Pyeongchang olympiajatkumossa: Suomi talviolympialaisissa 1924–2018

Urheilun tila -juttusarjassamme tarkastelemme urheilussa pinnalla olevia puheenaiheita historiallisen linssin lävitse. Sarjan avausosassa aiheena on Suomen menestys talviolympialaisissa 1924–2018.

Pyeongchangin olympialaiset 2018 päättyivät suomalaisittain iloisissa tunnelmissa. Viimeisen kisaviikonlopun mitalit vaiensivat urheilupuheeseen ilmaantuneet tutut teemat: menestymättömyyden, urheilujohtoon ja urheilijoihin kohdistuneen kritiikin, huippu-urheilun yhteiskunnallisen arvon. Millaisena olympiamenestys Etelä-Koreassa näyttäytyy kun se sijoitetaan osaksi Chamonix’ssa 1924 alkanutta talviolympiajatkumoa? Noudatan tässä samaa kaavaa kuin Rion kesäolympialaisten jälkeen blogissamme julkaistussa Kalle Rantalan analyysissä. Menestystä arvioidaan suhteessa joukkueiden kokoon, maiden väkilukuun ja talouden kokoon. Vertailen Suomea erityisesti Ruotsiin ja Norjaan.

Joukkueiden koot ja mitalimäärät

Joukkueen koko vaikuttaa luonnollisesti paljon siihen, kuinka monta mitalia maa voi odottaa saavansa. Suurimmat joukkueet olivat Pyeongchangissakin hyvin edustettuja mitalitaulukossa, joskaan eivät aivan niin hyvin kuin esimerkiksi Rion kesäkisoissa. Maiden kokovertailu perustuu Kansainvälisen olympiakomitean verkkosivuilla oleviin tietoihin, jotka taas perustuvat ennakkoilmoittautumisiin. Ne on siis nähtävä suuntaa antavina: esimerkiksi Suomen joukkueen lopullinen koko oli 100 urheilijaa, kun ennakkoilmoittautumisia sivustolle on Suomen osalta kirjattu 105.

Ennakkoilmoittautuneiden urheilijoiden perusteella Suomella oli kisoihin osallistuneista maista 12. suurin joukkue. Viisi suurinta joukkuetta Etelä-Koreassa olivat tällä tavalla mitattuna Yhdysvallat (241 urheilijaa), Kanada (225), venäläiset olympiaurheilijat (168), Sveitsi (167) ja Saksa (152).Ylivoimaisesti mitalitaulukon valloittanut Norja oli 109 ennakkoilmoittautumisellaan vasta 10. suurin; muita selvästi suuremmat Yhdysvallat ja Kanada jäivät taulukossa myös Saksan taakse. Selvän poikkeuksen muodostaa Alankomaat, joka kahmi mitaleita urheilijamääräänsä nähden todella kovalla prosentilla: 34 ennakkoilmoittautumista ja 20 mitalia. Valtaosa niistä tuli hollantilaisten dominoimasta urheilumuodosta, pikaluistelusta.

Yli 100 joukkueen urheilijoista Suomen kuuden mitalin saalis on selvästi heikoin: sillä sijoituttiin mitalitaulukossa sijalle 18. Muista melko isoista joukkueista kokoonsa nähden heikosti menestyivät Slovenia ja Puola, joiden saldo oli kaksi mitalia. Yhteensä mitaleille ylsi 29 maata, eli eniten talviolympialaisten historiassa. Jos kesäolympialaiset ovat globaalissa mittakaavassa melko rajallisen huomion saava tapahtuma, talviolympialaiset ovat luonnollisista syistä johtuen sitä vielä enemmän. Etelä-Koreassa mukana oli vain 20 maata, jotka olivat ilmoittaneet joukkueeseensa 50 urheilijaa tai enemmän. Osallistujamaita oli 92, mutta niistä 56 koostui alle kymmenestä urheilijasta.

Verrataanpa vielä Suomen lopullisen joukkueen kokoa aiempiin talviolympiaryhmiin. Kaaviosta 1 havaitsemme, että Suomen joukkueen koko lähti selvään nousuun Naganossa 1998 – syynä naisten jääkiekko, joka debytoi tuolloin olympiaohjelmassa. Selvästi pienin joukkue Suomella oli Lake Placidissa 1932. Pitkä etäisyys kisapaikkaan merkitsi suuria matkakustannuksia kaikille kisoihin osallistuneille Euroopan maille. Tästä syystä Suomikin lähetti Pohjois-Amerikaan vain seitsemän urheilijaa. Pyeongchangissa Suomen joukkueen koko jäi hieman Sotšin lukemista, mutta naisurheilijoiden kohdalla saavutettiin uusi virstanpylväs. Etelä-Koreassa kilpaili Suomen talviolympiahistorian suurin määrä naisurheilijoita, kaikkiaan 39 urheilijaa.

Menestys suhteutettuna maiden väkilukuun ja talouden kokoon

Kun maiden suhteellista menestystä Pyeongchangissa mitataan väkiluvun perusteella, listan kärjessä on Liechtenstein, jonka vajaasta 40 000 kansalaisesta yksi voitti mitalin: super-G:ssä pronssille laskenut Tina Weirather. Reilun viiden miljoonan asukkaan ja 39 mitalin Norja on listalla yhtä selvästi toisena. Suomi oli väkilukuunsa nähden seitsemänneksi menestynein maa. Rion kesäolympialaisissahan Suomen sijoitus oli 56:s (86 mitalin voittaneesta maasta).

