Mitä tapahtuu kun ”mertarantalainen” yrittää ihastua Tiilikaiseen?

Lyhyesti sanottuna; aikamoista vääntöä ja huokailua, mutta jos tämä ”henkinen matka” kiinnostaa, kannattaa lukea eteenpäin!

Aluksi ajatus Pekka Tiilikaisen (1911–1975) ja Antero Mertarannan (1956-) vertailusta tuntui oikein hyvältä idealta ja helppoakin se olisi. Hehän ovat ihan erilaisia! Syvällisempi pohtiminen osoitti, että alkuperäinen olettamus oli kuitenkin ihan väärä. Tässä yksinkertainen selitys vertailun vaikeudelle:

Tiilikainen selosti radioon. Mertaranta selostaa televisioon. Tiilikaisella ei ollut tv:n kuvaa apunaan. Mertarannalla on.

Kas näin! Tämä tekee vertailun haastavaksi. Lähtökohdat ovat erilaiset.

Lähdemateriaalin osasia

Ylen Elävää arkistoa on tullut viime viikkoina kuunneltua melko ahkerasti tulevan näyttelyn käsikirjoitusta suunnitellessa. Fiilisteleminen on ollut ajoittain nostalgista, välillä huokauksien saattelemaa. Oikeastaan kun on kuunnellut 1920-luvulta lähtien suomalaisia legendaarisia selostajia, kuten Martti Jukolaa, Sulo Kolkkaa jne., on joutunut myöntämään, että lähtökohdat olivat erilaiset. Vaatimustaso oli erilainen. Pioneerivaiheen selostajat loivat sen pohjan, jolla tämän päivän selostajat seisovat. Ja kehityskaari on ollut valtava. Tänä päivänä selostus on viihdettä – rentoa ilottelua.

Myönnän, olen ns. Mertarannan kasvatteja. Astuin intohimoisten penkkiurheilijoiden laajaan joukkoon 1980-luvun lopussa. Muistan -95 jääkiekon maailmanmestaruuden ja Mertarannan selostukset, puhumattakaan tuoreemmista. Mertarantalaisena on ehkä mahdotontakin asettua Tiilikaisen, tai sitäkin vanhempien selostajien kuuntelijoiden kenkiin. Lähes kaikki radioon, ennen tv:n aikaa, selostaneet miehet puhuivat hyvin (enkä voi turhaan painottaa sanaa hyvin) asiallisesti. Toki ääni kiihtyi loppusuoran lähestyessä yhdellä jos toisella, mutta peruspiirre oli tyyni, asiallinen – joskus jopa poeettinen. Sitä huomasi kuuntelevansa selostuksia vähän kuin unessa. Visuaalisuuteen tottunut katsoja, tai tässä tapauksessa kuuntelija, jäi kaipaamaan sitä kuvaa. 

Rääkkäsin Ylen Elävää arkistoa. Kuuntelin Pekka Tiilikaisen selostuksia ja haastatteluja. Kyllähän ”sinivalkoisen äänen” merkityksen ymmärtää vähemmälläkin yrityksellä – Tiilikainen oli selostamassa lähes kaikkia suomalaisille merkittäviä urheilutapahtumia. Ja koska urheilu oli suomalaisille erittäin tärkeä asia ja kanavia oli vain yksi, radio, on lopputulos selvä! Selostukset olivat intohimoisia! Moni Tiilikaisen aikalainen on sanonut, että urheilulähetykset olivat sama kuin Pekka Tiilikainen. Hänen suoraviivainen selostustyylinsä vakuuttaa perinpohjaisesta taustatyöstä, sitoutuneisuudesta ja tiedosta. Tiilikaisen koko elämä oli haastattelujen perusteella vähintään yhtä urheilukeskeistä kuin vain voi olla. Urheiluun liittyen löytyi aina mielipiteitä. Hieman ehkä haastatteluissa avautuneet Tiilikaisen mielipiteet kalskahtivat tämän päivän liberaalimmassa maailmassa korvaan, mutta pistetään ne Tiilikaisen ajan piikkiin.

