Ludovika Jakobsson – Suomen ensimmäinen naisolympiamitalisti

Ensimmäisen olympiamitalin Suomelle tuonut nainen oli saksalaissyntyinen Ludovika Jakobsson, joka voitti yhdessä puolisonsa Walter Jakobssonin kanssa pariluistelun olympiakultaa Antwerpenissä vuonna 1920. Jakobssonien kultamitali on lisäksi itsenäisen Suomen ensimmäinen.

Ludovika Eilers syntyi Berliinissä 25.7.1884 ja sai luistimet jalkaansa jo koulutyttönä. Ludovikan mukaan luistelu oli Keski-Euroopassa ollut suosittua jo pidemmän aikaa ja siksi hänen vanhempansakin suhtautuivat harrastukseen kannustavasti. Olipa jopa paikallisen luisteluseurankin johdossa hyvin merkittäviä henkilöitä, muun muassa keisarillisen perheen jäseniä.

Ludovika ja helsinkiläinen Walter kohtasivat ensimmäisen kerran Berliinin uudessa jääpalatsissa keväällä 1908. Ludovika muistelee tuota maanantaipäivää seuraavasti:  

Itävaltalainen luistelunopettaja Hirsh ja minä, yliopiston kirjaston virkailija, kiisimme jäällä valssin tahdissa, kun kolme outoa miestä ilmestyi katselijain paikolle radan viereen. Kun näytäntömme oli päättynyt, he tulivat kiittämään meitä esityksestämme. He ilmoittivat olevansa suomalaisia. Eräs heistä ojensi minulle kimpun orvokkeja.

Walter Jakobsson oli saapunut Berliiniin opiskelemaan Charlottenburgin teknillisessä korkeakoulussa tähdäten sähkö- ja koneinsinöörin tutkintoon. Hän oli Suomessa luistellut paljon ja osallistunut kilpailuihinkin, mutta saapui Saksaan ilman luistimia. Walterin äiti oli nimittäin epäillyt, etteivät opinnot ehkä etenisi toivotulla tavalla, jos aika kuluisi harrastusten parissa. Nähtyään Ludovikan jääpalatsin jäällä Walter oli kuitenkin hankkinut uudet luistimet. Tulevan luisteluparinsa ja vaimonsa lisäksi Walter oli vaikuttunut myös jääpalatsista itsestään: lattiasta kattoon saakka ulottuvilla peileillä varustettu sisärata oli varsin toista kuin suomalaiset luonnonradat.

Walter saapuikin pian uudelleen jäähalliin ja ilmoitti haluavansa harjoitella neiti Eilersin kanssa. Ludovikaa imartelivat eksoottisen pohjoismaalaisen innostus ja ihailu, ja niinpä hän suostui yhteisharjoituksiin. Vuotta myöhemmin pari Eilers-Jakobsson lähetettiin jo berliiniläisseuran edustajina Budapestiin kilpailemaan paikallisen luistinseuran 40-vuotisjuhliin, jossa tämä vielä tuntematon pari sijoittui kolmanneksi. Pian heistä tulikin Berliinin luistinseuran pääedustajat ja Keski-Euroopan luistelijakuuluisuudet.

Ludovika Eilers ja Walter Jakobsson vuonna 1909

Yhdessä vietetty aika harjoitusjäällä ja kilpailumatkoilla johtivat pian parin kihlautumiseen. Walterin aloitteesta he myös muuttivat Suomeen. Ludovikan mukaan alkutaival ei tosin sujunut täysin ilman dramatiikkaa:

Hän tahtoi mennä naimisiin kanssani. Minua oli juhlittu Wienissä ja Pietarissa. Ehkä olin diiva tai käytännöllinen saksalainen tai mitä tahansa – mutta jonkin aikaa Helsingissä oltuani räjähdin. Kysyin, missä oli hänen toimensa ja missä tuleva asuntomme – ei tässä niin vain naimisiin mennä.

