"Wir sind alle Weltmeister"

Museovierailu: Saksan Jalkapallomuseo

Vierailin hiljattain Saksan Jalkapallomuseossa Dortmundissa. Tässä tekstissä käyn läpi neljän tunnin pituiseksi venähtäneen käynnin antia ja arvioin näyttelyn sisällöllisiä ratkaisuja.

Deutsches Fussballmuseum avattiin nykyiselle paikalleen Dortmundin päärautatieaseman kupeeseen lokakuussa 2015. Näyttelyuudistuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastasi berliiniläinen viestintätoimisto Triad, jonka referensseihin lukeutuu myös muun muassa FIFA World Football Museum Zürichissä. Triad ilmoittaa nettisivuillaan olevansa erikoistunut luovaan tilalliseen viestintään, tavoitteenaan ”muuntaa tarinat tiloiksi ja tiedon tunteiksi”. Resursseista ei tämänkään hankkeen osalta ollut pulaa, sillä Saksan jalkapalloliitto myönsi hankkeeseen auliisti varoja MM-kotikisojen 2006 tuotoista.

Pinta-alaltaan 7700 neliömetriä olevan museorakennuksen suunnitteli dortmundilainen arkkitehtitoimisto HPP Architects.

Triadin näyttelykonsepti jäsentyy jalkapallo-ottelun vaiheiden mukaan nimettyihin kokonaisuuksiin. Noustuaan pelaajatunnelin näköiseksi tehtyjä liukuportaita pitkin museon ylimpään kerrokseen kävijä saapuu ”ensimmäiselle puoliajalle”, joka keskittyy Saksan miesten maajoukkueeseen ja erityisesti neljään maailmanmestaruuteen (1954, 1974, 1990 ja 2014). Samassa kerroksessa esitellään myös Saksan jalkapallohistorian kronologiaa, naisten jalkapalloa ja lajin vaiheita DDR:ssä ja natsi-Saksassa. Tämän jälkeen kävijä jatkaa kulkuaan alemmassa kerroksessa sijaitsevalle ”toiselle puoliajalle”, jonka aiheena on saksalainen seurajalkapallo ja Bundesliigan historia. Tässä kerroksessa pääsee tutustumaan myös Saksan voittamiin palkintopokaaleihin, taktiikoiden ja stadionien kehitykseen sekä erotuomareihin ja faneihin. Pohjakerroksessa olevalla ”jatkoajalla” on vielä tarjolla MM2014 -joukkuetta kuljettanut bussi ja toiminnallisia osioita.

Millaisen jalkapallomuseon saa 36 miljoonalla eurolla? Jälkikäteen mieleen tulee ainakin seuraavia määreitä – tunteisiin vetoava, mahtipontinen, näyttävä, elämyksellinen, värikäs ja äänekäs, maajoukkueorientoitunut. Astuessaan pelaajatunnelista näyttelyn alkuun kävijä tutustuu MM-kisojen 1954 voitosta eli ”Bernin ihmeestä” vastanneen joukkueen pelaajiin ja valmentaja Sepp Herbergeriin Saksan kansallislaulun soidessa taustalla. Viereisessä tilassa Unkaria vastaan pelattua MM-finaalia voi katsella 50-luvun tyylisestä televisiosta. Mukaan on liitetty pätkiä Herbert Zimmermannin legendaarisesta radioselostuksesta – varmuudella tunteikas kokemus jokaiselle saksalaiselle jalkapallofanille.

Jokaisesta MM-kultaa 1954 voittaneesta pelaajasta on esillä kuvia, tekstiä ja esineitä. Etualalla finaalin pelipallo.

Sepp Herbergerin esineitä. Oikealla maajoukkueen käyttöön kisoja varten valmistetut Adidakset. Ruuvattavilla nastoilla varustetut, 50-luvun mittapuulla kevyet kengät tarjosivat Saksalle merkittävän edun Unkaria vastaan Wankdorfstadionin mutaisella nurmella.

Näyttelyn tekninen toteutus on kauttaaltaan erittäin korkealla tasolla. Ensimmäisen puoliajan päättävässä salissa valtava pallonmuotoinen videoinstallaatio kertoo Saksan matkasta maailmanmestaruuteen kesällä 2014. Näyttelykonseptin ajatus ihmisten tunteisiin vetoamisesta on toteutettu tuomalla kultajoukkueen pelaajat ja valmentaja Joachim Löw mukaan näyttelyyn paitsi esineiden ja kuvien kautta, myös videoina ja jopa virtuaalisina itsenään. Viimeksi mainittu toteutuu ensimmäisen kerroksen päättävässä 3D-elokuvateatterissa, jossa pyörii 12 minuuttia kestävä filmi – aiheena jälleen kultainen kesä 2014. Filmin juontavat pelaajat: kolmiulotteiselle virtuaalinäyttämölle astelevat muun muassa Bastian Schweinsteiger, Thomas Müller, Mats Hummels, Philipp Lahm ja ratkaisevan maalin laukonut Mario Götze. Pelaajien rentoa jutustelua ja läpänheittoa katsellessa suupielet venyvät väkisinkin ylöspäin. 