Koska en 1980-luvulla syntyneenä ollut ikinä päässyt nauttimaan Tiilikaisen selostussuorituksista ”in action”, päätin ottaa selvää, millaisesta miehestä oikein oli kyse. Tiilikainen oli niin ikään selostusmaailman ihmelapsi. Uimari, vieläpä menestynyt sellainen, aloitti selostusura ihan puskista hieman yli 20-vuotiaana. Ylen Alexis af Enehjelm löysi Tiilikaisen ja pisti hänet palkkalistoille. Ensimmäinen selostusurakka Tiilikaiselle aukesi 1935 Oslon uinnin PM-kisoissa, joissa hän selostamisen ohessa kävi edustamassa Suomen joukkuetta altaassakin. Kiirettä siis piti. 

Tarvitsin vähän konkreettisempaa näyttöä Tiilikaisesta. Urheilumuseon perusnäyttelyssä roikkuu Tiilikaisen sininen anorakki, joka on täynnä erilaisia kangasmerkkejä. Samaan sarjaan kuuluu lippalakkimallinen hattu, jossa on kymmenittäin merkkejä. Intohimoisesta maailmaa nähneestä urheilumiehestä oli siis kyse.

Tiilikaiselle päällä usein nähdyt  takki ja lakki

Mikä sitten on selkeä ero selostustyylien välillä? Sanomattakin on selvää, että itse media on muuttunut aivan radikaalisti Tiilikaisen ajasta Mertarannan aikaan. Tiilikaisen selostustyyli tuli tarpeeseen, kun kuvaa ei ollut saatavilla. Kauniisti esitetty selostus tapahtumista tuo helposti verkkokalvoille selostetun tilanteen, aivan kuin olisi paikalla. Mertarannan ei ole tarvinnut lähteä samalle tasolle Tiilikaisen kanssa, koska hänellä on ollut kuva apunaan. Tämä kaikki on tuonut mahdollisuuden viihteellisempään, rennompaan ja huumorintajuisempaan selostustyyliin.  

Täytyy myöntää, että tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää Mertarannan selostuksia – itse asiassa yhden koirankin, joka poistuu paikalta kun Mertaranta alkaa selostaa. Eli ristiriitainen persoona hänkin on. Kas, tästä pääsemmekin siihen, että selostajat ovat mielipidekysymys. Muistan 1980-luvulta, kun vielä Raimo Häyrinen selosti jääkiekkoa, vaihdettiin erässä tilaisuudessa tv:n selostus radion puolelle. Aika paljon siis on selostajalla tekemistä eläytymisemme kannalta. Jotkut vain ärsyttävät, jotkut ihastuttavat – pysyvästi! Antakaamme siis rauha Pekka Tiilikaisen legendaarisuudelle – nauttikaamme Mertarannan (tai jonkun muun) selostuksista tässä päivässä!  

Riikka Aminoff

Tämä toimittaja petti urheilun

Urheilujournalismilla on ollut monenlaisia tehtäviä ja rooleja Suomen urheilu- ja liikuntahistoriassa. Suuret linjat ovat muuttuneet niin yhteiskunnan muutoksen kuin itse urheilunkin muuttumisen myötä.

Alkuun urheilujournalismi otti tehtäväkseen urheilupropagandan eli urheiluinnostuksen levittämisen laajemmalle. Tämä 1900-luvun alkupuolen ilmiö pohjautui erityisesti sille, että kirjoittajat olivat itsekin urheilijoita tai läheisesti urheilujärjestöjen kanssa tekemisissä. Tärkeää oli saada urheiluliikkeeseen lisää väkeä, mutta rinnalla kulki myös nationalistiset aatteet, itsetunnon kohottaminen urheilun avulla ja erottautuminen kansakuntana naapureista.

