Urheilulajista historiateos

Lokakuussa julkaistun Koko kansan leijonat -kirjan myötä suomalainen jääkiekko sai lajihistoriansa.  Jääkiekkojuttusarjamme päätösosassa avataan, millainen hanke tilaushistorian kirjoittaminen ja julkaiseminen on kokonaisuutena, ja millaisia seikkoja sitä suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon. 

Kun urheilussa saavutetaan jotain merkittävää, kuten suuria voittoja, julkisuudessa usein todetaan: Nyt tehtiin historiaa, mitä jälkipolvet tulevat myöhemmin haltioituneina muistelemaan. Vuosikymmenten mittaan voitot mutta myös katkerat tappiot ja muut merkittävät tapahtumat luovat urheilulajeille juuret, sitä harrastaville yhteenkuuluvuutta, identiteetin. Historialla on merkitystä. Me ei olla Me, jos meillä ei ole yhteisiä kokemuksia, joita eri tavoin tallennetaan. Säilytystyön ansiosta menneisyyden tapahtumiin on myöhemmin mahdollista palata ja arvioida niitä kriittisestikin.

Mikäli lajinne historiaa ei ole vielä perusteellisesti tutkittu, Urheilumuseosta löytyy asiantuntemusta. Täällä selvitetään, miten laji tuli Suomeen, ketkä sitä harrastivat ja miten se levisi eri puolille maata. Entä miten aikalaiset siihen suhtautuivat? Nämä ovat peruskysymyksiä, kun lähdetään aukaisemaan lajin varhaisvaiheita, suoranaista esihistoriaa ajanjaksolta, jolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä lajiliittoa. 

Menneisyyden takapeiliin aletaan vilkuilla varsinkin lajiliiton määrävuosien lähestyessä. Tällöin olennaista on olla ajoissa liikkeellä. Hyvin tehty historiakirja vie aikaa useamman vuoden. Esimerkiksi Urheilumuseon viimeksi tuottamat yli 300-sivuiset jääkiekon 90- ja pöytätenniksen 80-vuotishistoriat ottivat aikaa kolmatta vuotta. 

Kirjoittajat pääsevät sukeltamaan aiheeseensa kunnolla, kun aikaa on riittävästi. Aiheen analysointi ja johtopäätösten tekeminen vaativat perusteellista paneutumista. Aika ei yksin riitä. Paneutua ei voi, jos aineisto puuttuu. Urheilumuseo ei lähde mukaan sellaisiin kirjoitushankkeisiin, joilla ei ole vankkaa pohjaa: alkuperäisiä lähteitä. Niitä ovat urheilujärjestön itsensä tuottamat asiakirjat kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja järjestölehdet. 

Urheilumuseon arkisto on kerännyt jo 33 vuotta suomalaisen liikunnan ja urheilun keskeisimmän asiakirja-aineiston pysyvään säilytykseen. Parhaassa tapauksessa lajisi historia lajiliiton ja seurojen arkistojen ansiosta on tänne jo tallennettu ja se kaipaa vain täydennystä viimeisten vuosikymmenten osalta. Huonoimmassa vaihtoehdossa aineistoa ei ole meillä ja sitä on esimerkiksi muuttojen yhteydessä päässyt katoamaan, jolloin peli on useimmiten menetetty. Kadonnutta aineistoa on erittäin vaikea saada takaisin tai paikata reikiä millään muulla. Vanhojen järjestöjyrien haastattelut antavat parhaimmillaan mukavasti lisätietoa, mutta puuttuvan alkuperäisaineiston korvaajiksi niistä ei ole.

Mitä maksaa? Mistä rahat?

Historioita on mukava tehdä, mutta niitä varten tarvitaan varoja. Käsikirjoitus ei synny ilmaiseksi. Taittajakin tarvitsee työstään korvauksen kuten myös kirjapaino. Budjettia määriteltäessä yksi tärkeimmistä päätöksistä on määritellä käsikirjoitukselle sivumäärä. Kirjan näköiseen lopputulokseen päästään jo viidellä arkilla eli 80 sivulla. Sen kustannusarvio alhaisimmillaan liikkuu 10 000 euron paikkeilla. 

Taitto- ja painokustannusten muuttujia ovat kirjaan laitettavien kuvien lukumäärä ja painosmäärä. Taittoon menee noin tuhat euroa sadalla kuvalla ja 500 kpl:n kirjapainotyöhön 3000–4000 euroa.

Harvalla järjestöllä on tällaisia rahoja. Hankkeen yksi mahdollistaja on kustannusten jakaminen 2–4 vuodelle. Eräs seura nosti väliaikaisesti jäsenmaksujaan ja keräsi niillä sievoisen summan. Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin kautta on mahdollista hakea rahoitusta. Kirjaa voidaan myydä etukäteen. Juhlavuoden päätapahtumasta kannattaa tehdä liiton näyttävä tilaisuus, jonne myydään illalliskortteja ja paikan päällä uutta historiateosta. Opetus- ja kulttuuriministeriöltä voi hakea ylimääräistä avustusta. Erilaiset säätiöt ovat aika nihkeitä avustamaan, mutta toki niiltäkin voi yrittää jotain saada.

Useita kirjoittaja vai yksi

Urheilumuseo on käyttänyt laajimmissa hankkeissa useita kirjoittajia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tekstiä syntyy useammalta kirjoittajalta ja näin laaja työ ei jää yhden kontolle. Toisaalta useamman kirjoittajan kanssa voi tulla ikäviä aikatauluongelmia, jos kaikki eivät pysy sovitussa deadlinessa. 

Parhaimmillaan kirjoittajat toimivat hyvänä vertaisryhmänä, jossa toista tsempataan ja keskustelujen kautta avautuu tutkimusaiheisiin uusia näkökulmia. Toisaalta kirjoittajien kesken on haasteellista sopia teemoista niin tarkasti, että päällekkäisyyksiltä kokonaan vältyttäisiin. Tällöin tekstejä toimittavalla täytyy olla riittävästi karsimisrohkeutta. Lisäksi toimittajan tulee puuttua teksteihin, jos eri kirjoittajien kirjoitustyylit ja aiheen käsittelytavat poikkeavat liikaa toisistaan. 

Riittävän ammattitaitoinen ja ahkera kirjoittaja toki selviää laajastakin hankkeesta, mikäli siihen vain varataan riittävästi aikaa. Kokopäiväisesti tehden tekstiä tulee syntyä lähes 200 sivua vuodessa. Yhden kirjoittajan hankkeessa jäsentelystä on helpompaa tehdä innovatiivisempi ja vetävämpi kuin jos soppaan osallistuu useampi.

