Vapaana vuorilla – lumilautailun syvin olemus?

"Niin kauan kuin ihmiset muistavat lumilautailun juuret ja kunnioittavat takamaita ja sen ympäristöä, on lumilautailun sielu turvassa.” – Tom Sims

Lumilautailussa on monen mielestä kyse ennen kaikkea vapaudesta, hauskanpidosta ja vaaran tunteesta. Kenties parhaiten nämä piirteet toteutuvat vapaalaskussa takamaiden off-piste -rinteillä – kesyttämättömässä ympäristössä, jossa lumilautailu liikuntana, urheiluna ja elämäntapana haki muotojaan jo 1980-luvulla. Vapaalaskussa tarkoituksena on hallita useita lumilautailutyylejä, joiden kautta laskija toteuttaa itseään vuoren rinteillä. Reittivalinnat, laskunopeus ja rinteessä vastaan tulevien luonnonmukaisten esteiden ja pinnanmuotojen hyödyntäminen muodostavat kokonaisvaltaisen laskuelämyksen, joka on täydellisimmillään, kun alustana on ”puuteri” eli kevyt pakkaslumi.

Alive-lehden kansi vuodelta 2000

Vapaalasku on lumilautailun luonteen ja painopisteiden vaihtelun myötä ollut vaarassa muuttua uhanalaiseksi. Kapinallisesta extreme-urheilusta on vähitellen tullut mainstreamiä: lumilautailuparkkeja on jo lähes jokaisessa hiihtokeskuksessa, ja laji on tullut sekä kilpaurheiluna että elämäntapana suurelle yleisölle tutummaksi. Lumilautailun imagoa muutti myös freestyle-lautailun suosion kasvu 2000-luvun alussa, kun muotiin tulivat ”jibbailu” urbaanissa ympäristössä ja temppuilu paipeissa ja bokseissa. Erämaassa laskemisen sijaan moni nuori lumilautailija alkoi haaveilla jatkuvasti korkeammista, pidemmistä ja näyttävämmistä tempuista. Shaun Whiten ja muiden olympialaisissa ja X-Gamesissa menestyneiden tähtien näkyvyys mediassa ruokki myös välineteollisuuden huomiota, mikä jätti vapaalaskun vuosiksi lumilautailuskenen marginaaliin.

Tänä päivänä vuoret kuitenkin houkuttelevat jälleen. Moni freestyle-kilpailuissa menestynyt laskija on siirtynyt parkeilta puuterille hakemaan uutta inspiraatiota lumilautailuun, koska paippien ja parkkien potentiaali tuntuu rajalliselta. Suomalaisista laskijoista muun muassa Antti Autti päätti vuonna 2010 vaihtaa freestylen vapaalaskuun. Yli 10 vuotta kestäneellä kilpaurallaan Autti oli ehtinyt voittaa FIS:n maailmanmestaruuskilpailujen big airin ja half-pipen sekä X-Gamesin superpipen. Monen muun saman valinnan tehneen lumilautailijan tavoin Autti tekee nykyisin lumilautailuelokuvia, joista kolmas, Approach &Attack, ilmestyy vuonna 2014. Autin tapaisten tunnettujen freestyle-nimien siirtyminen vapaalaskuun merkitsee tyylisuuntien välisten raja-aitojen kaatumista, mitä voi pitää hyödyllisenä trendinä koko lajille.