Historiallisessa katsannossa Suomi on väkilukuunsa nähden niittänyt hyvin olympiamitaleita niin kesä- kuin talvikisoissa. Talviolympialaisissa 1924–1998 Suomi oli kaikissa kisoissa neljän parhaan joukossa, 1956 ja 1984 jopa listan kärjessä. Maratontaulukossa Suomi onkin kolmantena. Norja on omassa luokassaan. Kaksia kisoja (1956 ja 1988) lukuun ottamatta se on ollut kahden parhaan joukossa kaikissa talviolympialaissa.

Medalspercapita -sivustolla maiden menestystä bruttokansantuotteeseen suhteutettuna mitataan ”painotettujen mitalien” avulla, eli niin että kullasta saa neljä pistettä, hopeasta kaksi ja pronssista yhden. Kun menestystä tarkastellaan tältä pohjalta, havaitaan, että Suomi saavutti taloutensa kokoon nähden varsin hyvää olympiamenestystä 1964–1992.  Näinä vuosina Suomi oli kolmen parhaan joukossa kaikkina vuosina ja se menestynein maa 1976, 1984 ja 1988. Erityisesti esiin nousee Calgary 1988: vahvassa talouskasvussa olleen Suomen bruttokansantuote kaksinkertaistui vuosien 1984 ja 1988 olympialaisten välissä, joten kärkipaikan pitäminen edellytti todellista huippumenestystä. Matti Nykäsen johdolla sitä saatiinkin. Samalla aikavälillä kesäolympialaisissa sijoitus putosi selvästi (5 -> 25).

2000-luvulla menestys on tälläkin tavalla mitattuna ollut selvästi heikompaa. Vancouverissa 2010 Suomi oli samalla listalla sijalla 16, jota voi talviolympialaisten rajalliseen osallistujamäärään nähden pitää todella heikkona. Norjan dominanssi on jatkunut 2000-luvullakin. Sen edelle on 2002–2018 lähinnä kiilannut Itä-Euroopan maita, jotka pääsevät kärkisijoille heikommallakin mitalisaalilla pienemmän BKT:nsa takia.

Vertailu Ruotsiin ja Norjaan

Selkeimmät mittatikut Suomelle ovat naapurimaat Norja ja Ruotsi, joilla on paitsi samanlainen maantieteellinen sijainti ja yhteiskuntamalli kuin Suomella, myös melko samanlainen väestöpohja ja talviurheiluperinteet. Suomen, Ruotsin ja Norjan mitalimäärät 1924–2018 ovat esillä kaaviossa 3. Jo ensi silmäyksellä voidaan todeta, että suurimmat muutokset menestyskäyrissä koskevat Norjaa, jonka menestys on hypännyt ennen kuulumattomalle tasolle kaksi kertaa: 1990-luvun taitteessa ja nyt päättyneellä olympiadilla. Edellisen taustalla lienee ollut onnistunut valmistautuminen kotiolympialaisiin 1994, jälkimmäistä lienee pedannut kilpailijoita laduilta poistanut Venäjän dopingskandaali – toki huomioiden, että myös Theresa Johaug oli sivussa.

Kaavio havainnollistaa, että Suomen menestys on heilahdellut ennenkin, mutta samanlaista menetettyä kultakautta kuin kesäolympialaisissa ei talviurheilun puolella ole. Paras mitalisaalis Sarajevossa 1984 tuotti 13 mitalia. Torinon 2006 jälkeinen notkahdus on melko selvä, ja vielä jyrkemmältä pudotus näyttäytyy, kun sitä tarkastellaan painotetuilla mitaleilla per väkiluku. Tällä listalla Suomi sijoittui 1924–2002 sijoille 1-4 kaikissa kisoissa, kun olympialaiset 2006–2018 tuottivat sijat 6, 12, 9 ja 8. Suomen romahdusta, tai ainakin notkahdusta, alleviivaa Ruotsin samanaikainen nousu. Ruotsin talviolympiahistorian neljä parasta mitalisaalista ovat tulleet 2006, 2010, 2014 ja 2018.

Yhteenvetoa

Tuottavatko taloudellisesti vauraat olosuhteet menestystä huippu-urheilussa? Tätä kysymystä on pohdiskeltu viime vuosina paljon varsinkin jalkapallossa Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics-kirjassa esiteltyjen löydösten myötä. Tutkijat määrittelivät kansainvälisen jalkapallomenestyksen lähtökohdiksi maiden pelaamien A-maaotteluiden määrän, asukasluvun ja bruttokansantuotteen. Näiden mittarien perusteella jokaiselle maalle laskettiin odotusarvoinen maalilukema – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – jota sitten verrattiin toteutuneisiin lukemiin. Tulokset olivat pohjoismaalaisittain varsin kiinnostavia. Ylivoimaisesti parasta menestystä resursseihinsa nähden oli saavuttanut Norja. Suomi oli listan toisessa päässä. Suomen jalkapallomaajoukkue oli siis menestynyt resurssien pohjalta määriteltyä odotusarvoa huomattavasti kehnommin ja Norja puolestaan tyrmäävän hyvin.