Urheilujournalismi alkoi erikoislehdistössä, josta se levisi kohtuullisen kaavamaisena radioon, televisioon ja lopulta myös nettiin. Toimittajien työn lähtökohta oli urheilun lähes kritiikitön edistäminen, joka näkyy jopa nykypäivän journalismissa ja median mainonnassa. Suomalaisten menestys, lajista riippumatta, saa aikaan suurta hehkutusta.

Urheilun edistämisen rinnalle syntyi urheilujournalismin perusmuotona sen puhetapa – konkreettisuus. Urheilumediassa kerrotaan erittäin paljon tuloksista ja suorituksista, vähemmän suorituksen taustoista. Tähän vaikutti alkuun erityisesti se, että urheilusta tuli päivälehtien yksi tärkeistä uutismuodoista ja pikaisella aikataululla ei kovin syvällisiä haastatteluja saa tehtyä tai taustoja pohdittua. Esimerkiksi Suomen Jalkapalloliiton toimistolla istui 1960-luvulla joukko toimittajia illan pelikierrosten ajan, kun pelipaikkakunnilta tuli puhelimitse puoliaika- ja lopputulostiedot, jotka toimittajat sitten kiidättivät lehtiin ja painoon.

Juttujen kaavamaisuus alkoi osin hävittää nationalistista puhetapaa, vaikka sankaritarinat toki ovat säilyneet yhtenä urheilujournalismin tapana nykypäivään saakka. Kaavamaisuutta on selitetty myös esimerkiksi sillä, että määrällisesti lisääntyneet urheilutoimittajat ovat olleet melko huonosti koulutettuja, jolloin ammatillinen kehittyminen on jäänyt heikoksi ja juttujen sisällöt pinnallisiksi.

Poikkeuksia tietysti löytyy ja Suomessa on läpi viime vuosisadan tehty myös syvällistä ja kriittistä urheilujournalismia monissa medioissa – pelkillä tulostiedoilla kun ei pysytä pinnalla. Pitkät reportaasit, analyysit ja henkilökuvat selittävät varmasti osan esimerkiksi Suomen Urheilulehden yli sadan vuoden iästä.

Urheilukirjaston kokoelmissa on vino pino vanhoja urheilulehtiä

Edellisessä blogitekstissä mainitut mediakohut ovat yksi kuva urheilujournalismia. Toinen aiheeseen liittyvä näkökulma on se, että journalismi on ottanut hiljalleen kriittisemmän ja negatiivisemman otteen uutisointiin. Urheilua, urheilijoita, valmentajia ja johtajia käsitellään pettymysten hetkillä raa’alla tavalla – suorituksessaan tai tavoitteissaan epäonnistunut urheilija on huono ihminen, valmentaja ammattitaidoton, johtaja vain veljeilee toppatakissaan kabineteissa ja itse urheilu on pelkkää markkinavoimien ja median ohjailemaa viihdettä. Ja mitä siellä naapurin aamupuurossa nyt sitten oli, kun se on noin hyvä?

Median muutoksen ilmiötä ei ole kovin paljoa vielä tutkittu, mutta todennäköisesti taustalla on ollut erityisesti yhteiskunnan ja tiedonvälitystapojen muutos yhä hetkellisempiin ja nopeampiin muotoihin. Lehdessä on lähes turhan kirjoittaa tuloksista, kun ne ovat jo edellispäivänä kerrottu laajasti radiossa, televisiossa ja jo lähes kahden vuosikymmenen ajan internetissä. Erilaiset keskustelufoorumit sekä Facebookin, Twitterin ja Youtuben kaltaiset yhteisöpalvelut ovat mahdollistaneet myös tavallisten ihmisten osallistumisen urheilu-uutisten tuottamiseen usein jopa perinteistä mediaa nopeammin ja siten astumisen toimittajien hallinnoiman urheilu-uutisoinnin varpaille.

Urheilumedian on ollut pakko keksiä uusia tapoja tehdä urheilu-uutisia ja linjaksi on tullut perusuutisten kopiointi muista medioista: ”ensimmäisenä aiheesta uutisoi XXX” sekä sensaatiohakuinen otsikointi, jotta ihmiset kiinnostuisivat ja klikkaisivat mainoksia, joiden keskellä se urheilijan lyhyt kommenttikin sitten jossain on. ”Katsoin mihin se riitti.” Näin kärjistetysti.