Kun Ludovikaa miellyttävää asuntoa ei alkanut löytyä, hän ilmoitti lähtevänsä takaisin Berliiniin. Walterin oli taivuttava ja matkustettava mukana takaisin Saksaan. Häät kuitenkin vietettiin seuraavana kesänä Berliinissä ja pian sen jälkeen he muuttivat pysyvästi Helsinkiin. Asunto sijaitsi Punavuorenkadulla ja tällä kertaa se kelpasi myös Ludovikalle. Suomi sai heistä tyylikkään luistelijaparin, jonka saavutuksiin kuuluvat muun muassa maailmamestaruudet vuosina 1911 ja 1914 sekä maailmanmestaruuskisojen hopeamitalit vuosina 1912 ja 1913.

Anna-Lisa Allardt ja Ludovika Jakobsson MM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1913. Jakobssonit ylsivät pariluistelun hopealle.

Vuonna 1920 ei vielä järjestetty varsinaisia talviolympialaisia. Antwerpenin kesäolympialaisten ohjelmaan oli kuitenkin kesälajien lisäksi sisällytetty myös jääkiekko ja kaunoluistelu, joissa kilpailtiin Antwerpenin jääpalatsissa huhtikuun lopulla 1920. Pariluistelussa Suomea edustivat Jakobssonit.

Kisoja edelsi huolellinen valmistautuminen. Helsingin Pohjoissatamaan varattiin Jakobssoneille tulevan kilpailuhallin kokoinen alue, jossa he saattoivat harjoitella koko talven ajan. Näin varmistettiin, ettei pari ”hämmentyisi” varsinaisessa kisassa. Kesäajan harjoittelu sisälsi muun muassa juoksua – Jakobssonien palvelijan kauhuksi sisällä pariskunnan huoneistossa joka päivä 20 minuutin ajan.

Suomalaiset saapuivat Antwerpeniin joitakin viikkoja ennen kisoja ehtiäkseen valmistautua tuleviin koitoksiin myös kilpailupaikalla. Jakobssonit harjoittelivat aamupäivisin parin tunnin ajan ja vielä iltapäivällä tunnin verran. Välillä pidettiin vapaapäiviä kierrellen Antwerpeniä ja tehden retkiä muun muassa Brysseliin. Ihmetystä herätti luistelu lämpimässä kevätsäässä; olivathan suomalaiset tottuneet luisteluun lähinnä kylmällä talvikelillä.

Myös jääpalatsi, Palais de Glace, teki vaikutuksen suomalaisiin valoisuudellaan ja ilmavuudellaan. Harjoitusolosuhteet viimeisteli ensiluokkainen jää, joka uusittiin joka päivä, jopa kolmekin kertaa. Itse kisoihin jääpalatsi oli valaistu sähkölampuin sekä koristeltu osallistujamaiden lipuin, ja tuomarit sekä runsaslukuinen yleisö olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Pariluistelu kiinnosti yleisöä siinä määrin, etteivät kaikki mahtuneet sisälle, vaan osa joutui kääntymään pettyneenä takaisin. Pariluistelukisaan oli ilmoittautunut kahdeksan paria, ja toisiksi viimeisinä luistelleet Jakobssonit olivat hienoisia ennakkosuosikkeja.

Jakobssonien ohella Antwerpenissä Suomea edustanut taitoluistelija Sakari Ilmanen kertoo:

He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat erinomaisella luistelutuulella. Ei jälkeäkään kilpailukuumeesta, vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Se oli luistelua, joka sai yleisön haltioihinsa. Melkein lakkaamatta koko luistelun ajan osoitti se myrskyisästi suosiotaan eikä niistä luistelun päätyttyä tahtonut loppua tulla.

Myös tuomarit olivat yksimielisiä Jakobssonien paremmuudesta, ja näin kultamitali saatiin Suomeen.

Ludovika ja Walter Jakobsson olivat maailman paras taitoluistelijapari yli 10 vuoden ajan. Kuva on otettu vuonna 1913

Kaksi vuotta olympiavoittonsa jälkeen Jakobssonit saavuttivat MM-hopeaa, ja vuonna 1923 heistä tuli maailmanmestareita kolmannen kerran. Chamonix’n talviolympialaisissa vuonna 1924 he saivat tyytyä hopeamitaliin. Kun Ludovika ja Walter jäivät seuraavissa olympialaisissa Sankt Moritzissa vuonna 1928 viidensiksi, päättivät he lopettaa aktiiviuransa ja keskittyä nuorten luistelijoiden valmennukseen sekä tuomarintehtäviin.