Mitalimäärät eivät luonnollisesti anna kaiken kattavaa vastausta siihen, missä huippu-urheilu menee; ne ovat vain yksi näkökulma. Tämän olympia-analyysin johtopäätöksenä voi todeta ainakin sen, että aiemmin jalkapalloon rajautunut suomalaisen huippu-urheilun alisuorittaminen on 2000-luvulla alkanut koskea myös talviurheilua, samaan aikaan kun naapurimaat ylisuorittavat niin kesä- kuin talvilajeissa. Resurssien määrää merkityksellisempää on se, miten ne käytetään.Vaikka Pyeongchang ei tässä suhteessa merkinnyt kurssinmuutosta, yksilötasolla se jätti useita jälkiä Suomen urheiluhistoriaan. Alla niistä hieman kertausta kuvien avulla.

Iivo Niskasesta tuli 26-vuotiaana kaksinkertainen olympiavoittaja ja maailmanmestari. Talviolympialaisista kaksi kultaa on Niskasen lisäksi voittanut vain yhdeksän suomalaista. Kuva: Giuliano Bevilacqua/Urheilumuseo

Krista Pärmäkoski palasi olympialaisista kolmen henkilökohtaiselta matkalta otetun mitalin kanssa, 11. suomalaisena kaikki kesä- ja talviolympialaiset mukaan luettuna. Kuva: Giuliano Bevilacqua/Urheilumuseo

Riikka Välilästä tuli vanhin talviolympialaisissa Suomea edustanut naisurheilija ja vanhin suomalaismitalisti. Kuva: Giuliano Bevilacqua/Urheilumuseo

Enni Rukajärvestä tuli neljäntenä suomalaisnaisena henkilökohtaisen mitalin kaksissa olympialaisissa voittanut urheilija. Kuva: Giuliano Bevilacqua/Urheilumuseo

Avajaisissa Suomen lippua kantanut seitsemänkertainen olympiakävijä Janne Ahonen nousi eniten olympiaosallistumisia keränneeksi suomalaiseksi.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Kisaopas. PyeongChangin talviolympialaiset. 9.-25.2.2018. Urheilumuseon tietopalvelu.
http://www.medalspercapita.com/
https://www.pyeongchang2018.com
https://www.olympic.org/

Urheilumuseon tietopalvelu.

Pitkä taival Suomen ensimmäiseen jääkiekon olympiamitaliin

Suomen jääkiekon ensimmäinen olympiamitali 30 vuoden takaa, hopea vuoden 1988 Calgaryn olympiakisoissa, on edelleen hieno saavutus. Sen jälkeen Suomi on kuulunut olympiakiekon huippumaiden joukkoon mitalimäärän kasvettua kuuteen.

Edessä on jälleen suuren unelman tavoittelu: olympiakulta.

Menestystä odotettiin vuosikymmeniä. Sen eteen piti käydä pitkä ja vaiherikas taival, jota kuvataan tarkasti ensi syksynä ilmestyvässä Suomen jääkiekon 90-vuotishistoriassa.

Suomen olympiajääkiekon historia ulottuu vuoteen 1936. Suomalaiset jääkiekkoilijat eivät olleet mitanneet kansainvälistä osaamistaan yksissäkään arvokisoissa 1930-luvun puoliväliin mennessä. Jääkiekkopiireissä virisi toive joukkueen saamisesta vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympiakisoihin. 

Joukkue ilmoitettiin kisoihin, joihin oli tulossa 17 jääkiekkojoukkuetta. Suomi arvioitiin neljän heikoimman maan joukkoon yhdessä Japanin, Belgian ja Latvian kanssa. Osallistumista kisoihin pidettiin tärkeänä. Se koituisi meille ”arvaamattomaksi opiksi”. Ruotsista tiedusteltiin valmentajaa, mutta aika nopeasti hyväksyttiin realiteetit, eikä joukkueen lähettämisestä enää keskusteltu. Suomen jääkiekko oli tuolloin vielä aivan liian vaatimatonta. Joukkueita oli vain vähän yli kaksikymmentä.

Garmischin olympialaisissa jääkiekkoa pelattiin näissä maisemissa Riessersee-järvellä. Kuvassa jääkiekko-ottelu hieman ennen olympialaisia.

Joukkueen sijaan Suomi lähetti Garmisch-Partenkircheniin kaksi innokasta jääkiekkomiestä. Lehtori Niilo Tammisalo ja maisteri Aaro Kivilinna matkustivat Saksaan Suomen Olympiakomitean 12 000 markan apurahalla tarkkailemaan, miten jääkiekkomaat pelaavat olympiamitaleista. Samalla he edustivat Suomea Kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) kokouksessa. Tarkoituksena oli, että kaksikko hankkii Suomelle lisätietoja jääkiekon tekniikasta, taktiikasta, pelivarusteista, erotuomaritoiminnasta ja kisojen järjestelyistä.

Niilo Tammisalo (toinen oik.) ja Aaro Kivilinna (ensimmäinen vas.) pelasivat jääkiekon Suomen mestaruuden 1929 voittaneessa HJK:n joukkueessa.

Valmentaja Aaro Kivilinna ja pelaaja harjoituksissa Pallokentän jäällä 1939.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton kongressissa suomalaisedustajat kannattivat Ruotsia seuraavien MM-kisojen isännäksi, mutta Englanti voitti tiukan äänestyksen jälkeen. Kivilinna ja Tammisalo saivat myös henkilökohtaista huomiota, sillä heidät nimettiin kansainvälisiksi jääkiekkoerotuomareiksi. He osallistuivat keskustelutilaisuuksiin pelisäännöistä ja niiden tulkinnoista.