Mies, jolta Jari Litmanen sai lempinimensä: lähes 100 ottelua Saksan maajoukkuessa 1980-luvulla pelannut laitahyökkääjä, Pierre Littbarski.

Sisällöllisesti Saksan maajoukkueen menestys saa siis suuren huomion. Varsinkin nykyisiltä huipuilta on saatu yllättävänkin paljon aineistoa: pelivarusteiden ja palkintojen lisäksi mielenkiintoisia olivat muun muassa kulissien takaista elämää valottava materiaali kuten Saksan valmennusjohdon käsintehdyt muistiinpanot MM-kisojen ajalta. Kävijälle annetaan tiiviisti mutta kattavasti selitys siitä, miten ja miksi saksalainen jalkapallo nousi vuosituhannen taitteen lamasta nykytilanteeseen, jossa maalla on käytännössä usean joukkueellisen verran pelaajia, joilla voisi taistella MM-kullasta. Lähdeteoksena on selvästi käytetty Raphael Honigsteinin mainiota kirjaa Das Reboot, joka löytyy myös suomennettuna nimellä Saksan jalkapallon viritetty kone.

Manuel Neuerin pelivarusteita MM-kisoista 2014.

2000-luvun alussa luotu akatemiajärjestelmä on kasvattanut laajan katraan sekä huippupelaajia että valmentajia.

Mustekala Paul nousi ennustajanlahjoillaan maailmankuuluksi MM-kisojen aikana.

Apuvalmentaja Hansi Flickin muistiinpanoja MM-finaalista Saksa-Argentiina.

Ennen museokäyntiä odotin mielenkiinnolla ennen kaikkea sitä, rajoittuuko näyttelyn kertoma tarina saksalaisen (miesten) jalkapallon saavutusten esittelyyn ja yksipuoliseen narratiiviin jalkapallosta kauniina pelinä. Tavoittaako näyttely jalkapallon yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen merkityksen, kertooko se miten laji on muokannut saksalaisuutta 1900-luvun aikana? Käynnin jälkeen voi todeta, että tavoittaa ja kertoo melko hyvin, mutta parannettavaakin on. Saksalaisen naisjalkapallon nousu lajiliitto DFB:n täyskiellosta maailman huipulle taustoitetaan ja tarinallistetaan kattavasti. Lajin pimeitä puolia tuodaan esiin natsi-Saksaa ja DDR:ä käsittelevissä osioissa. Osa tarinoista ja niihin liittyvistä esineistä on melko kylmääviä. Esimerkkinä mainittakoon asiakirja, jossa Stasin agentti esittelee suunnitelmansa Länsi-Saksaan loikanneen jalkapalloilijan Lutz Eigendorfin murhaamisesta vierellään kuva Eigendorfin romuttuneesta autosta muutamaa vuotta myöhemmin.

DDR:ä ja natsi-Saksaa on toki helpompaa tuoda museoon kuin nykyilmiöitä kuten korruptiota, ottelumanipulaatioita tai huliganismia. Tässä suhteessa museo ei täysin vakuuta. FIFA:n korruptiokohuista vaietaan, varmaankin siksi, että niiden linkit vievät myös Saksaan. Franz Beckenbauerille omistetussa vitriinissä Keisaria kuvaillaan ”saksalaisen jalkapallon hehkuvaksi valoksi”, joka diplomaattisilla taidoillaan varmisti Saksalle MM-kotikisat 2006. Hieman hymyilytti. On toki ymmärrettävää, että pääasiallisia kohderyhmiä ja rahoittajia ei haluta vieraannuttaa, mutta vähän rohkeampaa otetta nykyjalkapallon lieveilmiöiden käsittelyyn olisin kaivannut. Ottelumanipulaatioita olisi voinut lähestyä esimerkiksi Bundesliigaan vuonna 2005 kohdistuneen vedonlyöntiskandaalin kautta, vaikkapa näyttämällä videopätkiä fiksatuista otteluista.