Japanilaisessa lehdessä 1990-luvulla ilmestynyt lumilautailujuttu, jossa Aleksi Litovaara ja Alexis Parmentier laskevat Niseko Annupurin puuterilla

Vuorissa vetoaa myös vaara. Vapaalasku on edelleen kiistatta extremeä: laskuihin olennaisesti kuuluvasta etukäteissuunnittelusta huolimatta niiden turvallisuutta ei voi koskaan täysin taata. Jyrkkää ja arvaamatonta rinnettä alas laskeminen vaatii sekä kunnioitusta vuorta kohtaan että pelon hallintaa. Ranskalainen vapaalaskulegenda Xavier de Le Rue kuvaa tunnetta laskun aikana yhdistelmäksi iloa ja jännitystä; laskeminen edellyttää täydellistä keskittymistä siihen, mitä rinteessä tulee seuraavaksi vastaan ja miten siihen pitää reagoida. Vaaran lähdettä on yleensä hyvin vaikea ennakoida. Uhkana ovat esimerkiksi lumivyöryt, joiden uhriksi myös de Le Rue oli lähellä joutua vuonna 2008.

Kuten muunkin lumilautailun, myös vapaalaskun suhde kilpaurheiluun ja lajin kaupallistumiseen on ristiriitainen. Kilpailujen jättäminen takamaiden lumon ja koskemattomissa vuoristomaisemissa laskemisen vuoksi voi helposti nähdä sekä kaupalliset että urheilulliset intressit ohittavana päätöksenä, kuten esimerkiksi ”vapaalaskun kummisedän” Craig Kellyn tapaus osoittaa. Moninkertainen freestyle-maailmanmestari Kelly lopetti kilpalumilautailun 1990-luvun puolivälissä ja torjui miljoonien dollarien arvoiset yhteistyösopimukset voidakseen lähteä takamaille vapaalaskijaksi ja erämaa- ja lumilautailuoppaaksi. Vuonna 2003 lumivyöryssä traagisesti menehtynyt Kelly on lautailupiireissä myyttisen maineen saanut hahmo, joka määritteli lumilautailua uudelleen omapäisillä, trendien vastaisilla ratkaisuillaan ja muutti näin koko lajin suuntaa.

Vapaalasku ei kuitenkaan ole vapaata rahasta eikä kilpailuista. Välineteollisuudella on lumilautailun taustalla ja sen kehityksessä hyvin merkittävä rooli, mitä ei ammattilaislaskijoiden tähdittämissä elokuvissa voi välttyä huomaamasta. Teollisuuden ja median kiinnostus on elinehto sille, että 2000-luvun alun aallonpohja vapaalaskun suosiossa ei toistu tulevaisuudessa. Myös ympäri maailmaa järjestettävät kilpailut ovat tässä suhteessa tärkeitä, vaikka kaikki vapaalaskijat eivät niissä menestymistä tavoittelisikaan. Viime vuosina elpynyt Freeride World Tour ja vuonna 2010 kilpailukartalle palannut King of the Hill Alaskassa, vapaalaskun mekassa, keräävät jälleen lumilautailun tunnetuimpia nimiä mittaamaan taitojaan, mikä luo positiivista virettä koko lajiin. Viime kädessä vapaalaskun selviäminen ei kuitenkaan riipu media-hypestä. Hardcore-laskijat ovat vuorilla siitä riippumatta.

”Toivon kääntäväni puuteria vielä kahdeksankymppisenä. Liitytkö seuraani?” – Chuck Barfoot

Jouni Lavikainen

(Sitaatit We Ride – The Story of Snowboarding -elokuvasta. Kuvat Aleksi Litovaaran lehtileikekokoelmasta.)

Olympialaiset nousevan auringon maassa

Lauantaina 7.9.2013 valitsi Kansainvälinen olympiakomitea vuoden 2020 olympiakisojen isäntäkaupungiksi Tokion. Japanin pääkaupungista tulee näin ollen ensimmäinen Aasian kaupunki, joka saa kunnian järjestää kesäolympialaiset toistamiseen. Seitsemän vuoden päässä häämöttäviä olympialaisia odotellessa kannattaa käyttää hetki niiden edellisten Tokion kisojen muisteluun.