Aaro Kivilinna ja Niilo Tammisalo eivät olleet turhaan matkassa. He rakensivat Suomen jääkiekkosuhteita. Lajin tekniikkaa, taktiikkaa ja pelivälineitä selvitettiin tekemällä huomioita otteluissa ja harjoittelussa sekä keskustelemalla useiden asiantuntijoiden kanssa. Erityisen mielekkäitä olivat keskustelut suomalaissyntyisen Kanadan joukkueen valmentajan Albert Pudaksen ja joukkueen suomalaissyntyisten pelaajien Gus Saxbergin ja Ray Miltonin kanssa. 

Lisäksi keskustelukumppanina olivat Kanadan jääkiekkoliiton puheenjohtaja Gilroy, kisojen paras erotuomari Brown, kv. jääkiekkoliiton puheenjohtaja Paul Loicq ja sihteeri H.G. Poplimont, Englannin joukkueen kapteeni Erhardt ja lukuisia muita eri maiden jääkiekkovaikuttajia. Ruotsin jääkiekkoliiton puheenjohtajan Anton Johanssonin ja rahastonhoitaja Viking Harbomin kanssa suomalaiset puhuivat yhteistoiminnasta Pohjoismaiden kesken. 

Kivilinnan ja Tammisalon suhdetyö toi Suomelle useita maaottelukutsuja, mutta taloudellisista syistä niistä suurin osa piti hylätä.

Olympiajääkiekko osoittautui suosituksi. Noin 10 000 henkeä vetävä katsomo jäi pieneksi. Hallissa ei pelattu, mutta onneksi vain yhdessä ottelussa lumipyry häiritsi. Kaikkiin, myöhemmin hyviksi osoittautuneisiin käytäntöihin suomalaiset eivät olleet tyytyväisiä. ”Peliajan päättymisen ilmoittajana käytettyä sireeniä pidettiin epäonnistuneena epämääräisyytensä takia. Joissakin otteluissa käytettiin starttipistoolia.” Laidat olivat kaukana nykyisestä, mutta Kivilinna ja Tammisalo olivat tyytyväisiä ”vaarattomiin laitoihin”. Ne olivat ”parrua”, korkeus vain 12,5–17,5 senttiä. ”Yläkulmat pyöristämällä se oli tehty jokseenkin vaarattomiksi, sen yli saattoi hypätä ja se pysyi riittävän tukevasti paikoillaan kiekon kimmotessa siitä riittävästi.” Päädyt olivat reunoja korkeammat. Ne oli korotettu kahteen metriin irtonaisella lauta-aidalla ja verkoilla.

Niilo Tammisalon ja Aaro Kivilinnan matkaraportti:

Kovin kaukana ei kuitenkaan ollut suomalaisten jääkiekkoilijoiden ensimmäinen arvokisamatka, mistä on osin kiittäminen Kivilinnan ja Tammisalon työtä maamme jääkiekon hyväksi. Suomi osallistui Sveitsin MM-kisoihin 1939, mutta vain osallistui, sillä kaikki viisi ottelua päättyivät tappioon. Suomi jäi viimeiselle, 13. sijalle yhdessä Jugoslavian kanssa. 

Suomen ja Saksan joukkueet Baselin stadionilla MM-kisoissa 1939. Saksa voitti ottelun 12-1.

 

Suomen MM-joukkue 1939.

Ensimmäisen kerran olympiakiekossa Suomi oli mukana vasta Oslossa 1952, jolloin otettiin voitot Norjasta ja Länsi-Saksasta. Ne toivat kisoissa 7. sijan. Joukkueessa pelasi suomalaisen jääkiekon merkittäviä nimiä, kuten Karhu-Kissojen Unto Viitala maalivahtina ja Ilveksen Aarne Honkavaara joukkueen kapteenina.

Tilanne Unto Viitalan vartioimalla Suomen maalilla Oslon olympialaisten 1952 ottelussa Suomi-Ruotsi. Ruotsi voitti ottelun 9-2 ja sijoittui lopulta turnauksessa kolmanneksi.

Ossi Viita

Jalkapallon talviharjoittelun varhaishistoriaa – Eerikkilä ja Ola Laaksosen kova linja

Vuonna 2016 Suomessa oli 84 täysimittaista jalkapallohallia ja 331 kolmannen sukupolven tekonurmikenttää. 2005 jalkapallonurmia oli 22, vuonna 1999 ei yhtäkään. Pelkästään näiden lukujen pohjalta voi tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Tekonurmesta on lyhyessä ajassa tullut se alusta, jolla suomalainen jalkapalloilija iästä ja sukupuolesta riippumatta viettää suurimman osan siitä ajasta, jonka hän käyttää jalkapallon pelaamiseen ja harjoitteluun. 2) Suomalainen jalkapalloilija ei ole kenttien suhteen enää luonnonolosuhteiden armoilla. Tänä päivänä monelle alasarjapelaajallekin talviharjoittelu hyvissä olosuhteissa on arkipäivää.

Kun jalkapallon ympärivuotiseen harjoitteluun alettiin panostaa 1960-luvulla, nykyisiä olosuhteita olisi tuskin visionäärisinkään valmentaja osannut kuvitella. Tässä tekstissä hypätään talvisen lajiharjoittelun varhaisiin vuosiin – fokuksena Suomen jalkapallomaajoukkueen talvileirit Eerikkilän Urheiluopistossa ja ne alustat, jotka jalkapalloilijoille tulivat leireillä tutuksi. Teksti liittyy meneillään olevaan kirjahankkeeseen Eerikkilän historiasta, jonka tuotokset julkaistaan painettuna historiakirjana opiston täyttäessä 70 vuotta syksyllä 2019.

