Kyllä fanikansa tietää?

Olin tiistaina 24.9.2013 Yle Puheen Liikuntatunnilla keskustelemassa aiheesta ”Miten hurraa suomalainen urheiluhullu?” Jutustelu eteni leppoisasti, vaikka aineksia tiukempaan ajatustenvaihtoon olisi ollut. Toisena vieraana oli nimittäin FC Lahden faneista kertovan dokumentin ”Jalkapallomaa” ohjaaja Teppo Airaksinen.

Käsittelimme toki fanikulttuurin vaikutusta urheilutapahtumaan, mutta aika pintaan jäimme sanoillamme vatkaamaan. Käsittelimme fanittamista myötäsukaisesti, vaikka ilmiön eri puolissa riittää ruodittavaa myös Suomessa.

Ohjelman jälkeen aloin pohtia fanien asemaa seurassa ja katsomossa. Urheilukatsomo on aina ollut aluetta, jonne ovat kehittyneet omat kirjoittamattomat käyttäytymiskoodinsa. Fanit ovat muuttaneet tapaa seurata ottelua karnevalistiseen ja kantaaottavaan suuntaan. He ovat tuoneet lisää tunnetta ja väriä urheilutapahtumiin.

Kuva: Jari Toivonen

Aktiivisimmat kannattajat kokevat mitä ilmeisimmin omaavansa valtaa katsomossa enemmän kuin muut katsojat. Uskolliset tukijat tuntevat olevansa joukkueensa tukiranka. Airaksisen sanomaa tiivistäen: fanit ovat kulkeneet joukkueen mukana pidempään kuin valmentaja tai pelaajat, mikä tekee heistä joukkueen ytimen.

Fani-sana on johdettu suomeen englannin kautta sanasta fanaattinen, joka alun perin on tarkoittanut asiastaan mielipuolisesti, mutta jumalallisesti haltioitunutta. Määritelmä kuvaa hyvin myös fanikulttuuria. Antaumuksellinen urheilufani on usein raivokkaan omistautunut asialleen.

Osa faneista näyttää tulkitsevan koetellun ja todistetun uskollisuuden antavan rajattoman vallan pelikentän reunalla. Katsomo on aluetta, jolla kaikki on sallittua. Aggressiivinen puhe ja homottelu ovat osalle faneista lähes ainoa tapa ilmaista itseään katsomossa. Törkeimmätkin mokat ovat ylilyöntejä.

Vastuuta fanit eivät edesottamuksistaan juuri ota. Kielteinen julkisuus on muiden tai korkeintaan onnettomien yhteensattumien syytä. Järjestysmiehet ovat niuhoja, poliisi on turha tiukka, tuomarit ovat puolueellisia ja lajia tuntemattomat ärsyttävät kommenteillaan.

Ja etenkin kiekkokatsomoissa on pukumiehiä, jotka ketuttavat jo olemuksellaan. Perinteinen herraviha antaakin ryytiä suomalaiseen fanikulttuuriin – vain fanikansa tietää, mikä on pelin henki! Pieni osa faneista näyttää olevan suorastaan nykyajan puukkojunkkareita, jotka hakevat konfliktia esivallan ja seurajohdon kanssa. Paikkakuntien ja joukkueiden välisten vastakohtien paisuttelu kuuluu oleellisesti kokonaisuuteen.

Katsomokulttuuriin intohimoinen kannattaminen voi vaikuttaa sekä myönteisesti että kielteisesti. Fanit voivat esimerkillään nostattaa tunnelmaa. Kaikki lajista kiinnostuneet eivät kuitenkaan halua tulla paikalle, jos lehtereillä vallitsee heidän mielestään älyvapaa meininki. Fanien alatyylinen melskaaminen pitää osan lapsiperheistä poissa katsomoista, mikä häiritsee uusien kannattajapolvien kasvua. Siten kannattajat voivat jopa tahtomattaan jarruttaa fanikulttuurin kasvua.

Jouko Kokkonen

Saa tuulettaa!

Urheilumuseon blogi syntyi Sähkeestä someen – suomalainen urheilumedia -näyttelyprojektin yhteydessä. Blogissa on tähän mennessä käsitelty projektin etenemistä ideasta valmiiksi näyttelyksi sekä suomalaiseen urheilumediaan liittyviä aineistoja, ilmiöitä ja henkilöitä. Kirjoittajina ovat olleet niin näyttelytiimin jäsenet kuin vieraskynätkin urheilumedian kentältä.

