Purjehduksen urheilu

Henrik Ramsayn syntymästä on tänään 130 vuotta. Helsingissä 31.3.1886 syntynyt Ramsay vaikutti monipuolisesti suomalaisessa yhteiskunnassa ja toimi ministerinä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa.

Ramsay poseeraa pokaaliensa kanssa. (clubrenata.fi)

Henrik Ramsayn syntymäpäivänä julkaisemme Kyösti Helinin kääntämän Ramsayn kirjoituksen

PURJEHDUKSEN URHEILU

Kirjoittanut Henrik Ramsay

Käsikirjoitus vuoden 1951 Urheilun vuosikirjaan, Sveriges Centralförening för idrottens främjing

(suomentanut Kyösti Helin, maaliskuussa 2016)

Kesäkuun yö on kylmä. Meri on sileä. Tuulenhuokaus antaa ohjausvauhdin, muttei paljon enempää. Regina liikkuu pehmeästi mainingeissa Ahvenanmerellä. Kryssiminen on vienyt meidät kauas, aivan lähellämme ovat Flötjanin matalat luodot. Varomme pitkiä pyydyksiä mustin lipuin, jotka on asetettu lohestajien siimoihin. Yli näiden siimojen, pituudeltaan ehkä muutaman merimailin verran, emme halua kurssiamme asettaa; siitä voisi seurata niille vahinkoja, kölimme takia. Käännymme varoen alapuolelle, liu’umme siimojen suuntaisesti ja pääsemme lähelle yhden Ahvenanmaan kalastajan venettä. Muutamia sanoja vaihdetaan. Yö ei ole antanut paljon, lohet eivät ole olleet liikkeellä ja pyydykset ovat tyhjinä. Aurinko nousee. Aamun tuulenvire herää. Vauhti kasvaa, tuuli kallistaa mukavasti ja Regina myöntyy hienosti kohti Söderarmia. Siitä tulee hyvä meren ylitys.  

                             Istun hiljaa ja mietin itsekseni, montako kertaa olen jo oikeastaan ehtinyt ylittää nämä vedet purjehtien. Mitään oikeaa selkoa en kuitenkaan saa tilastollisista laskelmistani. Pitäydyn kirjoituksen sanoissa, että niitä kertoja on tavanomainen leegio, niitä on monta. Ja niin ajatukset palautuvat ensimmäiseen matkaan. Miten totista olikaan navigointi silloin. Ahvenanmeri oli valtameri laajoin horisontein. Teimme havaintojamme vähintään kymmenen minuutin välein, peilasimme useimmiten Nyhamniin ja Lågskäriin, näimme Hammarlandin kukkuloiden vaipuvan meren taakse ja seisoimme kajuutan katolla, jotta kiikareilla löytäisimme maamerkkimme Söderarmissa tai Tjärvenillä. Siihen aikaan oli seikkailua ja jännitystä, mitkä kohtasimme meren tällä puolen. Takanamme oli väyliä, jotka olimme jo oppineet tuntemaan ja edessämme häämötti tuntemattomia saaristoja.

                             Ja joskus on ehkä kiusaus ajatella, että ensimmäinen matka on ja pysyy parhaana, sillä se on kudottu kokoon juhlallisista muistoista niistä päivistä, jolloin kaikki oli uutta. Niinä päivinä purjehdusmatkat sujuivat hitaasti ja vaivalloisesti, myötä- ja vastoinkäymisin. Huippupurje aiheutti paljon vaivaa, ennen kuin se saatiin istumaan hyvin, valmiiksi vastaanottamaan satamalahden keveät tuulenvireet. Kaikki tämä perinpohjainen uurastus oli tehty, jotta saisimme odotuksen tunnelmaa ja ankkurikettingin kalina klyyssissä ennusti uusia elämyksiä saariston maailmassa.