Lumella

Päävalmentaja Olavi ”Ola” Laaksosen päätös tuoda Suomen jalkapallomaajoukkue Eerikkilään helmikuussa 1966 herätti kummastusta yhdessä jos toisessakin jalkapallon pelaajassa, johtajassa ja seuraajassa. Tammelassa, noin 100 kilometriä Helsingistä luoteeseen sijaitseva Eerikkilä oli toiminut urheiluopistona vuodesta 1949 lähtien ja profiloitunut Palloliiton leiri- ja koulutuspaikkana. Pelaajaleirit oli kuitenkin tähän saakka järjestetty poikkeuksetta kesäisin. Syy oli yksinkertainen: opistolla ei vielä ollut maapohjahallia, eikä luminen ulkokenttä ollut riittävä houkutin pitkälle matkalle.

Kiffenin ulkoharjoitukset Solvallan Urheiluopistolla pääsiäisenä 1956.

Ola ei antanut hallin puutteen häiritä. ”Mielessäni takoi, että miksi emme käytä Eerikkilää, kun meillä on tällainen hieno opisto. Mutta samalla jouduin miettimään pääni puhki mitä opistolla voidaan tehdä talvipakkasilla”, Laaksonen muisteli jälkeenpäin. Pohdinnan lopputuloksena oli leiriohjelma, joka tuskin inspiroi kovinkaan montaa silloista maajoukkue-ehdokasta. Luvassa oli hiihtoa, hankijuoksua ja voimaharjoittelua.

Eerikkilän Urheiluopiston luminen päärakennus 1960-luvulla.

Laaksosen tavoitteena oli parantaa maajoukkueen kahta perinteistä ongelmakohtaa: pelaajien kestävyyttä ja kurinalaisuutta. Leirille saapuneet maajoukkuemiehet saivat käsiinsä puusukset ja kaksi vaihtoehtoa: 10 kilometriä tai 30 kilometriä. Joukkueen kovimmat hiihtäjät selvittivät pidemmänkin matkan ongelmitta, osalle lyhempikin tuotti ongelmia. Lumijuoksua varten reittejä ei tarvittu. ”Halmeen Masku kysyi, että mistä rata alkaa? Hyppäsin päärakennuksen kupeella kainaloitani myöten hankeen ja vastasin: tästä se alkaa!”. Leiriohjelman täydensi voimaharjoittelu, joka voitiin muusta ohjelmasta poiketen suorittaa sisätiloissa. Eerikkilään oli kaksi vuotta aiemmin valmistunut voimailusali, jonka laitteet ja varustelu olivat aikansa mittapuulla huippuluokkaa.

Fysiikan parantamisen lisäksi päävalmentaja mittasi hiihtoleireillä pelaajien motivaatiota. Ne pelaajat, joiden fysiikka ja pääkoppa kestivät talvisen rääkin, olivat myös niitä, joiden nimet löytyivät ensimmäisinä maaotteluiden kokoonpanolistoilta. Heihin lukeutui muun muassa kovaotteinen libero Timo ”Tilli” Kautonen.

Timo Kautonen voitti urallaan neljä Suomen mestaruutta ja ennätykselliset kahdeksan kertaa Suomen Cupin. Hänet palkittiin Palloliiton ja Veikkausliigan Captain's Ballilla 2004. Kautosen kahdesta pojasta Turosta tuli monivuotinen SM-sarjan pelaaja ja Tommi ylsi maajoukkueeseen saakka. Nykyisin Tommi Kautonen valmentaa SJK:ta.

Hiekalla

Joulukuussa 1967 Eerikkilään valmistui vuosien odotuksen jälkeen maapohjahalli. Hallin myötä Laaksonen pudotti hankijuoksun ohjelmasta pois ja toi tilalle lajinomaisempaa harjoittelua sisätiloissa. Maajoukkue oli tähän saakka käyttänyt halliharjoituksiin lähinnä 1952 valmistunutta Otaniemen maapohjahallia, Suomen ensimmäistä laatuaan.

Nykynäkökulmasta Eerikkilän maapohjahalli näyttäytyy melko primitiiviseltä. Halli oli alkujaan suunniteltu 30 x 50 metrin mittaiseksi, mutta toteutuneessa hallissa kentän mitat olivat vain 30 X 30 metriä. Pinta-alaa sillä oli siis noin kuudesosan verran täysimittaisesta kentästä. Ajatuksena oli ollut, että hallin pituutta laajennettaisiin 50 metriin mahdollisimman pian ensimmäisen rakennusvaiheen jälkeen. Lopulta laajennusta saatiin odottaa 15 vuotta. Kentän pintana oli hiekka, joka Laaksosen mukaan oli aluksi yhtä upottavaa kuin hiekkalaatikossa. Päävalmentajan aloitteesta hiekan paikalle ajettiin sepelituhkaa, joka teki pohjasta hieman pitävämmän. Käytännössä pienessä hallissa voitiin harjoitella erikoistilanteita, potku- ja puskutekniikkaa ja rajatusti joukkueen liikkumista pelitilanteissa.

Maajoukkueen lisäksi myös osa seurajoukkueista alkoi harjoitella talvisin. KuPS-valmentaja Gunnar Bomanin ja Ola Laaksosen ohjelmat tammikuun -68 Eerikkilän leireiltä sisältävät mielenkiintoisia eroja. Naatiskelevasta pelitavastaan tunnetun KuPS:n ohjelmassa on useita tekniikkaharjoituksia, eikä Laaksosen suosimaa hiihtoa ole mukana.

