Rolling Stonesin lisäksi kirjauttaneet Bon Jovi, U2, AC/DC, Bruce Springsteen, Metallica ja Iron Maiden.

Olympiastadionin tapahtumaprofiili on 80 vuoden aikana muuttunut suomalaisen liikuntakulttuurin ja yhteiskunnan muutoksen mukana. Tapahtumakalenteria takavuosina täyttäneet kansallisen tason jalkapallo-ottelut, massavoimistelunäytökset sekä jääpallo-, pikaluistelu- ja yleisurheilutapahtumat ovat siirtyneet muille areenoille tai hiipuneet olemattomiin. Tilalle on tullut kuntoliikuntaa, yritystapahtumia ja tähtiartistien keikkoja. Kun Stadion avautuu remontin jälkeen, se pyrkii tarjoamaan nykyaikaisen areenan niin niille kuin toiminnan kivijaloille, yleisurheilun Ruotsi-ottelulle ja jalkapallomaaotteluille.

Olympiastadionin talvea värittivät vuosina 2011, 2012 ja 2014 Jokerien ja HIFK:n väliset Talviklassikot. HIFK voitti kuvan ensimmäisen klassikon lukemin 4-3 lähes 37 000 katsojan edessä. Kuva: Urheilumuseo/Jussi Eskola.

Pohjoiskaarre EM-karsintaottelussa Suomi-Valko-Venäjä kesäkuussa 2013. Kuva: Urheilumuseo/Juha Tamminen.

Jouni Lavikainen

Lähde: Helsingin olympiastadionin tapahtumatietokanta, digiaineistot, Urheilumuseo
Urheilumuseon valokuva-arkisto.

TV7:n kolmiosainen kokoustaltiointi Billy Grahamin vierailusta Olympiastadionilla 1987.