                             Nyt veivaamme kevyesti ylös kaksi purjettamme hyvillä vinsseillämme. Olemme valmiita muutamassa kymmenessä sekunnissa ja painumme matkaan kätevästi. Tunnemme merenselkämme ja Ahvenanmeri on kutistunut yhtä pieneksi kuin muutkin selät. Juhlallinen tunnelma on kadonnut. Olemme kuin kotonamme Pohjoisella Itämerellä ja sen lahdissa. Ja silti, jokaisesta päivästä tulee purjehtijalle uusi. Tosin maisema on vaihtunut vain hiukan. Meri ja saaret, selät ja salmet ovat entisillä sijoillaan. Kivet ja karikot ovat tarkasti samoissa paikoissa kuin silloin, kun me aloimme purjehtia. Maannousuhan on tuonut muutoksia. Siellä täällä meillä on 15 cm vähemmän vettä kölimme alla kuin 50 vuotta sitten, mutta useimmiten sitä ei lainkaan huomaa. Jos veneemme raapii meren pohjaa, kun ohitamme ahtaimpia salmia, siitä saamme vain aiheen mukaviin filosofisiin pohdintoihin elämän kulusta ja maannousun ilmiöstä. Matkojemme ympäristöt ovat suurin piirtein samoja kuin ennenkin.

                             Mutta – ja tässä on purjehtijan onni – koskaan eivät tuulet ole samat, ei sama auringonpaiste, ei samat aallot, ei samat sadekuurot, eikä sama tyven. Jokainen aamu herää uudella otteella. Ahvenanmeren, joka nyt lepää veneemme ympärillä kirkkaana ja heikkojen tuulenkajojen säröttämänä, olemme kokeneet myrskyssä, kun olemme luovineet pienillä purjeilla kohti vihaista merta Ruotsin puolelle. Muistamme loistavan lenssin, jolloin spinaakkeri nosti meidät meren ylitse ennätysajassa. Muistamme pimeyden, kun veneemme kummallakin puolella merta löivät salamat. Muistamme sumun, jossa varoittavat vihellykset kuuluivat ja tarkkaavaisesti seurasimme lokia, kompassia ja kronometriä. Kyllä, jokainen matka on tarjonnut jotain uutta. Meri ei koskaan ole samanlainen.

                             Mielestäni jokainen matka tarjoaa jotain uutta. Vaikutelmat syvenevät, kyky havainnoida meren tapahtumat on parantunut vuosien varrella, kyky nauttia yhdessäolosta veneessä on täydentynyt. Jokaisena kesänä teemme uusia valloituksia väylillä, jotka luulimme tuntevamme. On vain pidettävä aistit avoinna, valmiina näkemään ne kuvat, joita jokaisella silmänräpäyksellä kuljetetaan purjehtijan ohitse.

                             Linnut nousevat siivilleen merenselkien ylitse. Haahkanpoikaset makaavat loistavina, valtavina parvina kevään avoimissa vesissä. Haahkaemot saarten rivistöissä, välittämättä purjehduskansan uteliaista katseista. Myöhemmin uivat pilkkasiivet satamalahtiimme. Tukkakoskelot ohjailevat ympäriinsä hauskoine nuorimmaisineen, kiemurrellen köliveden kolonnissa. Meriharakat huvittavat meitä. Ja ehkä merikotka, tämä suuri purjehtija, liitää yli veneen keskilinjan. On paljon, mitä voimme nähdä ja mistä puhua.

                             Kukat loistavat rannoilla. Yritämme oppia, miten rantakasvillisuus kasvaa rantavyöhykkeellä ja kuinka rantavedet luovat suolapitoisuudesta aiheutuvan rajan eri lajien leviämiselle. Nautimme väreistä, jotka loistavat jopa uloimmalla karilla. Täällä on paljon ihailtavaa ja mietittävää jopa sille, joka kouluvuosinaan välinpitämättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan hukkasi kasvioppinsa ja herbaarionsa.