Sahanpurulla

Laaksosen kolmas talvinen innovaatio nähtiin Eerikkilän vanhimmalla, vuonna 1950 valmistuneella pallokentällä, helmi- ja maaliskuussa 1971. Päävalmentajan aloitteesta pallokenttä muutettiin neljää leiriviikonloppua varten talvikentäksi, joka oli päällystetty jäädytetyllä sahanpurulla. Talvikentällä voitiin harjoitella joukkueen pelitaktiikkaa, mikä ei pienessä hallissa onnistunut. Lisäksi voitiin pelata harjoitusotteluita. Laaksonen kutsui maajoukkueen vastustajiksi HJK:n, TPS:n, HIFK:n ja Kuusysin. Pelaajat varustivat itsensä nastoitetuilla kengillä saadakseen pitoa liukkaalla kentällä. ”Se aika on ohi, jolloin kestävyyttä ja taitoa ajettiin läpi maajoukkueen puitteissa. Nyt lähdemme joukkuekokonaisuudesta ja erikoistumme pelkästään pelaamiseen”, kommentoi päävalmentaja Helsingin Sanomissa. Laaksosen lisäksi kokeilun taustalla oli Palloliiton teknillinen komitea, joka oli kiinnostunut erilaisten kestopäällysteiden soveltuvuudesta talvisiin ulkoharjoituksiin.

Laaksonen pelaajineen piti talvileirien antia hyvänä, vaikka tuloksissa oli ollut toivomisen varaa – muun muassa HJK ja TPS olivat kirjauttaneet maajoukkueesta voitot nimiinsä. Jalkapallokautta oli tavalla tai toisella pidennettävä, ja kilpailulliset ottelut kevättalvella olivat siihen omiaan. Maajoukkue pelasi neljällä alkuvuoden leirillään yhteensä ennen kuulumattomat 16 ottelua. Pelaajista huomiota herätti erityisesti verkkoja tiuhaan venyttänyt 24-vuotias hyökkääjä Tommy Lindholm. Saman vuoden syksyllä Lindholm siirtyi ammattilaiseksi turkkilaisen suurseuran Beşiktaşin riveihin.

Liiton teknillinen komitea totesi kesällä kokeilun olleen onnistunut ja päätti jatkaa sitä laajennettuna ja kontrolloidumpana. Lopulta sahanpurukenttä jäi kuitenkin ainakin Eerikkilässä kertaluontoiseksi kokeiluksi, pelaajien kannalta onneksi. Joustamaton ja liukas purukenttä oli taklaustilanteissa suorastaan vaarallinen. Useampikin pelaaja kärsi talvileireillä loukkaantumisista, jotka osaltaan johtuivat siitä, että armoa tuntematon päävalmentaja lietsoi pelaajiaan kovaan taklauspeliin puolustuspäässä.

Tekonurmella

1970-luvun puolivälissä sahanpurua ei tarvinnut enää miettiä. Tekonurmien aika oli ovella. Kun rahoitus Eerikkilän maapohjahallin laajennukselle viimein järjestyi 1980-luvun taitteessa, oli selvää, että kenttä päällystettäisiin samalla alustalla kuin samaan aikaan valmistuneessa Lahden suurhallissa – siirrettävällä Astroturf -tekonurmella. Pelaajien kannalta nurmimatto ei ollut juuri sahanpurua turvallisempi. Vasta 2000-luvulla yleistyneissä kolmannen sukupolven nurmissa loukkaantumisriskiä on saatu pienemmäksi ja pallon käyttäytyminen nurmikenttään lähes verrattavaksi. Eerikkilässä uusi aika koitti 2005, kun kolmannen sukupolven tekonurmet vaihdettiin sekä vanhalle pallokentälle että vuonna 1998 valmistuneeseen täysimittaiseen jalkapallohalliin.

1960-luvun talvileirit olivat osa Olavi Laaksosen ”kovana linjana” tunnettua valmentajafilosofiaa, jonka ytimessä oli ympärivuotinen harjoittelu. Harjoittelun määrän lisäksi Laaksonen ja Palloliiton koulutuspäällikkö Olavi Haaskivi pyrkivät parantamaan sen laatua. Harjoittelun vaikutuksia pelaajien fysiikkaan alettiin mitata ja testata, ja valmennusta pyrittiin viemään tieteelliselle pohjalle. Tässä suhteessa Olavit olivat edelläkävijöitä. Uudet menetelmät näkyivät ainakin jonkin aikaa myös tulostaululla. 1960-luvun puolivälissä Suomi voitti (epäviralliset) Pohjoismaiden mestaruudet 1964 ja 1966 ja saavutti yksittäisiä huipputuloksia MM-karsinnoissa kuten kotivoitot Puolasta ja Espanjasta 1965 ja 1969.

Jalkapallovalmennuksen uudistajat: Olavi Laaksonen (yllä) ja Olavi Haaskivi.

Jouni Lavikainen

Eerikkilän 70-vuotishistoria julkaistaan opiston viettäessä 70-vuotisjuhliaan lokakuussa 2019.