Tokiossa piti järjestää kesäolympialaiset ensimmäisen kerran jo vuonna 1940. Japanin keskittyessä 1930-luvun lopulla lähinnä sotimiseen siirrettiin kisat Helsingille. Lopulta vuoden 1940 olympialaisia ei toisen maailmansodan takia järjestetty lainkaan. Tokion aika koitti 24 vuotta myöhemmin. Kesäolympialaiset järjestettiin nousevan auringon maassa 10.10.–24.10.1964. Suomi saavutti kisoissa kolme kultaa sekä kaksi pronssia.

Kisoista on siis aikaa, mutta muutama mielenkiintoinen yhtymäkohta vuoteen 2013 löytyy. Koripallon miesten A-maajoukkue esitti tänä syksynä hienoja otteita Slovenian EM-kisoissa ja "Susijengiksi" ristitty joukkue on synnyttänyt pienoisen koripallobuumin Suomeen. Koripallo oli kova sana myös vuonna 1964. Suomen koripallomiehet nimittäin selvittävät tiensä upeasti Geneven karsintaturnauksesta aina olympiaparketeille asti. "Koripalloilijat suosiossa" otsikoi Suomen Urheilulehti olympialaisten alla tekemänsä artikkelin, jossa selvitettiin suomalaisten mielipiteitä Tokioon lähtevistä urheilijoista. Itse kisoissa Kalevi Tuomisen ja Robert Petersenin luotsaama joukkue joutui alkulohkossa taipumaan koripallon mahtimaille USA:lle, Brasilialle, Jugoslavialle sekä Uruguaylle. Australiasta, Perusta sekä Koreasta Suomi otti voiton. Alemman loppusarjan jälkeen Suomi kohtasi sijoitusottelussa Meksikon. Tuon ottelun Suomi voitti pisteellä ja tuloksena oli 11. sija. Vuoden 1964 koripallojoukkue on edelleen ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on karsintojen kautta selvinnyt mukaan olympialaisiin.

Suomen vuoden 1964 koripallojoukkue

Tokion tulevan isännyyden ratkaisseessa Buenos Airesin kokouksessa oli mukana Kansainvälisen olympiakomitean jäsen Peter Tallberg. Vuoden 1964 kisoissa Tallberg oli mukana urheilijana. Hän purjehti Henrik-veljensä kanssa Star-luokassa sijalle neljä. Tämä oli purjehtija Peter Tallbergin viidet kisat sisältäneen olympiauran paras sijoitus, eikä kultamitalikaan jäänyt kuin pisteen päähän.

Jotain kumman tuttua on myös siinä, että yleisurheilumenestys lepäsi miesten keihäänheiton varassa. Keihäskarjut kantoivatkin vastuunsa komeasti. Pauli Nevala kiskaisi kuuluisalla kaamealla heitollaan 82,66 metriä ja voitti kultaa. "Äänekosken pikkujättiläinen" Jorma Kinnunen säesti kuudennella sijallaan. Keihäsmiesten lisäksi ainoa kahdeksan parhaan joukkoon yltänyt yleisurheilija oli seiväshyppääjä Pentti Nikula. 

Keihäänheittäjä Pauli Nevala

Mistä muualta kuin keihäästä niitä mitaleita Suomelle sitten siunaantui? Lajiryhmistä menestyksekkäin oli ammunta. Sekä Pentti Linnosvuo että Väinö Markkanen tähtäsivät kultamitaliin Asakan ampumaradalla. Suomalaiset ovat Tokion jälkeenkin olleet tarkkoina Aasiassa. Pekingin olympialaisissa vuonna 2008 ammunta nousi kulta- ja pronssimitalin ansiosta Suomen parhaaksi lajiryhmäksi. Suomen nyrkkeilyjoukkueen vahvimmaksi lenkiksi nostettiin vuoden 1964 kisojen ennakkospekulaatioissa Pertti Purhonen. "Purtsi" oli kaiken luottamuksen arvoinen ja iski Korakuen jäähallissa pronssille sarjassa 67 kiloa. Pronssimitalin saavutti myös voimistelija Hannu Rantakari, joka nappasi mitalinsa hypyn loppukilpailusta.