                             Muistot kohtaavat meidät väylillä. En ajattele nyt omia muistojamme lahdista, joissa ankkuroimme ja tuulista joita kohtasimme; muistoja, joista tavallisesti syntyy eloisia merkintöjä, kuten ”täällä makasimme vanhan Jolandan mukana v. 1907” tai ”muistatko, kuinka tulimme tänne reivaamaan v. 1931? (Renatalla)”. Ajattelen nyt kaikkia historiallisia muistoja, jotka liittyvät purjehdusväyliimme. Kalliopiirrokset kertovat purjehtijoistamme 1500 – ja 1600 –luvuilla, pakotettuina odottamaan suotuisia tuulia. Mannschiffer stundo III, kruunulla koristettuna, on lyöty vuoreen muistuttamaan, mihin Ruotsin kuninkaat 1700 –luvulla ohjasivat fransa. Saaristopitäjien kirkot ovat tutustumisen arvoisia. Aikalaiskertojat, joiden kirjoituksia olemme tutkineet, antavat tietoja ihmiskohtaloista karuilla saarilla. Ja jos istumme rantakallioilla oikein hiljaa tunnelmassa, joka omistettaisiin helpottamaan mielikuvituksen työtä, voimme ehkä nähdä vanhojen alusten purjehtivan väyliä; viikinkilaivojen, friisiläisten kauppiaiden koggien, laivastomiesten ja Kustaa III:n keveiden kaleerien. Täällähän kulkivat niiden väylät.

                             Omien päiviemme aluksethan näyttävät varmemmilta ja selkeämmiltä. Purjevoimasta on tosin tullut harvinainen, mutta myös höyryt ja moottorialukset, suuret ja pienet, voivat antaa meille aiheen peilata merenkulkua ja sen tehtäviä, eri saaristojen yhteistoiminnan ongelmien kautta.

                             Purjehtija kohtaa siten aina uusia asioita - ja vanhoja, mitkä antavat uusia ajatuksia – matkoillaan. Eikä varmastikaan ole kesäpurjehduksille aluetta, joka voisi vaihtelullaan ja vaikutelmien rikkaudellaan kilpailla Ruotsin ja Suomen saaristojen kanssa.

Mutta emme kai ole ulkona vain harjoittaaksemme opintoja. Emme vain sielullemme tarjoutuvan jännityksen takia, vaan myös siksi – eikä vähiten - mitä jännitystä kehollemme tarjoutuu. Purjeveneen  kallisteleva matkanteko ja keinuva käynti antavat meille notkeutemme. Tietysti me vanhemmat kipparit olemme hiukan jäykempiä ja kömpelöitä kevään korvilla, kun alamme taas kävellä kannella, mutta se helpottuu, se helpottuu… Fallit ja skuutit vahvistavat lihaksiamme. Ruorin työntäminen leehen kovassa kelissä ja tasaisen tuen hakeminen, on erinomaista aamuvoimistelua.  Kaikki tämä suodaan meille pohjoisilla vesillä ihanina kesinämme ja erityisesti pidämme kesän valosta. Nämä ovat purjehtijan mahteja.

                             Toisinaan tulen kuitenkin mietteliääksi, mahdollisesti liian innokkaasta puheestani saariston maailmasta ja purjehduksen taiteesta. Ehkäpä houkuttelenkin kokemattomia ihmisiä harhaväylille; ihmisiä, jotka varustavat itsensä miellyttäville iltalenkeille ja itsestään hoituville veneille? Sen tähden haluan nyt päättää esitykseni – ja painotan tätä – tuomalla esiin purjehdusurheilun vakavamman puolen. Kyse ei ole vain siitä, että oikaisee purjeet ja kurvaa menemään. Aina on kyse myös siitä, että ajattelee, mitä tekee ja miettii etukäteen, mitä voi olla edessä. Kesätuulet, jotka näyttävät niin lempeiltä, voivat kasvaa voimakkaiksi puhureiksi ja kovaksi merenkäynniksi. Silloin kysytään kestävyyttä ja miehiä, jotka osaavat purjehtia. Meri voi peittyä sumuun. Silloin tarvitaan varmaa harkintaa ja huolellista suunnistamista, navigointia. Purjehdus ei ole mitään leikkiä.