Näyttely on nähtävillä vielä muutaman viikon ajan, mutta Urheilumuseossa ajatukset ovat jo uusissa projekteissa. Tämän myötä uudet tuulet puhaltavat myös blogissa, joka jatkaa nyt tästä eteenpäin uusin nimin ja aihein. Siispä pidemmittä puheitta  – saanko esitellä:

…Urheilumuseon Tuuletuksia-blogi!

Jatkossa blogissa käsitellään museon ajankohtaisia projekteja ja hankkeita, kurkistetaan kulissien takaiseen museotyöhön sekä pureudutaan raikkain ottein urheiluhistoriaan ja urheilumaailman ilmiöihin sekä museonhenkilökunnan että muiden alan asiantuntijoiden voimin. Toivottavasti viihdyt matkassamme myös jatkossa!

Henriikka Heikinheimo

Vieraskynä: Tiiliskivistä älypuhelimiin

Matkapuhelimien eli kännyköiden kehitys viimeisen 30 vuoden aikana on ollut huimaa. Moskovan olympialaisissa 1980 ja Los Angelesin tynkäkisoissa 1984 ei kännyköistä vielä ollut tietoakaan. Puheet kulkivat pääasiassa lankoja ja kaapeleita pitkin. Toki satelliitit jo kiertelivät maapalloamme. Soulissa 1988 koettiin ensihenkäys nykykännyköiden suuntaan. Tiiliskiven kokoisella esikännykällä haastattelin muun muassa Tapio Korjusta keihäänheiton kultaheiton jälkeen. Stadionin haastattelupisteestä juttu meni Soulissa sijaitsevaan Ylen studioon ja sieltä avaruuden kautta koukaten Helsinkiin. Se tuntui silloin vallan ihmeelliseltä. Näitä tiiliskiven kokoisia esikännyköitä meillä oli vain pari kappaletta koekäytössä.

Tapio Korjus Soulissa 1988. Kuva: Urheilumuseo/©Hannu Lindroos.

Soulin kisoista Barcelonaan 1992 tapahtui kännyköissä valtava kehitys. Nyt voitiin ensimmäisen kerran puhua todella kännyköistä.  Laitteet eivät kokonsa puolesta juurikaan poikenneet nykyisistä. Ominaisuudet olivat tietenkin hyvin alkeelliset nykyisiin älypuhelimiin verrattuna, mutta ne olivat PUHELIMIA. Kun soitin kännykällä keskeltä Barcelonan katuvilinää isälleni Hyvinkäälle, hän ei uskonut minua.

Selostin muun muassa useista tennisotteluista suoria lähetyksiä istuen katsomossa. Yhteydet katkeilivat usein ja akkujen keston kanssa oli ongelmia. Tästä alkoi kuitenkin varsinainen kännykkäaika radioselostuksissa.

Atlantan kisoissa 1996 meille jaettiin amerikkalaiset pienet puhelimet, jotka toimivat täysin erilaisella systeemillä kuin meidän omat puhelimemme. Niillä ei pitänyt voida soitella Eurooppaan. Ne oli tarkoitettu vain työkäyttöön kisoissa. Ylen teknisen puolen pojat kuitenkin keksivät nopeasti ratkaisun tuohon ”ongelmaan”. Tästä seurasi, että melkoinen määrä kalliita privaattipuheluita soiteltiin kotimaahan. Laskua noista puheluista ei kuitenkaan koskaan kuulunut. 

Sydneyssä vuonna 2000 kännyköissä oli jo tekstiviestimahdollisuus. Sähköposti teki silloin kovasti tuloaan. Puhelimissa sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan kisoissa ollut. Ateenassa 2004 voitiin jo puhua älypuhelimista, joiden kehitys sen jälkeen onkin ollut huimaa. Pekingissä 2008 ja Lontoossa 2012 älypuhelimet ottivat yhä suuremman roolin kisatyöskentelyssä.

Jos ja kun kännyköiden kehitys jatkuu yhtä rajuna kuin edelliset 30 vuotta, ei varmasti kenenkään mielikuvitus riitä keksimään minkälaisia aparaatteja vuoden 2044 olympialaisissa käytetään. 

Jukka Pelkonen

vapaa toimittaja