Kirjoitussopimus ja ohjausryhmä

Kirjoitussopimus kannattaa aina tehdä riippumatta siitä, onko kirjoittajia yksi vai useampia. Sopimuksessa määritellään keskeisimmät lähteet, työn laajuus, valmistumisajankohta ja maksamisaikataulu. Tyypillistä on, että kirjoittajalle maksetaan kirjoituspalkkioita työn aikana, mikä on kohtuullista varsinkin useamman vuoden kestävissä hankkeissa.

Palkkioita maksaessa kannattaa olla selvillä, mistä maksaa. Kirjoittajalta tulee vaatia raportteja työn etenemisestä ja kohtuullisen pian jo myös alustavia tekstiosuuksia. Tätä ja yleensäkin kirjoittajaan solmittavaa rakentavaa yhteydenpitoa varten on hyvä perustaa ohjausryhmä.

Ohjausryhmä neuvoo kirjoittajaa, mutta se ei saa liikaa sekaantua ammattitutkijan työhön. Tutkijalle täytyy tilaustöissäkin antaa vapaus tutkia. Historian tilaavan järjestön täytyy kestää se, että aina ei ole paistanut aurinko. Myös ikäviä asioita on käsiteltävä. Muutoin historiateos menettää lukijoidensa luottamuksen. Uskottavaan lopputulokseen päästään ainoastaan avoimuudella. 

Uskottavuutta tehdylle työlle tuo myös käytettyjen lähteiden tarkka merkitseminen. Lähdeviitteet tuovat selkänojaa, johon kirjoittajien on hyvä nojata, kun aletaan keskustella kirjan johtopäätöksistä ja muista tuloksista.

Ossi Viita

Elektronista liikuntakulttuuria

Kilpaileminen digitaalisten laitteiden välityksellä, nykyisellä kansankielellä e-urheilu, on viimeisten vuosien aikana noussut valtavirran ilmiöksi. E-urheilu täyttää perinteisen median palstoja, värittää sosiaalista mediaa ja on erityisesti nuoremman sukupolven trendi, vaikka monet iäkkäämmätkin muistavat nuoruudestaan Atari- ja Nintendo-konsolit ja pelihallien videopeliautomaatit.

Peliautomaatti ja Space Invaders, pelialan suuren nousun käynnistäjä.

Peliautomaattien kulta-aika jäi jo taakse, kun tasokkaita pelilaitteita alkoi saada koteihin. Kuva Unsplash.

Nintendo Family Computer, mikä tunnettiin länsimaissa Nintendo Entertainment Systeminä (NES), popularisoi pelikulttuuria. Kuva Unsplash.

Digitaalinen pelaaminen on jo vuosikymmeniä vanha ilmiö mutta varsinaista e-urheilua siitä on tullut 1990-luvun lopulta alkaen, kun tekniikan kehitys ja halpeneminen tekivät peleistä yhä koukuttavampia ja laitteistoista saavutettavimpia. Internetin yleistyminen ja tiedonsiirron nopeutuminen mahdollistivat laajamittaisen kilpailemisen ja poistivat maantieteelliset rajoitukset arkisesta kilpapelaamisesta. Vaikka monilta peleissä toisensa kohtaavilta ihmisiltä puuttuu yhteinen puhuttu kieli, ymmärtävät pelaajat toisiaan pelin kautta. Ilmiö on sama kuin nurmikentälle eksyvillä eri maiden nuorilla: anna heille pallo, niin peli kyllä käynnistyy, vaikka yhteistä puhekieltä ei löytyisi. Pelitkin muodostavat jaetun ja  tarkoituksenmukaisen toiminnan, normien sekä sääntöjen puitteissa eräänlaisen kielen.

E-urheilussa yhdistyy uudella tavalla perinteisen huippu-urheilun toimintalogiikka, jossa media, markkinat ja yleisö pyörivät urheilun ympärillä ja ruokkivat toisiaan. E-urheilussa pelin omistavat ja hallinnoivat markkinatoimijat ovat tyypillisesti suuryrityksiä. Toisaalta taas media-alustojen kehitys on muuttanut myös perinteisten mediatalojen roolia merkityksettömämmiksi tai ainakin e-urheilutoimijat haastavat vakiintuneita mediataloja sopeutumaan muutokseen.

Perinteinen media seuraa aikaa. Suomen Kuvalehti 1/2018.

E-urheilun voikin nähdä nyky-yhteiskunnan kuvaajana: keskiössä ovat teknologia ja sitä virtuoosimaisesti käyttävät yksilöt, joiden avulla markkinatoimijat pyrkivät omiin päämääriinsä – yleensä suorien tai välillisten taloudellisten voittojen kerryttämiseen.

Digitaalinen kilpapelaaminen on joiltain osin hyvin lähellä liikuntakulttuuria, ja monilta osin selvästi sisällä liikuntakulttuurissa. Pelaamiseen liittyy fyysisiä taitoja ja haasteita, joita voi harjoitella ja joissa kilpaillaan. Onkin täysin epäolennaista keskustella siitä, onko e-urheilu urheilua vai ei, sillä urheilun käsitteet rakentuvat jatkuvasti muuttuvassa kulttuurissa. Oleellisempaa on tutkia ja pohtia, mitä kaikkea digitaalinen kilpapelaaminen on ja millaisia piirteitä kilpapelaamiseen liittyy esimerkiksi nuoriso- ja liikuntakulttuurin kontekstissa.

Pelien immersio vahvistuu jatkuvasti. Kuva Unsplash.

Juuri tästä syystä myös Urheilumuseo otti kopin e-urheilusta ja puristi siitä kirjallisen näkökulman. Kaikki e-urheilusta tarkastelee ja selittää digitaalisen kilpapelaamisen historiaa ja nykypäivää muutoksen näkökulmasta sekä yleisellä että pelikohtaisella tasolla. Suosittelemme sen lukemista johdatuksena e-urheilun maailmaan ja toivomme, että se inspiroi ihmisiä tuottamaan uusia näkökulmia ja syvätason tutkimusta aiheesta, joka on yksi 2000-luvun alun huomattavimmista urheiluun ja todellisuuden digitalisaatioon liittyvistä ilmiöistä.

Kalle Rantala & Samuli Kraneis

Samuli Kraneis & Kalle Rantala, 2018. Kaikki e-urheilusta. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 55. Kovakantinen, sidottu, 176 s. ISBN 978-952-6644-13-4

Kirjaa voi tilata esimerkiksi Urheilumuseon verkkokaupasta

Ei vain politiikkaa – KHL:n merkitys Suomi-kiekolle

Jääkiekkosarjamme kolmannessa osassa tarkastellaan venäläisen jääkiekkoliiga KHL:n urheilullisia vaikutuksia Suomi-kiekolle. Teksti liittyy lokakuussa julkaistavaan, Urheilumuseon tuottamaan jääkiekkohistoriaan Koko kansan Leijonat.