Tämän vitriinin aihe näkyi kauempaakin.

Saksan naisten jalkapallomaajoukkueen voittamia palkintoja.

Fussballmuseumin ilmeinen vertailukohde on Manchesterissä sijaitseva National Football Museum, jossa kävin loppuvuodesta 2014. Kumpikin museo on tehty isolla rahalla, ja molemmissa vierailee vuosittain satoja tuhansia kävijöitä. Sisällöllisesti museoissa on jonkin verran eroja. Englannissa painopiste on selvästi enemmän seurajalkapallossa, ja myös alempien sarjojen joukkueista on esillä paljon tietoa, tarinoita ja aineistoa. Saksassa keskitytään enemmän maajoukkueen menestystarinaan. Huippuseurat pääsevät toki esiin toisessa kerroksessa, mutta mittakaava on pienempi kuin maajoukkueosiossa. Kyse on suunnittelijoiden tekemästä valinnasta, jonka voi myös kyseenalaistaa, ovathan seurat jalkapallokulttuurin kivijalka myös Saksassa. Toinen merkittävä ero koskee kansainvälistä jalkapalloa, johon liittyvää aineistoa löytyy Manchesteristä huomattavasti enemmän. Toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä verrattaessa museot ovat tasavahvoja. National Football Museumin Football Plus -kokonaisuus on rangaistuspotkusimulaattoreineen ja muine laitteineen monipuolisempi kuin Saksan vastaava, mutta audiovisuaaliselta ilmeeltään Saksa voittaa. Saksan kohdalla huomion kiinnitti myös se, että näyttelyä päivitetään jatkuvasti. Tästä kertovat muun muassa esillä olleet pokaalit viime kesän Konfederaatioiden Cupista ja alle 21-vuotiaiden EM-kisoista.

Kaivosmiehen patsas kiteyttää hienosti sen, miksi Ruhrin alueella on tänä päivänä niin monta seuraa 1. ja 2. Bundesliigassa.

 Suurin osa näytteillä olleista pokaaleista oli luonnollisesti kopioita, mutta oli joukossa joitain aitojakin, kuten tämä tuore pokaali kesän Konfederaatioiden Cupista.

Toinen kiinnostava aito pokaali: Saksan Cupin kiertävä palkintopokaali.

Mestarien liigan voittopokaalin kopio.

Vierailuhetkellä perusnäyttelyn lisäksi esillä oli yksi vaihtuva näyttely, jossa esiteltiin valmentaja Sepp Herbergerin kirjakokoelmaa ja sen vaikutusta Bernin ihmettä pedanneen valmennuskonseptin syntyyn. Mielestäni aihevalinta on hieman erikoinen, sillä Herberger on muussa näyttelyssä hyvin esillä, eikä sinänsä kiinnostava teema välttämättä ole parhaimmillaan näyttelynä. Näyttelyn loppuun sijoitettu pimeähkö sali kirjahyllyineen ei juuri houkutellut pysähtymään, enkä näyttänyt olevan ainoa, joka käveli suoraan huoneen läpi.

Saksan Jalkapallomuseota ei syyttä ole kuvailtu ”jalkapallon mekaksi”. Saksalaisen jalkapallon tarinaa kerrotaan hyödyntämällä ajallisesti ja temaattisesti runsasta esinekokoelmaa ja moderneimpia esittelytapoja ja tekniikoita. Tyylilaji on paikoin häpeilemättömän paatoksellinen, eikä kaikista kielteisistä ilmiöistä mainita, mutta luulen, ettei suurin osa museon yli 200 000 vuosittaisesta kävijästä pidä tätä ongelmana. Elämyksiä on tarjolla koko rahan edestä – eli melko paljon, kun ottaa huomioon suolaisen 17 euron pääsymaksun. Museokäynnin kustannuksia tosin alentaa se, jos saapuu paikalle esimerkiksi junalla: vierailupäivänä pääsylippu käy nimittäin matkalippuna julkisessa liikenteessä koko Rhein-Ruhrin alueella. Suosittelen käyntiä lämpimästi, etenkin kun reissuun on helppoa yhdistää yksi tai useampi 1. tai 2. Bundesliigan ottelu.

Maailmanmestarien bussi. Myös sisään pääsi ihmettelemään.

Potkimista pohjakerroksessa.