                             Voidaan nykyaikaisesti ja kylmästi ajatella, että merellä ja ilmassa ovat voimassa vain persoonattomat, fysikaaliset lait. Mutta nämä lait ovat kovia. Merellä voidaan kokeneiden merenkävijöiden tapaan kutsua apuun sellaisia voimia kuin Poseidon, Neptunus, petollinen Ran tai Sjöberg. Kaikilla näillä nimillä on takanaan kuitenkin ankara herra, joka vihaa vuotavia veneitä, huojuvia rikejä ja huolimattomia purjehtijoita. Pitää olla – jotta ollenkaan voi purjehtia – kunnioitusta meren majesteettia kohtaan.

                             Purjehduksen urheilu voi – kuten kaikki urheilu – olla meille ilon lähde vain, jos sitä harjoittaa tosissaan.

Henrik Ramsay vaimonsa kanssa. (sjöhistoriska.se)

(Suomentajan huomautuksia: Ramsay kuoli heinäkuussa v. 1951 ja oli em. kirjoituksen aikaan n. 65-vuotias, erittäin kokenut ja menestynyt kilpapurjehtija. Hänen kirjoittamansa Purjehtijan muistelmia (1947) (Sommar och Segel, 1946) on eräs parhaita (ellei paras) merikirjoja, mitä Suomessa on koskaan kirjoitettu. Ramsayn purjehdusura oli elämän pituinen ja alkoi jo 1800 –luvun lopulla Viipurin lähellä Suomenvedenpohjan vesistöissä. Hän toimi lukuisissa valtiollisissa, purjehduksen ja merenkulun päättävissä tehtävissä Suomen itsenäisyyden alusta asti. Ramsayn syntymästä tulee kuluneeksi 130 vuotta 31.3.2016)

Varastokertomuksia: Suomi vastaan USA:n Euroopan armeija

Urheilumuseolla on pieni mutta mielenkiintoinen kokoelma jalkapalloja. Vanhimmat ovat 30-luvulta ja uusin on EM-kisojen 2008 virallinen kisapallo. Peliväline on aikojen kuluessa muuttunut vain vähän: muoto on ymmärrettävästi pysynyt samana. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet pallon värityksessä ja painossa. Vanhat ns. mänttipallot olivat erityisesti märkänä raskaampia kuin nykyään käytössä olevat ilmalla täytettävät pallot. Pääväritykseltään valkoisten pallojen edeltäjät olivat perinteisiä ruskeita nahkakuulia. Televisiolla oli oma ratkaiseva vaikutuksensa pallon värityksen vaihtumiseen: mustavalkoinen pallo erottui televisiosta paremmin kuin perinteinen ruskea pallo. Mustavalkoinen Adidas Telstar oli virallinen kisapallo jalkapallon MM-kisoissa Meksikossa 1970.
 

Tämän tarinan pääosassa on väritykseltään harmahtava pallo. Se on kotimaisen valmistajan Oy Urheilutarpeita Karhu Ab tekemä. Mikä tekee tästä pallosta tarinan arvoisen?

Pallo oli käytössä Suomen ja USA:n olympiajoukkueen välisessä pelissä, joka pelattiin Olympiastadionilla 1955. Peli ei ollut virallinen maaottelu, vaan luonteeltaan epävirallinen kohtaaminen. Ennen peliä käytiin kirjeenvaihtoa Suomen Palloliiton, Yhdysvaltain Euroopassa olevien joukkojen päämajan sekä Yhdysvaltojen tiedotustoimiston välillä. Kirjeenvaihdon tuloksena saatiin järjestettyä joukkueiden välille ottelu, jonka ajankohdaksi sovittiin 30.10. klo 14.00. Pelin aikaansaamiselle Palloliitto esitti yhdeksän ehtoa, muun muassa USA:n joukkueen saapumiselle ja maasta poistumiselle, kustannuksille, peliasujen väritykselle ja viihdytysvastuille. Näiden lisäksi USA:n joukkueen toivottiin saapuvan maahan siviiliasuissa.

Varsinainen jalkapallo-ottelu oli aikamoista Suomen ylivoimaa, vaikka ennen peliä Urheilulehdessä Suomen menestykseen ei oikein uskottu. Lehti totesi, että vaikka Suomen maajoukkue tekee parhaansa, niin jenkit lienevät muiden tavoin olevan liian kovia suomalaisille. Todettakoon, että Suomi ei voittanut yhtään virallista maaottelua vuosina 1954–55.