Lähteet:

Eerikkilän Urheiluopiston arkisto. Urheilumuseon arkisto.
Palloliiton toimintakertomus 2016.
Helsingin Sanomat.
Kanerva, Juha: Toreilta tekonurmille. Rakas Jalkapallo. Teos, 2007.
Tuomi, Raimo: Eerikkilän urheiluopisto 1949–1999. Palloilu-Säätiö, 1999.

Vieraskynä: Maaottelu Velodromilla

Kylmänkostea kevätpäivä Helsingin Velodromilla vuonna 2015. Tuuli tuntuu luissa ja ytimissä. Olosuhteista huolimatta ilmassa on vahva urheilujuhlan tuntu. Miesten maahockey-maajoukkue pelaa ensimmäisen maaottelunsa kotikentällään vuosikausiin. Vastustaja on Liettua. Tässä tehdään historiaa. Historiaa on "Velolla" toki tehty ennenkin. Toimihan se olympialaisissa vuonna-52 hockeyn päänäyttämönä. Maineikkaan urheilustadionin eteisaulasta löytyy kuva olympiafinaalista Intia-Hollanti (5-1). 

Mutta itse peliin. Päävalmentaja Jan Nylund näyttää" fläppitaulultaan" viimehetken ohjeita pelaajilleen. Tämä on monille meistä ensimmäinen kotipeli Suomi-paidassa.
Kansallishymnien jälkeen ottelu vihdoin alkaa. Heti toisella peliminuutilla saan hyvän tekopaikan, mutta Liettuan maalivahti torjuu loistavasti. Peli etenee tasaisena. Puolustaja vartioi minua tarkasti.
"Seuraakohan kaveri mua pukuhuoneeseen asti?"

Jakson lopulla saan kuitenkin tekopaikan, kun Jussi Paanasen kova syöttö viuhuu maaliringin sisään. Ohjaan komposiittimailallani pallon kohti maalia, onnistumatta. Harmittaa...
Hetkeä myöhemmin erotuomari Klaus Saijonkiven pilli soittaa jakson päättyneeksi.

Kävellessäni käytävällä kohti pukukoppia, vanhempi herrasmies kysyy nimeäni, ojentaen samalla käteeni vanhan maahockeypallon.
-"Pidä pallosta hyvää huolta."
-"Kyllä, kiitos."

Pukukopissa laitan hiukan hämilläni pallon pelikassiini. Otan huikan vesipullosta ja kuuntelen valmennusjohdon ohjeita "laituri" Markku Rinteen vieressä istuen.

Toisella puoliajalla ei hienouksia nähty. Tiukimmat kaksinkamppailut käydään keskikentän tuntumassa. Viimeisillä minuuteilla maalivahtimme Jussi Luhta venyy kuin purukumi pallojen eteen ja puolustuslinja siivoaa irtopallot väljemmille vesille. Jussin huudot ja ohjeet maalilta meille kenttäpelaajille antavat ainakin minulle lisää virtaa. Taistelemme tasatuloksen taitavaa vastustajaa vastaan. Tasapeli ekassa kotimatsissa on ihan kelpo tulos.

Ai niin. Se pallo! Täällähän se on, pelikassin pohjalla. Siinä on pelaajien nimikirjoitukset ja teksti: Bryssel 1970. Samalla muistelen kohtaamista herrasmiehen kanssa pukukoppikäytävällä.

Palloon on kirjoitettu Brysselin EM-kisoihin 1970 osallistuneen Suomen maajoukkueen pelaajien nimet.

  
Ps. Arvokas pallo on nykyään Suomen Urheilumuseon kokoelmissa.

Tommi Rantala

Kirjoittaja pelaa maahockeyta turkulaisessa HC Kilpparissa ja Suomen maajoukkueessa. Urheilutoimittajien Liitto valitsi Rantalan vuoden 2015 parhaaksi maahockeypelaajaksi Suomessa. Alla kuvia Rantalasta pelitilanteissa ja Rantalan Urheilumuseolle lahjoittamista esineistä.  

Maahockeyn EM-kisojen 2015 ottelu Suomi-Malta, Vilna.

Maahockeyn EM-kisojen 2015 ottelu Liettua-Suomi, Vilna

Maahockeyn SM-sarjan loppuottelu HC Kilppari-Seinäjoki United, Helsingin Velodromi, syyskuu 2017. Kuva: Rainer  Lönnbäck.

Maahockeyn varustekehitystä 1950-luvulta 2000-luvulle.

Mitaleita ja laattoja 1950-1970-luvuilta.

Itäiset pelimatkakohteet tulivat Suomen maahockeymaajoukkueelle tutuiksi 1970-luvulla.

Valto Mattilan saama diplomi osallistumisesta maahockeyn EM-kisoihin 1974 Madridissa.

Muistolahja maahockeymaaottelusta Suomi-Ruotsi kesäkuulta 1976.

Vuoden urheilukirja – vaikea mutta mukava valinta

Mikä on vuoden 2017 paras urheilukirja? Ihan yksiselitteisen vastauksen löytäminen tähän lienee mahdotonta, mutta Urheilumuseon asettama raati on taas tarttunut haasteeseen. Allekirjoittaneen lisäksi valintaraadissa istuvat Juha Kanerva, Kristiina Kekäläinen, Susanna Luikku ja Mika Wickström. Raadin mielestä parhaan kirjan viisikko löytää varmasti.