Negatiivissävytteinen urheilutoimijoiden arviointi on saanut välillä urheilijat ja valmentajat perustellusti vastarintaan toimittajia kohtaan. Harvemmin julkisessa mediassa arvioidaan värikkäin sanankääntein urheilutoimittajan onnistumista tai epäonnistumista työssään. Ehkä sillekin olisi tilauksensa?

Keskustelu urheilujournalismin asemasta ja sisällöistä ei ole uusi ilmiö, sillä esimerkiksi Stig Häggblom pääsi Urheilutoimittajain liiton puheenjohtajana puhumaan Suomen Olympiakomitean järjestämillä olympiavalmentajien koulutuspäivillä vuonna 1967. Häggblom totesi urheilutoimittajien toimivan eri tarpeista, eri pyrkimyksillä ja parhaaksi katsomallaan tavalla. Toimittajat kilpailevat keskenään parhaasta kuvasta ja kommentista sekä heidän tulee pystyä kirjoittamaan myös arkaluonteisista asioista, jotka eivät aina ole urheilijoiden edun mukaisia, vaikka tulevat julkisuuteen. Koripallomaajoukkueen päävalmentaja Kalevi Tuominen oli vähemmän yllättäen asiasta ”hieman” eri mieltä.

Voidaan varmasti todeta, että urheilutoimittajat eivät oikeastaan ole urheilun puolella tai sitä vastassa. Urheilutoimittajat ovat omalla puolellaan ja omien etujensa ajajia. Välillä nämä edut ovat kulkeneet sulassa sovussa urheilun kanssa, välillä ne ovat olleet pahasti törmäyskurssilla.

Katso lisää kuvia valokuvagalleriastamme! bit.ly/Wmq7Ag

Kalle Rantala

Mediakohuja Nurmesta Ruutuun

Urheilu on medialle hyvä kumppani. Urheilu tarjoaa medialle ehtymättömän tulosvirran ja dramaattista sisältöä. Urheilusta löytyy vaivatta myös tunteita kuohuttavia aineksia.

Jääkiekon SM-liigan ympärillä on vellonut kohu jo viikkoja. Pelin ovat tulkinneet muuttuneen kohtuuttoman kovaksi muun muassa Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Tasavallan presidentin kannanoton tekee mielenkiintoiseksi se, että hänellä on hyvät suhteet jokeriässä Harry Harkimoon.

Mediakohut ovat olleet osa urheilujournalismia koko sen historian ajan – Suomessa noin sata vuotta. Kohut ovat yleensä paisuneet todellisista tai väitetyistä vääryyksistä ja henkilöristiriidoista. Viime vuosikymmeninä aineksia ovat tarjonneet myös dopingtapaukset ja vedonlyöntiskandaalit.

Lauri Pihkala nostatti 1927 kohun, kun Paavo Nurmi ei taipunut hänen tahtoonsa Suomi–Ruotsi-maaottelun alla. Pihkalan määräämää juoksuohjelma ei sopinut Nurmelle, joka ei noussut Turusta Tukholmaan lähteneeseen laivaan. Pihkala yritti vedota lehdistössä isänmaan etuun, mutta Nurmi sai lukijoiden enemmistön puolelleen.

Kesällä 1932 kohun kohteena oli jälleen Paavo Nurmi. Kansainvälinen yleisurheiluliitto julisti Nurmen ammattilaiseksi ja esti hänen kilpailemisensa. Ruotsalaisten kieroiluksi leimattu päätös antoi lisävauhtia Suomen Urheiluliiton silloisen puheenjohtajan Urho Kekkosen alkamassa olleelle poliittiselle uralle.