Venäjän Superliigan vuonna 2008 korvannut Kontinentaalinen jääkiekkoliiga KHL on monella mittarilla maailman toiseksi kovin jääkiekkosarja. Vaikka sarja on luonteeltaan vahvasti venäläisen kulttuurin levitykseen liittyvä poliittinen projekti, voi sitä arvioida myös urheilullisilla perusteilla. Ja toisaalta yhtä lailla NHL levittää pohjoisamerikkalaisia aatteita ja propagandaa Aasiaan ja Eurooppaan Hollywood-elokuvien tapaan, ja monet Aasian ja Lähi-idän valtiot mainostavat itseään muille tai omalle kansalleen urheiluorganisaatioiden avulla, ilman suorien taloudellisten voittojen saamista.

Suomalaiselle jääkiekolle KHL:llä on ollut merkitystä useilla tavoilla. Ensinnä, se on tarjonnut ammattijääkiekkoilijoille yhä enemmän taloudellisesti merkittäviä työpaikkoja vaihtelevan tasoisissa organisaatioissa. Toiseksi, KHL on lisännyt mielekkääseen vuorokaudenaikaan suorana katsottavien kovatasoisten jääkiekkopelien määrää, vaikkakaan se ei ole imagoltaan noussut NHL:n tasolle. Kolmanneksi, suomalaisseura Helsingin Jokerit on pelannut sarjassa kaudesta 2014–2015, mikä on tuonut KHL:n Suomeen myös konkreettisesti.

Vain harva suomalainen sai pelikokemusta KHL:n edeltäjästä Venäjän Superliigasta. Eniten pelejä vyölleen kertyi Tero Lehterälle, 78. Yhteensä suomalaisia pelasi Superliigassa ilmeisesti vain seitsemän. Yli kymmeneen otteluun pääsivät Lehterän ohella Ari Vallin, Jukka Hentunen ja Tony Salmelainen. Nimekkäin Venäjältä Superliiga-aikana vauhtia hakenut oli Sean Bergenheim, joka pelasi Lokomotiv Jaroslavissa yhdeksän ottelua kaudella 2006–2007 ennen lopullista läpilyöntiään NHL-kaukaloissa.

Suomalaispelaajien määrä KHL-sarjassa (vähintään 10 ottelua)

2008–09            8

2009–10            15

2010–11            18

2011–12            32

2012–13            36

2013–14            36

2014–15            47

2015–16            39

2016–17            46

2017–18            38

Kun Putinilta, tai ainakin Venäjän hallinnolta, kävi käsky KHL:n perustamiseksi, alkoi suomalaiskiekkoilijoiden virta KHL-seuroihin, joita oli ja on Venäjän ohella muutamissa Itä-Euroopan maissa ja nykyään Suomessakin. Ensimmäisellä kaudella 2008–2009 jäällä kamppaili yhteensä kahdeksan pelaajaa, toisella kaudella seitsemäntoista ja kolmannella yhdeksäntoista. Varsin suuri osa KHL-joukkueisiin päässeistä suomalaista pelasi enemmän kuin vain muutaman ottelun, eli matkat Siperiaan saakka eivät jääneet vain kokeiluiksi. Suomalaisista tulikin pian KHL:n suurimpia pelaajaryhmiä venäläisten jälkeen. Viime vuosina vain kanadalaisia on ollut hieman enemmän.

Kun Suomi voitti maailmanmestaruuden 2011 oli Leijonien joukkueessa kahdeksan KHL-pelaajaa eli kolmannes joukkueesta. Kuvaavaa on, että vuonna 2008 yksikään Venäjällä pelanneista ei pelannut MM-kisoissa, jotka toisaalta pelattiin silloin Kanadassa muuten ensimmäistä kertaa koskaan. KHL-pelaajien määrä maajoukkueessa lisääntyi nopeasti, mikä johtui pääasiassa siitä, että KHL-joukkueisiin lähti pääasiassa varsin hyvätasoisia suomalaisia pelaajia, sillä Venäjältä löytyy riittävästi peruspelaajia omasta takaa. Lisäksi KHL myös päästää pelaajia Euro Hockey Tourin turnauksiin talven aikana ja KHL päättyy keväällä aiemmin kuin NHL, mikä vapauttaa pelaajia nopeammin esimerkiksi MM-kisoja varten. Voikin arvioida, että KHL:n johto tukee kansainvälistä maiden kilpailemista enemmän kuin NHL, mikä ei ole ihme sarjan taustatekijät huomioiden.

KHL-pelaajien määrä Suomen joukkueessa MM-kisoissa

2009                    2

2010                    5

2011                    8

2012                    12

2013                    9

2014                    9

2015                    10

2016                    6

2017                    10

2018                    6

(Joukkueen koko on ollut 26 pelaajaa)

KHL-pelaajien määrä Suomen joukkueessa olympiakisoissa

2010                    4

2014                    8

2018                    11

KHL:stä on muihin sarjoihin verrattuna tullut eniten pelaajia Suomen maajoukkueeseen MM-kisoissa – enimmillään käytännössä puolet (2012). Yhtä lailla KHL-pelaajia on esiintynyt Suomen olympiajoukkueissa, erityisen paljon vuonna 2018, kun NHL ei päästänyt pelaajiaan olympiakisoihin.

Yksittäisten pelaajien ja maajoukkuetoiminnan ohella KHL on vaikuttanut Suomen jääkiekkoon myös organisaatiotasolla, kun yksi Suomen tunnetuimmista urheilubrändeistä, Jokerit siirtyi sarjaan kaudeksi 2014–2015. Suomen Liigalle ja Liiga-seuroille tämä oli merkittävä isku, sillä Jokerit toi Liigalle merkittävää näkyvyyttä erityisesti pääkaupunkiseudulla. Paikalliskamppailut HIFK:n kanssa olivat molemmille osapuolille taloudellisesti erittäin merkittäviä, usein loppuunmyytyjä otteluita.

Toisaalta Jokereiden siirtyminen KHL:ään tarkoitti sitä, että joukkue, jossa pelaa merkittävän monta suomalaista, pelaa Liigaa kovemmassa sarjassa ja tarjoaa siten yhä useammalle suomalaiselle säännöllisiä kovatasoisia otteluita. Tämä edesauttaa pelaajien yksilöllistä kehitystä, mutta toisaalta tarjoaa myös maajoukkueen käyttöön yhä enemmän pelaajia, jotka pelaavat arjessaan kovatasoisempia otteluita kuin Euroopan kansallisissa sarjoissa. Jokereiden siirron myötä suomalaisten KHL-pelaajien määrä kasvoi, mutta kausittainen vaihtelu on viime vuosina ollut huomattavaa.