Pertti Purhonen Tokiossa 1964

Naisurheilijoista Suomen parhaaksi perhosteli Eila Pyrhönen, joka sijoittui 100 metrin perhosuinnissa neljänneksi. Pyrhösen jälkeen naisuimareista ainoastaan Hanna-Maria Seppälä on yltänyt yhtä kovaan suoritukseen olympia-altaassa. Ennen kisojen alkua miesten 4 x 200 metrin vapaauintiviestiin asetettiin jopa pienoisia mitaliodotuksia. Joukkue Ilkka Suvanto, Hannu Vaahtoranta, Tuomo Hämäläinen ja Matti Kasvio sai kuitenkin tyytyä kymmenenteen sijaan. Kasvion sukuun napsahti olympiamitali 28 vuotta myöhemmin kun Matin poika Antti kauhoi pronssia Barcelonan kisoista.  

Kisojen suomalaiskonnan viitan sai kantaakseen Jämsän äijä Kyösti Lehtonen. Melbournen kisoissa 1956 kultaa paininut "Köpi" Lehtonen oli Tokiossakin kolmen ottelun jälkeen hyvissä asemissa. Ennen neljättä kierrosta Lehtonen kuitenkin suljettiin kilpailuista vaa'an näytettyä ylipainoa peräti kaksi ja puoli kiloa. Tätä eivät suomalaiset sulattaneet. Entisen kultasankarin epäiltiin syöpötelleen ja ennen kaikkea juopotelleen itsensä ylipainoiseksi. Tarinat "Köpin" rilluttelureissuista paisuivat kansan suussa suorastaan suhteettoman värikkäiksi, eikä lehdistöltä armoa herunut. Suomen Urheilulehdessä kirjoitettiin 21.10.1964: "Mitkään selitykset eivät auta. Ei miehen paino nouse kilokaupalla ellei syö ja juo. Kaiketi luonto petti." Lehtonen sai Suomeen palattuaan tottua siihen, että moni entinen selkääntaputtelija suhtautui häneen kuin maanpetturiin. Lehtosen asemaa ei helpottanut se, että perinteinen menestyslaji paini oli Tokiossa, ja ylipäätänsä 1960-luvulla, pienoisessa aallonpohjassa.

Tässä kirjoituksessa on muisteltu vuoden 1964 kisoja muutaman sinivalkoisen tuokion kautta. Toki Tokion olympialaisia voi lähestyä lukuisista eri näkökulmista. Esimerkiksi Lauri Ylä-Jussila on pro gradu -työssään ”Tuhkasta nousee uusi elämä.” Japanilaisen nationalismin ilmenemismuodot ja kanavointikeinot Tokion olympiakisoissa 1964 tutkinut Tokion kisojen hakuprosessia ja itse olympialaisia osana kansallisen identiteetin muokkausprojektia. Tutkimuksesta selviää muun muassa, että olympialaiset valjastettiin japanilaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Toinen maailmansota pyrittiin häivyttämään kisayleisön mielestä korostamalla Japanin historiaa ennen imperialismia sekä sodan jälkeistä, modernia talousihmettä. Esimerkiksi olympiarakennukset edustivat tyyliltään perinteistä japanilaista arkkitehtuuria ollen samalla moderneja ja massiivisia.

Selviytyykö susijengi vuoden 2020 olympialaisiin? Nojautuuko Suomen yleisurheilussa taasen keihäsmiehiin? Joutuuko Tokiossa jälleen joku jämsäläinen konnan rooliin? Aika näyttää toistaako historia itseään sekä myös sen, millaisia mielikuvia japanilaiset isännät ja emännät tahtovat kisaturisteille tarjoilla. Ennen Tokion kisoja järjestetään kuitenkin lukuisia uljaita urheilutapahtumia, muun muassa Rio de Janeiron kesäolympialaiset.

Henri Palmroth

Suomen Urheiluarkiston kesäharjoittelija
historian opiskelija, HuK