Sattumat ovat urheilun ydintä

Kirjoitus perustuu seuraavaan Tieteen päivillä 8.1.2015 pidettyyn esitykseen:

Urheilussa vallitsee pysyvä jännite sattuman ja sen vaikutusten vähentämispyrkimysten välillä. Urheilu on dramaattista, mutta se ei ole sopupelejä lukuun ottamatta käsikirjoitettua draamaa. Sattumat ja yllätykset pitävät yllä kiinnostusta urheiluun.

Modernin urheilun alkuvaiheissa sattumalla oli suurempi osuus kuin 2010-luvulla. Monet urheilumuodot saivat alkunsa sattumalta, ja ovat kehittyneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Kilpailijat olivat harjoitelleet vähemmän, mikä osaltaan ruokki sattumanvaraisuutta.

Urheilijat ovat kautta modernin urheilun historian pyrkineet pienentämään sattuman osuutta suoritukseensa valmennuksen ja ravitsemuksen keinoin. Tuhannet toistot ja harjoitustunnit pienentävät sattumanvaraisuutta. Apunaan urheilijoilla on ollut kokemustietoa ja yhä enemmän tutkimustuloksia.

Sääntöjen avulla pyritään varmistamaan kilpailijoille yhtäläiset menestymismahdollisuudet. Tuomaritoiminta on kuitenkin lukuisissa lajeissa inhimillisistä syistä sattumanvaraista, mikä vaikeuttaa osaltaan tulosten ennakointia. Suoritusolosuhteiden vakioimisella halutaan myös taata kilpailijoille samanlaiset edellytykset tavoitella voittoa.

Globaaliin urheiluun ovat vaikuttaneet paljon luonnonmullistukset, sodat ja poliittiset kriisit. Kansainvälisen olympialiikkeen kehitystä suuntasi ratkaisevasti vuoden 1908 olympiakisojen siirto Roomasta Lontooseen. Kisakaupunki ei olisi todennäköisesti vaihtunut, ellei Vesuvius olisi purkautunut 1906. Italialaiset luopuivat kansallisen katastrofin hetkellä olympiaisännyydestä, johon valmistautuminen oli edennyt vaivalloisesti.

Lontoossa kisat saavuttivat laajaa huomiota ja onnistuivat tapahtumana hyvin. Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kamppailu yleisurheiluherruudesta kasvatti mediahuomiota. KOK tarvitsi Pariisin ja St. Louisin vaatimattomien olympiakisojen jälkeen onnistumista, jonka se Lontoosta sai.

Hitlerin Saksa sai huippuluokan propagandavaltin Berliiniin olympiakisoista sattumalta. KOK oli ehtinyt myöntää kisat kaupungille jo Weimarin tasavallan aikana. Hitler itse suhtautui kisojen merkitykseen aluksi epäillen, mutta propagandaministeri Joseph Goebbels sai diktaattorin toisiin ajatuksiin.

Neuvostoliiton Afganistanin kommunistihallintoa pönkittänyt väliintulo vuoden 1979 lopussa johti seuraavana vuonna laajaan olympiaboikottiin. Yhdysvallat ja pääosa sen lähimmistä liittolaisista jäi pois Moskovan kesäkisoista. Neljä vuotta myöhemmin Neuvostoliitto liittolaisille kosti boikotoimalla Los Angelesin kisoja. Jo näitä boikotteja ennen lähes kaikki Afrikan maat olivat jääneet pois Montrealin kesäkisoista. Syynä oli uusiseelantilaisen rugbyjoukkueen matka Etelä-Afrikkaan, jonka rotusortohallinnon afrikkalaiset hallitukset halusivat eristää myös kansainvälisestä urheiluelämästä.

Boikottisuma pakotti KOK:n arvioimaan toimintaansa uudelleen. Se haki etäisyyttä kylmän sodan poliittisista leireistä ja solmi uuden liiton liike-elämän kanssa. Amatöörisäännökset saivat samalla väistyä. Toki muuttuneeseen linjaan vaikutti myös kaupallisten ei-olympialajien ja ammattiurheilun saavuttama näkyvyys, johon olympialiikkeen oli reagoitava. Taloudellisesti vahvistuessaan KOK lisäsi joka tapauksessa liikkumavaraansa suhteessa valtioihin.