KHL:n imu on tarkoittanut myös pelaajapaikkojen vapautumista Suomen Liigassa, josta pääosa suomalaissiirroista tapahtuu. Nuorten pelaajien määrä Liiga-joukkueissa on lisääntynyt ja osaltaan tarjonnut yhä useammalle nuorelle mahdollisuuden pelata aiemmin miesten sarjaotteluita. Tämä on todennäköisesti auttanut nuoria olemaan yhä valmiimpia sekä ikäluokkansa maaotteluihin, että toisaalta valmistanut nuoria mahdollisen NHL-varauksen myötä siirtymään kapeisiin kaukaloihin yhä sujuvammin. Liigalla on selkeä merkitys kasvattajasarjana, jota ei olisi, jos useita kymmeniä suomalaispelaajia ei pelaisi KHL-sarjassa. Nuorten maajoukkuemenestys lisääntyi merkittävästi 2010-luvulla, juuri samalla, kun KHL:n imu kasvoi, ja Liigan joukkuemäärää kasvatettiin. Suomalaisten määrä Ruotsin pääsarjassa on vähentynyt selvästi, mihin KHL:n vetovoima ja palkkakilpailukyky sekä Liigan joukkuemäärän lisääntyminen todennäköisesti vaikuttivat yhdessä.

Suomalaisen jääkiekon pelaajakehityksellä, ainakin miesten sarjoissa, joita tässä artikkelissa tarkasteltiin, menee joka tapauksessa lujaa. Tämän kiteyttävät sekä nuorten maajoukkueiden menestys, että ennätystasolle kohonnut suomalaisten NHL-pelaajien määrä. Viime vuosina NHL:ään on siirtynyt nopealla tahdilla paljon suomalaisia nuoria. Suomalaisnuorten suhteellisesti parantuneen tason taustalla on luonnollisesti lukuisia tekijöitä, joista merkityksettömin ei varmasti ole Liigan profiilin muutos nuorille helpommin saavutettavaksi. Toisaalta esimerkiksi Suomen Jääkiekkoliiton satsaukset taitovalmentajahankkeeseen ja nuorten maajoukkuevalmennukseen ovat olleet mittavia, ja ovat omalta osaltaan korostaneet yksilönkehityksen merkitystä.

Vaikutukset eivät ole jääneet pelaajiin, sillä KHL:ssä on valmentanut lukuisia suomalaisia, joista päävalmentajina ovat kuluvalla kaudella Lauri Marjamäki Jokereissa ja Jussi Tapola Kunlun Red Starissa. KHL:ssä päävalmentajien urakaari on monesti jäänyt lyhyeksi varsin purskahtelevan johtamiskulttuurin takia. Varhaisimman kokemuksen KHL-valmentamisesta keräsi Kari Heikkilä, joka oli Lokomotiv Jaroslavin peräsimessä menestyksekkäästi jo Superliiga-aikana. Ensimmäisellä KHL-kaudella Heikkilä valmensi seuran liigassa toiseksi. Jaroslavin irtisanottua Heikkilän häntä seurasi Jaroslavin valmentajana Kai Suikkanen. Lisäksi Raimo Summanen valmensi Avangard Omskia ja Heikkilä löysi uuden seuran Metallurg Magnitogorskista. Myöhemmin KHL:ssä ovat valmentaneet esimerkiksi Jukka Rautakorpi, Erkka Westerlund ja Jukka Jalonen. Apuvalmentajina kaikilla on yleensä ollut suomalaisia.

Ylipäätään voi sanoa, että KHL on jääkiekkovaikutuksiltaan ollut positiivinen hanke suomalaiselle jääkiekolle. Lisäksi venäläiset ovat maksaneet Jokereiden toiminnan tappiot, eli käytännössä venäläismiljonäärit rahoittavat merkittävästi suomalaisten jääkiekkoilijoiden uria. Varjopuoliakin asialla luonnollisesti on, sillä esimerkiksi epämääräiset omistusjärjestelyt veroparatiiseissa sijaitsevien pöytälaatikkoyhtiöiden kautta eivät lisää luottamusta toimintaan, vaikka taustalla kuinka olisi sarjan ja kulttuurin markkinointipolitiikka ja miljardöörien urheilukäteiskassat. Tällä hetkellä odotellaan mielenkiinnolla, kenelle Jokerien pääomistaja Harry Harkimo on osuutensa myymässä.

KHL ei kuitenkaan eroa toimintalogiikaltaan juuri muista kaupallisista huippusarjoista, sillä suurimman osan organisaatioista omistavat tai niitä tukevat valtaisia varallisuuksia pyörittävät yritykset, joiden taustalla on arabisheikkejä, Thaimaan kuninkaallisia, it-miljardöörejä tai vaikka Yhdysvaltain laivasto, joka käyttää erityisesti NFL-sarjaa hyväkseen. Erilaisia poliittisia tai kaupallisia intressejä urheilun tukemiselle on kaikkialla, vaikka urheilijat eivät itseään useimmiten ajattele poliittisen tai muun viestin levittäjinä tai katsojat vastaanottajina. KHL on eittämättä auttanut suomalaisia jääkiekkoilijoita urallaan sekä suoraan että välillisesti. Tämä ei kuitenkaan saa peittää alleen sitä, että urheilun, kuten kaiken muunkin yhteiskunnan toiminnan on oltava säännöllisesti myös kriittisen tarkastelun kohteena esimerkiksi eettisistä näkökulmista.

Kalle Rantala

Keskeiset lähteet:

Koko kansan leijonat – Suomi-kiekon historia (Docendo, 2018)

Kansainvälinen jääkiekkoliitto
Liiga

Quanthockey

Työmies on palkkansa ansainnut – NHL-ammattilaisten palkkakehitys 1970–2018

Jääkiekkosarjamme toisessa osassa tutkaillaan pohjoisamerikkalaisten ammattilaisliigojen palkkakehitystä 1970-luvulta nykypäivään. Fokus on erityisesti jääkiekkoliiga NHL:ssä. Teksti liittyy lokakuussa julkaistavaan, Urheilumuseon tuottamaan jääkiekkohistoriaan Koko kansan Leijonat.

NHL-ammattilaiset tienaavat miljoonia dollareita kaudessa. Palkkasummat ovat kuitenkin pienempiä kuin Pohjois-Amerikan muiden lajien pääliigoissa: koripallossa, amerikkalaisessa jalkapallossa ja baseballissa. Vai ovatko?