Jouni Lavikainen

Kesähessujen tilinteko - Urheilumuseo renkailla

Urheilumuseo renkailla -näyttelykiertueen tarina tuli päätökseen maanantaina 31.7. klo 19:30, kun näyttelyrekka kaarsi pois viimeiseltä tapahtumapaikaltaan Paavo Nurmen patsaalta Olympiastadionin vierestä. Perävalot katosivat hiljalleen hämärtyvässä Helsingin kesäillassa, kun rekka suuntasi kohti kotiaan ja uusia seikkailuja. Rekalla oli takanaan yhteensä 47 tapahtumapäivää ja 24 eri paikkakuntaa. Ajokilometrejä kiertueen aikana kertyi 6529.

Kiertue starttasi toukokuun puolessa välissä kuun loppuun asti kestäneellä koulukiertueella. Vierailimme kouluissa ympäri Suomea pitäen lyhyitä näyttelykierroksia koululaisille. Kesäkuussa aloitimme kaikille avoimen tapahtumakiertueen, joka kesti aina heinäkuun viimeiseen päivään saakka. Muutamia kiertuepaikkoja mainitaksemme pohjoisin paikkamme oli Kemi ja eteläisin Hanko.

Me kesätyöntekijät, Aksel ja Teemu, olimme rekan mukana melkein kaikissa tapahtumissa ja voimme kertoa Urheilumuseo renkailla-hankkeen olleen menestys. Näyttely sai positiivisen vastaanoton jokaisella paikkakunnalla ja ainoa negatiivinen palaute, jota saimme, oli se, ettemme jääneet tapahtumapaikoille pidemmäksi aikaa. Valitettavasti emme aikataulumme vuoksi voineet vierailla paikkakunnilla muutamaa päivää pidempään. Kaiken kaikkiaan rekassa vieraili näyttelyn aikana reilut 25 000 kävijää, joka on loistava saavutus. Keskiarvona katsottaessa rekassa vieraili päivittäin reilut 500 asiakasta. Parhaana päivänämme rekan ollessa Kalevan Kisoissa Seinäjoella siellä vieraili yli 1700 ihmistä.

Veikkaus toi pajatsonsa terassillemme Porin SuomiAreenassa. Teemu innostui pelaamaan.

Näyttelykiertue oli meille nuorille miehille loistava kokemus. Pääsimme kiertämään ympäri Suomea ja näkemään paikkoja ja tapahtumia, joihin ei muuten välttämättä tulisi mentyä, esimerkkinä Kaustisen moukarikarnevaali ja sen ainutlaatuinen tunnelma. Siellä rekassamme vieraili paikallisia Helsingin olympialaisten soihtuviestiin osallistuneita henkilöitä. Heidän kokemuksensa olympiasoihdun kantamisesta oli hienoa kuultavaa.

Monella paikkakunnalla meitä haastateltiin paikallislehteen ja -radioon. Lisäksi Jyväskylän Neste-rallissa Akselia haastateltiin jopa televisioon! Aurinko seurasi meitä, sillä suurimmalla osalla paikkakunnista se paistoi ja lämpötila nousi 20 asteen paremmalle puolelle. Eritysesti pohjoisenreissun, eli Oulun ja Kemin, jälkeen Helsinkiin palasi päivettyneitä kesätyöntekijöitä.

Aksel paistattelee päivää Kemissä.

Joskus työreissumme olivat melko pitkiä ja meidän täytyi lähteä niille jopa viideltä aamulla. Reissut sujuivat kuitenkin mukavasti, sillä meitä oli mukava porukka. Meidän kesätyöntekijöiden lisäksi mukana matkasi rekkakuskimme Janne, joka kiertueen alusta asti osoittautui mukavaksi ja ahkeraksi kaveriksi. Tapahtumapaikoilla päivämme alkoivat yleensä hotelliaamiaisella, jonka jälkeen suuntasimme laittamaan rekan näyttelykuntoon. Tässä vaiheessa Janne oli jo käynyt avaamassa rekan ja kokoamassa sen ulkoiset osat, kuten esimerkiksi takaterassin, joka aurinkoisilla keleillä osoittautui erittäin hyväksi kahvitaukopaikaksi. Näyttelyn ollessa auki toimimme oppaina ja näyttelyn sulkeuduttua laitoimme yhdessä Jannen kanssa paikat kuntoon seuraavaa aamua varten.

Janne valmiina loppusiivoukseen Loimaalla.

Iltaisin meillä oli yleensä aikaa tutustua kauniisiin suomalaisiin kesäkaupunkeihin, ja niiden ilta-aktiviteetteihin. Seuraavan aamun aikataulusta riippuen tutuiksi saattoivat tulla joko paikalliset lenkkipolut tai terassit.  Hauskaa on ollut!

Terveisin,

kesähessut Aksel ja Teemu