Urheilukilpailut ja ottelut ovat itsessään täynnä pieniä sattumia, jotka näyttäytyvät usein virheinä. Osa sattumista johtuu esimerkiksi olosuhteista, pelialustasta tai säästä. Suureen osaan sattumia voidaan yrittää vaikuttaa muuttamalla harjoittelua tai taktiikkaa. Näin sattumat suuntaavat osaltaan urheilun kehitystä.

Koventuvan kilpailun on toistuvasti selitetty johtuvan kansallisen ylpeyden ja maallisen mammonan tavoittelusta – toisinaan yhdessä, useimmiten erikseen. Kilpailua on kiihdyttänyt kuitenkin yhtä lailla halu kaventaa sattuman todennäköisyyttä. Tämä urheilusta itsestään nouseva tekijä on jäänyt kilpailun kiristymistä kauhistelevan selittelyn varjoon.

Jouko Kokkonen

Reissumies Rautavaara ja jousiampujauran tietolähteet

Otaksun, uskon ja toivon, että nykyajan nuorisokin tietäisi, kuka on Tapio Rautavaara. Vanhemmalle väelle Tapsa, Reissumies, on legenda. Suomen Urheilumuseossa ensi maaliskuussa avautuva Rautavaara-näyttely tulee antamaan lisätietoa niin nuorisolle kuin vanhemmallekin väelle.

Minun tehtäväni oli selvittää keihäsmies Rautavaaran jousiampujauraa. No problemino, ajattelin. Rautavaarastahan on kirjoitettu paljon. Viimeisin on Lasse Erolan 2012 ilmestynyt elämäkerta Tapsa. Kirja toimikin hyvänä lähteenä. Rautavaaran jousiampujaurasta löytyi useita värikkäitä tarinoita.

Kuva: Urheilumuseo (Helge Heinonen)

Ensimmäisenä aloin kuitenkin selvittää, onko mahdollista todeta milloin ja missä tarkalleen Tapsan jousiammuntaura alkoi. Siinä erinomaisena lähteenä oli arkistossamme oleva Pukinmäen Sagittariuksen aineisto. Jäsenluetteloista löytyi tarkka seuraan liittymispäivämäärä: 18.6.1950. Seuran kilpailukirjasta löytyi ensimmäisen kisan tarkka aika ja paikka. Rautavaara kilpaili Sagittariuksen jousiampujana Helsingin Pukinmäessä kaksi päivää jäseneksi liittymisen jälkeen.

Kaikissa julkaisuissa tämä varsin olennainen tieto jousiammuntauran alusta ei ole oikein. Se johtuu Suomen Jousiampujain Liiton Jousiampuja-lehden Rautavaara-jutusta vuodelta 1961, jossa on väärää tietoa. Sitä on sitten käytetty lähteenä mm. liiton historiassa. Ensimmäisenä tämän virheellisyyden huomasi Pukinmäen Sagittariuksesta kirjoittanut historioitsija Tero Tuomisto, jolla oli Sagittariuksen asiakirjat käytössään.

Rautavaarasta löytyi paljon mielenkiintoista tietoa Sagittariuksen arkistosta. Lisäksi kilpailu-urasta sai yksityiskohtaisen kuvan Suomen Jousiampujainliiton kilpailutuloksista, Jousiampuja-lehdessä olleista tuloksista ja arkiston lehtileikkeistä.

Rautavaaran jousiampujauran tähtihetki koettiin 1958, jolloin hän saavutti MM-kultaa joukkuekisassa. Reissumies oli seuraavana vuonna jos mahdollista vielä entistä kysytympi kilpailija eri puolella Suomea. Muutamien Rautavaarasta kirjoittaneiden mukaan hänen uransa oli tämän vuoden 1959 jälkeen jo jäähdyttelyä. Näin ei ollut Jousiampujaliiton asiakirjojen ja Jousiampuja-lehden tulosten perusteella. Tapsa Rautavaaran jousiampujaura jatkui aina vuoteen 1964 saakka ja vasta tänä viimeisenä vuonna tulokset alkoivat olla jäähdyttelijän tasoa.