Usein on tyydytty toteamaan, että ammattilaiskiekko oli kilpaileviin urheilumuotoihin verrattuna palkkakuopassa jo 1970-luvun alussa, kun palkat kautta linjan lähtivät voimakkaaseen nousuun. Todellisuudessa jääkiekon suurimmat tähdet olivat 1970-luvulla hetken aikaa maailman kovapalkkaisimpia joukkuelajien urheilijoita.

NHL-keskipalkka on noussut vuoden 1970 18 000 dollarin tasolta nykyiseen liki 3 miljoonaan dollariin. Paremmin tulojen keskitasoa kuvaava mediaanipalkka lähentelee sekin NHL:ssä nykyään miljoonaa dollaria. Muissa liigoissa kasvu on kuitenkin ollut vielä rajumpaa.

Amerikkalaisten ammattiliigojen korkein palkkataso on jo pitkään ollut koripallon NBA-liigassa. Minimipalkkojen osalta NBA oli tilastokärki jo vuonna 1972, kun NBA-pelaaja tienasi kaudessa vähintään 17 500 dollaria. Vuonna 1968 NBA-koripalloilijan minimitienestit olivat olleet vain 10 000 dollaria (vuoden 2018 rahanarvoon muutettuna muutos olisi 70 000 dollarista 100 000 dollariin). Vuonna 1972 NHL:n minimipalkka oli 15 000 dollaria. Sama summa maksettiin myös baseballin MLB:ssä (2018: 88 000 $). Amerikkalaisen jalkapallon NFL-seuroissa minimipalkaksi oli rajattu vain 12 000 dollaria (2018: 70 000 $).

Vuonna 2017 liigojen mediaanipalkat olivat seuraavat: NBA 2,3 milj. $, NFL 1,13 milj. $, NHL 0,95 milj. $ ja MLB 0,70 milj. $. Eri urheilulajien liigoja vertailtaessa on muistettava ottaa huomioon joukkueiden erilaiset koot: NFL-joukkueeseen kuuluu nykyään 53 pelaajaa, MLB-joukkueeseen 40 pelaajaa ja NHL-joukkueeseen keskimäärin 32 pelaajaa. NBA-joukkueissa esiintyy kauden mittaan keskimäärin vain parikymmentä pelaajaa.

KUN JOPA SUOMEN PALKAT KESTIVÄT VERTAILUN

Suomalaisten huippujääkiekkoilijoiden tulotaso 1960–70-luvun vaihteessa kesti vertailun jopa NHL-pelaajiin. Pimeinä maksetut ”amatööripelaajien” palkkiot yhdistettynä siviilityöstä saatuihin palkkoihin nostivat suomalaishuippujen tulot samalle tasolle kuin perustason NHL-pelaajilla.

Ilveksen Lasse Oksanen oli käynyt Vancouver Canucksin harjoitusleirillä 1970, ja seuraavana syksynä kutsun lähetti St. Louis Blues. Taitava ja nopea Ilveksen hyökkääjä totesi, ettei NHL-seuran palkkatarjous ollut olennaisesti parempi kuin se summa, jonka hän sai tuloina omistamaltaan huoltoasemalta ja Ilveksen maksamina verottomina korvauksina.

1970-luvulla ero alkoi kuitenkin kasvaa. Suomessa pelaajapalkkiot tulivat ennakonpidätyksen alaisiksi, ja samaan aikaan Pohjois-Amerikan ammattilaisten palkat kasvoivat vauhdilla. Ammattilaisuus muuttui taloudellisestikin järkeväksi vaihtoehdoksi. Toisaalta Atlantin takana alettiin myös suhtautua eurooppalaisiin jääkiekkoilijoihin mahdollisuutena eikä pelkkänä uhkana.

Suomi-kiekon palkkioista 1970-luvulla kertoo tarkemmin jääkiekkoblogisarjamme edellinen, Jouni Lavikaisen kirjoittama osa Ryminällä keskiviivalle, hitaammin päätyyn – suomikiekon ammattilaistumisen kiemuroita.

KILPAILEVAT LIIGAT KASVATTIVAT PALKKOJA

Koripallossa ja jääkiekossa, osin amerikkalaisessa jalkapallossakin, pelaajapalkkioiden nopeaa kasvua 1970-luvulla selittää osaltaan kapitalistisen järjestelmän keskeinen ominaisuus – kilpailu. NBA oli saanut haastajakseen vuonna 1967 ABA-liigan, joka toimi vuoteen 1976 saakka. NHL päätyi kilpailutilanteeseen vuonna 1972, kun Pohjois-Amerikkaan perustettiin jääkiekon uusi ammattilaisliiga WHA (World Hockey Association). Kapitalismin lainalaisuuksia edusti myös WHA:n loppu: liiga oli jo kuuden kauden jälkeen käytännössä konkurssissa ja kilpailija (NHL) otti haltuunsa parhaan osan liiketoiminnasta. Edmonton Oilers, New England Whalers, Quebec Nordiques ja Winnipeg Jets aloittivat uusina NHL-seuroina 1979.

Jääkiekon palkkakehitystä oli vauhdittanut myös uuden NHL-pelaajayhdistyksen (The National Hockey League Players' Association, NHLPA) perustaminen 1967. Yhdistyksen toimintaa pyörittänyt kanadalaisjuristi Alan Eagleson neuvotteli jääkiekon superlupaukselle Bobby Orrille rahakkaan sopimuksen Boston Bruinsin kanssa vuonna 1966 ja käynnisti samalla pelaaja-agenttien aikakauden. 

Agenttien taito kilpailuttaa ja neuvotella sopimuksia näkyi pelaajien palkankorotuksina.

1990-luvun lopussa petoksista vankilaan tuomittu ja muun muassa Hockey Hall of Fame -nimeämisensä menettänyt Eagleson hoiti pääasiakkaalleen Bobby Orrille vuonna 1971 jääkiekkohistorian ensimmäisen kokonaisarvoltaan miljoonan dollarin sopimuksen. Viisivuotinen sopimus Boston Bruinsin kanssa merkitsi Orrille 200 000 dollarin vuosituloja (2018: 1,2 milj. $).

Bobby Orr

WHA kuittasi komeasti. Uusi liiga sai vuonna 1972 keulakuvakseen yhden NHL:n kaikkien aikojen kuuluisimmista pelaajista, Chicagon luistelu- ja lämäri-ihmeen Bobby Hullin. WHA-seura Winnipeg Jets solmi Hullin kanssa joukkueurheiluhistorian ensimmäisen kausikohtaisen miljoonasopimuksen. Muut WHA-seurat maksoivat yhdessä miljoonan verran Hullin sopimuksesta.