Suomen ja USA:n olympiajoukkueen välisessä ottelussa käytettiin Karhun valmistamaa jalkapalloa.

Peli veti paikalle koleaan syyssäähän 6567 innokasta jalkapallon ystävää. Olympiastadionin nurmi oli sateen jäljiltä liukas, mutta onneksi aurinkokin välillä näyttäytyi. Urheilulehti piti USA:n peliesitystä melko vaisuna, mutta nosti esille maalivahti Ronald Coderin, jonka ansiosta vieraiden tappio jäi näinkin pieneksi: Suomi voitti ottelun 6–0. Coder oli muuten ammatiltaan ilmavoimien lentäjä ja hänen pojastaan, Ron Coderista tuli aikanaan ammattilainen amerikkalaisessa jalkapallossa ja myöhemmin myös valmentaja samassa lajissa.

Suomen joukkueesta edukseen erottuivat muun muassa Alpo Lintamo, joka raatoi varmaotteisesti loppuun saakka sekä Lauri Lehtinen, joka pelasi luotettavasti koko pelin ajan. Tuomarina toimi Johan Alho suoriutuen urakastaan ”suurin piirtein moitteitta”.

Ottelun jälkeen prikaatinkenraali Joseph A. Bulger lähetti erittäin ystävällisen kirjaan Palloliiton silloiselle pääsihteerille John Gustafssonille, jossa hän vuolaasti kiitti erinomaisista järjestelyistä sekä mukavasti sujuneesta illanvietosta pelin jälkeen.

USA:n kokoonpanosta löytyy muutama sama nimi kuin maan Melbournen kisajoukkueesta 1956: maalivahti Coderin lisäksi joukkueessa pelasi William Conterio. Coder ei päässyt tositoimiin, vaan hän oli joukkueen varamaalivahti. Mitään suurempaa menestystä USA joukkue ei kisoista saavuttanut: esiintyminen jäi yhteen peliin, jossa tuli häviö Jugoslavialle numeroin 9–1.

Katso myös 3D-malli vuoden 1939 pallosta!

Riitta Forsman

Suomen Jalkapallomuseon uudistushanke etenee

Suomen Jalkapallomuseon uudistushanke etenee suunnitellusti. Eilen torstaina hankkeesta tiedotettiin myös perinteisiä kanavia pitkin, ja sekä Palloliitto että Veikkausliiga julkaisivatkin siitä uutisen nettisivuillaan. Muuten paikkansa pitävää infoa sisältävään tiedotteeseen oli tosin eksynyt pieni epätarkkuus: aiemmin kaavaillun toukokuun toisen viikon sijaan maaliviiva on piirretty toukokuun 23. päivä alkavalle viikolle.

Delegaatiomme osallistui eilen Jalkapallomuseossa pidettyyn suunnittelupalaveriin, jossa uudistustöiden viimeinen vaihe aikataulutettiin. Samalla Valkeakoskelle lähtivät myös Urheilumuseosta uutta näyttelyä varten lainattavat esineet. Lainaesineet sisältävät suuren osan arvokkaimmasta ja mielenkiintoisimmasta jalkapalloesineistöstämme. Vanhemmasta aineistosta esille tulevat muun muassa Eino Soinion mitali ja leijonavaakuna-aiheinen kangasmerkki Tukholman olympialaisista 1912 ja Helsingin Jyryn Veikko Peuhkurin liki 100 vuotta vanha pelipaita. Uudemmista esineistä mainittakoon vaikkapa Mika Kottilan Mestarien liigassa 1998 käyttämä pelipaita, Mikael Forssellin ja Sami Hyypiän jalkapallokengät ja Anne Mäkisen maajoukkuepaita EM-kotikisoista 2009. Onpa joukossa myös esine aivan kansainvälisen jalkapallon terävimmästä kärjestä – nimittäin George Bestin pelipaita, jota pohjoisirlantilainen supertähti käytti ollessaan pudottamassa HJK:ta jatkosta Euroopan mestarien cupista vuonna 1965.