Rautavaara oli jousiampujanakin showmies, yleisön ja myös kilpakumppaneiden suosikki. Hänen omat kommenttinsa olivat värikkäitä. Joukkuekultaa tuoneisiin MM-kisoihin hän pääsi puhelinsoitolla, kun MM-karsinnat olivat jääneet keikkamatkan takia väliin.

Vähintäänkin samalle tasolle värikkäissä kommenteissa ylsi yksi innokkaimmista Rautavaara-faneista, hänen kilpakumppaninsa Väinö Ansala, joka muisteli ihaillen läpimärän Rautavaaran toimia MM-kisojen ammunnan aikana ja majapaikassa: "Tapsa riisui paidan pois ja tähtäili ruskea, komea yläruumis paljaana kuin pronssiin valettu antiikin jumala. Ne olivat ihania hetkiä, paljolti Tapsan ansiota, jotka iltaisin vielä majapaikalla herkistyivät Tapsan kitaran ja laulun perin suomalaiseen tunnelmaan".

Ossi Viita

Museovierailu, osa 2: Manchester United-museo

Manchester on yksi harvoista kaupungeista maailmassa, jossa on sekä kansallinen jalkapallomuseo että jalkapalloseuran museo. Marraskuisella Manchesterin matkallani minulla oli tilaisuus käydä molemmissa. Tässä kirjoituksessa arvioin Manchester Unitedin museota, joka kävijämäärillä mitattuna on FC Barcelonan museon jälkeen maailman suosituin seuramuseo.

Seuramuseoiden lähtökohdat eroavat selvästi kansallisista jalkapallomuseoista – tai yleensä museoista. Jalkapalloseuroilla on museoita tai museoita muistuttavia näyttelytiloja ympäri maailmaa, mutta monessa tapauksessa ne eivät täytä ammatillisesti hoidetun museon vaatimuksia. Seurojen intressit museon ylläpitämiseen liittyvät yleensä markkinointiin ja fani- ja sponsorisuhteiden hoitoon: seuran historiaa ja kulttuuriperintöä tuodaan esiin seuraidentiteetin ja brändin pönkittämiseksi, saavutusten korostamiseksi tai jopa paitamyynnin tehostamiseksi. Seurojen ehdoilla – ja rahoilla – toimivien museoiden elinkaari jää toisinaan melko lyhyeksi, mutta niiden määrä on silti jopa kasvussa. Museotutkija Hans Henrik Appelin toukokuussa 2013 tekemän selvityksen mukaan peräti 15 seuraa Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla suunnitteli museon perustamista; kuudella sellainen jo oli.

Manchester Unitedin museo sijaitsee seuran kotistadionin Old Traffordin uumenissa.

Seuramuseoiden kirjavassa kaartissa Manchester Unitedin museo edustaa ammatillisinta tyyppiä: sen henkilökuntaan kuuluu kolme museoalan koulutuksen saanutta kuraattoria. Museon näyttelyt alkavat hieman yllättävästi George Bestin ympärille rakennetusta salista. ManU:n seurahistorian värikkäimpiin kuuluvaa pelaajaa käsitellään asiaankuuluvasti myös hänen ulkojalkapalloilullisten otteidensa kautta. Pelaaja-Bestiä kuvaavat esineet liitetään saumattomasti yhteen Bestin rock-tähden elämäntyyliin viittaavaan materiaaliin. Näkökulma kuvastaa muustakin näyttelystä välittyvää pyrkimystä liittää Manchester Unitedin vaiheet laajempiin yhteyksiinsä. Värikäs ulkonäkö täydentää varsin onnistuneesti Bestin näköiseksi laaditun kokonaisuuden.

Vitriineissä Bestin ansiot pelaajana jäävät lähes paitsioon, mutta TV-ruuduissa pyörivät maalikoosteet eivät anna unohtaa, millaisesta lahjakkuudesta oli kyse.