Bobby Hull

Hull allekirjoitti kontrahdin, joka takasi hänelle 1,75 miljoonan palkan – tosin jaettuna peräti 10 vuodelle. Sopimuksen miljoonan dollarin allekirjoituspalkkio teki hänestä kuitenkin, kaikki lajit huomioiden, ensimmäisen ammattilaispelaajan, joka tienasi vuodessa yli miljoona dollaria (1,175 milj. $, 2018: 6,9 milj. $).

WHA-seurat, etunenässä Winnipeg Jets, alkoivat hankkia riveihinsä eurooppalaisia huippukiekkoilijoita. Ensimmäisinä suomalaispelaajina ammattilaissopimuksen Pohjois-Amerikkaan solmivat Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta. Suomalaiset aloittivat uransa Atlantin takana syksyllä 1974 seuranaan juuri Winnipeg Jets.

NHL:n ja muiden pohjoisamerikkalaisliigojen kovimmat palkat olivat 1970-luvun puolivälissä 600 000 dollarin luokkaa. Sen summan Bobby Orr kuittasi kaudesta 1976 alkaen (2018: 2,6 milj. $). Lukuja tarkasteltaessa on muistettava, että NHL-pelaajien palkoista tuli pelaajayhdistyksen vaatimuksesta julkisia vasta 1990-luvulla.

MILJOONASARJAAN LOPULLISESTI GRETZKYN JOHDOLLA

Koripallossa NBA-pelaajan keskipalkka oli vuonna 1976 130 000 dollaria (2018: 527 000 $). Vuonna 1986 lukema oli jo 440 000 dollaria (2018: 985 000 $) ja vuonna 1990 ylittyi miljoonan raja (2018: 1,9 milj. $).

Samaan aikaan NHL:ssä vain kaikkein suurimmat tähdet ylsivät miljoonatuloihin. Kaikkien aikojen jääkiekkoilija Wayne Gretzky täytti 18 vuotta tammikuussa 1979 ja solmi peräti 21 vuoden mittaisen, futuristiseen vuoteen 2000 ulottuneen pelaajasopimuksen Edmonton Oilersin kanssa. Sopimuksen kokonaisarvo oli lähes 5 miljoonaa dollaria, ja historiallista allekirjoitustapahtumaa seurasi jäähallissa 12 000 katsojaa!

Gretzkyn peruspalkka ei vielä 1980-luvun huippuvuosinakaan ylittänyt miljoonaa dollaria kaudessa. Lopullisesti jääkiekossa siirryttiin miljoonatason vuosipalkkoihin 1988, kun Wayne Gretzky myytiin Los Angeles Kingsin riveihin. Uuden sopimuksen myötä hänen palkkansa oli 2 miljoonaa dollaria vuodessa (2018: 4,15 milj. $). 

Rahanarvon muutoksen huomioiden Bobby Hullin vuonna 1972 saama palkkio ylittyi vasta 1992, jolloin Philadelphia Flyers maksoi NHL-tulokkaalle(!) Eric Lindrosille kaudesta 3,5 miljoona dollaria (2018 6,1 milj. $).

MILJOONAPALKKIOISTA PALKKAKATTOON

NHL-pelaajien palkoissa rajuin kasvu osui 1990-luvulle. Pelaajalakon ja työsulun jälkeen vuonna 1995 kolme pelaajaa lähti uuteen kauteen yli 6 miljoonan dollarin vuosisopimuksella. Los Angeles Kings maksoi Wayne Gretzkylle kaudesta 1995–96 6,5 miljoonaa (2018 10,5 milj. $). Myös Mark Messier (New York Rangers) ja Keith Tkachuk (Winnipeg Jets) tienasivat nykyrahassa 10 miljoonaa vastaavan summan.

Vuonna 1996 Pittsburgh Penguins nosti Mario Lemieux’n kausipalkan peräti 11,35 miljoonaan dollariin (2018: 17,7 milj. $). Ja vuotta myöhemmin, kaudella 1997–98 Joe Sakic sai Colorado Avalanchelta huikeat 16,45 miljoonaa dollaria (2018: 25,1 milj. $). Tämä summa on edelleen kaikkien aikojen suurin jääkiekkoilijalle yhdestä kaudesta maksettu korvaus.

Myös koripallossa maksettiin kaudella 1997–98 kaikkien aikojen suurin pelaajapalkkio: Chicago Bullsin Michael Jordan sai vähintään kohtuullisen 33,1 miljoonan dollarin korvauksen. Summa on ylittynyt parin viimeisen vuoden aikana, mutta nykyrahassa yli 50 miljoonan dollarin suuruinen Jordanin palkka on edelleen Pohjois-Amerikan ammattilaissarjojen ennätys.

Teemu Selänne kuittasi kaudella 2000–01 silloiselta seuraltaan San Jose Sharksilta 9,5 miljoonan dollarin palkan (2018: 13,5 milj. $). Summa on puolestaan suomalaisten joukkuelajien ammattilaisten ennätys. Jari Kurri oli parhaimmillaankin saanut ”vain” kaksi miljoonaa dollaria kaudesta 1990-luvun puolivälissä (2018: 3,2 milj. $).

Talvella 2004–2005 koko NHL-kausi jäi työsulun takia väliin. Liigan teettämän selvityksen mukaan seurojen budjetista lähes 80 % kului palkkoihin. Seurat tekivät tappiota yhden kauden aikana reilusti yli 200 miljoonan dollarin edestä.

Ratkaisuksi yhtälöön tuli vuonna 2005 palkkakatto, joka NBA:ssa oli ollut käytössä jo vuodesta 1984 ja NFL:ssäkin vuodesta 1994 (MLB-seurojen palkkakuluja hillitään erityisellä tasausverolla, luxury tax). NHL:n palkkakatto määritteli 2005 suurimmaksi mahdolliseksi pelaajapalkaksi 7,8 miljoonaa dollaria. 2018 luku on noussut 15,9 miljoonaan, ja sen arvoinen sopimus on Toronto Maple Leafsin John Tavaresilla.

KUINKA PALJON ON PALJON?

Tavaresin muhkea palkka veisi hänet NBA:n palkkavertailussa vasta sijalle 70. Lähes yhtä monta paremmin palkattua pelaajaa on MLB-joukkueissa. NFL-pelaajien joukossakin 15,9 miljoonan palkkapussi riittää hädin tuskin 50 eniten ansaitsevan joukkoon. NBA:ssa 11 pelaajalla on yli 30 miljoonan dollarin vuosisopimus, baseballissa rajan ylittää seitsemän pelaajaa ja NFL:ssä heitä on tällä kaudella viisi. Kun NHL:ssä 15 pelaajan vuosipalkka ylittää 10 miljoonaa dollaria, baseballin parissa samaan yltää 113 pelaajaa, koripallossa 131 ja jefussa 139.