Tasavallan presidentiksi valittu Kekkonen oli yksi päätekijöistä kesällä 1960, kun TUL:n urheilijoille yritettiin saada mukaan Rooman olympiakisoihin 1960. Suomen Olympiakomitea kuitenkin hylkäsi Kekkosen hahmotteleman ratkaisun. Suurimpiin mitalitoivoihin lukeutunut nyrkkeilijä Olli Mäki joutui jäämään pois kisoista, mikä herätti suurta tyrmistystä.

Eero Mäntyranta oli kahden kohun kohteena 1972. Ensimmäinen niistä oli ristiriitainen, mutta sävyltään myönteinen. Hiihtoladuille palannut Mäntyranta sai Hymy-lehden sponsorikseen. Hän pääsi Sapporon olympiajoukkueeseen, ei menestynyt, mutta päätti uransa voittoon Salpausselän 50 kilometrillä. Kaikki näytti olevan hyvin, kunnes Uusi Suomi sai selville, että Mäntyranta oli antanut positiivisen dopingnäytteen olympiakatsastuksissa. Olympiakomitealla riitti selittämistä asiassa.

Lähde:  www.hymy.fi/hymyn-hurjimmat/asiasanat/Eero%20M%C3%A4ntyranta

Suomalaisten urheilukuvien klassikoihin kuuluu Leif Weckströmin otos Martti Vainion dopingkäryn jälkeen Los Angelesin olympiakisoissa 1984. Pöllämystynyt Vainio selittää tapahtunutta seisaaltaan järkyttyneiden johtajien istuessa vieressä. Vainion tapauksesta riitti monine käänteineen kohahduttavia käänteitä elokuulta joulukuulle.

Matti Nykäsen mäkihyppyuran toista puoliskoa sävyttivät lööpit. Henkilökohujen merkitys korostui 1980-luvulla, kun Ilta-Sanomat sai kilpailijakseen Iltalehden. Matista, jos kenestä, niitä sai nykäistyä. Samalla päättyi aika, jolloin urheilijat saattoivat toivoa nauttivansa toimittajien suojelua.

Kohujen kohu ajoittuu helmikuun loppuun 2001. Lahden MM-hiihtojen dopingvyyhti vaikutti suomalaisten suhtautumiseen urheiluun. Kohu meni myös nettiin, mikä paisutti sitä entisestään.

Takaisin kaukalonlaidalle. Miksi Jarkko Ruudun taklauksesta alkanut ja Ville Peltosen loukkaantumisesta lisäkierroksia saanut kiekkokohu nousi juuri helmikuussa 2013? Suhtautuminen jääkiekkoon näyttää muuttuneen. Taustalla on monta tekijää.  Media on pitkään syönyt SM-liigan ja suomalainen jääkiekon kädestä. Media ei enää kuitenkaan aina liikahda kiekkoväen pillin mukaan. Sponsoritkin ovat kyllästyneet kielteiseen mediahuomioon. Suuri yleisö ihmettelee, mistä oikein on kyse.

Kevättalvella 2013 näyttää purkautuvan lataus, joka on kasautunut aikaa myöten. Media antaa sille sekä kanavia että lisäkierroksia. Kohussa korostuukin, miten huippu-urheilu elää mediassa ja mediasta.

SM-liiga ja kiekkointoilijat ovat yrittäneet väittää, että jääkiekko hoitaa asiansa itse. Lähes samoja sanoja käytti SUL:n johto vuonna 1977, kun kolme suomalaisurheilijaa jäi kiinni anabolisten steroidien käytöstä Eurooppa Cupin finaalissa Helsingissä. Tuolloin taktiikka vielä toimi – toimittajat toistivat sen, mitä johtajat lausuivat.

Tilanne on 2013 toinen. Jääkiekko on kasvanut julkisen vallan ja yritysten tuella niin suureksi lajiksi, että ”hokiporukan” on opeteltava ottamaan muutakin kuin myötäsukaista palautetta vastaan. Kiekkomiesten vastakarva on tulkittu ylimielisyydeksi. Vanha mediapelikirja ei enää toimi, vaan sitä on seuraavaa kohua odoteltaessa päivitettävä.

Jouko Kokkonen