Muutostyöt näkyvät jo hyvin museon sisätiloissa. Näyttelysalien yleisilme tulee muuttumaan aiempaan verrattuna täydellisesti, kun ikkunat peitetään isoilla suojalevyillä, valaistus uusitaan, seinät maalataan vihreiksi ja osa saleista saa uuden mattopinnoitteen. Uudet kulkuväylät ja seinän poistaminen sisäänkäynnin luota tekevät ilmeestä avaramman ja salien välisestä liikkumisesta sujuvampaa. Äänimaailmaakaan ei ole unohdettu: tavoitteena on, että museossa kuulostaisi hieman samalta kuin katsomossa. Toiminnallisuutta uudessa näyttelyssä edustavat ainakin klassinen pöytäjalkapallopeli ja laukaisupiste, jossa voi mittauttaa potkimiensa pallojen nopeuden. Ainoa sali, joka tulee pysymään verrattain samanlaisena, on Pohjoiskaarre-huone, jossa voi edelleen tutustua menneiden vuosikymmenien pukukoppiin ja suomalaisen jalkapallon historiaa käsittelevään filmikoosteeseen.

Näyttelysalien yleisilme alkaa hiljalleen hahmottua.

Maalaustöitä vievät eteenpäin Valkeakosken ammattiopiston maalarilinjalaiset.

Ikkunoiden suojalevyt tullaan päällystämään isokokoisilla valokuvilla – esillä tietysti Suomen jalkapallohistorian näyttävimmät kuvat.

 

Sisällöllisesti jalkapallomuseon uusi perusnäyttely tulee olemaan temaattisesti jäsennetty kokonaisuus, joka rakentuu esineiden, kuvien ja tarinoiden ympärille. Osassa teemoista fyysistä aineistoa täydentää digitaalinen kuvamateriaali, jota esitetään vitriineissä olevissa ruuduissa pyörivien diaesitysten avulla. Jalkapallovarusteiden kehitystä konkretisoidaan käytävälle tulevan kronologisen sarjan avulla. Aivan oma lukunsa on näyttelyn avaava suomalaisen jalkapallon Hall of Fame, jossa on sekä kunniagalleriaan valittujen henkilöiden kuvilla varustettu rakennelma että kosketusnäytöllinen tietokone, jolla jokaiseen pääsee tutustumaan lähemmin. Näyttelyn kielet ovat suomi ja englanti.

Jalkapallomuseon kokoelmat yltävät yli sadan vuoden päähän. Yksi omista suosikkiesineistäni on tämä muistopokaali Suomen liittojoukkueen kansainvälisestä ottelumatkasta Pietariin vuonna 1911.

Pietarin kävijöiden nimet ja seurajoukkueet on kaiverrettu pokaaliin ajalle tyypillisessä 2-3-5 -muodostelmassa. Pelaajien nimistä käy ilmi, että joukkue oli suureksi osaksi sama kuin Tukholman olympialaisissa vuotta myöhemmin.

Kansainvälistä aineistoa Jalkapallomuseon kokoelmissa edustaa esimerkiksi tämä Saksan maajoukkuepaita vuodelta 1966. Omistuskirjoitus paljastaa, että paita on kuulunut maailmankuululle Uwe Seelerille, joka on antanut sen pelitoverilleen ja ystävälleen Juhani Peltoselle, joka pelasi Hamburger Sport-Vereinissä 1964-1966.

Tämän hetkinen tilanne museossa on se, että maalaustyöt ja rakenteelliset työt on suureksi osaksi tehty. Sisällön osalta näyttelyn kuvat, tekstit ja esinevalinnat ovat myös viimeistelyä vaille valmiita. Huhtikuun työt painottuvat taittoon, tuotantoon ja ohjelmointiin. Toukokuussa kaarrutaan sitten loppusuoralle, jonka aikana tifot ja banderollit lyödään paikalleen ja lopulta vitriinit sisustetaan esineistöllä ja paneeleilla. Tällöin myös allekirjoittanut saa tilaisuuden viettää Valkeakoskella muutaman päivän.

Jouni Lavikainen