Suomalaisista NHL-pelaajista maalivahdit Pekka Rinne ja Tuukka Rask ovat vuosipalkaltaan seitsemän miljoonan dollarin miehiä. NHL:n palkkatilastossa potti riittää sijalle 52, mutta NFL:ssä peräti 240 pelaajaa hankkii vähintään saman verran.

Toista kauttaan NBA:ssa aloittava Lauri Markkanen kuittaa 4,54 milj. $ palkan. NHL:ssä kuusi suomalaista saa enemmän, mutta NHL:n kolmivuotisen tulokassopimuksen mukaan Patrik Laineen peruspalkka on edelleen 0,925 miljoonaa dollaria. Toivottavasti bonukset kannustavat taas maalintekoon!

Matti Hintikka

Lähteitä:

Kauhala, Hannu: Tavoitteena Stanley Cup. Vuosisata ammattilaiskiekkoilua. US-Mediat 1990.
Kauhala, Hannu: WHA – Unelmien liiga. Lauri Järvinen 2014.
Kauhala, Hannu: Kiekkoilua yli Atlantin. Tammi 2018.

Valkonen, Eero: Kuka kontrolloi peliä? Karisto 1997.

www.spotrac.com

Ryminällä keskiviivalle, hitaammin päätyyn – suomikiekon ammattilaistumisen kiemuroita

Jääkiekkoaiheisen minisarjamme avausosan aiheena on monipolvinen kehityskulku, jonka aikana kotimaisesta pääsarjakiekkoilijasta tuli ammattilaisurheilija. Teksti perustuu lokakuussa julkaistavan, Urheilumuseon tuottaman Koko kansan Leijonat -jääkiekkohistorian artikkeliin ”Ammatiksi jääkiekkoilija”.

 

Jääkiekko oli 1960-luvun puolivälissä ulkojäiden laji, jota maajoukkuetasonkin suomalaiskiekkoilijat pelasivat kolmena kuukautena vuodessa, silloin kun töiltään tai opinnoiltaan ehtivät. SM-tason amatöörijääkiekkoilijan arkeen kuuluivat pimeästi maksetut korvaukset ja asunto- ja työpaikkajärjestelyt, joilla huippupelaajia motivoitiin seurasiirtoihin. Pimeät korvaukset suoritettiin muiden suurten joukkuelajien tavoin ”pinnarahana” voittoon tai tasapeliin päättyneistä peleistä. Määrältään summat olivat lähinnä taskurahaa, ottelua kohden 10–50 markkaa. Pinnarahoja enemmän pelaajien sosioekonomista asemaa pönkittivät seurojen kautta saadut työ- ja opiskelupaikat.

1960-luvun suomalaisia tähtipelaajia: Veli-Pekka Ketola, Matti Keinonen ja Lasse Oksanen. Kuva: Urheilumuseo/Helge Heinonen.

Jääkiekon muutos käynnistyi 1960-luvun lopussa. Taustaedellytykset tarjosi suomalaisen yhteiskunnan laaja-alainen ja nopea murros. Ammattilaisurheilun perusta on kaupungistuneessa ja teollistuneessa yhteiskunnassa, jossa urbaanin työväestön ja keskiluokan määrä on suuri. Tarjolla on oltava paitsi ammattiurheilun harjoittajia ja organisoijia, myös ihmisiä, joilla on riittävästi aikaa, rahaa ja motivaatiota urheilun kuluttamiseen. Suomessa nämä edellytykset täyttyivät vasta 1970-luvun alussa. Maaltamuutto oli tuonut kaupunkeihin suuren joukon uusia asukkaita, jotka olivat keskiluokkaistuneet hyvinvointivaltion tarjoaman koulutuksen kautta. Toisin kuin aiemmilla sukupolvilla, uusilla kaupunkilaisilla oli rahaa ja viisipäiväisen työviikon myötä myös aikaa johonkin ylimääräiseen.

Urheilu on luonteva kohde ylimääräiselle rahalle ja ajalle, mutta ei välttämättä mikä tahansa urheilu. Osa jääkiekon taustavaikuttajista ymmärsi, millaista huippu-urheilua modernisoituva Suomi janosi ja loi lajilleen sellaiset puitteet, jossa tällaista urheilua voitiin sekä harjoittaa että myydä. Ammattikiekon esitaistelijat tulivat niistä kaupungeista, joihin jäähallit rakennettiin ensimmäisinä – Tampereelta ja Helsingistä. HIFK pystyi kasvaneiden pääsylipputulojen myötä 1968 hankkimaan pelaajavalmentajakseen Carl Brewerin 20 000 dollarin eli noin 100 000 markan palkalla, joka asunto- ja autoetuineen oli parempi mitä hän olisi saanut NHL:ssä. Brewerillä oli keskeinen vaikutus koko seuran toimintakulttuurin ammattimaistumiselle. 1960-luvun lopussa HIFK uudisti korvausjärjestelmäänsä sitomalla kotiotteluista maksetut pinnarahat katsojamäärään. Tämä nosti rivipelaajienkin ansiot noin 10 000 markkaan kaudessa (15 000 €/2018). 

Helsingin jäähallin rakennustyömaata. Halli valmistui SM-sarjan kaudelle 1966/1967. Kuva: Urheilumuseo

HIFK joukkuekuvassa 1969. Kuva: Urheilumuseo

HIFK:n maksamien palkkioiden nousuun vaikutti pääkaupunkiseudulle syntynyt kilpailutilanne Töölön Vesan raunioille perustetun Jokereiden kanssa. Rakennusmestari Aimo Mäkinen teki Jokereista kilpailukykyisen ryhmän värväämällä seuran täyteen huippupelaajia lupauksilla asunnosta, työpaikasta ja siirron yhteydessä maksetusta rahasummasta. Mäkisen toiminta johti pelaajapalkkioiden nousuun ja pelaajien parantuneeseen asemaan sopimusneuvotteluissa. Pelaajien mentaliteetti muuttui, kun yhä useampi tiedosti omaavansa markkina-arvon ja alkoi hyödyntää sitä neuvotteluissa seurojen kanssa.  

Aimo Mäkinen värväsi Lauri "Leuka" Monosen (jäässä) Lahden Reippaasta Jokereihin kaudeksi 1969/1970.