Loistava kilpailu-ura oli ohi, mutta työ luistelun parissa jatkui. Suurimman työnsä Jakobssonit tekivät Helsingin luistinseura HSK:n hyväksi. Ludovika seurasi aktiivisesti taitoluistelua ja sen uusia tuulia kuolemaansa saakka vuonna 1968. Ludovika ja Walter Jakobsson valittiin vuonna 2010 Suomen urheilun Hall of Fameen ensimmäisten joukossa. Vuonna 2013 heidät valittiin myös kansainväliseen taitoluistelun Hall of Fameen.

Henriikka Heikinheimo


(Suorat lainaukset Ludovika Jakobssonin painamattomasta käsikirjoituksesta Luistelijan muistikirja sekä Sakari Ilmasen artikkelista Suomalaisten luistelijain osanotto Antverpenin olympialaisiin kisoihin. Aineisto löytyy Urheilukirjaston ja Urheiluarkiston kokoelmista.)

Varastokertomuksia: Hei, me protestoidaan!

Elokuinen jalkapallopeli vuonna 1920 alkoi hieman nihkeissä tunnelmissa Helsingissä. ”Protesteeraaminenhan on teidän tapaistenne”, kommentoi Helsingin Jalkapalloklubin joukkueenjohtaja Helsingin palloseuralaisille, jotka väittivät, että HJK:n maajoukkuetason pelaajalla Verner Eklöfillä ei ollut edustusoikeusasiat kunnossa. HPS:n syytös perustui sille, että Eklöf oli vielä kesällä edustanut Helsingin IFK:a. Ja näin oli myös ollut.

Palloseuralaiset eivät kuitenkaan tienneet, että HJK oli kaikessa hiljaisuudessaan kysynyt Suomen Palloliitolta luvan Eklöfin pelaamiselle ja liiton mukaan esteitä ei ollut, sillä kevät- ja syyskausi katsottiin eri pelikausiksi. HPS lähetti liittoon tiukkasävyisen protestin ottelusta ja lisäsi vielä loppuun olevan tärkeää, että Palloliitto ”…jo oman arvonsakin tähden samaisen pykälän mukaan rankaisee syyllisiä moisesta omavaltaisesta menettelystä ja siten siveellisesti tuomitsee kaikenlaisten selkärangattomien mitalimetsästäjien hyppelemiset seurasta toiseen.”

Palloliitto hyväksyikin hieman yllättäen protestin ja mitätöi pelin, sillä se katsoi, että seuroja ei ollut tiedotettu riittävästi tästä kausitulkinnasta, vaikka se oli antanut luvan Eklöfin pelaamiseen. Tämän lisäksi liiton johtokunta päätti yksimielisesti huomauttaa Palloseuraa, että ”on sopimatonta lähteä arvioimaan ja määrittelemään, mitkä motiivit ovat aiheuttaneet jonkun yksityisen pelaajan siirtymisen seurasta toiseen” ja lisäsi, että ”…useata Teidän arvon seuranne pelaajaa voisi soimata samasta teosta.”

Edellä kuvattu tapaus kuvaa hyvin jalkapalloseurojen tekemiä protesteja Palloliitolle toista maailmansotaa edeltävänä aikakautena. Toisaalta, jos katsoo lähemmäs nykypäivää, niin juuri pelaajien edustuskelpoisuudesta tehdyt protestit ovat erityisesti korkeimmalla tasolla niitä, jotka pääsevät otsikoihin nykyäänkin. Tässä muutamat viime vuosien hyvät esimerkit Karjalaisessa ja Savon Sanomissa. Paljoa ei ole urheilu muuttunut vuosikymmenten saatossa.

Suomen Palloliiton arkistosta löytyy mielenkiintoinen aineistokokonaisuus toista maailmansotaa edeltävän ajan protesteista, sillä saapuneet protestikirjeet ja osittain myös lähteneet päätöskirjeiden toisteet kerättiin yhteen mappiin, jonka sisältö on edelleen hyvässä tallessa.