Museo on sisältä melko ahdas ja sokkeloinen. Kolmeen kerrokseen jaettu näyttely on jäsennetty temaattisesti, mutta salien sijoittelussa ei ole näkyvissä erityistä tausta-ajatusta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että perusnäyttelyä ei ole suunniteltu kokonaan etukäteen, vaan näyttelytiloja on lisätty vuosien varrella erikseen. Perusnäyttelyyn sisältyviä saleja ei ole eroteltu kovin selvästi vaihtuvista näyttelysaleista, joten kävijä päätyy kulkemaan niissä vuorotellen – luultavasti tietämättä, mikä sali on osa perusnäyttelyä ja mikä vaihtuvaa näyttelyä.

Pelaajalegendojen pelipaitoja on tarjolla runsaasti. Kuvassa maajoukkuepaitoja.

Perusnäyttelyssä ManU:n historiaa tuodaan esiin melko tyypillisten teemojen kautta. Pakollisen pokaalihuoneen ja suurpelaajavitriinien lisäksi mukana on yksi kronologisesti etenevä näyttelytila ja osiot kannattajille, vuoden 1958 Münchenin lento-onnettomuudelle, ulkomaiden pelikiertueille sekä Unitedin junioriakatemialle. Vaihtuvassa näyttelyssä oli käyntini aikana esillä ManU:n pelaajia ensimmäisessä maailmansodassa käsittelevä näyttely, joka Best-salin ohella edustaa museota raikkaimmillaan. Esinekokoelmaa ei voi kuvailla muuksi kuin erittäin kattavaksi. Erityisesti entisiltä pelaajilta on saatu runsaasti vanhempaakin aineistoa. Joissakin vitriineissä esillepanon tehoa laskee esineiden suuri määrä, ja tekstin osalta samaa on havaittavissa sinänsä näyttävissä kuvatekstipaneeleissa.

Jalkapallo ensimmäisessä maailmansodassa on pinnalla Englannissa, sillä myös National Football Museum avasi hiljattain aihetta käsittelevän näyttelyn.

Ulkoasun ja graafisen ilmeen osalta Unitedin museo muistuttaa selvästi National Football Museumia. Useimpien vitriinien yläpuolella on kuvaruutuja, joissa pyörii tauotta ottelukoosteita ja muita filmipätkiä eri aikakausilta. Liikkuva kuva ja näyttelytiloissa soiva musiikki synnyttävät elävän vaikutelman, jota laaja interaktiivinen sisältö monin tavoin tukee. Ammattimaisesti laaditut multimediaohjelmat tarjoavat lisätietoa yleisemmistäkin jalkapallohistorian teemoista sekä pääsyn hätkähdyttävän laajaan tietokantaan seuran historiasta. Jos rajaa haun esimerkiksi Ryan Giggsin kaudella 1996/1997 pelaamiin Mestarien liigan vierasotteluihin, pääsee käsiksi paitsi tilastoihin, myös kuviin ja jopa videopätkiin Giggsin otteista juuri niissä otteluissa.

Jalkapallohistoriaa pelaajien kautta.

Vaikka ManU:n suurpelaajat ja pokaalit ovat hyvin esillä, museota ei voi pitää pelkkänä seuran saavutuksia esittelevänä kunniagalleriana. Joistakin paatoksellisista teksteistä huolimatta se onnistuu välttämään narratiivin, jossa punaiseksi langaksi muodostuu ManU:n vääjäämätön nousu maailman suurimmaksi ja kauneimmaksi seuraksi. Fanikulttuurin yhteydessä ei ole vaiettu huliganismista eikä George Bestin yhteydessä alkoholismista, ja Unitediakin vuonna 1915 tahranneesta sopupeliskandaalista muistutetaan omassa paneelissaan. Seurauksena museo pääsee useita muita seuramuseoita lähemmäksi ICOMin museomääritelmää ja tarjoaa mielenkiintoisen ja viihdyttävän vierailukohteen myös muille kuin ManU:n faneille.



Hans Henrik Appelin tutkimusartikkeli ‘Proper museum’ or branding platform? Club museums in England julkaistiin Soccer & Society -lehden 16. vuosikerran numerossa 2-3.

Jouni Lavikainen