Tampereella muutoksen tuulia puhalsi Tapparan seurajohtajaksi vuonna 1970 ryhtynyt Montrealin mailatehtaan pääomistaja Mikko J. Westerberg ja hänen alaisenaan työskennellyt valmentaja Kalevi Numminen. Westerbergin ja Nummisen johdolla Tappara siirtyi ensimmäisenä seurana Suomessa avoimesti puoliammattilaisuuteen. Montreal Oy vuokrasi Tapparan SM-sarjapaikan, ja Tapparan edustusurheilu erotettiin junioreista omaksi yksikökseen. Pelaajista tehtiin puoliammattilaisia palkkaamalla heidät Montrealille jääkiekkomailojen tuotekehittelijöiksi. Palkka maksettiin yhtiön mainosbudjetista. Sopimus takasi jokaiselle joukkueen 25 pelaajasta vähintään 10 000 markan vuosiansiot – siis jotakuinkin saman verran, jonka HIFK maksoi rivipelaajilleen pimeästi. Tappara panosti myös kauden ulkopuoliseen kesäharjoitteluun, joten pelaajien elämää alkoi vuoden ympäri määritellä jääkiekko. Pääsylipputulojen ohella merkittäväksi tulonlähteeksi nousivat mainos- ja oheistuotemyynti. Urheilun tuotteistamisessa Tapparaa voi pitää edelläkävijänä kansainvälisestikin.

Pienelle joukolle suomalaisia jääkiekon pelaamisesta oli tullut pimeä ammatti, josta maksettu palkka ylitti selvästi Suomen keskiansiotason: eräs aikakauden tähtipelaajista kertoi ansiotasonsa asettuneen 1970-luvun alussa 40 000 ja 70 000 markan väliin kaudessa (33 000–58 000 €/2018). Tähtien taakse oli muodostunut kymmeniä pelaajia käsittävä kaarti, jossa kausiansiot liikkuivat noin 10 000 markassa. Tulotasoltaan ja ajankäytöltään heitä voi pitää jääkiekon puoliammattilaisina; ansioita oli täydennettävä myös siviilitöillä, mikä koulutuksen puuttuessa tarkoitti varasto-, keittiö-, toimisto- tai siivoustöitä. Seurat olivat keskeisessä roolissa tällaisten työpaikkojen järjestämisessä: moni pelaaja työskenteli seurajohtajansa alaisena tai hänen suhteillaan järjestetyssä paikassa. 

SM-liigan perustaminen 1975 kaupallisti kotimaista jääkiekkoa ja lisäsi seurojen päätäntävaltaa omista asioistaan, mutta pelaajien näkökulmasta muutos aiempaan ei ollut kovinkaan suuri. Kausi pidentyi pudotuspelien myötä, mutta äkillistä nousua harjoitusmääriin tai palkkioihin ei tullut. Täysammattilaisuus oli yhä kaukana, ja puoliammattilaisuudestakin puhuttiin julkisuudessa melko varovaisin sanakääntein. Suurin osa seuroista järjesti liigan ensimmäisinä vuosina pakollisia jääharjoituksia edelleen vain kerran päivässä, pelaajien töiden loputtua myöhäisiltapäivästä, ja korvaukset maksettiin vanhaan tapaan pimeästi. 

SM-liigan toimitusjohtaja Kalervo Kummola ja Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Göran Stubb, 1981. Kuva: Urheilumuseo/Pressfoto

Pimeät käytännöt vähenivät vasta kun verottaja alkoi valvoa, millaisia korvauksia seurat ”amatööriurheilijoilleen” maksoivat. Usean liigaseuran postiluukkuun tipahti 1980-luvun alussa jälkiverolasku, jonka loppusumma liikkui sadoissa tuhansissa markoissa. Kontrasti ulkomailla vallitsevan jääkiekkoammattilaisuuden ja Suomen välillä säilyi suurena. Maalivahti Jorma Valtonen on kertonut tienanneensa Italiassa ja Länsi-Saksassa ammattilaisena (1975–81) vuodessa saman verran kuin Suomessa 5–10 vuodessa.

Jos jääkiekko oli siirtynyt epäviralliseen puoliammattilaisuuteen ryminällä, siirtymä täysammattilaisuuteen oli huomattavasti hitaampi. Avoimessa jääkiekkoammattilaisuudessa pelaajien korvaukset maksetaan palkkana, ja pelaajasopimus vastaa lainmukaista työsopimusta. Liigalle ja seuroille tämä pelaajien kannalta paras ratkaisu näyttäytyi kuitenkin vielä 1980-luvulla liian kalliina, olisihan se merkinnyt myös sosiaaliturva- ja työeläkemaksujen sekä vuosilomakorvausten maksua ennakonpidätyksen lisäksi. SM-liigan hallitus ei 1980-luvun alussa uskonut eikä edes halunnut, että jääkiekkoilijasta tulisi Suomessa legitiimi ammatti. Tämä näkyi muun muassa aktiivisena pyrkimyksenä estää pelaajasopimuksen määrittely työsopimukseksi. Pelaajien asemaa pyrki parantamaan lähinnä vuonna 1973 perustettu Pelaajayhdistys.

Lakimieheksi kouluttautunut HIFK:n ja maajoukkueen puolustaja Juha Rantasila (kesk.) oli Pelaajayhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Täysammattilaisuus oli asteittain edenneen prosessin kulminaatio, joka hieman paradoksaalisesti koitti suomalaisessa liigakiekossa juuri silloin kun rahasta olisi voinut olettaa olevan pulaa – 1990-luvun alun laman aikana. Kuten Kalle Rantala Koko kansan leijonat -kirjan päätösosassa selvittää, jääkiekko sementoi asemansa kansakunnan ykköslajina juuri laman aikana. Seurojen taloutta ja sitä kautta pelaajien tilipussia lihottivat useat toisiaan tukeneet tekijät: lisääntynyt viihdejulkisuus, SM-liigan kaupallisen televisioinnin alkaminen ja jopa alkoholipolitiikan liberalisointi. Kotimaiset panimojätit, joilla riitti rahaa lamankin keskellä, kiinnostuivat jääkiekosta heti kun alkoholijuomien mainonta urheilutapahtumissa sallittiin 1991. 

Marraskuussa 1993 Helsingin Sanomat kertoi liigapelaajien tienestien rajautuvan 100 000 ja 500 000 markan väliin (24 000–120 000 €/2018). Rivimiestenkin tulot olivat näin nousseet tasolle, jossa ansioita ei tarvinnut eikä edes voinut täydentää siviilitöillä: seurojen ammattimaistunut harjoittelukulttuuri edellytti täyttä omistautumista lajille. 2000-luvulla liigassa ei juuri puoliammattilaisia ole kiekkoillut. Vuonna 2016 kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus arvioi, että Suomen 1170 ammattiurheilijasta ylivoimainen enemmistö, lähes 700, oli jääkiekkoilijoita.

Jouni Lavikainen