Aineistosta löytyy yhteensä 43 yksittäistä protestitapausta jalkapallopelejä koskien. Aineiston voi luokitella mukavasti osiin, sillä tapauksia tarkastellessa syytösaiheet jakautuvat selkeästi kolmeen erilaiseen ryhmään:
- erotuomarin päätöksiä koskevat syyt 20 kappaletta
- pelaajan tai pelaajien edustusoikeutta koskevat syyt 17 kappaletta
- ottelun järjestelyä koskevat syyt 9 kappaletta

Aika selvältä vaikuttaa vai mitä? Muutamassa protestissa syytettiin vastustajaa useammasta syystä, joten syiden lukumäärät eivät ihan täsmää protestimäärän kanssa. Protestit painottuvat selkeästi tuomarin päätöksiin sekä pelaajien edustusoikeuksiin. Sinällään tämä ei juuri yllätä, sillä erotuomarikomiteasta huolimatta Palloliiton tuomarikoulutustoiminta oli tuona aikana vielä lapsenkengissä, kuten suomalainen jalkapallo ylipäätään. Sääntöjen tulkitsemista yhtenäistettiin satunnaisilla lyhyillä kursseilla. 1920–30-luvun vaihteessa aloitettiin myös erotuomariohjaajien kouluttaminen, jolla pyrittiin välillisesti lisäämään erotuomarien määrää Suomessa.

Suurin osa erotuomareihin kohdistuneista protesteista koski sitä, oliko pallo maalissa vai ei, tai tehtiinkö maali tuomarivirheen, kuten paitsion seurauksena. Muutamassa tapauksessa tuomari julistettiin puolueelliseksi runsaiden esimerkkien kera ja joissain selostettiin vain yhtä nimenomaista maalintekotilannetta. Käytännössä jo sata vuotta sitten tulkinta maalista aiheutti usein ongelmia. Ja vasta viime vuosina asialle on alettu tehdä jotakin, vaikka videotarkistuksen kannalta olennainen tekniikka on ollut olemassa massatuotannossa jo vuosikymmeniä. Huomattava määrä protesteista tehtiin muuten mestaruussarjan loppuvaiheessa, kun panokset olivat korkealla. Tässä muutama protestikirjelmä tutkailtavaksi.

 

 

Edustusoikeuskysymykset olivat jutun ensimmäisen esimerkin kaltaisia. Pelaaja oli vaihtanut seuraa ja kiisteltiin siitä, oliko kulunut riittävästi aikaa edellisestä ottelusta toisessa paidassa. Toinen yleinen edustusoikeuskysymys oli se, että pelaaja oli esimerkiksi lomareissunsa aikana käynyt pelaamassa ottelun toisessa joukkueessa, vastustaja sai sen selville, teki protestin ja sai uusintaottelun. Ei liene ihme, että voittanut joukkue ei vaikuttanut koskaan tekevän protesteja. Usea edustusjoukkueita koskeneista protesteista myös hylättiin siksi, että se oli tehty ottelun jälkeen, kun säännöt sanovat, että tällaiset protestit tulee tehdä jo ennen peliä. Ehkä mielenkiintoisin protestityyppi edustusoikeuksien osalta oli se, että vastustajajoukkueessa pelasi ulkomaalainen henkilö. Säännöstö meni tuona aikana suunnilleen niin, että ulkomaalaisen tuli olla asunut Suomessa vähintään kahden vuoden ajan ennen kuin sai osallistua kilpailutoimintaan.

Loppukevennyksenä saatte tutustua Porvoon Akilleksen laatimaan protestiin, jossa valitettiin niin yösijoista, pallosta, tuomarista kuin otteluarvonnastakin. Vielä olisi puuttunut vastustajan pelaajista protestoiminen, niin olisi saatu kasaan koko protestikirjo.

Nämä ja muut asiakirjat löytyvät tutkittavaksi Urheilumuseolta arkiston hyllyiltä.

Kalle Rantala