Urheilukirjojen julkaiseminen painottuu loppuvuoteen, esimerkiksi kirjamessujen, isänpäivän ja joulun takia. Vuosittain raati saa käsiteltäväkseen satakunta urheilu- ja liikuntakulttuuriin jollain tavalla kantaa ottavaa teosta. Tässä luvussa ovat mukana myös merkittävät kirjoiksi sidotut opinnäytetyöt sekä pienimmät seurahistoriikitkin, jotka vain on jotain kautta Urheilumuseolle saatu. Kaikistahan tieto ei toki ajoissa kulje perille asti, mutta yleensä sana kyllä kiertää, kun teos on tarttuva. Vaikka todellisia voittajakandidaatteja on merkittävästi vähemmän, syksy ja vuodenvaihteen tienoo on raatilaisille tiukkaa lukuaikaa.

Kuvassa olevat kirjat ovat satunnainen otanta vuoden kirjasadosta.

Millainen on hyvä urheilukirja? Kriteerejä voi helposti tarkastella tämän vuoden finalistien kautta. Kuluvalta vuodelta raati valitsi niin sanotusti runkosarjan jälkeen kuusi esiin nousevaa finaalitason teosta.

J. P. Tannisen ”Haukikuningas” on tarina sanan varsinaisessa merkityksessä. Tarina kyykästä, josta yhtäkkiä on tullut Japanin ykkösurheilulaji. Tanninen on tehnyt nerokkaan lajioppaan, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät saumattomasti ja ainutlaatuisesti.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin ”Kuolemanlaakso” on tarina sekin, mutta samalla myös osaelämänkerta. Tiivis ja viimeistely teksti kertoo liian kovan taklauksen jälkimainingeista tehokkaasti ja kaunistelematta. Kirja sukeltaa syvälle jääkiekkomaailmaan ja analyyttinen kuvaus kantaa alusta loppuun saakka.

Mika Nyyssölän, Jouni Virtamon ja Jouni Lehtosen ”Mika Nyyssölä – Giant Killerin tarina ja treeniopas” on taideteos jo esineenä. Vastaavaa urheilijaelämäkertaa ei aikaisemmin ole tehty. Kirja perehdyttää kehonrakennukseen, mutta toimii myös lukukokemuksena ja piirrostaideteoksena. Näyttävä taitto ja tyylikäs kuvitus on ehdottomasti merkittävä osa hyvää kirjaa.

Annukka Koskelan ”Pesis – Opas jännittävän pelin seuraajalle ja harrastajalle” on erilainen opaskirja. Kuten nimikin sanoo, se on opas nimenomaan pelin seuraajalle. Koskelan sujuvakielisen teoksen hissipuhe olisi aika ilmeinen: luettuasi tämän kirjan et enää koskaan katso pesäpalloa samoin silmin.

Erkki Vettenniemen ”Suomalainen hiihtodoping – punssia, pillereitä ja punasoluja” osoittaa, että vakavasti otettavaa tutkimusta voi kirjoittaa luettavasti ja ymmärrettävästi. Suomalaisen hiihdon ”lääkehuollon” historia on suurin piirtein yhtä pitkä kuin itsenäisyytemme. Vettenniemi käsittelee vaikeammatkin teemat taidolla ja asianosaisia liikaa leimaamatta.

Marko Kantomaan ”Ylpeydestä” on kovan tason esikoisteos, joka puhuu asiantuntevasti juoksemisen tuskasta ja hurmasta. Teemaan yhdistetty nuoren ihmisen seksuaalisuuden kuvaus tekee romaanista oikeaa kaunokirjallisuutta, jossa pelkistetty teksti on viimeistelty huolellisesti.

Helge Nygrénin -palkintokilpailun finalistit, eli kansankielellä Vuoden urheilukirja 2017 -finalistit.

Lopulta hyvän kirjan valitseminen on aika helppoa. Tunnistat vain tunteen, jolla hyvä kirja valtaa siihen tarttujansa. Et malta lopettaa lukemista ja lopulta ihmettelet, kuinka joku on pystynyt tuottamaan tällaista. Oikeastaan haluat lukea kirjan uudelleen.

Vielä lopuksi voin todeta, kuinka tehdään hiukan heikompi urheilukirja. Ensinnäkin sen tuotannossa on joka vaiheessa tullut kiire, joka vain pahenee loppua kohden. Toisekseen kirjoittaja ei ole halunnut tai uskaltanut antaa kenenkään ulkopuolisen koskea tekstiinsä. Kolmanneksi aihevalinta tai ainakin sen rajaus kaipaa tarkennusta. Mika Wicströmiä siteeraten ”jokainen kirja on toki esineenä kirja, mutta kaikki kirjat eivät ole kirjallisuutta."

Vuodesta 1980 jaettu Helge Nygrénin palkinto löytää saajansa helmikuun seitsemäs päivä. Vanhojen voittajien listaa tarkastellessa tuntuu, että takavuosien puhtaista tietokirjoista on varovaisesti siirrytty kohti kaunokirjallisempia voittajia. Ei kuitenkaan välttämättä. Kyse voi sittenkin – aiheesta riippumatta – olla vain hyvin kirjoitetuista teoksista.

Esko Heikkinen
Vuoden urheilukirja valintaraadin puheenjohtaja

Raati ja finalistit vuosimallia 2017: Kalle Rantala (siht.), Kristiina Kekäläinen, Esko Heikkinen, Susanna Luikku, Juha Kanerva ja Mika Wickström.

Mediatiedote: Vuoden urheilukirja -finaalissa kattaus suomalaisen urheilun lajikirjoa (pdf) 11.12.2017

Vuoden urheilukirjat ja kunniamaininnat 1980-2017